Browsing by Subject "kaupunkitutkimus"

Tavoitteet. Työn tavoitteena oli selvittää, mitä Vantaan Kivistön julkisilta kaupunkitiloilta haluttiin ja miten näitä tavoitteita ilmaistiin vision laadinnan aikana. Tähän sisältyi perehtyminen siihen, mitä suunnittelijat olivat ajatelleet kaupunkitiloissa tapahtuvasta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja miten näitä ajatuksia tuotiin mukaan fyysiseen suunnitteluun. (visio) Tavoitteena oli myös selvittää, mihin nämä ajatukset pohjautuvat ja miten niitä on nostettu esiin visiotasolla sekä kuinka visiotason ajatuksia konkretisoitiin tarkemmassa suunnittelussa ja lopulta toteuttamisessa. Olivatko suunnittelun tavoitteet selkeitä vai oliko löydettävissä keskinäisiä ristiriitoja? (jalkauttaminen) Lopuksi tavoitteena oli tutkia, miltä Kivistössä jo toteutuneet kaupunkitilat loppukäyttäjän eli kadulla oleskelevan tai liikkuvan ihmisen näkökulmasta konkreettisesti vaikuttavat, tuntuvat ja näyttävät, ja täyttävätkö julkiset tilat niille visiossa asetetut ja jalkautuksen aikana muokkautuneet tavoitteet. (todellisuus) Menetelmät. Kyseessä oli tapaustutkimus. Kivistö valikoitui tutkimuksen kohteeksi alueen poikkeuksellisuuden takia: alue on rautatieasemien ympärille rakentuva uusi muusta kaupunkirakenteesta varsin erillinen kaupunkisaareke, joka rakentuu nykyiselle metsä- ja peltoalueelle. Siksi kaupunkirakenne on täytynyt luoda lähes tyhjästä, ja suunnitteluvalinnoilla ja taustalla vaikuttavilla suunnittelijoiden ajatuksilla on suuri merkitys: kaikki rakennettu alueella on lähtöisin pienen suunnittelijajoukon työpöydiltä. Tämän takia oli mahdollista luoda kokonaiskuva alueen suunnitteluun vaikuttaneista ajatuksista ja kasata niitä yksiin kansiin. Työ aloitettiin dokumenttianalyysillä, jossa tutustuttiin saatavilla oleviin suunnittelumateriaaleihin noin viimeisen 20 vuoden ajalta. Tämän jälkeen haastateltiin kaksitoista asiantuntijaa Vantaan kaupungilta. Haastattelut olivat puolistrukturoituja. Seuraavaksi selvitettiin, miten visioita on jalkautettu todellisuuteen havainnoimalla tiloja ja niiden reunuksia, rakennuksia ja kivijalkakerroksia, paikan päällä. Tässä yhteydessä pohdittiin, miten aiemmat tavoitteet kaupunkitilasta olivat toteutuneet. Lopuksi pohdittiin vision ja toteutuksen tavoitteet suhteutuvat nykypäivän suunnittelutietoon siitä, miten julkisesta kaupunkitilasta voi tehdä fyysisin keinoin sosiaalista elämää tukevaa. Tämä johtuu siitä, että asiantuntijahaastatteluissa kävi selväksi, että ajatustasolla oleskeltava, nautittava, miellyttävä kaupunki oli usein tavoitteena. Tulokset ja johtopäätökset. Kaupunkisuunnittelun visioita on haasteellista määritellä, koska niissä pyritään kiteyttämään monimutkaisia ja toisinaan ristiriitaisiakin tavoitteita. Toisaalta visioiden laatiminen on välttämätöntä, jotta ainakin teoriassa tavoite alueen kehittämiselle voidaan sanoittaa ja siitä voidaan sopia. Ilman visiointia voi suunnittelu herkästi tapahtua aina kuten ennenkin (business as usual) ja uusien ajatusmallien ja suunnitteluratkaisujen löytäminen käy hankalaksi. Kivistön vuoden 2010 visio sisälsi voimakkaan näkemyksen kaupungin rakentamisesta, mutta tätä kaupunkia tai muutakaan termistöä ei osattu määritellä tarkemmin. Lisäksi tavoitteita lisättiin prosessin aikana ja tällöin niiden välillä oli huomattaviakin ristiriitoja ja vision kokonaisuus jäi epäselväksi. Kaupunkitilojen sosiaalisen elämän ajateltiin syntyvän itsestään, ilman, että fyysisellä kaupunkirakenteella olisi siihen merkittävää vaikutusta. Kun visiossa oli epäselvyyttä, oli suunnittelussa mahdollista perustella monenlaisia ratkaisuja visioon viitaten. Yhdelle kävelijän suosiminen oli esimerkiksi suoria ja tasaisia, toiselle mielenkiintoisia ja aktiivisia katutiloja. Pääsääntöisesti nähtävissä oli kaksi eri blokkia, joiden käsitys hyvästä kaupunkielämästä tai julkisen tilan roolista olivat ristiriidassa. Toteutussuunnittelussa ja toteutuksessa haasteeksi koituvat usein prosessiin liittyvät konfliktit. Viestikapulan antaminen seuraavalle on haastavaa: hiljainen tieto tai edellisen suunnittelijan ajatukset eivät kokonaisuudessaan välity seuraavalle, ja usein päätöksiä lopulta tekee yksittäinen ihminen, jolla on aina omat näkemyksensä. Syynä ongelmiin voivat olla kaupunkisuunnittelun monimutkaisuus tai erilaiset käsitykset siitä, mikä on julkisen tilan rooli: onko kadun tarkoitus välittää mahdollisimman paljon liikennettä, vai luoda siitä mielenkiintoinen kävelijälle. Jälkimmäinen, kaupunkielämään positiivisesti suhtautuva näkemys on saanut viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän jalansijaa Vantaankin suunnittelussa.

Tässä tutkielmassa tutkimuskohteeni on 1960–70-lukujen vaihteessa rakennettu ja vuodenvaihteessa 2016–2017 purettu Vantaan Martinlaaksossa sijainnut Martinkeskuksen ostoskeskus. Tutkielmani käsittelee kaupunkilaisten suhdetta ympäristöönsä, ja selvitän siinä haastattelumateriaalia analysoimalla, miten paikallisten kokema paikkasuhde Martinkeskukseen on rakentunut ja miten tämä paikkasuhde näyttäytyy paikallisten kertomuksissa ja muisteluissa. Hyödynnän tutkielman aineistona itse vuonna 2020 toteuttamiani haastatteluja, joissa haastattelin neljää Martinlaaksossa pitkäaikaisesti asunutta henkilöä, sekä lisäksi Vantaan kaupunginmuseon arkistosta saamiani kahdeksaa haastattelua. Vantaan kaupunginmuseon kokoelmayksikön nykydokumentointikäynnillä tekemät haastattelut oli toteutettu marraskuussa 2016 juuri ennen Martinkeskuksen purkamista. Analysoin aineistoa tulkitsevaa lähilukua hyödyntäen. Liitän tutkimuksen kaupunkikansatieteen jatkumoon. Ostoskeskuksia on tutkittu suomalaisessa kansatieteellisessä tutkimuksessa suhteellisen vähän, ja aihe on ajankohtainen. Tutkielman kirjoitushetkellä useita vanhoja ostoskeskuksia odottaa purkaminen ja katoaminen, joten on kiinnostavaa ja tärkeää tutkia ostoskeskuksiin paikkoina liitettyjä merkityksiä. Analyysissäni olen hyödyntänyt David Seamonin näkemystä paikkasuhteen rakentumisen prosessista. Aineistoni valossa Martinkeskukseen liitetty paikkasuhde on näyttäytynyt monipuolisena ja jatkuvasti muuttuvana. Erityisesti nuorille Martinkeskus oli tärkeä paikka, mutta samalla nuorten oleskelu ja häiriökäyttäytyminen ostoskeskuksessa heikensi muiden asiakkaiden ja Martinkeskuksen yrittäjien kokemaa suhdetta paikkaan. Paikan kokemiseen on vaikuttanut negatiivisesti myös ostoskeskuksessa sen loppuaikoina tapahtunut rappeutuminen ja asiakkaiden katoaminen. Purkamista ennen järjestetty jäähyväisjuhla kuvastaa paikallisten vahvaa suhdetta paikkaan ja Martinkeskuksen asemaa kollektiivisena muistin paikkana.

Maisterintutkielmassa tarkastellaan Helsingin Kallion asuinalueen kehitystä ravintolapalveluiden näkökulmasta. Kallion kaupunginosa sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Asuinalueella on ollut varsin värikäs historia ja ominaispiirteensä, jonka 1900-luvun alkupuoliskon kehityskulkua Heikki Waris avaa perusteellisesti teoksessaan Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I-II (1932 & 1934). 1900-luvun alussa Kallio leimaantui vahvasti työväenluokan asuinalueeksi pienine, ahtaine asuntoineen. Suomessa gentrifikaatiotutkimuksen pioneerina voidaan pitää Pasi Mäenpäätä, jonka teos Kallion kaupunginosan keskiluokkaistuminen 1980-luvulla. Työläisyhteiskunnan tuho? julkaisiin vuonna 1991. Mäenpään mukaan jo 1980-luvulla Kalliossa oli nähtävissä keskiluokkaistumista, joka alkoi murentaa Kallion imagoa työväenluokan asuinalueena. Tästä huolimatta alueen villi maine ja rosoinen elämänmeno olivat vahvasti voimissaan vielä 1990- ja 2000-luvulla. Vasta 2010-luvulla asuinalueen muutos keskiluokkaisempaan suuntaan on ollut kuuma puheenaihe ja sen seuraukset havaittavissa myös asuntojen hintakehityksessä. Sharon Zukin (1995) on lähestynyt gentrifikaatiota (karkeasti suomennettuna alueen keskiluokkaistumista) kulttuurisen kulutuksen lisääntymisen näkökulmasta. Hänen mukaansa materiaalisesta kulutuksesta ja sen ihannoinnista on siirrytty kohti elämyskulttuuria ja ”symbolista taloutta”, joka näkyy ravintoloiden, museoiden ja ylipäätänsä kulttuurin arvostuksen ja käytön nousuna. Mäenpää (2005) on tutkinut kulutuskulttuurin ja julkisen tilan välistä suhdetta sekä 1980-luvulla alkanutta kaupunkikulttuurin murrosta Suomessa, kuvaillen ilmiötä kulutuskeskeiseksi kaupunkikulttuuriksi. Kaupunkielämän ydin on kuluttaminen, joka näkyy sekä uudessa kaupunkikuvassa että kaupunkikulttuurin kasvavassa merkityksessä. Zukinin ja Mäenpään esiintuoma kulttuurisen kulutuksen ja elämyskulttuurin lisääntyminen ovat havaittavissa myös Kalliossa. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on tarkastella Kallion gentrifikaatiota juuri tästä näkökulmasta. Työväenluokkainen ja perinteisesti varsin huonomaineinen Kallio on viimeistäänkin 2000-luvulla siistiytynyt ja rauhoittunut asuinalueena. Tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja analysoida Helsingin Kallion ravintolakulttuurissa ja -palveluissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimukseni pohjautuu kahdeksaan ravintola-alan toimijan haastatteluun, jotka on tehty syksyllä 2018.

Tutkielmani aiheena on 2000-luvun muistonimeäminen. Ensisijaisena tavoitteenani on tarkastella, kenen ja minkä mukaan muistonimiä on 2000-luvun alussa annettu. Koska aiempaa muistonimiaiheista tutkimusta on varsin vähän, taustoitan tutkimusaiheeni muodostamalla ensin kokonaiskuvan muistonimeämisestä ilmiönä: määrittelen termin muistonimi aiempaa tarkemmin, tarkastelen muistonimien muotoa ja rakennetta sekä käyn läpi ilmiön historiaa ja siihen liittyviä suosituksia sekä niiden toteutumista. Yhtenä keskeisenä tutkimusteemana tutkin muistonimien symbolista ja poliittista merkitystä osana julkisen kaupunkitilan vallankäyttöä. Tutkimukseni asettuu osaksi nuorehkoa kaupunkinimistön tutkimuksen perinnettä sekä monitieteistä kaupunkitutkimuksen kenttää. Sovellan perinteistä paikannimien syntaktis-semanttista luokittelumallia nimenosien sanasemanttisessa jaottelussa, mutta muuten tutkimukseni on ennen kaikkea aineisto-, eikä metodilähtöistä. Luonteeltaan tutkimukseni on enimmäkseen kuvailevaa ja kvantitatiivista. Tutkimusaineistoni koostuu kahdeksassa kohdekaupungissa (Espoo, Helsinki, Hämeenlinna, Kuopio, Lahti, Oulu, Turku ja Vantaa) tarkasteluajanjaksona käyttöön otetuista muistonimistä. Nimiä on yhteensä 398. Nimen lisäksi olen selvittänyt mahdollisuuksien mukaan sen suunnittelu- ja käyttöönottoajankohdat ja nimensaajiin liittyviä tietoja. Vertailuaineistona käytän kahden kaupungin kaikkien tarkasteluajanjaksona suunniteltujen nimien listaa. 86 % aineiston nimistä on annettu henkilön tai henkilöiden muistoksi. Yksittäisten henkilöiden mukaan nimetyistä paikoista 23 % on nimetty naisen ja 77 % miehen mukaan. Tyypillinen nimensaaja on elänyt 1900-luvulla, toiminut kulttuurin ja taiteen parissa sekä asunut Suomessa, eikä hän ole edustanut näkyvästi mitään poliittista tai uskonnollista ryhmää. 8 % nimistä viittaa yrityksiin, ja muissa aineiston nimissä muistetaan esimerkiksi maantieteellisiä kohteita, eläimiä, tapahtumia ja kulkuneuvoja. Muistonimien tarkoitteiden paikanlajijakauma on samankaltainen kuin muidenkin kaavanimien, mutta etenkin aukioita on enemmän. Aineiston nimet ovat varsin pitkiä, keskimäärin 15,6-merkkisiä, ja sisältävät paljon vierasperäistä ainesta. 97 % nimistä sisältää genetiivimuotoisen määriteosan. Henkilöihin viittaavista nimistä 37 %:ssa henkilöön viitataan koko nimellä, 28 %:ssa sukunimellä ja 22 %:ssa etunimellä. Muistonimille asetetut suositukset ja odotukset toteutuvat aineistossa kohtuullisesti. Suosituksen mukaan muistonimi voidaan antaa aikaisintaan 5 vuotta henkilön kuoleman jälkeen, mutta 6 % aineiston nimensaajista on saanut nimen tätä ennen. Myös toimivien yritysten mukaan nimeämistä tulisi välttää, mutta kolmasosa muistetuista yrityksistä on nimenantohetkellä ollut toiminnassa. Kaikilla nimensaajilla ei ole suositusten mukaista yhteyttä nimettyyn paikkaan, ja muistonimiä on koottu suositusten vastaisesti ryhmänimistöiksi. Oikeinkirjoitusvirheitä on yksittäisissä nimissä. Vaikka pyrkimystä lisätä naisten osuutta muistonimien saajista on osoitettu, tulos on melko heikko. Aineisto heijastelee muutenkin melko konservatiivista arvomaailmaa. Toisaalta vaikka tasa-arvokehitys on jäljessä, voidaan aineistosta lukea ajallemme tyypillisesti markkinataloudelle ja individualistiselle kulttuurille kumartavia seikkoja. Nähdäkseni muistonimistö ei heijastelekaan juuri tämän hetken keskustelluimpia arvokysymyksiä, vaan jo normeiksi muuttuneita arvoja useiden vuosikymmenten viiveellä. Tutkimukseni tarkentaa käsitystä muistonimistä usealla eri tasolla. Tuloksia voidaan hyödyntää tarkasteltaessa sekä onomastisia että kaupunkitutkimuksen kysymyksiä, mutta ennen kaikkea tutkimukseen voidaan tukeutua käytännön nimistönsuunnittelutyössä. Tutkimukseni on osoittanut sekä nimensaajien valinnassa että nimenmuodostustavoissa myös kunnittaisia eroja, mikä antaa suunnittelijoille mahdollisuuden tarkastella erilaisia toimintatapoja.

Moni suomalainen lähiö on saanut oman tunnistettavan identiteetin, ja erilaiset kulttuuriset käsitykset ja sosiaaliset merkitykset näkyvät kaupunginosahierarkiassa. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä paikan ominaisuuksia Korso saa ja miten Korson maine näkyy Helsingin Sanomien julkaisemissa teksteissä vuosina 2011–2021. Suomalaisessa kontekstissa Vantaalla sijaitseva Korso mielletään usein huonomaineiseksi leimautuneeksi paikaksi ja samalla paikalliset korsolaiset asukkaat mielletään maineeltaan tietynlaisiksi. Tutkielmassa pohditaan myös median osallisuutta huonomaineiseksi leimautuneen lähiön ja sen asukkaiden maineen luomiseen ja uusintamiseen. Tutkielmassa Korson mediateksteissä saamia paikan ominaisuuksia analysoidaan hyödyntäen muun muassa paikan maineeseen liittyvää aiempaa sosiologista tutkimusta sekä Loïc Wacquant'n (2008) alueellisen eli territoriaalisen stigman käsitettä. Tutkielmassa aineisto, Helsingin Sanomissa 2011–2021 julkaistut tekstit, joissa mainitaan Korso tai korsolaisuus, on analysoitu aineistolähtöisesti grounded theory -menetelmää hyödyntäen. Aineistolähtöinen analyysi nosti aineistosta esiin neljä Korson mediajulkaisuissa saamaa ominaisuutta: Korso hurjamaineisena paikkana, Korso haavoittuvaisten paikkana, Korso tavanomaisen elämän paikkana sekä Korson syvän vaikutuksen siellä asuvaan tai joskus asuneeseen. Keskeisinä johtopäätöksinä tutkielmassa todetaan, että erityisesti Korson lähiön ulkopuoliset ajattelevat Korson hurjamaineiseksi paikaksi ja liittävät korsolaisiin jopa alaluokkaisia piirteitä. Media ja fiktio osallistuvat Korson ja korsolaisten hurjan maineen uusintamiseen, kun taas paikalliset korsolaiset hyödyntävät erilaisia strategioita asuinpaikkansa rajun maineen kanssa toimimiseen. Näitä keinoja ovat muun muassa huumori ja jopa Korson brändäys. Korso haavoittuvaisten paikkana tulee aineistossa esiin erilaisina alueella esiintyvinä sosiaalisina ongelmina, epäsiistinä fyysisenä ympäristönä sekä erilaisten globaalien ja lokaalien yhteiskunnallisten muutosten kautta. Aineisto kertoo Korson olevan kuitenkin myös tavanomaisen elämän paikka. Aineiston analyysin kautta tuli myös esiin, miten syvästi Korsossa asuminen vaikuttaa siellä asuvan tai joskus asuneen maailmankuvaan. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten korsolaisuus sallii ja suorastaan edellyttää suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta niin muita ihmisiä kuin paikan ulkonäköä kohtaan. Tutkielmassa tulee myös esiin median vastuu yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Tutkimuksen aiheena on kiista Malmin lentokentästä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu pitkälti suomalaisesta maankäytön konflikteja koskevasta kirjallisuudesta. Tutkin tapaustutkimuksen keinoin mistä Malmin konfliktissa on kysymys. Kuvaan tapauksen historian ja nykyisen prosessin vaiheet, selvitän tapauksen osapuolet ja heidän intressinsä. Keskeistä kiistassa on Helsingin kaupungin tavoite muuttaa Malmin lentokenttä asuinalueeksi. Tärkeimpänä perusteluna kaupungilla on tarve asuntotuotantoon sopivasta tonttimaasta. Tarkastelen Malmin lentokentästä käytyä julkista keskustelua ja siinä käytettyjä argumentteja. Kiistan osapuolet ovat pyrkineet käyttämään julkisuutta hyväkseen ja pyrkineet vaikuttamaan argumentoinnin keinoin yleiseen mielipiteeseen. Tätä konfliktin yhteydessä käytyä julkista argumentointia kutsutaan myös määrittelykamppailuksi. Malmin kiista on saanut runsaasti tilaa julkisuudessa. Merkillepantavaa on, että samoilla argumenteilla on voitu sekä puolustaa että vastustaa lentokenttää. Tutkimuksen tuloksia on muun muassa se, että Malmin lentokentän konflikti on vakava ja suuri maankäytön konflikti. Mukana on poikkeuksellisen suuri määrä toimijoita. Konfliktin prosessi on sisältänyt useita ennalta-arvaamattomia käännekohtia. Helsingin kaupunki on pyrkinyt saamaan Malmin lentokentän aluetta asuntotuotantoonsa kolmeen otteeseen. Nykyinen konflikti on monilla mittareilla pisimmälle edennyt, ja sisältää organisoituneemman vastarinnan Malmin lentokentän ystävät Ry:n muodossa.

Tämä tutkielma käsittelee suomalaisten kaupunkien tekemää yhteisö- ja osallisuustyötä. Kaupungit ovat toteuttaneet jo useiden vuosikymmenien ajan erilaisia asukkaiden aktivoimiseen ja yhteisöllisyyden lisäämiseen tähtääviä projekteja, ja yhteisöllisyyden edistäminen on yleinen tavoite kaupunkien strategioissa. Strategiatasolla yhteisön ja yhteisöllisyyden käsitteet esiintyvät kuitenkin heikosti konkretisoituina. Lisäksi yhteisöllisyys oletetaan usein yksiselitteisen myönteiseksi ilmiöksi, vaikka alueellisen yhteisöllisyyden kääntöpuolena saattaa esiintyä esimerkiksi paikallista kontrollia, leimaamista ja syrjimistä. Kaupunkien yhteisöhankkeiden tavoitteiksi on määritelty mm. asuinalueen sosiaalisen koheesion edistäminen sekä asukkaiden mielialan kohentaminen erilaisten tapahtumien ja projektien kautta. Aiemmissa tutkimuksissa yhteisöhankkeita on kuitenkin tutkittu myös poliittisemmasta näkökulmasta. Yhteisöhankkeissa on nähty kiinnekohtia mm. kommunitarismia suosineeseen ”kolmannen tien” politiikkaan. Kommunitarismille ja kolmannen tien periaatteille tyypillisiä piirteitä ovat esim. puhtaasti valtiollisten ratkaisumallien sivuuttaminen ja moraalisesti vastuullisten paikallisyhteisöjen ennallistaminen. Kriittisen näkökulmasta paikallisyhteisöjen aktivointi on tulkittu yhteiskuntapoliittiseksi keinoksi, jolla on arvostelijoiden mukaan pyritty korvaamaan valtiollista sosiaalipoliittista järjestelmää. Tutkielmassa on analysoitu kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyöstä vastaavien hankeasiantuntijoiden ajatuksia yhteisöllisyydestä ja sen mahdollisuuksista. Tutkimuskysymykseni ovat :1) Miten yhteisöllisyyttä nähdään syntyvän ja 2) millaisia vaikutuksia yhteisö- ja osallisuustyöllä halutaan tuottaa? Avaan työssäni sitä, mitä yhteisöllisyys haastatelluille hankeasiantuntijoille merkitsee, minkälaisiin ongelmiin yhteisöllisyyden pitäisi toimia ratkaisuna ja millä tavalla yhteisöllisyys nämä ongelmat ratkaisisi. Aineisto koostuu viidelle eri suomalaiskaupungille työskentelevien hankeasiantuntijoiden puolistrukturoiduista teemahaastatteluista (n=8), jotka on analysoitu teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Analyysi nojaa affektiivisen kansalaisuuden (affective citizenship) käsitteeseen, joka kuvaa sitä tapaa, miten affektit ja kansalaisuus yhdistyvät biovaltaan ja hallinnallisuuteen. Kansalaisia saatetaan esimerkiksi rohkaista tuntemaan kiitollisuutta ja uskollisuutta kansakuntaa kohtaan ja toisten tunteiden oikeutus saatetaan tunnustaa enemmän kuin toisten. Analyysin tukena on käytetty myös yhteisön ja sosiaaliseen pääoman käsitteisiin liittyviä teorianäkökulmia sekä Mark Granovetterin (1973) heikkojen siteiden teoriaa. Tutkimustulosten mukaan kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyötä voi tulkita affektiivisen kansalaisuuden näkökulmasta. Hankkeilla tavoitellun yhteisöllisyyden kautta toivotaan tietynlaista kansalaisuutta, jossa hankealueiden asukkaat huomioisivat yhteisön paremmin omassa käytöksessään ja toiminnassaan. Yhteisöllisyyden ajatellaan tuottavan alueille turvallisuuden tunnetta, sosiaalista kontrollia ja luottamusta asukkaiden kesken. Luottamuksen lisäämistä voidaan tulkita myös sosiaalisen pääoman ja asukkaiden välisien heikkojen siteiden lisäämisenä. Yhteisöllisyyden ajatellaan johtavan parempiin väestösuhteisiin ja sujuvampaan kanssakäymiseen paikallisesti. Lisäksi yhteisöllisyyden ajatellaan lisäävän asukkaiden omistajuutta alueisiinsa. Omistajuus puolestaan ilmenisi aktiivisena osallistumista alueen asioiden hoitoon ja haluna pitää alueesta huolta. Yhteisöllisyydellä pyritään siis aktiivisemman ja alueeseensa sitoutuneemman kansalaisuuden edistämiseen. Tutkimustulosten perusteella kaupunkien yhteisöhankkeilla ei nähdä edellytyksiä rakenteellisten ongelmien korjaamiseen, mutta yhteisöllisyydellä nähdään haastatteluaineiston perusteella mahdolliseksi lisätä rakenteellisten ongelmien seurauksista kärsivien asukkaiden psykososiaalista hyvinvointia. Tutkimustulokset tekevät näkyväksi yhteisötyön suunnitteluun vaikuttavia premissejä, mikä mahdollistaa kaupunkien yhteisö- ja osallisuustyötä ohjaavien taustaolettamien kriittisen arvioinnin.