Browsing by Subject "kaupunkihistoria"
Now showing items 1-7 of 7
-
(2016)Tutkin Tukholmassa samaan ammattikuntaan kuuluneita räätäleitä ja veranleikkaajia 1400-luvun lopulla. Yhtäältä tarkastelen heitä ryhmänä, ja selvitän, muodostivatko näiden ammattien harjoittajat yhtenäisen joukon ja millainen se oli suhteessa muihin kaupunkilaisryhmiin. Toisaalta käsittelen räätäleitä ja veranleikkaajia ammattikunnan kautta, ja tutkin, kuinka ammattikunta vaikutti heidän toimintaansa kaupungissa. Tutkimuskysymykseni voi tiivistää seuraavasti: Minkälainen ryhmä ammattikunnan jäsenet olivat? Mikä oli ammattikunnan merkitys räätäleille ja veranleikkaajille? Käytän tutkimuksessani prosopografista metodia. Tavoitteena menetelmässä on löytää toimintamalleja ja kaavamaisuuksia yhdistämällä satunnaiset lähdemaininnat sekä havaita, mikä on tavallista ja mikä poikkeuksellista. Tutkimuskohteenani ei siis ole yksittäinen räätäli vaan joukko, jota hän edustaa. Aineistoni analysoinnissa hyödynnän niin kvantitatiivista kuin kvalitatiivista lähestymistapaa. Räätälit ja veranleikkaajat olivat varallisuudeltaan kaupungin keskikastia. Suhteessa muihin käsityöläisiin he olivat kuitenkin varakkaita. Räätälit ja veranleikkaajat eivät muodostaneet varallisuudeltaan yhtenäistä ryhmää. Jotkut maksoivat varsin suuria veroja, mutta osa ei kyennyt maksamaan veroja lainkaan. Räätälien ja veranleikkaajien välillä ei ollut suurta eroa, mutta veranleikkaajat maksoivat hitusen korkeampaa veroa kuin räätälit. Räätälit ja veranleikkaajat eivät asuneet samalla alueella kaupungissa. He suosivat sisäkorttelia, joka oli myös muiden erikoistuneempien käsityöläisten, kuten kultaseppien, kukkarontekijöiden ja kannunvalajien suosiossa. Toiseksi eniten heitä asui läntisessä korttelissa, joka oli käsityöläiskortteli. Räätälit ja veranleikkaajat hakeutuivat samoille alueille kuin muutkin käsityöläiset, mutta heitä asui myös kauppiaiden suosimissa eteläisessä ja itäisessä korttelissa. Ammattikunta sääteli käsityönharjoittamista, sillä oli tuomiovaltaa jäsenistöönsä ja se oli tärkeä sosiaalinen yhteisö, joka käsitti myös mestarin talouden muut jäsenet. Räätälit ja veranleikkaajat tukivat toisiaan esimerkiksi oikeuden edessä ja käsittelivät riitansa ammattikunnan sisällä raatihuoneen sijaan, mutta ammattikunta ei ollut sulkeutunut yhteisö. Jäsenillä oli omat sukunsa ja sosiaaliset verkostonsa, joihin ammattikunta ei puuttunut. Räätäleillä ja veranleikkaajilla ei ollut ammattikuntana erityistä vaikutusvaltaa kaupungissa. Yksittäiset mestarit saattoivat tulla valituksi kaupungin luottamustehtäviin, mutta ketään heistä ei valittu tärkeimpään tehtävään eli raadin jäseneksi. Pitkä ura luottamustehtävissä oli hyvin poikkeuksellista. Saman ammattikunnan jäsenyys ei tarkoittanut yhtenäisiä mielipiteitä politiikasta. Vastaus otsikkoni kysymykseen, olivatko räätälit ja veranleikkaajat ammattikuntaveljiä vai kaupunkilaisia, on, että he olivat molempia. Ammattikunta oli merkityksellinen yhteisö, mutta ei ainut eikä joka tilanteessa ensisijainen.
-
(2016)Tutkin Tukholmassa samaan ammattikuntaan kuuluneita räätäleitä ja veranleikkaajia 1400-luvun lopulla. Yhtäältä tarkastelen heitä ryhmänä, ja selvitän, muodostivatko näiden ammattien harjoittajat yhtenäisen joukon ja millainen se oli suhteessa muihin kaupunkilaisryhmiin. Toisaalta käsittelen räätäleitä ja veranleikkaajia ammattikunnan kautta, ja tutkin, kuinka ammattikunta vaikutti heidän toimintaansa kaupungissa. Tutkimuskysymykseni voi tiivistää seuraavasti: Minkälainen ryhmä ammattikunnan jäsenet olivat? Mikä oli ammattikunnan merkitys räätäleille ja veranleikkaajille? Käytän tutkimuksessani prosopografista metodia. Tavoitteena menetelmässä on löytää toimintamalleja ja kaavamaisuuksia yhdistämällä satunnaiset lähdemaininnat sekä havaita, mikä on tavallista ja mikä poikkeuksellista. Tutkimuskohteenani ei siis ole yksittäinen räätäli vaan joukko, jota hän edustaa. Aineistoni analysoinnissa hyödynnän niin kvantitatiivista kuin kvalitatiivista lähestymistapaa. Räätälit ja veranleikkaajat olivat varallisuudeltaan kaupungin keskikastia. Suhteessa muihin käsityöläisiin he olivat kuitenkin varakkaita. Räätälit ja veranleikkaajat eivät muodostaneet varallisuudeltaan yhtenäistä ryhmää. Jotkut maksoivat varsin suuria veroja, mutta osa ei kyennyt maksamaan veroja lainkaan. Räätälien ja veranleikkaajien välillä ei ollut suurta eroa, mutta veranleikkaajat maksoivat hitusen korkeampaa veroa kuin räätälit. Räätälit ja veranleikkaajat eivät asuneet samalla alueella kaupungissa. He suosivat sisäkorttelia, joka oli myös muiden erikoistuneempien käsityöläisten, kuten kultaseppien, kukkarontekijöiden ja kannunvalajien suosiossa. Toiseksi eniten heitä asui läntisessä korttelissa, joka oli käsityöläiskortteli. Räätälit ja veranleikkaajat hakeutuivat samoille alueille kuin muutkin käsityöläiset, mutta heitä asui myös kauppiaiden suosimissa eteläisessä ja itäisessä korttelissa. Ammattikunta sääteli käsityönharjoittamista, sillä oli tuomiovaltaa jäsenistöönsä ja se oli tärkeä sosiaalinen yhteisö, joka käsitti myös mestarin talouden muut jäsenet. Räätälit ja veranleikkaajat tukivat toisiaan esimerkiksi oikeuden edessä ja käsittelivät riitansa ammattikunnan sisällä raatihuoneen sijaan, mutta ammattikunta ei ollut sulkeutunut yhteisö. Jäsenillä oli omat sukunsa ja sosiaaliset verkostonsa, joihin ammattikunta ei puuttunut. Räätäleillä ja veranleikkaajilla ei ollut ammattikuntana erityistä vaikutusvaltaa kaupungissa. Yksittäiset mestarit saattoivat tulla valituksi kaupungin luottamustehtäviin, mutta ketään heistä ei valittu tärkeimpään tehtävään eli raadin jäseneksi. Pitkä ura luottamustehtävissä oli hyvin poikkeuksellista. Saman ammattikunnan jäsenyys ei tarkoittanut yhtenäisiä mielipiteitä politiikasta. Vastaus otsikkoni kysymykseen, olivatko räätälit ja veranleikkaajat ammattikuntaveljiä vai kaupunkilaisia, on, että he olivat molempia. Ammattikunta oli merkityksellinen yhteisö, mutta ei ainut eikä joka tilanteessa ensisijainen.
-
(2016)Tutkimuksessa tarkastelen suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvan ja kaupunkilaisuuden rakentumista 1800-luvun lopussa Päivälehdessä julkaistuissa ulkomaankirjeissä. Taustana tutkimukselle on Helsingin kasvu ja kehitys vuosisadan vaihteessa suurkaupungiksi niin ilmeeltään kuin väkiluvultaan sekä suomalaisessa puolueessa tapahtunut jakautuminen, jossa uusi nuori sukupolvi haastoi puolueen vanhat toimijat ja vaati suomalaisuuden kehittämistä ulkomaalaisilla aineksilla ja malleilla. Selvitän, millaista kaupunkikuvausta Päivälehden ulkomaankirjeissä on, kuinka kirjeenvaihtajat kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa sekä minkälaisia tulkintoja kaupungista ja kaupunkilaisuudesta, modernista ja urbaanista kirjeet rakentavat. Lisäksi tarkastelen, mitkä olivat ne maat ja kaupungit, joista Päivälehteen kirjoitettiin, keitä kirjeenvaihtajat olivat ja minkälaiseksi he itse näkivät roolinsa tulkintojen välittäjänä. Pääpaino tutkimuksessa on kvalitatiivisella analyysilla, mutta lisäapuna käytän kvantitatiivisia menetelmiä. Metodologisesti hyödynnän lehdistötutkimuksen ja vertailevan tutkimuksen metodeja sekä diskurssianalyysia. Päivälehdessä julkaistiin vuosina 1889–1894 yhteensä 195 ulkomaankirjettä 28 kirjeenvaihtajalta. Ulkomaan muodostivat ennen kaikkea Pariisi, Berliini, Tukholma, Kööpenhamina ja Pietari, joista etsittiin nuorelle kansakunnalle malleja ja vastamalleja. Kirjeenvaihtajat matkasivat eurooppalaisiin kaupunkeihin kukin omista syistään ja lähtökohdistaan, ja Päivälehdelle lähetetyt kirjeet olivat kirjoittajilleen mahdollisuus sekä avustaa kannattamaansa lehteä että ansaita lisätuloja. Roolikseen kirjeenvaihtajat näkivät toimimisen puolueettomana tarkkailijana, jolla kuitenkin oli syvällinen ymmärrys kohdemaansa elämästä ja tavoista. Kirjeenvaihtaja oli reportteri, joka meni sinne minne lukijat eivät päässeet ja välitti kokemaansa ja näkemäänsä. Suhtautumisessa ulkomaihin oli kirjeenvaihtajien välillä persoonallisuuseroja, jotka olen tutkimuksessa huomioinut ja tuonut esiin vertailemalla kirjeenvaihtajia ja heidän mielipiteitään keskenään. Kaupungin ja kaupunkilaisuuden laadullisen analyysin olen jakanut ulkomaankirjeiden sisältöjen pohjalta viiteen teemaan: liike ja väkijoukko, kaupunkitila ja kaupunkisuunnittelu, keskiluokkainen kaupunkikulttuuri ja toivekuvat, kaupungin lika sekä koti-ikävä ja paluu ulkomailta takaisin. Aiempaa tutkimusta suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvasta ja kaupunkilaisuuden rakentamisesta on saatavilla niukasta, sillä fennomania ja sen kannattajat on nähty lähes pelkästään agraarin kuvaston kautta. Kuvaston keskiössä on ollut metsä, järvi ja kukkula sekä omin käsin pellon raivaava, liinatukkainen talonpoika. Tutkimuksessani osoitan, että maalaismaiseman ja talonpojan rinnalla Päivälehti kirjeenvaihtajiensa välityksellä loi yhteistä diskurssia myös urbaanista ja modernista. Kaupunki ja kaupunkilaisuus eivät jääneet päivälehteläisille vieraaksi, ja suhtautuminen niihin sisälsi sekä positiivisia että negatiivisia sävyjä.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.
-
(2018)Tutkimus käsittelee Helsingin asuntopulaa aikana, jolloin sodanjälkeinen välitön jälleenrakennuskausi oli päättynyt, kunnallinen asuntotuotanto ja politiikka aktivoituivat ja maalta kaupunkeihin kohdistunut suuri muutto käynnistyi. Vuoden 1946 suuren alueliitoksen myötä Helsingin pinta-ala kasvoi 475 prosenttia ja liitosta seuranneen kymmenen vuoden aikana kaupungin väkiluku kasvoi yli 20 prosenttia. Sodanjälkeinen välitön asuntorakentaminen keskittyi maaseudulle, mikä johti väestökeskuksissa vallinneeseen asuntopulaan. Seuraavan haasteen kaupungille loi yhteiskunnan rakennemuutos ja voimistunut maaltamuutto, sillä Helsingin seudun väkiluku kasvoi 1960-luvulla noin 170 000 hengellä. Asuntopulaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä yksilön selviytymisen ja toisaalta kunnallisen asunnonjakopolitiikan kautta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaista Helsingin asunnonjakopolitiikka oli hyvinvointivaltion rakennuskauden aikana ja miten helsinkiläiset itse kokevat ja muistavat asuntopulan. Tutkimuksen aineiston muodostaa kaksi aineistokokonaisuutta. Ensimmäisenä aineistokokonaisuutena toimivat Helsingin kaupungin kunnalliskertomuksista kerätyt, kaupunginvaltuustossa käydyt kunnallista asunnonjakoa käsittelevät keskustelut sekä asunnonjakotoimikunnan vuosikertomukset. Toinen aineistokokonaisuus on kerätty Museoviraston kyselylehden vuonna 1994 julkaisemasta sodanjälkeistä asuntopulaa käsittelevän keruukilpailun kyselyvastauksia. Ensimmäistä aineistokokonaisuutta käytetään asuntopolitiikan tarkasteluun ja toisen aineistokokonaisuuden avulla tutkitaan kaupunkilaisten muistoja ja kokemuksia. Molemmat aineistokokonaisuudet on käsitelty Atlas.ti-ohjelmalla laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen periaatteita noudattaen. Tutkimus osoittaa, että kaupungin harjoittama asuntopolitiikka oli tarkasteluajanjakson aikana luonteeltaan asukkaita jaottelevaa. Kaupunginvaltuustossa käydyissä keskusteluissa huomio keskittyi erilaisten ihmisryhmien, kuten vanhusten, lapsiperheiden, häädettyjen, romaniperheiden ja yksinäisten kaupunkilaisten asumisen järjestelyyn. Tutkimus yhtyy aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, jossa todetaan, että vakinaiset palkkatulot omaavat lapsiperheet pärjäsivät parhaiten asuntomarkkinoilla. Kaupunginvaltuutetut pyrkivät aloitteissaan parantamaan edellä mainittujen ihmisryhmien asuinoloja, mutta kaupungin viranomaiset suhtautuivat aloitteisiin pääasiassa kriittisesti. Kaupunkilaisten omat kokemukset asuntopulassa elämisestä muodostavat kolmivaiheisen asumispolun mallin. Kaupunkiin muutettaessa sukulaisten ja tuttavien muodostama sosiaalinen turvaverkosto oli merkittävä apu asunnonsaannissa. Toisessa vaiheessa asuntopolulla edettiin erilaisten vaiheiden kautta ensimmäisestä alivuokralaisasunnosta päävuokralaisiksi ja omistusasuntoihin. Asumispolun kolmannessa vaiheessa kaupunkilaiset joko jäivät kaupunkiin tai muuttivat sieltä pois. Kaupunkilaisten selviytyminen asuntomarkkinoilla perustui pääasiassa kahteen pääpiirteeseen: itsenäiseen selviytymiseen sekä sosiaalisen turvaverkoston olemassaoloon. Kaupunkiin asunnontarjoajana suhtauduttiin usein kriittisesti. Tutkimus ajoittuu aikakaudelle, jolloin nykypäiväinen hyvinvointivaltio oli rakentumassa. Kaupunginvaltuutettujen aloitteista on jo kuitenkin huomattavissa hyvinvointivaltioajattelulle ominaisia piirteitä, sillä valtuutetut pyrkivät aloitteillaan parantamaan erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kansalaisten asuinoloja. Kaupunkilaiset eivät itse vielä eläneet hyvinvointivaltiossa, vaan kaupungissa, jossa selvittiin omin avuin tai läheisten turvin. Tämä tutkimus syventää 1900-luvun jälkipuolen Helsingin asuntopulan ja kaupungissa asumisen historiallista tuntemusta. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen tutkimus täydentää tutkimusaihetta erityisesti asukkaiden kokemusten osalta.
-
(2021)Julkinen tila on kaupungissa keskeinen tekijä ja tori on julkisista tiloista leimallisin. Historiallisesti torien merkitys kaupungissa on suuri ja vaihdellut historian aikana. Tori on mielenkiintoinen keskus kaupungissa: dynaaminen ja eläväinen torikaupan aikoina, hiljainen ja autio niiden ulkopuolella. Julkisten tilojen monipuolistuminen on asettanut torit asemaan, jossa ne eivät enää ole ensisijainen kokoontumispaikka. Tori elää kaupungin mukana ja saa kehityksen tuloksena uusia funktioita. Tutkimus selvittää näitä käyttötarkoitusten muutoksia käyttäen tapausesimerkkinä Porvoon toria 1832–2021. Tutkimus on saanut alkunsa Porvoon kaupungin keskustakehittämishankkeesta, johon liittyen tutkimuksen tekijä laati toriympäristön historiaselvityksen vuonna 2020. Tutkimuksen metodina on temaattinen tarkastelu, joka torin historiallisia vaiheita vertaamalla ja yhteiskunnalliseen kontekstiin asettamalla vastaa kysymykseen, kuinka torin muuttuvat funktiot ovat vaikuttaneet sen rooliin kaupungissa. Lähdeaineisto koostuu arkistolähteistä, valokuvista, sanomalehtijulkaisuista täydennettynä toriyrittäjien haastatteluilla. Kirjallisuus hyödyntää erityisesti julkisen tilan piirteitä sekä Porvoon historiaa selvittäneitä teoksia. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys soveltaa Lefebvren tilan tuotannon teoriaa korostamalla ihmisen oikeutta kaupunkiin ja toria kaupunkilaisten arjen tilana. Teoria tarjoaa perustan kaupunkisuunnittelun historiassa tehtyjen arvovalintojen tutkimiseen. Tutkimus teoretisoi myös tilaa suhteellisena käsitteenä ja tarkastelee paikan merkitystä kaupungissa siihen liitettyjen mielikuvien avulla. Tutkimus jakaa torin neljään toiminnalliseen funktioon, jotka ovat tulleet torille eri aikoina, mutta ovat kaikki läsnä nykyisin. Ensimmäinen funktio, torikauppa, on pitkään hiipuneenakin yhä elävä torin käyttötarkoitus. Toinen funktio on torin symbolisesti merkittävä edustusrooli. Se näkyy paitsi torin varrelle sijoittuneissa instituutioissa myös torin ajoittain korostuvassa roolissa kansalaisaktivismin näyttämönä. Kolmas funktio on kaupungin keskeisenä liikennealueena toimiminen. Keskeinen sijainti on tuonut torille linja-auto- ja taksiasemat, jotka ovat merkittävästi muokanneet torikuvaa 1930-luvulta tähän päivään. Neljäs funktio on tapahtumapaikka, joka liittyy kaupunkikeskustojen kehittämisen trendiin. Tori tarjoaa puitteet niin perinteisten kuin uusien kaupunkitapahtumien paikkana. Lisäksi tutkimus vertaa Porvoon toria kolmeen muuhun suomalaiskaupungin samanikäiseen toriin ja niiden historiaan. Torien taustojen analysointi selvittää, miksi ne ovat kehittyneet eri tavoin ja asettaa Porvoon torin historian laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.
Now showing items 1-7 of 7