Browsing by Subject "kaavoitus"

Kaupungistuvien kuntien kaupunkisuunnittelussa pyritään lähtökohtaisesti vastaamaan kasvavan väestömäärän tarpeisiin tiivistämällä kaupunkirakennetta täydennysrakentamisella. Tämä uhkaa kaupunkiympäristön viherrakennetta, jolla on sekä luonnon että ihmisten hyvinvoinnin kannalta useita hyötyjä. Tutkielman aiheena on tähän liittyen tarkastella maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 9 luvun sääntelyyn perustuvaa kansallista kaupunkipuistoa kaupunkiympäristön viherrakennetta turvaavana sääntelykeinona kaupunkisuunnittelussa. Tutkielmassa käytetään metodina pääasiassa käytännöllistä lainoppia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee oikeudellisia edellytyksiä ja reunaehtoja viherrakenteen osoittamiseksi kaupunkipuistoon, joista säädetään MRL 68 §:ssä. Lainkohta on tutkielmassa systematisoitu jakautuvan sisällöllisiin, kaavoituksellisiin sekä maanomistuksellisiin edellytyksiin. Sisällöllisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee lähtökohtaisesti sijaita kaupunkimaisessa ympäristössä sekä sisältää taikka välillisesti toteuttaa puiston perustamistarkoitusta tukevia arvoja, kuten luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kaavoituksellisten edellytysten nojalla viherrakenteen tulee olla kaavassa osoitettuna puiston tarkoituksen kannalta sopivaan käyttöön, kuten puistoksi tai virkistys- tai suojelualueeksi. Maanomistuksellisten edellytysten nojalla puistoon voidaan osoittaa julkisyhteisön omistamaa sekä tietyin edellytyksin myös yksityisomisteista viherrakennetta. Toinen tutkimuskysymys koskee niitä oikeudellisia tekijöitä, joihin kansallisen kaupunkipuiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu, ml. mahdolliset muutostilanteet. Vastauksena todetaan, että puiston viherrakennetta turvaava oikeusvaikutus perustuu yksin puistoa koskeviin MRL 70 §:n määräyksiin, joita ovat puiston perustamispäätökseen otettavat sekä hoito- ja käyttösuunnitelmassa annettavat määräykset. Ilman määräyksillä luotua viherrakennetta turvaavaa oikeusvaikutusta kansallinen kaupunkipuisto ei sääntelykeinona turvaa puistoon osoitetun viherrakenteen säilyttämistä kaupunkisuunnittelussa. Muutostilanteiden, kuten aluerajauksen supistamisen ja laajentamisen osalta puiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen heikentämisen ja vahvistamisen todetaan sääntelyn bottom-up-luonteen vuoksi riippuvan olennaisesti kunnan päätöksistä. Kolmantena tutkimuskysymyksenä on lainopillisten de lege lata tutkimustulosten perusteella arvioida uutta kaavoitus- ja rakentamislakia (KRL) koskien sääntelyn kehittämistarpeita kaupunkipuiston viherrakennetta turvaavan oikeusvaikutuksen näkökulmasta. Vastauksena kysymykseen esitetään esimerkiksi viherrakenteen laajuuden ja eheyden lisäämistä sisällöllisiin edellytyksiin sekä puiston laajentamismahdollisuuden osoittavan nimenomaisen kirjauksen lisäämistä KRL:iin. Tutkielman de lege ferenda tulkintasuositukset selkeyttäisivät sääntelyn soveltamista sekä parantaisivat bottom-up-luonteisen sääntelyn informatiivisuutta ja siten mahdollisesti myös tehostaisivat sääntelyn tavoitteiden, kuten kaupunkiympäristöjen laajojen viheraluekokonaisuuksien säilyttämisen turvaamisen toteutumista kaupunkisuunnittelussa.

Metsät ovat alueita, joiden käytössä yhdistyvät useat erilaiset tavoitteet. Ne voidaan jakaa karkeasti taloudellisiin, ekologisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin. Metsien hoidon ja käytön tulee olla näistä kaikista lähtökohdista käsin kestävää. Tavoitteista puolestaan on johdettavissa eri osa-alueille suuntautuvia, metsiin kohdistuvia arvoja. Monimuotoisuuden nimissä on tärkeää ottaa huomioon sen säilyttämistavoite mahdollisimman laajasti kaikessa luonnonvarojen käyttöä sekä ympäristön muuttamista koskevassa päätöksenteossa. Siksi on katsottu tärkeäksi, että on olemassa sääntelykeinoja erilaisten monimuotoisuutta uhkaavien tekijöiden ja syiden hallintaan. Metsät ovat laajasti kaavoituksen piirissä ja sen myötä metsäalueita koskevaa sääntelyä löytyy metsälain lisäksi maankäyttö- ja rakennuslaista (MRL 132/1999). Metsissä tehtäviä toimenpiteitä sääntelee siten monessa tapauksessa MRL 128 §:n mukainen maisematyölupa, jolla valvotaan ennakolta metsäalueisiin kohdistuvaa ja maisemaa muuttavaa toimintaa. Maisematyölupa saa perusilmaisunsa lainsäädännössä, mutta sitä koskeva sääntely on kirjoitettu eräiltä osin hyvin väljästi. Maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden alaraja on vedetty MRL 128.2 §:n mukaisiin vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin, joiden osalta käytännön viranomaistoiminnassa tapahtuva rajanveto on vähintäänkin häilyvä ja käsitteelle on annettu eri tahoilla hyvin erisisältöisiä merkityksiä. Lainsäädäntö kaipaa tältä osin selvennystä ja systematisointia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää MRL 128.2 §:n mukaiselle vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle annettua merkityssisältöä niin lainsäädännön ja lain esitöiden, oikeuskäytännön, oikeuskirjallisuuden kuin viranomaistoiminnassa tehtyjen tulkintalinjojen kautta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, onko yksiselitteisen sisällön antaminen käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” ylipäätään mahdollista, saati järkevää. Tämän lisäksi pyrin antamaan oikeudellisesti perustellun tulkintasuosituksen siihen, millä tavalla ilmaus ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulee ymmärtää sovellettaessa MRL 128.2 §:a. Tarkastelu on rajattu koskemaan metsiä ja puustoisia alueita koskevia toimenpiteitä. Tutkimus on metodiikaltaan lainopillinen tutkimus. Tarkastelen pääasiassa käytännöllisen lainopin keinoin MRL 128.2 §:n mukaista käsitettä ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide”. Tarkastelen oikeuskirjallisuutta, lain esitöitä sekä tuomioistuinratkaisuja ja pyrin näiden tulkinnan avulla selvittämään, millainen merkityssisältö käsitteelle ”vaikutuksiltaan vähäinen toimenpide” tulisi maankäyttö- ja rakennuslakia soveltaessa antaa. Lisäksi nojaudun teoreettisen lainopin keinoihin pyrkiessäni systematisoinnin avulla jäsentelemään voimassa olevaa oikeutta. Se, millainen toimenpide katsotaan vaikutuksiltaan vähäiseksi, on voimakkaasti riippuvainen muun muassa alueen erityispiirteistä, alueella voimassa olevasta kaavasta, kaavaan sisällytetyistä kaavamääräyksistä, alueella mahdollisesti olevista virkistyskäyttö- tai muista maisema-arvoista sekä tietenkin itse toimenpiteestä. Yksiselitteistä tai yleispätevää määritelmää vaikutuksiltaan vähäiselle toimenpiteelle on siten vaikeaa antaa. Käytännön viranomaistoiminnassa on kuitenkin katsottu, että monilla kaavatasoilla normaalit metsänhoidolliset toimenpiteet, kuten taimikonhoito ja harvennushakkuut olisivat maisematyölupakynnyksen alittavia toimenpiteitä. Voimakkaampien toimenpiteiden osalta, kuten avohakkuut ja maanmuokkaus, lupakynnys varsin yleisesti ylittyy. Oikeuskäytännön linjauksen mukaan maisematyöluvan tarpeen määrittää alueen kaavamääräykset, eikä niinkään toimenpiteen vaikutus tai suhde alueen käyttötarkoitukseen. Ainoa yksiselitteinen ja suhteellisen selkeä näkemys, joka saa tukea niin oikeuskirjallisuudesta kuin maankäyttö- ja rakennuslain esitöistä on, että asemakaava-alueilla sellaisten yksittäisten puiden poisto, jotka eivät ole maisemallisesti erityisen erottuvia, voidaan tulkita lain tarkoittamassa mielessä vaikutuksiltaan vähäiseksi toimenpiteeksi. Kovin laajasti käsitteelle ei kuitenkaan ole mahdollista antaa tarkkaa merkityssisältöä ja tapauskohtainen harkinta tulee säilyttää olemassaan vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arvioinnin osalta. On kuitenkin syytä pohtia, onko metsäalueen suojelu maiseman muutokselta tarkoituksenmukaista, kun metsämaisema muuttuu joka tapauksessa luonnon omien prosessien myötä ilman ihmisen vaikutustakin.

Liito-orava (Pteromys volans) on havumetsävyöhykkeen varttuneissa sekametsissä esiintyvä pieni yöaktiivinen nisäkäs. Suomen liito-oravakannan on arvioitu taantuneen viimeisten vuosikymmenien aikana ja laji on luokiteltu Suomessa vaarantuneeksi. EU:n luontodirektiivissä liito-orava on mainittu erityistä suojelua vaativana lajina, jonka lisääntymis- tai levähdyspaikkoja ei saa hävittää. Liito-oravan suosimat varttuneet kuusivaltaiset sekametsät ovat yleisiä useiden suomalaisten kaupunkien taajama-asutusten tuntumissa. Näihin metsiin kohdistuu suuri kaavoituspaine. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää metsämaiseman rakenteen muutoksen vaikutusta liito-oravaan ja arvioida eroavatko kaupunki- ja metsätalousalueet liito-oravan elinympäristönä. Selvitin Tampereen kaupungin ja Kangasalan kunnan alueella sijaitsevan tutkimusalueen metsärakenteen muutokset vuosina 1966–2004 ja liito-oravaesiintymät vuonna 2004. Tarkoituksena on selvittää miten metsärakenteen muutos on vaikuttanut alueen liito-oravakantaan ja liito-oravien esiintymiseen. Ilmakuvatulkinnalla rajasin 52 km2 kokoisen tutkimusalueen metsät niiden rakenteen perusteella metsäkuvioihin. Keväällä 2004 kartoitettiin tutkimusalueen liito-oravaesiintymiä ja kirjasin metsäkuvioiden tärkeimmät puustotiedot. Luokittelin kaikki metsäkuviot neljään, liito-oravalle soveltuvuuteen perustuvaan luokkaan. Paikkatieto-ohjelmassa annoin kullekin kuvioluokalle eri värin ja lopputuloksena oli monivärinen kartta josta pystyy helposti havaitsemaan liito-oravalle soveltuvat, sopimattomat sekä liikkumiseen soveltuvat alueet. Ilmakuvatulkinnalla tein vastaavia karttoja myös vuosille 1966, 1979, 1987 ja 1995. Metsäkuviotietojen perusteella laskin eri vuosille pirstoutumista kuvaavan läheisyysindeksin. Aiemmin Etelä-Suomesta saatuja liito-orava radiopantatutkimustuloksia ja monivuotisia kartoitustuloksia vertailuaineistona käyttäen tein arvion liito-oravaesiintymien määrän kehityksestä vuosina 1966–2004. Tutkimusalueen liito-oravakartoituksessa löysin 318 papanahavaintopaikkaa. Papanahavainnoista 78 % olivat enintään 500 m päässä lähimmästä ihmisasutuksesta. Tampereen kaupungin alueen havainnoista 73 % sijaitsevat Tampereen kaupungin omistamilla alueilla. Liito-oravalle sopivien metsien pinta-ala on vuosina 1966–2004 laskenut 48,8 %. ja liito-oravalle sopimattomien alueiden pinta-ala on kasvanut 22 %. Liikkumiselle soveltuva metsäpinta-ala on kasvanut 46,3 %. Liito-oravalle sopivien laikkujen keskikoko on laskenut 13,1 hehtaarista 4,7 hehtaariin ja alue on voimakkaasti pirstoutunut. Arvion mukaan Tampereen tutkimusalueen asuttujen liito-orava elinpiirien määrä on laskenut vuosina 1966–2004 yli 59 %. Tutkimusalueen metsiköiden kehitys on ollut vastaava kuin muilla metsätalousalueilla eteläisessä Suomessa. Kaupungin läheisyys ei ole merkittävästi vaikuttanut kehitykseen. Metsänhakkuiden ja asutuksen pirstomassa maisemassa viherkäytävien merkitys korostuu. Kuitenkin suuri osa liito-oravaesiintymistä sijaitsee kaupungin mailla ja jäljellä oleva soveltuvan metsän määrä on niin pieni ja pirstoutunut, että tulevaisuuden kaavoitustoimilla ja metsänkäsittelyllä tulee olemaan suuri vaikutus paikalliseen liito-oravakantaan.

Tutkielmani käsittelee Tansanian neljästä läänistä koostuvan Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahanketta, joka toteutettiin osana suomalaista kehitysyhteistyötä vuosina 1975−1978. Hanke oli myös osa Tansaniassa 1970-luvulla vallinnutta ujamaa-politiikkaa. Ujamaa-politiikan keskeisiä tavoitteita olivat maaseudun kehittäminen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen. Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahankkeen keskeinen tarkoitus oli hillitä kaupunkien nopeaa kasvua kaavoituksen avulla ja suunnata muuttoliikettä kohti pieniä ja keskisuuria yhdyskuntia. Tutkielmani teoreettiset lähtökohdat perustuvat modernismin ja kolonialismin vuoropuhelulle. Modernismi on käsitteellisesti monitulkintainen ilmiö, jonka voi ymmärtää esimerkiksi historiallisessa, tyylillisessä tai yhteiskunnallisessa merkityksessä. Niin kutsuttuun jälkikolonialistiseen tutkimussuuntaukseen kuuluvat tutkijat esittävät voimakasta kritiikkiä modernismia kohtaan ja esittävät sen pahimmillaan epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävänä, toiseuttavana ja kulttuurisia merkityksiä kaventavana ilmiönä. Kolmantena teoreettisena lähtökohtana esitän hybridin käsitteen, jonka keskeinen anti on kulttuuristen merkitysten monimuotoisuuden selittämisessä ja ymmärtämisessä. Hybridin käsitteen kautta esitän kulttuurin luonteen alati muuttuvana ja jatkuvasti uusia eroavaisuuksia tuottavana prosessina. Hyödynnän tutkielmassani kirjallisuutta muun muassa taidehistoriasta, sosiologiasta, Afrikan tutkimuksesta, kaupunkitutkimuksesta ja jälkikolonialistisesta tutkimussuuntauksesta. Tutkimusaineistoni koostuu hankkeesta 1970-luvulla kirjoitetuista raporteista sekä hankkeeseen liittyvästä arkistomateriaalista. Aineiston laajuuden vuoksi rajaan käsittelemäni osuuden sen keskeisten teemojen, kuten kaupunkien ja modernismin näkökulmasta. Aineistoanalyysin keskeistä metodia voisi kuvata aineistolähtöiseksi sisällönanalyysiksi. Uhuru-vyöhykkeen esimerkin kautta tarkastelen modernismin ja (jälki)kolonialismin suhdetta ja niille hankkeessa muodostuvia merkityksiä. Tarkastelen hanketta kehityksen näkökulmasta nostamalla aineistosta esiin sellaisia kohtia, joissa käsitellään Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahankkeessa tavoiteltua ihanteellista muutosta tai tulevaisuutta. Hankkeeseen liittyvää idealismia hahmottelen erityisesti suomalaisen modernismin ja tansanialaisen ujamaa-politiikan kautta. Jälkikolonialistiset teoriat toimivat idealismin kriittisen analyysin työkaluna. Suomalaisten asiantuntijoiden keskeinen anti hankkeessa keskittyy tansanialaisen suunnitteluinstituution kokonaisvaltaiseen standardisointiin ja keskisuurten, suomalaisten pikkukaupunkien tai kaupunkilähiöiden kokoisten yhdyskuntien korostamiseen. Hankkeen kautta suomalaiset pyrkivät muokkaamaan tansanialaisia asuinstandardeja väljemmiksi ja asuinalueita toimivammiksi. Asumiseen liittyvä taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ulottuvuus muodostuu keskeiseksi osaksi hankkeen tavoitteita. Hybridin käsitteen avulla esitän hankkeen merkitysten moninaisuuden kautta ja osoitan, että modernismin merkitykset eivät ”siirtyneet” sellaisinaan Tansaniaan hankkeen välityksellä. Sen sijaan modernismin soveltaminen uudessa ympäristössä korostaa siihen liittyvää problematiikkaa. Vaikka kaavoitushankkeen maalailema tulevaisuuskuva on onnellinen, Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahanke toimii esimerkkinä siitä, että modernismin ideologiseen perintöön sisältyvä universaali kehitysusko voi saada kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta haitallisia merkityksiä kulttuurieroja kaventavana ja kategorisoivana ajattelutapana. Tapausesimerkki osoittaa, että hybridin käsite on toimiva työkalu ajatteluun tai ilmiöihin liittyvän problematiikan havaitsemiseen ja ymmärtämiseen, ja siten myös potentiaalinen jatkotutkimuksen aihe.

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on selvittää, millainen sosiaalinen-käsite konstruoituu Helsingin Kalasataman alueen osayleiskaavan suunnitteluasiakirjoista. Tutkimuksen tarkoituksena on tunnistaa, kuvailla ja analysoida, mitä eri merkityksiä sosiaaliseen jäsentyy ja pyrkiä selittämään ja ymmärtämään niiden yksityiskohtaiset piirteet. Tutkimuksen tavoitteena on myös kehittää sosiologista teoriaa. Tavoitteena on lisäksi tuottaa tietoa kaupunkialueiden kehittämisen ja tehdä siihen liittyviä ehdotuksia. Tutkimus on sosiaalisen konstruktionismin tradition piiriin kuuluva kvalitatiivinen tapaustutkimus. Grounded theory toimii tutkimuksen taustateoriana ja sosiologisesti tutkimus perustuu Èmile Durkheimin teoriaan sosiaalisesta. Tutkimuksen aineisto koostuu Helsingin kaupungin Kalasataman osayleiskaavan selostuksesta sekä siihen liittyvistä 21 liitteestä (575 sivua). Tutkimuksen analyysimetodina käytetään aineistolähtöistä sisällönanalyysiä ja diskursiivista analyysiä. Tutkimuksen tuloksena sen ydinkategoriaksi määrittyy affektiivisen sopeutumisen sosiaalisen ja prokseemisen sosiaalisen kokoava urbaani polyforminen sosiaalinen. Sen voi kuvata yleisiksi ja pysyviksi toimintatavoiksi, joilla erilaisuus hyväksyen toteutetaan ja sovitetaan yhteen elämän eri merkityksiä ja pyrkimyksiä omien resurssien puitteissa eri tavoin representoidussa ja koetussa kaupunkitilassa. Affektiivisen sopeutumisen sosiaalinen nivoo yhteen elämäntavan sosiaalisen piirteet sekä huomioi merkitysmaailmat, joilla yksilöt ja ryhmät määrittävät urbaania relativistista elämäntapaa. Prokseeminen sosiaalinen tunnistaa sosiaalisen erilaiset spatiaaliset piirteet urbaanin kontekstissa. Se yhdistää havaintoja ja teorioita ihmisten tilankäytöstä erityisenä kulttuurin tarkentamisen muotona. Tutkimus osoittaa, että aiempi teoria ei ole ottanut riittävästi huomioon sosiaalisen sopeutumisen ulottuvuutta. Urbaani polyforminen sosiaalinen korostaa yksilön sopeutumista ja vastuuta sen yhteisön koheesiosta urbaanissa kaupunkitilassa, jonka osa hän itse on ja jota hän itse samalla luo. Tästä syystä tutkimuksessa myös esitetään, että Erik Allardtin having, loving, being -teoriaa hyvinvoinnista tuli täydentää käsitteellä communing.