Browsing by Subject "kasvain"

Fibropapillomatoosi (FP) on maailmanlaajuisesti tunnettu merikilpikonnien kasvainsairaus. Se aiheuttaa merikilpikonnille solukuvaltaan hyvänlaatuisia sidekudoskasvaimia, jotka voivat johtaa normaalien elintoimintojen häiriintymiseen. Taudin syntyyn on aiemmissa tutkimuksissa luotettavasti yhdistetty alfaherpesviruksiin kuuluva Chelonid Herpesvirus 5 (CHHV-5), mutta taudin tarkkaa syntymekanismia ei tunneta, ja sen ilmentyminen vaatii myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tekijöitä. CHHV-5:n uskotaan säilyvän merikilpikonnien elimistössä latentisti muiden herpesvirusten tapaan, ja sitä on havaittu useissa terveissä kudoksissa sekä FP:tä sairastavilla että terveillä eläimillä. CHHV-5:n tiedetään leviävän ainakin kasvaimista irtoavien infektoituneiden solujen kautta, mutta vasta-ainetasojen ja viruksen esiintyvyyden kartoitukset viittaisivat siihen, että on olemassa myös muita, toistaiseksi tuntemattomia tartuntatapoja. Aiemmissa tutkimuksissa liemikilpikonnien (Chelonia mydas) munuaisissa ja virtsassa on havaittu CHHV-5 DNA:ta, mikä voisi viitata viruseritykseen munuaisten kautta virtsaan. FP:tä havaitaan erityisesti nuorilla liemikilpikonnilla niiden kerääntyessä rannikkoalueille. Yhdysvalloissa Atlantin kaakkoisrannikolla samalla eläinryhmällä on havaittu rutiininomaisissa raadonavauksissa myös runsaasti alkuperältään tuntematonta munuaisytimen soluvälien sidekudostumista. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli 1) kuvailla nämä sidekudostumismuutokset yhdistelemällä tautia ilmentäviltä eläimiltä kerättyä patologista, histopatologista ja epidemiologista tietoa, sekä 2) selvittää, voisivatko munuaisten sidekudostumismuutokset olla CHHV-5-tartuntaan liittyvä, aiemmin tunnistamaton kohde-elinvaurio. Opinnäytetyön kirjallisen osuuden on ohjannut Niina Airas ja johtanut Antti Sukura Helsingin yliopistossa. Tutkimuksen kokeelliset osuudet (qPCR-analyysi ja tilastollinen analyysi) on toteutettu Florida Atlantic Universityssä Harbor Branch Oceanographic Institutessa Annie Page-Karjianin johtamassa tutkimusryhmässä hänen ohjauksessaan. Työssä esitetyt histopatologiset tutkimukset on tehnyt Brian Stacy University of Floridassa. Floridan alueella kuolleen tai lopetetun nuoren liemikilpikonnan (62 yksilöä) munuaisten CHHV-5 DNA-kopiomäärät tutkittiin qPCR-menetelmällä, ja munuaisten sidekudostumismuutosten voimakkuus arvioitiin histopatologisesti asteikolla 1-3 (1 – lievä, 2 – kohtalainen, 3 – voimakas) kaksoissokeutetussa tutkimuksessa. Tulostemme perusteella sidekudostumismuutosten voimakkuus ei näyttäisi olevan sidoksissa liemikilpikonnien sukupuoleen, rantautumisaikaan tai kuntoluokkaan. Histopatologisiin muutoksiin ei liittynyt tulehdussolukertymiä tai havaittuja solunsisäisiä taudinaiheuttajia. Kaikilla suuremmilla kilpikonnilla muutokset olivat kohtalaisia tai voimakkaita, kun taas nuoremmilla lieviä tai kohtalaisia, mutta nämä erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä (Kruskal-Wallis, p=0,3). Vaikka 94%:lla (31/33) tutkituista eläimistä ei näkynyt lainkaan silminnähtäviä merkkejä sidekudostumisesta, mikroskooppisesti kohtalaista tai voimakasta munuaisten sidekudostumista havaittiin 90%lla (56/62) eläimistä. Kymmenellä (16%, 10/62) tutkituista eläimistä oli todettu FP, mutta vain viiden (8%, 5/62) eläimen munuaisessa havaittiin CHHV-5-DNA:ta. Näistä eläimistä neljällä oli fibropapillomatoosikasvaimia muualla kuin munuaisissa. Tulosten perusteella CHHV-5 ei vaikuttaisi olevan merkittävä etiologinen tekijä nuorten villien liemikilpikonnien munuaisytimen fibroosimuutoksissa Floridan alueella.

Pehmytkudossarkoomat kuuluvat yleisimpiin koirien ihon ja ihonalaiskudoksen kasvaimiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koirien pehmytkudossarkoomien esiintyvyyttä, kliinistä kuvaa, patologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta. Pehmytkudossarkoomat ovat mesenkymaalisesta kudoksesta peräisin olevia pahanlaatuisia kasvaimia. Ne luokitellaan alkuperänsä mukaan fibrosarkoomiin, perifeerisiin hermotuppikasvaimiin, verisuonten seinämäsolujen kasvaimiin, myksosarkoomiin, liposarkoomiin, erilaistumattomiin sarkoomiin, leiomyosarkoomiin ja rhabdomyosarkoomiin. Pehmytkudossarkoomien taustalla olevia tekijöitä ei täysin tunneta, mutta esimerkiksi säteily, ihovaurio, krooninen tulehdus, rokotus tai vierasesine voi johtaa niiden muodostumiseen. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti yksittäisiä, kiinteitä ja alla oleviin kudoksiin kiinnittyneitä, eivätkä yleensä aiheuta kliinisiä oireita. Niitä esiintyy tavallisesti vanhemmilla koirilla. Sytologinen näyte on harvoin diagnostinen, joten ennen leikkausta on suositeltavaa ottaa koepala. Histologisessa tutkimuksessa saadaan tietoa kasvaimen pahanlaatuisuusasteesta, alatyypistä, kasvutavasta sekä leikkauksen jälkeen myös poistomarginaalien puhtaudesta. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti kasvutavaltaan invasiivisia, ja niitä ympäröi valekapseli. Pehmytkudossarkoomat luokitellaan pahanlaatuisuusasteen I, II ja III kasvaimiin. Pahanlaatuisuusasteen III, suurikokoisille tai tunnustellen vaikeasti rajattaville kasvaimille suositellaan jatkotutkimuksia kasvaimen levinneisyyden kartoittamiseksi ja kirurgian suunnittelemiseksi. Pahanlaatuisuusasteen III kasvaimet lähettävät etäpesäkkeitä noin 22-44 % tapauksista. Sen sijaan pahanlaatuisuusasteen I kasvaimista noin 7-13 % ja pahanlaatuisuusasteen II kasvaimista noin 7-33 % lähettää etäpesäkkeitä. Etäpesäkkeiden ja muiden sairauksien poissulkemiseksi suositellaan verinäytteitä, näytteitä paikallisista imusolmukkeista sekä rintaontelon röntgenkuvausta ja vatsaontelon ultraäänitutkimusta. Tietokonetomografia- ja magneettikuvausta voidaan käyttää paikallisen levinneisyyden kartoittamiseen sekä etäpesäkkeiden poissulkemiseen. Kirurginen poisto on pehmytkudossarkoomien ensisijainen hoito. Kasvaimen poistossa otetaan vähintään 2-3 cm sivumarginaalit ja vähintään yksi lihaskalvo kasvaimen alta. Leikkausviilto ja haavan sulku suunnitellaan ihon venyvyyden mukaan. Voimakasta haavajännitettä voidaan helpottaa esimerkiksi kävelevillä ompeleilla, patjaompeleilla tai apuviilloilla. Haavan sulkemiseen voidaan käyttää myös ihosiirrettä. Adjuvanttihoidot ovat leikkauksen jälkeen annettavia liitännäishoitoja ja niitä suositellaan, jos kasvain on pahanlaatuisuusasteen III pehmytkudossarkooma, se on lähettänyt etäpesäkkeitä tai sitä ei saada poistettua puhtailla marginaaleilla. Tutkimuksissa tehokkain adjuvanttihoito on ollut sädehoito, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Myös jatkuvan solusalpaajahoidon ja sähköimpulssisolusalpaajahoidon on osoitettu ehkäisevän pehmytkudossarkoomien uusiutumista ja leviämistä. Pehmytkudossarkoomien ennuste on yleisesti hyvä ja niiden uusiutumis- ja etäpesäkeriski pieni. Merkittävimpiä uusiutumisriskiin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvaimen pahanlaatuisuusaste ja poistomarginaalien puhtaus. Tutkimuksissa erityisesti pahanlaatuisuusasteen I ja II pehmytkudossarkoomat eivät ole uusiutuneet usean seurantavuoden jälkeen, vaikka ne olisi poistettu kapeilla marginaaleilla. Lisäksi iäkkäät koirat lopetetaan usein muun syyn vuoksi ennen kasvaimen uusiutumista tai leviämistä. Pehmytkudossarkoomista löytyy koirilla lähinnä retrospektiivisiä tutkimuksia, ja esimerkiksi eri adjuvanttihoitojen tehosta löytyy vain vähän ajantasaista tutkimustietoa. Lisäksi tarvittaisiin prospektiivisia tutkimuksia muun muassa poistomarginaalien laajuuden ja eri alatyyppien merkityksestä pehmytkudossarkoomien ennusteeseen.

Pienet sylkirauhaset muodostavat yhdessä kolmen parillisen ison sylkirauhasen kanssa ihmisen sylkirauhasjärjestelmän. Pienet sylkirauhaset sijaitsevat lähes kaikkialla suun limakalvojen alueella ja osallistuvat erityisesti leposyljen eritykseen. Näiden sairauksien varhaisvaiheen diagnostiikassa ja sylkirauhastauteihin liittyvien ongelmien hoidossa hammaslääkärillä on varsin keskeinen rooli. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli tarkastella ja luokitella pienten sylkirauhasten tauteja. Katsaukseen on valikoitu pienille sylkirauhasille tyypilliset sekä niissä yleisimmin esiintyvät sairaudet ja niiden kliininen ja histologinen kuva. Tautien luokittelu perustuu uusimpaan WHO:n Classification of Head and Neck Tumours (2017) luokitukseen. Lähteenä käytettiin pääosin pään ja kaulan alueen patologian kirjallisuutta ja viimeaikaisia PubMed-artikkeleita aiheeseen liittyen. Lisäksi katsauksessa käsitellään pienten sylkirauhasten anatomiaa ja funktiota, sekä iän tuomia vaikutuksia. Ei-neoplastisista taudeista yleisin on mukoseele. Noin 10 % kaikista sylkirauhasten kasvaimista ovat pienistä sylkirauhasista lähtöisin. Kasvainten yleisin esiintymispaikka on suulaki. Tavallisin benigni kasvain pienissä sylkirauhasissa on pleomorfinen adenooma. Maligneista yleisimmät kasvaimet ovat adenokystinen karsinooma ja mukoepidermoidikarsinooma. Benignit ja malignit kasvaimet muistuttavat paljon toisiaan, mikä hankaloittaa diagnostiikkaa. Lisäksi kasvainten histologinen kuva on hyvin kirjava ja luokittelu muuttuvaa.