Browsing by Subject "kartanot"

Tutkimus käsittelee taloudenhoitajattarien toimenkuvaa ja sosiaalista asemaa kartanotaloudessa 1700-luvun puolenvälin Suomessa tapaustutkimuksen keinoin. Sen kohteena on neljä taloudenhoitajatarta – Cajsa Wickman, Anna Gretha Landtman, Regina Landtman ja Maja Sahlberg – jotka työskentelivät laivastoupseeri Carl Tersmedenin (1715–1797) taloudessa vuosina 1749–1765 tämän palvellessa Viaporin linnoitustyömaalla. Päälähteenä on Tersmedenin päiväkirja, Lefnadshistoria. Suurista lähdekriittisistä ongelmistaan huolimatta se on ainutlaatuinen lähde, joka sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia hänen taloudenpidostaan ja taloudenhoitajattarien roolista siinä. Carl Tersmedenin talous muutti muotoaan hänen Viaporin-vuosinaan. Hän asui aluksi Helsingissä upseerikasarmissa, kunnes hankki 1750-luvun alussa omistukseensa Albergan kartanon Espoosta. Myös hänen avioitumisensa ja perheen perustaminen osuivat noihin vuosiin. Kaikki tämä muovasi hänen taloudenhoitajattariensa toimenkuvaa. Cajsa Wickman hoiti aluksi poikamiesupseerin kaupunkikotia, mutta Albergan oston myötä hänestä tuli suuren kartanotalouden johtaja, joka hoiti aluksi sekä emännöitsijän että tilanhoitajan tehtäviä. Myöhempien taloudenhoitajattarien rooli oli tätä suppeampi, koska Tersmeden palkkasi erillisen tilanhoitajan ja hänen vaimonsa otti itselleen kartanon emännän aseman. Tersmeden sekä rekrytoi taloudenhoitajattarensa sosiaalisten verkostojensa kautta että hyödynsi heitä niiden ylläpidossa ja laajentamisessa. Taloudenhoitajattaret löytyivät palvelukseen Tersmedenin sukulais- ja tuttavapiirien kautta sekä upseerinuralla luotujen suhteiden avulla. Taloudenhoitajattaren merkitys sosiaalisten verkostojen ylläpidossa korostuu etenkin Cajsa Wickmanin tapauksessa. Tullessaan Viaporiin Tersmeden oli nuori upseeri, jonka oli luotava uraa ja esiinnyttävä säätyihanteiden mukaisena aatelismiehenä. Cajsan erinomaisten ruoanlaittotaitojen avulla hän kykeni saavuttamaan aseman suosittuna kutsujen isäntänä ja seuramiehenä ja siten kartuttamaan sosiaalista pääomaansa ja myös liiketoimintamahdollisuuksiaan. Taloudenhoitajattaren korkea sosiaalinen status heijastuu Tersmedenin päiväkirjasta monin eri tavoin. Hänellä oli asema palveluskunnan päänä, hänen palkkansa oli huomattavasti tavallista palvelijaa korkeampi ja hän asui kartanon päärakennuksessa. Tehtävää pidettiin hyväksyttävänä naimattomille säätyläisnaisille, toisin kuin muita palvelijantöitä. Taloudenhoitajattarien statuksesta kertoo lisäksi se, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miesten kanssa he avioituivat. Kaikki Tersmedenin Viaporin-vuosien taloudenhoitajattaret menivät naimisiin, yksi aliupseerin, toinen sotilasvirkamiehen, kolmas käsityöläismestarin ja neljäs tilanhoitajan kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös laajemman otannan avulla 1700-luvun suomalaisten taloudenhoitajattarien sulhasten yhteiskunnallista asemaa. Taloudenhoitajattaren nimikkeen alle saattoi kätkeytyä myös toisenlaisia isännän ja palvelijattaren välisiä suhteita. Upseerin tai aatelismiehen taloudenhoitajattarena toimiminen oli 1700-luvulla eri säätyihin kuuluvalle pariskunnalle mahdollisuus perhe-elämään ilman avioliittoa. Tällainen ”avoliitto” oli aateliston piirissä miehille usein hyväksyttävämpi ratkaisu kuin naiminen kaukaa oman säädyn alapuolelta. Moraalikäsitysten muutos 1800-luvulle tultaessa ohjasi myöhemmin tällaiset pariskunnat naimisiin.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen, millaisin tavoin Piikkilän kartanosta puhutaan ja kerrotaan kartanoa 1960-80 -luvuilla käyttäneiden ihmisten parissa. Havainnoin, missä määrin yhteisön sisällä tuotetut ja ylläpidetyt narratiivit vahvistavat tunnistamaani kollektiivista representaatiota paikasta. Lisäksi tarkastelen, millaisin tavoin paikan, suvun ja perheyhteyden käsitteet limittyvät Piikkilän yhteisöllisessä vuorovaikutuksessa ja paikassa ylläpidetyissä narratiiveissa. Tutkielmaa varten olen haastatellut yhteensä yhtätoista Piikkilää eri aikoina käyttänyttä henkilöä. Tekemiäni haastatteluja erittelen diskurssianalyysiä hyödyntäen. Nostan aineistosta esiin yhteensä viisi erilaista keskeisenä pitämääni diskurssia, jotka olen jakanut kahteen ylälukuun sen perusteella, millaiseen diskursiiviseen kokonaisuuteen ne kiinnittyvät. Samalla peilaan tekemiäni tulkintoja paikan ja tilan aikaisempaan tutkimukseen ja käsitteistöön. Ensimmäinen yläluku ja kokonaisuus koostuu Piikkilän tapoja, arvoja ja normeja järjestävistä diskursseista. Tarkastelen kerronnasta tunnistamiani pysyvyysdiskursseja sekä pysyvyyden ja jatkuvuuden merkitysten roolia statuksellisen ja symbolisen yhteisyyden syntymisessä. Lisäksi havainnoin yhteisössä tuotettuja käsityksiä sen suhteen, mikä oli sallittua paikassa ja mikä ei, sekä niiden välityksellä heijastuvia käsityksiä kunnollisesta, oikeanlaisesta ja tarkoituksenmukaisesta Piikkilästä. Viimeisenä erittelen vielä paikan saamia, sille annettuja ja siellä koettuja erilaisia rajoja ja rajallisuuksia ja näiden rajallisuuksien suhdetta omaksuttuihin spatiaalisiin identiteetteihin. Toinen yläluku ja kokonaisuus keskittyy kerronnasta tunnistamiini paikkaan kiinnittymisen diskursseihin. Nämä diskurssit olen järjestänyt kahteen alakokonaisuuteen sen perusteella, tuottavatko kertojat kiinnittymisen kokemusta ensisijaisesti suhteessa luonnonympäristöön ja rakennettuun ympäristöön vai henkiseen, yhteisölliseen tilaan. Kiinnitymisdiskurssien yhteydessä nostan esiin myös tunnistamani Piikkilän kollektiivisen narratiivin yhteydessä vuorottelevat kertojapositiot: idealisoivan kertojaposition ja kriittisen kertojaposition. Kertojapositioiden yhteydessä nostan kiinnittymisdiskurssien vastapainona esiin myös paikasta etääntymisen äänenpainoja. Tutkimuksen keskeisinä johtopäätöksinä tuon esiin Piikkilän tapojen, arvojen ja normien sekä yhteisön sisäisten narratiivien merkityksellisyyden kollektiivisen paikkatietoisuuden syntymisessä. Tätä normistoa ja kerrontaa määrittää vahvasti yhteisön eksklusiivisuus. Kollektiivisen paikkatietoisuuden syntymisessä on keskeistä paikan ja sitä käyttävän yhteisön tarkkarajaisuus ja palautuminen sukuun yhteisenä nimittäjänä. Näitä rajoja myös jatkuvasti tuotetaan yhteisön sisällä ”me vastaan muut” -tyyppisillä vastakkainasetteluilla. Huomioin myös paikan saamien ja sille annetujen henkilökohtaisten merkitysten aseman kollektiivisen paikkatietoisuuden omaksumisessa. Paikasta tuotettu kollektiivinen representaatio saa alkunsa paikan kokemisesta tärkeänä sen sisältämien esteettisten, toiminnallisten, historiallisten ja sosiaalisten elementtien vaikutuksesta. Nostan myös esiin, ettei kollektiivisen paikkarepresentaation omaksuminen ole ongelmatonta, vaan kollektiivisesti tuotetusta Piikkilästä käydään jatkuvaa neuvottelua. Tullessaan paikan käyttäjien viralliseksi, jaetuksi identiteetiksi paikasta kollektiivinen Piikkilä-representaatio väistämättä johtaa toisten narratiivien ja paikallisten identiteettien hylkäämiseen.