Browsing by Subject "kansanusko"

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoin, miten esimodernissa suomalaisessa haavaparannusperinteessä ja siihen liittyvässä magiaperinteessä on havaittavissa ihmismielen kognitiivisten mekanismien vaikutus. Aiemmassa suomalaista esimodernia magiaperinnettä käsittelevässä tutkimuksessa on pyritty välttämään magian teoretisointia kulttuurirajat ylittävänä ilmiönä, sillä magian yleistävään teoretisointiin liitetään helposti pejoratiivisia merkityksiä, joita jo sir Edvard B. Tylor ja sir James Frazer esittivät 1800–1900-lukujen vaihteessa. Irtisanoudun kuitenkin magian teoretisoinnin arvottavista konnotaatioista teoreettisen lähtökohtani avulla. Sovellan työssäni mielen kaksoisprosessointiteoriaa, jonka mukaan ihmismielessä toimii sekä nopeaa intuitiivista että hidasta reflektiivistä ajattelua. Näiden yhteistoiminta on taustalla niin sanotussa maagisessa ajattelussa. Jo Tylor, Frazer sekä Marcel Mauss esittelivät maagisen ajattelun periaatteet, ja he pitivät näitä luonnonläheisten kansojen primitiivisinä ajattelutapoina. Yksi tällainen periaate on maagisen tarttumisen periaate. Psykologit Carol Nemeroff ja Paul Rozin ovat kuitenkin 1980-luvulta lähtien tehdyissä kokeissaan todenneet maagisen ajattelun periaatteiden olevan palautettavissa ihmismielen prosessointitapoihin kulttuurirajat ylittävällä tavalla, ja tällainen ajattelu aktivoituu esimerkiksi inhon ja vaaran tunteen vaikutuksesta myös moderneilla länsimaalaisilla ihmisillä. Tutkielmassa käyttämäni aineisto on 1700-luvulta lähtien 1900-luvun alkupuolelle saakka kerättyä kansanparannusperinteestä kertovaa arkistoaineistoa, joka on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Aineisto jakautuu 390 loitsurunoon sekä 400 käytännön parannusohjeeseen. Analyysissä käyttämäni metodi on teoriasidonnaista laadullista analyysiä, joka jakautuu käsiteanalyysiin ja sisällönanalyysiin. Näiden avulla tarkastelen yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia teoreettisen viitekehyksen ja aineiston välillä. Analyysin perusteella tulen tulokseen, jonka mukaan suomalaisessa esimodernissa haavaparannuksessa on nähtävissä mielen mekanismeista kumpuavan maagisen tarttumisen ajatusmalli. Aineistossa tämä ilmenee useimmiten siten, että parannuksen tuntija uskoo, että haavaan on tarttunut sen aiheuttajasta tämän vihoiksi kutsuttu ominaisuus. Aineiston mukaan vihat voidaan poistaa haavasta useilla sellaisilla keinoilla, jotka myös noudattavat maagisen ajattelun periaatteita. Tulokseni mukaan maagisen ajattelun laukaisee haavaparannuksen yhteydessä erityisesti kielteinen suhtautuminen haavan aiheuttajaan sekä vaaran tunne. Lisäksi tulosteni mukaan vihoja on pidetty sellaisena vaivana, jolla on henkisiä merkityksiä, eikä niitä ole pidetty pelkästään fysiologisena vaivana. Tulokseni osoittavat, että myös magian kulttuurirajat ylittävän teoretisoinnin avulla voidaan saavuttaa syvempää tietämystä esimodernista suomalaisesta parannus- ja magiaperinteestä. Tällaiseen tiedonmuodostukseen ei tarvita Tylorin ja Frazerin mukaista arvottamista, jonka mukaan maaginen ajattelu olisi primitiivistä ja vain luonnonläheisten kansojen yhteydessä esiintyvää. Aineistoni ja teoreettisen lähtökohtani yhtymäkohdat osoittavat, että maaginen ajattelu on myös kulttuurirajat ylittävää esimodernin ja modernin välillä.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee vuoden 1931 syyskuussa Helsingin lähistöllä paljastunutta ruumiinsilvontarikosta, joka tunnetaan yleisimmin Tattarisuon tapauksen nimellä. Rikoksen selvittäminen osoittautui vaikeaksi, ja poliisi ratkaisi sen monien vaiheiden jälkeen vasta vuoden 1932 elokuussa. Syylliset olivat köyhiä helsinkiläisiä, joiden vaikuttimet liittyivät taikauskoon. Tattarisuon tapaus synnytti syksyllä 1931 suuren mediakohun, josta kirjoitettiin suomalaisissa sanomalehdissä lähes päivittäin. Tapauksen alkuvaiheessa tiedot olivat vähäisiä, joten erilaiset huhut ja tapauksen ratkaisemiseksi kehitetyt teoriat olivat lehtikirjoituksissa näkyvällä sijalla. Niin ikään lehtiä seuranneen yleisön piirissä kehitettiin tapauksesta omia tulkintoja, joista osa saatettiin myös viranomaisten tiedoksi näille lähetetyissä vihjekirjeissä. Tutkielman aineisto koostuu enimmäkseen edellä mainituista sanomalehtikirjoituksista ja vihjekirjeistä, joita tutkin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tarkoitukseni on selvittää, miten ja miksi Tattarisuon tapauksen johdosta julkisuudessa esitetyt teoriat erosivat sekä toisistaan että poliisin myöhemmin esittämästä ratkaisusta. Työssä käytetyn julkisuuden käsitteen olen mukaillut Hannu Niemisen kansallisen julkisuuden käsitteestä. Aineiston analyysissa on käynyt ilmi, että lehdistöä kontrolloivien kansallisten eliittien oli vaikea hyväksyä sitä, että rikos perustui kansanomaiseen taikauskoon. Eliitit kokivat tällaisen taikauskon esiintymisen Helsingin läheisyydessä vielä 1930-luvulla häpeälliseksi pääkaupungin ja koko Suomen kannalta sekä pelkäsivät tämän vaikuttavan negatiivisesti Suomesta ulkomailla vallitseviin käsityksiin. Vihjekirjeiden perusteella tapausta seuranneen yleisön tulkinnat olivat rauhallisempia, sillä suuri osa yleisöstä näyttää olleen tietoinen taikauskon levinneisyydestä.

Tutkielman tavoite on selvittää naisten seksuaalista toimijuutta suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa. Tutkielmassani kysyn, millaisia uskomuksia naisten seksuaalisuuteen liittyy, millaista toimijuutta naisilla suomalaisissa kyläyhteisöissä on sekä miten yhteisöjen patriarkaaliset rakenteet määrittelevät naisten toimijuutta. Aineisto koostuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston avioliittoa ja lapsia koskevasta kansanuskoaineistosta, normirikkomuksia koskevista uskomuskertomuksista sekä seksuaaliaiheisista lauluista, ja seksuaalisen sanaston perusteella rajatuista loitsuista ja lauluista Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta. Yhteensä aineisto koostuu 500 – 700 aineisto-otteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta ja noin 250 aineisto-otteesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannasta, joista primääriaineiston muodostavat noin 200 otetta. Aineisto on rajattu hakusanoilla, aineiston saturaatiolla sekä tutkimuskysymyksillä. Metodina hyödynnän teoriasidonnaista sisällönanalyysia ja teoreettisena viitekehyksenä Sherry Ortnerin toimijuusteoriaa. Ortnerin teoriassa keskeisessä asemassa ovat yksilöiden kulttuurisesti muodostuneet projektit eli elämässä keskeiset tavoitteet sekä yhteisön valtarakenteet, jotka määrittelevät toimijuusmahdollisuuksia. Aineiston pohjalta hahmottelen tutkielmassa kolme teemaa. Vitun väki ja lempi ovat naisten seksuaalisia voimia, jotka mahdollistavat toimijuutta. Avioliitto sen sijaan toimii seksuaalisuuden rajana. Naisten kulttuurisiksi projekteiksi määrittelen aineistoni pohjalta avioliiton, toimeentulon sekä perheen hyvinvoinnin. Tutkielmassani käy ilmi, että naisten toimijuusmahdollisuudet ovat sitoutuneet tiukasti yhteisön sukupuolihierarkiaan sekä uskomuksiin naisen seksuaalisuudesta. Rangaistuksena yhteisön normien vastaisesta toimijuudesta naisten mahdollisuuksia toteuttaa kulttuurisia projektejaan rajoitetaan. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolisista seksuaalisista suhteista kiinni jäänyt nainen leimataan aineistossa huoraksi ja naimakelvottomaksi. Tuonpuoleisen luonteensa vuoksi naisen seksuaalisuus näyttäytyy yhteisössä vaarallisena ja yhteisössä koetaan tarpeelliseksi asettaa naisen seksuaalisuudelle rajoituksia. Seksuaalinen voima samaan aikaan mahdollistaa naisten toimijuutta ja on syy naisten kohtaamille rajoituksille. Harakointi on yksi esimerkki seksuaalisen voiman ristiriitaisuudesta, sillä harakoimalla eli astumalla sukupuolielimet paljastettuna ihmisen tai esineen yli, nainen voi suojella perhettään sekä karjaa, mutta myös aiheuttaa tulehduksia haavoihin. Seksuaalisen voiman seuraukset voivat olla tilanteesta riippuen positiivisia tai negatiivisia. Seksuaalisuuden rajoitusten vuoksi naisten toimijuus sijoittuu usein valtarakenteiden reunamille. Naisten on löydettävä luovia tapoja toimia omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Naiset eivät voi toimia aktiivisesti esimerkiksi puolison etsinnässä, minkä vuoksi kosijoiden houkuttelemiseen tähtäävät taiat tehdään salaa. Lemmennosto edustaa yhteisön hyväksymää magiaa, jossa ei pyritä vaikuttamaan kosijaan, vaan nostamaan tytön viehätysvoimaa. Sen sijaan rakkaustaiat ovat yhteisön normien vastaisia, koska niiden katsotaan perustuvan pakottamiseen. Tutkielmassa nostan esille naisten tapoja reagoida toimijuutta rajoittaneisiin yhteisön normeihin sekä tapoja vastustaa valtarakenteita avoimesti tai salaa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani millaisia maagisia uskomuksia liittyi lapsionneen, hedelmällisyyteen ja lapsettomuuteen 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Tutkimuskysymyksenä on se, mitkä asiat vaikuttivat lapsionneen sekä miten lapsettomuus koettiin ja millaisia hoitokeinoja siihen käytettiin. Tutkimusmenetelmänä käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Aineistona käytän eri asiantuntijoiden kirjallisuutta kansanuskomuksista eri puolilta Suomea sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistolähteitä kansanuskosta. Tutkielman alussa esittelen Suomen yhteiskunnan rakennetta ja muutosta 1800-luvulla. Perehdyn työssäni myös naisen asemaan 1800–1900-lukujen taitteessa, jolloin naisen elämään kuului usein useita raskauksia. Kuten nykyäänkin, lapsettomuudesta on kärsitty ja pyritty löytämään siihen erilaisia hoitokeinoja. Agraariyhteiskunnassa oli tärkeä saada lisää työväkeä taloon. Siksi erityisesti poikalapset olivat toivottuja. Kansanusko -kappaleessa esittelen aluksi kansanuskon käsitettä, jonka jälkeen esittelen magiaa ja magian eri lajeja. Kansanuskoon liittyy vahvasti myös paha silmä, jota esittelen omassa luvussaan. Paha silmä -kappaleessa esittelen pahan silmän merkitystä ja siltä suojautumista. Kansanusko ja lapsettomuus -kappaleessa esittelen erityisesti suhtautumista lapsettomiin pareihin ja ihmisten käsityksiin lapsettomuuden syistä. Lopuksi vielä esittelen kansanlääkintää ja erilaisia hoitomuotoja lapsettomuuteen. Hedelmällisyyteen liittyvissä uskomuksissa esiintyy paljon eroavaisuuksia ja ristiriitoja. Lisäksi eri puolilla Suomea on hieman erilaisia uskomuksia ja välillä niissä esiintyy jopa ristiriitaisuuksia. Lapsettomuuden syynä pidettiin lähes aina naista. Nainen oli saattanut syyllistyä syntien tekoon tai tulla silmätyksi. Monesti lapsettomia tai yksilapsisia perheitä ei arvostettu. Hedelmällisyyden turvaamiseksi ja lisäämiseksi oli erilaisia keinoja. Suotuisampaa oli mennä naimisiin nuorena, jotta olisi aikaa tehdä useampia lapsia. Ellei sopivaa kumppania heti kuitenkaan löytynyt, oli elettävä mahdollisimman siveästi ja vältettävä pahan silmän silmäyksiä. Hedelmättömyys nimittäin saattoi johtua irstailusta tai pahasta silmästä. Lemmenkylväysten ja erilaisten loitsujen uskottiin lisäävän hedelmällisyyttä.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli tutkimani aineiston perusteella ja sen laajuuden sallimissa rajoissa saada selville, millaisten yliluonnollisten olentojen kohtaamisesta suomalaiset kertovat, millaisia tulkintoja kohtaamisista tehdään, miten olentoja kohdataan ja millaisia seurauksia ja reaktioita olentojen kohtaamiset aiheuttavat kokijalle. Aineistonani oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan tallennettu, Kirsi Hännisen tutkimuskyselynsä pohjalta kokoama ”Oletko kohdannut yliluonnollisen olennon?” -aineisto. Aineisto on kerätty vuosina 2003-2004. Analysoin aineistoa suhteessa erilaisiin tulkintakehyksiin, kuten kansanuskoon ja vertailin tutkimustuloksiani aiempaan tutkimukseen. Tutkimusmetodina käytin laadullista tutkimusta. Kohtaamisten aistimisen tapoja vertaillen aineistossa merkittävästi yleisimpiä olivat näköhavainnot. Äänihavaintoja oli toiseksi eniten. Aineistossa oli myös esimerkiksi monen eri aistin kautta koettuja havaintoja sekä tuntohavaintoja. Monet kokemuksista tapahtuivat unessa tai unen ja valveen rajalla. Näköhavainnoille tyypillinen piirre oli olennon olemuksen ja toiminnan yksityiskohtainen kuvailu, erityisesti silloin, kun olento muistutti ihmistä. Ihmistä muistuttava olento saattoi olla nimetty esimerkiksi enkeliksi, tontuksi tai etiäiseksi, tai kyseessä saattoi olla vainajakokemus eli kuolleen ihmisen hahmo. Yliluonnolliset kokemukset tapahtuivat yleensä spontaanisti ja kokijan tietoisesti edesauttamatta asiaa. Yliluonnollisten kokemusten aiheuttamista tunnetiloista yleisiä olivat hämmästys, pelko, lohtu sekä rauha. Enkelikokemukset olivat oikeastaan poikkeuksetta tavalla tai toisella positiivisia, usein esimerkiksi lohdullisia kokemuksia, kun taas vainajakokemusten aiheuttamat tunnetilat vaihtelivat. Yliluonnollisen kokemuksen vaikutus kokijan elämään ja uskomuksiin oli toisinaan hyvinkin voimakas, toisinaan taas vaikutusta elämään ei oltu sanoitettu lainkaan. Monille yliluonnollisen olennon kohtaamisen oleellinen merkitys oli se, että kokija tuli ikään kuin tietoiseksi selittämättömän ja tuonpuoleisen olemassaolosta ja/ tai kuolemanjälkeisestä elämästä.

Viime vuosikymmeninä kiinnostus vanhaa suomalaista kansanuskoa kohtaan on lisääntynyt. Syitä tälle voidaan löytää esimerkiksi kasvavasta kiinnostuksesta ekologisesti kestävää elämäntapaa kohtaan, globalisaation myötä nousseesta omien juurien merkityksestä identiteetin muodostuksessa tai uskonnollisesti motivoituneesta paluusta juurille. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee vanhaa suomalaista muinais- ja kansanuskoa edelleen harjoittavien eletyn uskonnon maailmaa. Tutkielma vastaa kysymykseen, miten kansanusko näkyy harjoittajiensa arjessa ja mihin arkipäiväisiin käytänteisiin se liittyy. Työn teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään eletyn uskonnon teoriaa ja siihen liittyviä teoreettisia, toimijuuden ja ruumiillisuuden, käsitteitä. Eletyn uskonnon teorian kautta tarkastelun keskiössä on uskonto subjektiivisena ja kokonaisvaltaisena kokemuksena, joka rakentuu arjen käytännöissä. Tarkastelemalla toimijuutta pyritään yksilön toimintaa tekemään ymmärrettäväksi hänen henkilökohtaisten arvojensa ja asioille antamiensa merkitysten kautta. Yksilö nähdään aktiivisena ja ympäröivään maailmaan vaikuttavana merkitysten tuottajana, mutta myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyneenä. Ruumiillisuuden käsitteen avulla huomio kiinnittyy uskonnon ruumiillistuneisiin käytäntöihin ja siihen, kuinka uskonto niiden kautta tulee harjoittajalleen todelliseksi, kiinnittyy osaksi arkipäiväistä elämää, muokkaa yksilön käsitystä itsestään ja minkälaisia sosiaalisia merkityksiä ruumiin kautta tuotetaan. Työn aineisto koostuu kahdeksasta haastattelusta, jotka on toteutettu kävely-, Skype- ja sähköpostihaastatteluina. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen ja teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Teorialähtöisesti aineistosta on nostettu esiin uskonnollisia käytänteitä, jotka sijoittuvat käsitteiden toimijuus ja ruumiillisuus alle. Näiden kahden pääluokan alle on aineistolähtöisesti muodostettu yhteensä seitsemän yläluokkaa. Aineiston perusteella muodostuu kuva vaihtelevasta ja yksilöllisestä uskonnollisten käytänteiden kirjosta, joka koetaan kokonaisvaltaisesti osaksi elämää. Aineistossa uskonnolliset käytänteet ilmenevät toimijuuden kautta suhteessa luontoon, tiedon jakamiseen ja yhteisöön. Uskonnon ruumiillistuneet käytänteet aineistossa liittyvät luonnon kanssa toimimiseen, ruokaan, rummuttamiseen ja transsimatkoihin sekä saunaan. Käytänteet ovat kansanuskolle tyypillisesti elämän käytännölliseen puoleen keskittyviä ja tavoitteiltaan pääosin tämänpuoleisia. Toisaalta käytänteet näyttäytyvät aika- ja paikkasidonnaisina, kuten luonnonsuojeluun liittyvät toimet ja osin, kuten saunaan liittyvien toimien osalta, ne toistavat kansanuskon käytänteitä melko muuttumattomina. Monissa käytänteissä taustalla vaikuttava uskomus tai käsitys on säilynyt samana, vaikka käytänteen muoto olisi muuttunut. Tutkielma avaa uuden näkökulman suomalaista kansanuskoa nykypäivänä harjoittavien eletyn uskonnon maailmaan toimijuuden ja ruumiillisuuden näkökulmasta ja tekee samalla näkyväksi institutionaalisen, "virallisen", uskonnon rinnalla, yhteiskunnallisessa marginaalissa, elävää uskonnollisuutta.

Tämä pro gradu –tutkielma on vertaileva maailmankuvatutkimus suomalaisten selvänäkijöiden maailmankuvasta. Selvänäkemistä ei ole Suomessa kattavasti tutkittu aiemmin, vaikka aihetta on sivuttu varsin läheltä. Tarkastelutapani selvänäkemiseen on ymmärtävä: keskityn piirtämään ymmärrettävän kuvan selvänäköisyydestä ilmiönä sekä hahmottelemaan sen taustalla vaikuttavasta maailmankuvasta selkeän kokonaisuuden. Selvänäkeminen ymmärretään tässä tutkielmassa klusteriksi yliastillisia kykyjä. Selvänäkijät itse katsovat kykynsä pohjautuvan intuitioon, ja näkevät selvänäön siten olevan mahdollinen periaatteessa kaikille ihmisille. Tutkimuskysymykseni kuuluu: minkälainen on selvänäkijöiden maailmankuva. Analysoin tutkimuskohdettani vertailemalla sitä teosofiseen oppiin ja suomalaiseen kansanuskoon, jotka toimivat tutkielmassani teoreettisina vertailupintoina. Toisena teoreettisena ratkaisuna tässä tutkimuksessa on maailmankuvan käsite, jota operationalisoin maailmankuvan Juha Malisen hahmottelemien maailmankuvan ulottuvuuksien kautta. Tutkielman aineisto on kerätty haastattelemalla kuutta ammatikseen selvänäköisyyttä harjoittavaa suomalaista - voidaan puhua tapaustutkimuksesta. Käsittelen aineistoani puhtaasti laadullisin menetelmin. Aineiston analyysissä olen käyttänyt systemaattista analyysiä. Analyysin perusteella tulen johtopäätökseen, että suomalaisten selvänäkijöiden maailmankuvassa on selviä yhteneväisyyksiä sekä teosofiseen oppiin, että suomalaiseen kansanuskoon. Keskeisimmin tämä ilmenee siten, että selvänäkijöiden maailmassa henkinen taso on luonnollinen osa elämää hyvin samankaltaisella tavalla, kuin miten se sekä keskeisten teosofisten auktoriteettien kirjallisuudessa, että suomalaisen kansanuskon maailmankuvassa ilmenee. Kansanuskoinen ajattelu tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen sekoittumisesta arkisessa elämässä kuvaa selvänäkijöiden maailmankuvaa hyvin. Myös luonnonhenkien ja kuolleiden läsnäolo on selvänäkijöiden maailmankuvassa varsin luonnollinen asia. Teosofian osalta suuret kosmologiset käsitykset eivät juuri saaneet vastinetta kuin yhden selvänäkijän maailmankuvasta. Yleisellä tasolla yhteistä oli: käsitys yhdestä Jumalasta, sielun kuolemattomuus, jälleensyntyminen, karman laki, vapaa tahto, enkelien ja henkioppaiden läsnäolo ja heidän aktiivinen opastus, sekä käsitys ajasta suhteellisena, jopa harhaisena kokemuksena. Tulokseni osoittavat, että tämän päivän selvänäkijöiden maailmankuvalla on ilmeisiä kytköksissä muihin sellaisiin maailmankuviin, missä intutitiivinen lähestymistapa elämään on keskeisessä roolissa: teosofiaan ja suomalaiseen kansanuskoon. Kultturissamme on käynnissä muutos jossa vanhat uskonnolliset instituutiot menettävät vaikutusvaltaansa ja vaihtoehtoiset henkiset suuntaukset ovat nousussa. Selvänäkeminen on ilmiönä osa nousevaa trendiä, mutta myös taustalla vanhoissa isoissa uskonnoissa. Tämän tutkimuksen perusteella suomalainen selvänäkeminen on kytköksissä myös suomalaiseen kansanuskoon ja sen perinteeseen. Toivon että suomalainen selvänäköisyys nousee jatkossa osaksi tutkimuksellista keskustelua.