Browsing by Subject "kauhu"
Now showing items 1-8 of 8
-
(2021)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.
-
(2021)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Marko Hautalan Leväluhdan (2018) ja Pimeän arkkitehdin (2020) kauhun affektiivisia vaikutuskeinoja ja vaikuttavuutta. Perehdyn niihin sisäistekijän ja tekijän yleisön välisenä retorisena kommunikaationa. Oletettu yleisö tunnistaa tekstistä sen emotionaaliset rakennepiirteet ja kerronnalliset konventiot sekä vaikuttuu kauhusta siten kuin on tarkoitus. Lähestyn romaaneja affektiteorian avulla. Affekteilla on mahdollista tutkia kauhun ruumiillisia ja tiedostamattomia vaikutuksia. Kauhu syntyy tiedostamattomana ja ruumiillisena vaikutuksena, joka muuttuu kognition ja kulttuurisesti käsitetyn prosessin myötä tiedostetuksi tunteeksi ja emootioksi. Tutkielmassani lähestyn koko affektiivista ja emotionaalista prosessia, mutta painotan sitä, miten tiedostamattomia ruumiillisia vaikutuksia luodaan ja miten ne ilmenevät. Kauhun vaikutuskeinoista nostan tutkielmassani tärkeimmäksi affektiivisen ja odottavan lukemiskokemusta määrittävän tunnelman, joka ei ole sidottu objekteihin. Tunnelma suuntautuu kertomuksen tulevaisuudessa odottaviin ja menneisyydestä paljastuviin mystisiin uhkiin. Keskeistä tunnelman muodostumiselle Leväluhdassa ja Pimeän arkkitehdissa on se, että yleisö tuntee empatiaa päähenkilöihin ja pelkää heidän kanssaan sekä heidän puolestaan kauhun uhkia. Kauhistuttavaa tunnelmaa luovat esimerkiksi hirviöiden ja miljöiden uhat. Kauhun vaikutuksista käsittelen abjektiota eli ruumiillisesti, psyykkisesti ja metafyysisesti uhkaavia rajanylityksiä, jotka aiheuttavat pelottavaa inhoa. Analysoin myös henkilöhahmojen ja yleisön kokemaa ahdistusta torjutuista menneisyyden psykologisista kauhuista, jotka kohoavat pintaan kertomuksen psyykkisinä uhkina. Käsitykseni mukaan Leväluhtaa ja Pimeän arkkitehtia voi tulkita sekä psykologisena että metafyysisenä kauhuna, jolloin kauhun affektiivisuus ilmenee ruumiillisina, psyykkisinä ja metafyysisinä vaikutuskeinoina ja vaikutuksina. Kauhu pyrkii affektiivisesti sekä kauhistuttamaan että kiehtomaan yleisöä.
-
(2022)Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.
-
(2022)Käsittelen tutkielmassani goottilaisen tilan poetiikkaa Ann Radcliffen kahdessa romaanissa: The Mysteries of Udolpho (1794) ja The Romance of the Forest (1791). Tutkimuksen ydinkysymyksenä on, miten goottilainen tila Radcliffen romaaneissa ilmaisee henkilöhahmojen sisäistä kokemusta. Molemmissa kohdeteoksissa henkilöhahmojen sisäisillä harhakuvilla on keskeinen merkitys. Analysoin sitä, miten teosten paikat ja henkilöhahmojen havainnot näistä paikoista rikkovat noumenaalisen ja fenomenaalisen, maailman sinänsä ja koetun maailman, välistä rajaa. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Gaston Bachelardin tilan poetiikkaa koskeva ajattelu. Bachelard ymmärtää poeettisen tilan jungilaisen unitalon kontekstissa ihmispsyyken metaforana ja tutkii tämän käsityksen valossa, kuinka tila ja etenkin talo huoneineen ja esineineen ilmaisee tietoisuutta ja alitajuntaa. Vertaan Bachelardin tilan poetiikan huomioita ensimmäisen aallon goottiromaanin lajiteoriaan. Avaan, kuinka Edmund Burken ylevän kokemuksen käsite liittyy varhaisen goottiromaanin traditioon ja kuinka erityisesti Radcliffe haastaa burkelaista ja myös kanttilaista ylevää klassisessa muodossaan. Tämän lisäksi tarkastelen Tzvetan Todorovin fantastisen käsitettä ja Sigmund Freudin käsitystä kotoisen ja oudon vastaavuudesta suhteessa Radcliffen käsitykseen kauhusta. Käsittelen myös Linda Bayer-Berenbaumin ja Willhelm Worringerin analogiaa goottilaisen arkkitehtuurin ornamentaalisuuden ja goottiromaanin tilallisen hahmottumisen välillä ja vertaan, kuinka käsitys tilan ornamentaalisuudesta liittyy goottilaisen tilan poetiikan tapaan tehdä sisäisen ja ulkoisen välisestä rajasta häilyvä. Kohdeteoksissa korostuu kotoisen paikan sisäisen arvon kyseenalaistuminen: koti turvallisena paikkana ja ihmispsyyken koossapitävänä voimana on helposti murtuva. Kodin piirin kyseenalaistuessa se ei enää suojaa henkilöhahmoa maailmalta, vaan on mysteereineen ja tuskallisine salaisuuksineen osa maailmaa. Haamulinnat taas tulevat kuvatuksi sankaritarten sisäisten pelkojen ja harhakuvien kautta, ja niiden laajassa ja monikytköksisessä ympäristössä korostuu erityisesti goottilaisen tilan poetiikan sisäisen ja ulkoisen välinen hämärtyminen: vaikka tila esineineen ja huoneineen on alituisesti kuvattavana, se ei tule kuvatuksi objektiivisesti vaan subjektiivisesti. Myös kerronta molemmissa romaaneissa noudattaa tilan sisäisyyden teemaa kuvaten sankaritarten sisäistä näkökulmaa. Tämä korostuu erityisesti teoksen The Mysteries of Udolpho kuuluisassa kohtauksessa, jossa sankaritar Emily paljastaa verhotun taulun huomatakseen, että verhon takainen sisältö on kaikkea muuta kuin kuva. Johtopäätökseni on, että kohdeteokset ilmaisevat henkilöhahmojen sisäistä kokemusta hämärtämällä tilakuvauksessa paikkojen objektiivisuutta ja todenkaltaisuutta. Tämän johdosta teosten tila saa henkistä ja sisäistä ilmaisukykyä. Haamulinnoissa tilan subjektiivisesta ilmaisuvoimasta kasvaa kuitenkin omalakisempaa ja henkilöhahmojen sisäisen itsenäisyyden kieltävää: linna heijastaa henkilöhahmon tajuntaa samalla kun henkilöhahmo tulee linnan ja sen mysteerien johdattamaksi. Paikkojen kuvaus käy alituiseen symbolista suhdetta sisäisen kokemuksen ja kokemuksen rajallisuuden kanssa. Teosten paikoissa korostuu myös kotoisen ja kodittoman välinen dialektiikka: kotoiset paikat ilmentävät vierautta ja outoutta ja vastavuoroisesti myös haamulinnat ilmentävät mielikuvituksen kautta kotoisia ideoita.
-
(2019)Pohdin tässä tutkielmassa, voivatko kauhukirjat olla pelottavia ja minkälaista kirjojen herättämä pelko on. Tarkastelen kauhufiktioon liittyviä filosofisia kysymyksiä, kuten miksi ihmiset pitävät pelottavista tarinoista, herättääkö kauhufiktio oikeaa pelkoa ja mitä kauhukirjan lukija tai kauhuelokuvan katsoja tarkalleen ottaen pelkää. Käytän pohdintojeni taustalla muun muassa Kendall L. Waltonin, Alex Neillin, Noël Carrollin ja Berys Gautin kirjoituksia. Analysoin Mia Vänskän ja Marko Hautalan kauhuromaaneja ja pohdin, millä tavalla ne pyrkivät herättämään lukijassa pelkoa. Tarkastelemani romaanit ovat Vänskän Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura sekä Hautalan Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja Leväluhta. Näytän että kyseisten romaanien hirviöt liittyvät usein hulluuden pelkoon ja että Vänskä ja Hautala välttelevät yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamista. Lisäksi tarkastelen romaanien kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja sekä Vänskän ja Hautalan tapaa hyödyntää pimeän pelkoa. Tutkielmassa käy ilmi, että kauhukirjat voivat pelottaa kahdella eri tavalla. Lukukokemuksen aikana lukija voi pelätä henkilöhahmojen puolesta, ja tämän pelon voimakkuuteen vaikuttaa lähinnä se, miten hyvin tarina on kirjoitettu. Myöhemmin, esimerkiksi kirjan lukemista seuraavana yönä, lukija saattaa pelätä, että jonkin romaanissa esiintyneen kauhistuttavan asian tosielämän vastine uhkaa häntä itseään. Tällainen pelko saattaa kasvaa todella voimakkaaksi, jos lukija on sopivassa ympäristössä, kuten yksin kotona pimeän aikaan. Lukija voi siis osittain vaikuttaa itse siihen, miten paljon kirja häntä pelottaa.
-
(2019)Pohdin tässä tutkielmassa, voivatko kauhukirjat olla pelottavia ja minkälaista kirjojen herättämä pelko on. Tarkastelen kauhufiktioon liittyviä filosofisia kysymyksiä, kuten miksi ihmiset pitävät pelottavista tarinoista, herättääkö kauhufiktio oikeaa pelkoa ja mitä kauhukirjan lukija tai kauhuelokuvan katsoja tarkalleen ottaen pelkää. Käytän pohdintojeni taustalla muun muassa Kendall L. Waltonin, Alex Neillin, Noël Carrollin ja Berys Gautin kirjoituksia. Analysoin Mia Vänskän ja Marko Hautalan kauhuromaaneja ja pohdin, millä tavalla ne pyrkivät herättämään lukijassa pelkoa. Tarkastelemani romaanit ovat Vänskän Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura sekä Hautalan Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja Leväluhta. Näytän että kyseisten romaanien hirviöt liittyvät usein hulluuden pelkoon ja että Vänskä ja Hautala välttelevät yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamista. Lisäksi tarkastelen romaanien kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja sekä Vänskän ja Hautalan tapaa hyödyntää pimeän pelkoa. Tutkielmassa käy ilmi, että kauhukirjat voivat pelottaa kahdella eri tavalla. Lukukokemuksen aikana lukija voi pelätä henkilöhahmojen puolesta, ja tämän pelon voimakkuuteen vaikuttaa lähinnä se, miten hyvin tarina on kirjoitettu. Myöhemmin, esimerkiksi kirjan lukemista seuraavana yönä, lukija saattaa pelätä, että jonkin romaanissa esiintyneen kauhistuttavan asian tosielämän vastine uhkaa häntä itseään. Tällainen pelko saattaa kasvaa todella voimakkaaksi, jos lukija on sopivassa ympäristössä, kuten yksin kotona pimeän aikaan. Lukija voi siis osittain vaikuttaa itse siihen, miten paljon kirja häntä pelottaa.
-
(2020)Tutkielman aiheena on perulainen pishtacon legenda, jonka historia ulottuu satojen vuosien taakse. Legendassa pishtaco on murhaaja, joka saalistaa alkuperäiskansataustaisia uhrejaan ihmisrasvan takia. Usein pishtacoon viitataan valkoisena, ulkomaalaisena miehenä. Pishtacon legendan kiehtovuus piilee sen uudistumiskyvyssä. Legendan ydin säilyy samana, mutta yksityiskohdat mukautuvat aikakauteen. Kolonialismin kaudella pishtaco oli munkki, joka keräsi rasvaa kirkonkellojen kiillotukseen, nykyisin rasvaa kerrotaan kaupattavan esimerkiksi kansainväliseen kosmetiikkateollisuuteen. Digitalisaation aika etenkin 2000-luvulla on mahdollistanut uudenlaisia tarinankerronnan muotoja. Haluankin tutkimuksessa selvittää, millaisia digitalisaation ajan pishtaconarratiivit ovat, miten fakta ja fiktio limittyvät niissä ja miksi pishtaconarratiivit ovat edelleen niin ajankohtaisia. Metodinani käytän kontekstualistista narratologiaa, eli tarkastelen pishtaconarratiiveja niiden yhteiskunnallisista konteksteista riippuvaisina. Analyysini nojaa keskeisesti Jeffrey Cohenin kehittelemään hirviöteoriaan, jonka mukaan kulttuurin luomat hirviöt ovat itseasiassa tuon kulttuurin ruumiillistumia, ja siksi omiaan kulttuurintutkimuksen lähtökohdaksi. Voidakseni ymmärtää nykynarratiiveja paremmin, käyn läpi keskeisiä hetkiä pishtacon historiassa. Esittelen pishtacoa koskevaa eri alojen tutkimusta, ja käytän sitä sekä lähteenä että analyysini kohteena. Vaikka pishtacon legendaa ajatellaankin kansantarinoina, tutkijat ovat itseasiassa muokanneet sitä ajan kuluessa huomattavasti. Aineistoni koostuu neljästä elokuvasta ja kymmenestä uutisartikkelista. Perussa 2000-luvulla syntyneen omaehtoisen, alueellisen elokuvan kulttuurin voi nähdä jatkavan ikiaikaista suullisen tarinankerronnan perinnettä. Kansanperinteen kauhuaiheet ovat näissä elokuvissa hyvin edustettuina. Kuvailen, miten aineistoni neljä elokuvaa käsittelevät pishtacon tarinan kautta esimerkiksi terrorismin kauden traumoja, korruptiota tai muutoksen pelkoa. Uutisartikkelini ovat loppuvuodelta 2016, jolloin sosiaalisessa mediassa levisi huhuja pishtacoista, ja väkijoukot vangitsivat ja pahoinpitelivät useita syyttömiä pishtacoiksi epäiltyinä. Aineistoni osoittaa, että pishtacon legendan ydin ei olekaan pishtacon itsensä ominaisuuksissa, vaan yhteiskunnallisen turvattomuuden tematiikassa, jota kaikki pishtacotarinat ilmentävät. Niitä yhdistää paranoija siitä, että pishtaco voi olla kuka tahansa, jopa ystäväsi tai naapurisi. Epäluottamus kaikkia virallisia auktoritteeteja kohtaan on niissä vahva, joko viranomaiset eivät kykene auttamaan tai sitten pettävät verisesti. Ymmärsin myös tutkimuksen aikana, että pishtaconarratiivissa hirviöitä onkin yhden sijaan ollut aina kaksi. Kolonisaation aikaan valloittajat kohtelivat alkuperäiskansaa hirviönä, joka tulee joko tappaa tai assimiloida yhteiskuntaan muun muassa uskonpuhdistuksen keinoin. Pishtaco on syntynyt reaktiona tähän sortoon ja toiseuttamiseen, Pishtacoon uskovan kansan hirviöistäminen näkyy edelleen esimerkiksi aineistoni lehtiartikkelien narratiivisissa valinnoissa. Peru on yhä kahtiajakautunut maa, ja nämä kaksi hirviötä, vallanpitäjiä edustava pishtaco ja alistettu (alkuperäis)kansa, jatkavat taisteluaan.
-
(2020)Tutkielman aiheena on perulainen pishtacon legenda, jonka historia ulottuu satojen vuosien taakse. Legendassa pishtaco on murhaaja, joka saalistaa alkuperäiskansataustaisia uhrejaan ihmisrasvan takia. Usein pishtacoon viitataan valkoisena, ulkomaalaisena miehenä. Pishtacon legendan kiehtovuus piilee sen uudistumiskyvyssä. Legendan ydin säilyy samana, mutta yksityiskohdat mukautuvat aikakauteen. Kolonialismin kaudella pishtaco oli munkki, joka keräsi rasvaa kirkonkellojen kiillotukseen, nykyisin rasvaa kerrotaan kaupattavan esimerkiksi kansainväliseen kosmetiikkateollisuuteen. Digitalisaation aika etenkin 2000-luvulla on mahdollistanut uudenlaisia tarinankerronnan muotoja. Haluankin tutkimuksessa selvittää, millaisia digitalisaation ajan pishtaconarratiivit ovat, miten fakta ja fiktio limittyvät niissä ja miksi pishtaconarratiivit ovat edelleen niin ajankohtaisia. Metodinani käytän kontekstualistista narratologiaa, eli tarkastelen pishtaconarratiiveja niiden yhteiskunnallisista konteksteista riippuvaisina. Analyysini nojaa keskeisesti Jeffrey Cohenin kehittelemään hirviöteoriaan, jonka mukaan kulttuurin luomat hirviöt ovat itseasiassa tuon kulttuurin ruumiillistumia, ja siksi omiaan kulttuurintutkimuksen lähtökohdaksi. Voidakseni ymmärtää nykynarratiiveja paremmin, käyn läpi keskeisiä hetkiä pishtacon historiassa. Esittelen pishtacoa koskevaa eri alojen tutkimusta, ja käytän sitä sekä lähteenä että analyysini kohteena. Vaikka pishtacon legendaa ajatellaankin kansantarinoina, tutkijat ovat itseasiassa muokanneet sitä ajan kuluessa huomattavasti. Aineistoni koostuu neljästä elokuvasta ja kymmenestä uutisartikkelista. Perussa 2000-luvulla syntyneen omaehtoisen, alueellisen elokuvan kulttuurin voi nähdä jatkavan ikiaikaista suullisen tarinankerronnan perinnettä. Kansanperinteen kauhuaiheet ovat näissä elokuvissa hyvin edustettuina. Kuvailen, miten aineistoni neljä elokuvaa käsittelevät pishtacon tarinan kautta esimerkiksi terrorismin kauden traumoja, korruptiota tai muutoksen pelkoa. Uutisartikkelini ovat loppuvuodelta 2016, jolloin sosiaalisessa mediassa levisi huhuja pishtacoista, ja väkijoukot vangitsivat ja pahoinpitelivät useita syyttömiä pishtacoiksi epäiltyinä. Aineistoni osoittaa, että pishtacon legendan ydin ei olekaan pishtacon itsensä ominaisuuksissa, vaan yhteiskunnallisen turvattomuuden tematiikassa, jota kaikki pishtacotarinat ilmentävät. Niitä yhdistää paranoija siitä, että pishtaco voi olla kuka tahansa, jopa ystäväsi tai naapurisi. Epäluottamus kaikkia virallisia auktoritteeteja kohtaan on niissä vahva, joko viranomaiset eivät kykene auttamaan tai sitten pettävät verisesti. Ymmärsin myös tutkimuksen aikana, että pishtaconarratiivissa hirviöitä onkin yhden sijaan ollut aina kaksi. Kolonisaation aikaan valloittajat kohtelivat alkuperäiskansaa hirviönä, joka tulee joko tappaa tai assimiloida yhteiskuntaan muun muassa uskonpuhdistuksen keinoin. Pishtaco on syntynyt reaktiona tähän sortoon ja toiseuttamiseen, Pishtacoon uskovan kansan hirviöistäminen näkyy edelleen esimerkiksi aineistoni lehtiartikkelien narratiivisissa valinnoissa. Peru on yhä kahtiajakautunut maa, ja nämä kaksi hirviötä, vallanpitäjiä edustava pishtaco ja alistettu (alkuperäis)kansa, jatkavat taisteluaan.
Now showing items 1-8 of 8