Browsing by Subject "katse"

Tutkimuksen tavoitteena oli validoida katseenseurantatutkimukseen liittyvä parametri, katsesynkronia, joka kertoo kahden tai useamman henkilön katseiden synkroniasta eli siitä, katsovatko henkilöt samassa järjestyksessä eri kohteita. Katsesynkronian validointi tehtiin tutkimalla sitä, mitkä tapahtumat johtivat korkeaan katsesynkroniaan, minkälaista vuorovaikutusta sen aikana oli ja mitkä tapahtumat päättivät sen. Samalla pyrittiin tutkimaan katsesynkronian yhteyttä yhdistyneeseen tarkkaavaisuuteen, johon liittyvät tutkimukset käsittelevät sitä lähes poikkeuksetta vain kahden henkilön välisenä vuorovaikutuksena, mikä johtuu ilmiön monimutkaisuudesta. Katseenseurantalaitteisto ja uusi parametri sen sijaan tarjoavat mahdollisuuden tutkia yhdistynyttä tarkkaavaisuutta kolmen tai useamman henkilön välisenä vuorovaikutuksena. Tutkimuksessa tarkastellaan matematiikan ongelmanratkaisuun liittyvällä oppitunnilla neljän yhdeksäsluokkalaisen oppilaan ryhmää, jossa keskitytään kolmen oppilaan katseisiin. Oppilaiden katseet tallennettiin katseenseurantalaseilla, jotka eivät rajoittaneet liikkumista. Katsevideoita analysoimalla saatiin katsesynkroniakuvaajat, joita analysoitiin kvalitatiivisesti syventymällä kuvaajien huippuihin. Tutkimalla huippujen aikaista oppilaiden välistä vuorovaikutusta äänitallenteiden ja videomateriaalien avulla saatiin vastaukset tutkielman tutkimuskysymyksiin. Korkeaan katsesynkroniaan johtavat tapahtumat olivat suurelta osin opettajan intervention seurauksia, mikä kertoo opettajan tärkeästä roolista motivaatiota ylläpitävänä tekijänä. Korkean katsesynkronian aikana oppilaiden välinen vuorovaikutus oli monipuolista ja se sisälsi monia vuorovaikutuksen muotoja, joista puhe ja osoittavat eleet olivat yleisimpiä. Katsesynkronian päättyminen johtui ajoittain oppilaiden toiminnan muutoksesta, ja joskus toiminta pysyi samana, vaikka katsesynkronia laski. Yhdistyneen tarkkaavaisuuden ja korkean katsesynkronian välillä löydettiin vahva yhteys. Korkean katsesynkronian aikana oppilaat ohjasivat toistensa tarkkaavaisuutta lukuisilla tavoilla, jotka viittaavat yhdistyneeseen tarkkaavaisuuteen.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.

Tutkielmani käsittelee kehysten antamia merkityksiä taideteoksen katsomiselle. Lähestyn aihetta kolmen kehys-teos –parin kautta. Tarkastelun kohteinani ovat Bruno Liljeforsin Fyra fågelstudier i en ram: Törnskata, Kornknarr, Bofinkar, Lövsångare (1887), Giacomo Ballan Velocità astratta + rumore (1913–14) sekä Laurentsiuksen B.F.R 3 (2012). Vaikka tarkastelen kehyksen olemukseen ja merkitysten muodostumiseen liittyviä kysymyksiä, olen rajannut tutkielman kohteeksi tietynlaisia materiaalisia kehyksiä, joiden sisällä on kaksiulotteinen maalaus. Giacomo Ballan teoksessa on lisäksi myöhemmin lisätty kehys, joka kehystää kehystettyä maalausta. Jokainen tarkastelemani kehys-teos –pari muodostuu kahdesta osasta, eli teoksella on erillinen teoksesta irrotettavissa oleva kehys. Jokainen niistä on myös seinäpinnasta irti otettavissa oleva kokonaisuus. Kaikissa pareissa kehysten sisällä on öljyvärimaalaus. Tarkasteltaviin kehyksiin liittyy kehyksen sisällä olevan maalauksen tehneen taiteilijan kädenjälki joko niin että taiteilija on itse tehnyt tai valinnut maalaukselleen kehykset. Tärkeä määrittävä tekijä juuri näiden teosten valinnalle on se, että olen nähnyt jokaisen teoksen itse. Omakohtainen kokemus on tärkeää tutkielman toisen päänäkökulman kannalta, joka liittyy katsomisen ja siitä saatujen havaintokokemuksen tarkasteluun. Tutkielmani teoriaosuus koostuu kahdesta osiosta, kehyksistä sekä katsomisesta ja siitä, miten ne kietoutuvat yhteen. Käsittelen kehysten yhteydessä kehysten historiaa, mitä kaikkea kehyksillä on eri aikoina tarkoitettu ja miten ne erilaisissa yhteyksissä ovat toimineet. Tämän jälkeen käsittelen kaikkea sitä, mitä kehykset nykyään ovat. Kehyksiä käsitellessäni tarkastelen myös taiteilijoiden tekemiä kehyksiä ja taiteilijan ja kehyksen suhdetta sekä uudelleenkehystämisen kysymystä. Kehysten lisäksi toinen teoriaosuuden päänäkökulma liittyy katsomiseen. Tarkastelen katsomisen erilaisia tapoja, perspektiivin vaikutusta katsomiselle ja tämän jälkeen käsittelen taiteen ja erityisesti kehyksen katsomiseen liittyviä näkökulmia. Teorialuvun jälkeen käsittelen tutkielman analyysiluvussa kolmen kehysesimerkin kautta niitä erilaisia katseita, jotka kehyksiin kohdistuvat. Olen jaotellut katseet yksilöllisiin ja institutionaalisiin. Yksilöllistä katsetta olen tarkastellut lähinnä omien havaintokokemusteni kautta ja institutionaalista katsetta konservoijan, museon sekä huutokaupan kautta. Tutkielman edetessä esiin nousee muutamia teemoja, jotka esiintyvät kehysten ja katsomisen kohdatessa toisensa. Näitä ovat kehyksiin liittyvän suomenkielisen termistön puuttuminen ja sen merkitykset aiheen tarkastelulle, vaihtelevat kehyksiin liittyvät käytännöt taidealalla, kehysten ikonisuus, katsomisen konventioiden vahvuus, kehyksen kyky herättää huomiota eri aikoina ja kehysten representaatioiden merkitys erilaisissa katsomistapahtumissa. Suomenkielisen termistön puuttuminen kehyksiin liitetystä keskustelusta vaikuttaa erityisesti siten, että on vaikeaa sanallistaa jotakin sellaista, jolle ei ole sanoja. Toinen suurempi teema liittyy konventioihin, ikonisuuteen ja näiden vahvuuteen. Myös monet taiteen kanssa tekemisissä olevat tahot käsittelevät kehyksiä vakiintuneiden konventioiden kautta, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että kehyksen oletetaan olevan tietynlainen. Jos kehys ei ole odotetun kaltainen, se koetaan häiritsevänä ja sitä myös käsitellään tästä näkökulmasta. Eniten kysymyksiä liittyy kuitenkin kehyksistä tuotettujen representaatioiden vaikutuksiin silloin, kun katsomme teoksia. Taidehistoriankirjoitus edustaa pientä osaa niistä asioista, joita taiteen historiassa on tapahtunut. Tämä näkyy hyvin juuri kehysten tapauksessa. Niitä ei oikeastaan missään käsitellä muutamia mainintoja lukuun ottamatta. Vaikka kehykset ovat läsnä katsomiskokemuksessa museossa tai näyttelyssä, ne yleensä puuttuvat monista tilanteista, joissa aktiivisesti katsotaan taideteoksia. Representaatioiden ohjaava vaikutus nousee tutkielman edetessä esille useammankin kehyksen osalta. Olen nähnyt kaikki kolme tutkimuskohdettani suoraan niissä tiloissa joissa ne ovat olleet esillä. Jälkikäteen, muistellessani teoksia olen huomannut, että vaikka olen tehnyt muistiinpanoja ja havaintoja ja jopa ottanut kuvia, samaa katsomiskokemusta ei voi enää tavoittaa uudelleen muuta kuin hiljalleen haihtuvan muistikuvan tasolla. Jos etsii teoksista tehtyjä representaatioita muistin tueksi, huomaa, että taidehistorian kirjoissa, museon näyttelykatalogeissa tai taidekirjoissa taideteosten kuvissa ei oikeastaan juuri koskaan näe kehyksiä. Kehykset, jotka näkyvät kirjoissa, ovat yleensä näkyvillä siksi, että niissä on jokin tavallisesta kehyksestä poikkeava piirre. Silloinkin kun kehykset ovat taitelijan tekemät, niitä ei aktiivisesti huomioida kuvallisissa tai sanallisissakaan representaatioissa.

Aims. Early interaction skills are the base for later language development. Very low birth weight (VLBW) children are at a higher risk for developing language difficulties. Earlier studies have shown that both gaze behaviours and early gestures develop differently among VLBW children compared with children born full-term. The assessment of early gestures may provide help in finding at least some of the children who are at risk for later language difficulties. The aim of this study was to analyze the use of gaze behaviours and gestures in VLBW children at the age of one, comparing the results with a control group. We also compared gestures analyzed with the Finnish version of Communicative Development Inventories (FinCDI) to gestures analyzed from video data to examine the possible connection between these different types of assessment tools. Methods. The participants of this study consisted of 10 VLBW children and 10 full-term children (N=20). The same group was also a part of a bigger study, titled Development and functioning of very low birth weight children. In this study, gaze behaviours and gestures were analyzed from video data, divided into four different types of gaze behaviours and five different types of gestures. The possible connection between gaze behaviours and gestures in and between groups was analyzed by using Spearman`s correlation. In addition, Mann Whitney`s U-test was used to analyze the possible differences between these groups. Spearman`s correlation was also used to examine the possible correlation among the two different assessment tools. Results and conclusions. The types of gaze behaviours and gestures used most often by children in both groups were eye contact between mother and child, deictic gestures and gestures with objects. VLBW children had less eye contact, deictic gestures and gestures with objects compared with the full-term group. A significant difference between VLBW children and the control group was found in deictic gestures. It was also found that there was a significant correlation between the two assessment tools when comparing the two groups together (N=20). The results are similar to the findings of earlier studies and indicate that VLBW children use less eye contact and early gestures compared to the control group.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen filosofin, kirjailijan ja kirjallisuuskriitikon Maurice Blanchot’n (1907–2003) ajattelun soveltamista kuvataiteeseen. Blanchot tuli tunnetuksi 1940-luvulta eteenpäin yhtenä keskeisistä ranskalaisista kirjallisuuden teoreetikoista. Blanchot suhtautuu kirjallisuuteen ontologisena kysymyksenä, joka tulee esiin hänen teoksissaan toistuvasti muodossa: mitä on panoksena kirjallisuuden olemassaolossa? Tutkielmassani käännän kysymyksen kohti kuvataidetta ja tutkien Blanchot’n kirjoituksia 1940–1980-luvuilta pyrin paikantamaan hänen tuotannostaan kuvataiteeseen ja sen ontologiaan soveltuvia ajatuksia. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskityn kielen, katseen ja kuvan käsitteisiin Blanchot’n filosofiassa. Yhteinen tekijä Blanchot’lle näissä kaikissa aiheissa on pyrkimys kyseenalaistaa ja purkaa läsnäolon ja nykyhetken varaan rakentunut käsitys ihmissubjektista, joka pystyisi intentionaalisesti ottamaan asiat haltuunsa käsitteellistämällä ja objektivoimalla ne. Blanchot’lle ihminen on olemassaololtaan ja tiedonkyvyiltään äärellinen ja rajallinen. Tuon äärellisyyden ”ulkopuoli” (dehors) muodostuu olennaiseksi tutkimusalueeksi; Blanchot näkee niin kielen, kuoleman kuin esimerkiksi rakkaudenkin alkuperän olevan tuolla alueella. Tarjoan perusteellisen selonteon Blanchot’n tavasta ajatella kieltä, katsetta ja kuvaa erilaisina tapoina olla suhteessa ihmisen äärellisyyden ulkopuoleen. Tutkielmani jälkimmäinen osa on nimeltään Ulkopuolen estetiikka. Siinä jatkan ensimmäisen osan käsitteiden tarkastelun pohjalta kohti kokemuksen ja taideteoksen tulkintaa Blanchot’n kirjoituksissa. Blanchot suhtautuu melko kriittisesti niin perinteiseen estetiikkaan kuin fenomenologiaankin, jotka kummatkin hänen näkemyksessään painottavat ontologiaa etiikan kustannuksella. Hänen kirjoituksissaan esteettisen kokemuksen tilalle asettuu rajakokemus tai ”ekstaattinen kokemus”, jossa teos avaa kokemuksen ihmisen olemassaolon ulkopuolesta. Käsittelen myös Blanchot’n kirjoituksia taidehistoriasta, niin yleisemmällä tasolla kuin viimeisessä luvussa keskittyen Lascaux’n luolamaalauksiin. Blanchot’n kirjoitukset Lascaux’sta välittyvät ranskalaisfilosofi Georges Bataillen kirjoitusten kautta, joita esittelen taustoittaakseni tulkintaani Blanchot’n Lascaux-kirjoituksista. Olennaiseksi nousee taideteosten kyky ei niinkään näyttää mitään varmaa tietoa maailmasta, vaan juuri tuoda esiin teosten sisällä oleva ei-mitään. Luvun päätteeksi pohdin mitä tämä teosten sisältämä hiljaisuus voi lopulta kertoa – vai voiko? Lopuksi esitän yhteenvedon tutkielman sisällöstä ja sen aikana tehdyistä havainnoista. Tutkielmani on lähtökohdiltaan teoreettinen, tarkoitukseni on etsiä lähtökohtia ja työkaluja Blanchot’n ajattelusta kuvataiteen tutkimiseen, ei niinkään suoranaisesti soveltaa niitä yksittäisiin teoksiin. Se jää jatkotutkimuksen tehtäväksi ja tutkielman lopussa esitänkin joitain mahdollisia lähtökohtia ja tutkimuskysymyksiä tulevaa tutkimusta silmällä pitäen.

Ulkonäkö ei ole yhteiskunnassamme yksityisasia. Ulkoiseen olemukseemme kohdistuu monilla elämänalueilla entistä enemmän odotuksia ja vaatimuksia. Sukupuolittuneet kehonormit ovat vahvasti läsnä visuaalisessa ja mediakulttuurissa. Etenkin Instagramista on tullut luonnollistettujen kauneusihanteiden esittelyfoorumi. Vaikka ei-normatiivisia kehoja on alustalla esillä todella vähän, on kehopositiivisuusajattelu tuonut mukaan kuvia, joissa näkyy muun muassa lihavia kehoja, aknea, selluliittia ja sairauksien aiheuttamia muutoksia kehossa. Maisterintutkielmassani pohdin sukupuolittuneiden kehonormien ja normien vastaisten kuvien kytköksiä Instagramissa. Aineistoni muodostui @ihastukehoosi-tilillä kesällä 2020 viikon aikana julkaistuista selfieistä ja niihin liittyvistä teksteistä. Projektin naiset ja naistapaiset eivät jää pelkästään katseen kohteiksi, vaan ottavat aktiivisen roolin katsojina ja kuvaajina. Pohdin diskurssianalyysin keinoin, millaisia merkityksiä kehopositiivisuuskuvat saivat valitussa aineistossa ja mitkä merkitykset niistä puuttuivat kenties kokonaan. Tarkastelen myös millaisia representaatioita naisista ja naistapaisista aineistoni kuvissa ja niihin liittyvissä teksteissä rakennettiin, purettiin tai toistettiin. Hyödynsin analyysissäni teoriakeskusteluja, jotka kietoutuvat sukupuolen, representaation ja katseen ympärille sekä viimeaikaista Instagram-tutkimusta. Tutkimukseni sijoittuu feministisen mediatutkimuksen, erityisesti sosiaalisen median kriittisen tutkimuksen ja kehollisuuden alaan ja se tekee näkyväksi sukupuolen ilmentymiä ja valtarakenteita Instagramissa. Identifioin aineistosta kolme diskurssityyppiä. Haastamisen diskurssi tekee irtiottoa sosiaalisen median kehonormatiivisuudesta ja kuvien olemassaolo samalla foorumilla pyrkii horjuttamaan kehonormatiivisuuden hegemonista asemaa. Teksteissä esiin tuleva muutoksen diskurssi paljastaa, kuinka naiset ja naistapaiset vaativat muutosta ulkonäköönsä tai suhtautumiseensa siihen nimenomaan itseltään. Yhteiskunnan rakenteiden muuttaminen osana normien purkamista ei sen sijaan noussut esille. Jäljittelyn diskurssi puolestaan osoittaa normien vallan: moni ei-normatiivinen kuva tulee heijastelleeksi sukupuolittuneiden kehonormien representaatioita. Tämä hankauspiste muistuttaa kehopositiivisuuden ja kehonormien jännitteisestä suhteesta. Osallistuminen @ihastukehoosi-projektiin näyttäytyi merkittävänä henkilökohtaisella tasolla, mutta vahva yhteisöllisyyden tunne ja joukkovoima kehonormien muutoksen moottorina puuttuivat. Tutkimukseni osoittaa, että naisten ja naistapaisten merkityksettömänä puuhasteluna pidetty selfie-kulttuuri heijastelee yhteiskunnan sukupuolittuneita kehonormeja. Kuvat eivät ole ”vain” kuvia, vaan ne rakentavat ja toistavat luonnollistettuja kauneuskäsityksiä. Kulttuurimme on entistä visuaalisempi, ja suosittujen sosiaalisen median alustojen representaatiot ihannevartalosta jatkuvine toistoineen vaikuttavat siihen, millaisena näemme maailman ja miten siinä toimimme. Kehopositiiviset kuvat ovat eräänlaisia visuaalisia vinksahduksia, jotka tuovat esiin aiemmin piilotettua, mutta yksin niistä ei ole laventamaan kehon rajoja. Kriittisen ja arvottavan katseen valta ulottuu pitkälle. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet kehonormien moninaiset vaikutukset oman itsen vähättelystä aina syömishäiriöihin ja itsetuhoisuuteen saakka. Lisäämällä tutkimustietoa voidaan edistää yhteiskunnassa tiukassa istuvien kehonormien purkamista ja tehdä tilaa monenlaisten kehojen yhdenvertaisemmalle todellisuudelle. Aiheessa riittää tutkittavaa jatkossakin. Esimerkiksi keski-ikäisten ja ikääntyvien naisten ja naistapaisten sekä muunsukupuolisten kokemukset kehonormeista ja ulkonäkötyöstä kaipaavat tarkastelua.