Browsing by Subject "kehitysyhteistyö"

Following the wide attention towards the Finnish educational system after its high scores in the PISA assessments in the early 2000s, Finland has been particularly keen to strengthen its global role in the education sector. This has included strengthening education sector development cooperation, policy influencing and education export systematically. As one part of supporting education sector development cooperation, The Finnish Centre for Expertise in Education and Development (FinCEED) was established within the National Agency for Education in 2021. Among other modalities, FinCEED has organised expert deployments to ministries, multilateral organisations and other institutions. Through focusing on the case of FinCEED expert deployments, this thesis discusses what kind of expertise has been seen essential for international expert assignments in education sector development cooperation and what kinds of key factors have affected the assignments. Furthermore, acknowledging the variety of motivations and objectives behind development cooperation, this thesis also discusses how FinCEED expert deployments are situated within a complex web of power dynamics. This qualitative case study is based on social constructivism, as it focuses on how partners and experts deployed by FinCEED have experienced the expert deployments, including their outcomes and the nature of expertise required in them. The data consists of questionnaire responses by partners and reports written by experts during or after their FinCEED expert deployments. The data analysis was conducted through an inductive process where the data was coded and themes emerged from the data, connecting both the questionnaire responses and the reports. The results are discussed in the main categories of outcomes, the nature of expertise required, and the key factors that affected the FinCEED expert deployments. Both partners and experts deployed by FinCEED discussed context knowledge, local ownership, interest towards Finnish educational expertise, networks and communication, work culture, and cooperation with FinCEED in relation to the deployments. These key factors had connections to the overall success of the expert deployments and depending on the case, most of the key factors had the potential of becoming best practices or major challenges. For example, the importance of knowing the local context was highlighted in the data: if the context knowledge of the expert was seen sufficient, it was approached as a key strength, but if the expert had limited familiarity with the local context, it had significant effects on how the overall success of the deployment was perceived. Most partners were interested in similar expert deployments in the future, while they also identified challenges that need to be addressed.

This thesis is a Rapid Rural Analysis (RRA) of the farmers’ perceptions of potato production in Nicaragua. The thesis data was collected during the summer of 2011 in the main potato production areas of Nicaragua (Matagalpa, Jinotega and Estelí) through structured interviews. The structured interviews gave consideration to the five different capitals of the Sustainable Rural Livelihood- approach (SRL). These five capitals (social capital, natural capital, human capital, financial capital and physical capital) were incorporated in the study in order to achieve the multidisciplinarity of the RRA- methodology. The thesis data, consisting of 63 individual interviews, was compacted and analysed utilizing cross tabulation. A further statistical analysis was then conducted with Cramer’s V allowing a more detailed view of the dependencies between variables (detected in the cross tabulation). The main finding of this study is that the situation of the potato producers cannot be determined by the size of the production, as has been previously suggested. The size of the farm does not determine yield levels nor perceived financial incentive for production. This study gives a more complex view of potato producers and production in Nicaragua. This study suggests an alternative approach to developmental program planning for the potato production sector in Nicaragua; the production environmental zones. Utilizing the production environmental zones as a basis for planning takes the project to a more practically suitable level that considers the existing variance in yields and access to extension. The main conclusion of this study is that sector development of potato production in Nicaragua is complex. Inclusion of the project beneficiaries in the planning processes may significantly improve development programme planning, outcomes and resilience in time. A development programme, like the one implemented by FAO (United Nations Food- and Agriculture Organization) in Nicaragua, with an overly simplified view of the sector, may lead to severe misjudgements and potentially even cause harm.

Yksityisen sektorin sanotaan olevan kehityspolitiikan trendi. Suomi leikkasi kevään 2015 hallitusneuvottelujen yhteydessä kehitysyhteistyöbudjetistaan noin 30 prosenttia, eli 300 miljoonaa euroa. Samalla kun perinteisen kehitysyhteistyön volyymi laski, 130 miljoonaa euroa siirrettiin kehitysrahoituslaitos Finnfundin pääomitukseen vauhdittamaan yritysyhteistyötä kehitysmaissa. Tämän pro gradu -työn tavoitteena on tutkia yksityisen sektorin roolia Suomen kehityspolitiikassa vuosina 1996–2016, ja toisaalta tutkailla lähihistorian näkökulmasta sitä, milloin niin sanottu yksityisen sektorin trendi on rantautunut Suomen kehityspolitiikkaan. Tutkimustehtävää lähestytään laadullisin menetelmin ennen kaikkea kategoria-analyysin keinoin. Tutkimuksen runkoaineistona käytetään Suomen kehityspolitiikkaa ohjanneita linjauksia vuosilta 1996, 1998, 2001, 2004, 2007, 2012 sekä 2016. Tutkimuksen tukiaineistona käytetään Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnan ja Kehityspoliittisen toimikunnan täysistuntojen pöytäkirjoja 1996–2015, vuosiarvioita 2005–2015 sekä yksityisen sektorin linjausta vuodelta 2015. Syventävänä aineistona käytetään esimerkkitapauksena Kauppaa tukevan kehitysavun aloitteita 2008–2011 ja 2012–2015. Analyysiä jäsentävänä tulkintateoreettisena löyhänä viitekehyksenä hyödynnetään Juhani Koposen Suomen kehitysyhteistyön historiaan soveltamaa developmentalismin ja instrumentalismin käsitteiden viitekehystä. Taustateoreettisena viitekehyksenä sovelletaan muun muassa Olav Stokken käyttämää internationalismien tulkintakehikkoa, jonka avulla pyritään liittämään tutkimustulokset pelkkää yksityistä sektoria koskevaa keskustelua laajempaan kokonaisuuteen eli siihen, minkälaisesta kehityspolitiikan luonteesta ylipäänsä on kyse. Keskeinen tulos on se, että yrityksiä on alettu yhä korostetummin pitää niin sanotusti kehityksen moottorina. Yritysten kompetenssi luoda työpaikkoja ja tätä kautta edistää talouskasvua on nähty arvokkaana. Yksityisen sektorin roolia pohdittaessa on kuitenkin tärkeää huomioida se, että yksityisellä sektorilla on viitattu saman käsitteen alla eri ulottuvuuksiin. Useimmiten yksityisen sektorin käsitteellä viitataan etenkin suoraan yritysyhteistyöhön tai kehitysmaan yksityisen sektorin kehittämiseen. Suomessa yksityistä sektoria koskevan puheen juuret ovat vuoden 1998 kehitysmaapolitiikan linjauksessa. Tarkasteluajanjakson alkupuolella yksityisen sektorin rooli tosin ilmeni lähinnä välillisesti globaalin tason tarkastelussa liittyen kauppapolitiikkaan, kaupan sääntöjen ja kauppajärjestelmien oikeudenmukaistamiseen sekä toisaalta instrumenttien suhteen korkotuen kritiikkiin ja Finnfundin rooliin. Vuosituhannen alussa Monterreyn kehitysrahoituskokouksen myötä yksityisestä sektorista alettiin kansainvälisellä tasolla keskustella laajan kehitysrahoituksen näkökulmasta, ja sama tapahtui myös Suomessa. 2010–luvulle tultaessa tarkastelu on siirtynyt globaalin tason tarkastelusta lähemmäs Suomen oman yksityisen sektorin roolia painottavaa kehityspolitiikkaa. Virstanpylväänä voidaan nähdä etenkin viimeistään Addis Abeban vuoden 2015 kehitysrahoituskonferenssin legitimoima ajatus siitä, että kehitysrahoitusta voidaan legitiimisti käyttää yritysten rahoittamiseen. Yksityisen sektorin roolin vahvistumisen taustalla ovat vaikuttaneet monet seikat mm. Kiinan kaltaisten kehittyvien talouksien vaikutusvallan kasvu kehitysmaissa, tuloksellisuuden tavoittelu ja yksityisten rahavirtojen kasvu kehitysmaissa. Keskeinen johtopäätös on se, että etenkin suomalaisen yksityisen sektorin roolia ilmentävä argumentaatio pitää sisällään sekä instrumentalistista oman edun tavoittelun hyväksyvää argumentaatiota, että developmentalistista, kehitystä painottavaa argumentaatiota. Se, että yksityisen sektorin käsitteen alla on viitattu moneen eri ulottuvuuteen, teki osaltaan yksityisen sektorin roolin johdonmukaisesta tulkitsemisesta haasteellista. Joka tapauksessa kyseessä on uuden kehitysparadigman mukainen kehityskulku, jossa valtion rooli kehitysyhteistyön hegemoniana on hiipumassa (joskaan ei katoamassa), ja jossa yksityisen sektorin toimijat määritellään etenkin kumppanuuksien kautta keskeisiksi kehitystoimijoiksi perinteisten kehitystoimijoiden, kuten valtion ja kansalaisjärjestöjen, rinnalle.

Tutkielma käsittelee Suomen kehityspoliittiseen välinevalikoimaan kuuluvan korkotuki-instrumentin poliittista muovautumista 2010-luvulla kehitysyhteistyötä koskevien diskurssien merkityssisältöjen ilmentäjänä. Korkotuki-instrumentin toimeenpanon katkoksia ja jatkuvuuksia analysoimalla selvitetään 2010-luvun kehityspoliittisen keskustelun suuntaviivoja ja hallitsevia paradigmoja sekä niissä tapahtuneita muutoksia. Työssä tutkitaan sitä, millaisia diskursiivisia ja sosiaalisia käytänteitä korkotuki-instrumentin muovautuminen ilmentää ja peilataan niitä yleisiin kehityspolitiikkaa koskeviin diskursseihin ja merkityksenannon tapoihin. 2010-luvun tapahtumaketjua, jossa ensin Kataisen hallituksen poliittisella päätöksellä ajettiin alas korkotukiluottona tunnettu kehitysyhteistyöväline v. 2012 ja sen jälkeen Sipilän hallituksen kaudella (2015–2019) lanseerattiin uusi, samaan lainsäädäntöön perustuva Public Sector Investment Facility (PIF) -väline, tutkitaan kriittistä diskurssianalyysiä hyödyntäen. Sen avulla selvitetään, miten instrumentin olemassaoloa on yhtäältä haastettu ja toisaalta oikeutettu ja millaisia merkityksiä kehityspolitiikalle on prosessissa annettu. Tutkielman aineisto koostuu Suomen kehityspolitiikkaa ohjaavista ja linjaavista dokumenteista kuten kehityspoliittisista ohjelmista sekä ulkoministeriön korkotuki-instrumenttia koskevista ohjeistuksista, keskustelumuistioista ja muusta arkistomateriaalista. Tärkeän osan aineistoa muodostaa lisäksi touko-kesäkuussa 2019 kerätty haastatteluaineisto, joka koostuu viidestä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastatellut henkilöt ovat keskeisiä korkotuki-instrumentin muotoiluprosessiin vaikuttaneita nykyisiä tai entisiä virkamiehiä, jotka ovat osallistuneet kehityspoliittisista korkotukiluotoista ja PIF-instrumentista käytyyn keskusteluun ja päätöksentekoon. Tutkielmassa todetaan, että korkotuki-instrumentista 2010-luvulla käydyssä keskustelussa vastakkain ovat asettuneet velvollisuusdiskurssi ja uusliberalistiseen kehitysideologiaan pohjautuva tehokkuusdiskurssi, joista jälkimmäinen on 2010-luvun loppua kohden vahvistunut ja toiminut PIF-instrumentin olemassaolon keskeisenä oikeuttajana. Diskurssikamppailun ytimessä ovat olleet vastakkaisiksi rakennetut jännitteiset käsitteet, jotka on 2010-luvulla liitetty eritoten kehitysvaikutusten ja -tavoitteiden määrittelyyn sekä näkemyksiin eri toimijoiden rooleista niiden edistämisessä ja muotoilussa. Jännitteet paikantuvat pääasiassa seuraavien aiheiden ympärille: kehitys köyhyydenvähentämisperiaatteena ja kehitys kokonaisvaltaisena prosessina, välittömien (suorien) ja välillisten (epäsuorien) kehitysvaikutusten välinen suhde, kehitystavoitteiden ja kaupallisten tavoitteiden välinen suhde, yksityisen ja julkisen sektorin suhde, sidotun ja sitomattoman avun suhde sekä yritysten ja voittoa tavoittelemattomien tahojen välinen suhde. Johtopäätös on, että 2010-luvun korkotukiprosessi kuvastaa laajempaa kehityspoliittista paradigman muutosta, joka on käytännössä tarkoittanut esimerkiksi yksityisen sektorin roolien laajentamista ja monipuolistamista kehitysyhteistyön kentällä.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen Itä-Euroopassa, Etelä-Kaukasiassa ja Keski-Aasiassa toteutetun kahdenvälisen kehitysyhteistyön puiteohjelman, Laajemman Euroopan aloitteen syntyä ja ensimmäistä vaihetta vuosina 2008–2014. Aloitteen tavoitteena oli edistää vakautta, hyvinvointia sekä paneurooppalaisen yhteistyön luomista kohdealueella. Tutkielmassa tarkastellaan, miten kehitysyhteistyö toimi keinona toteuttaa Laajemman Euroopan aloite ja toisaalta, miten aloite muokkasi kehitysyhteistyön toimintatapoja. Tutkimustuloksiin päästään tarkastelemalla aloitteen toimintaa, sen oikeutuksia, Suomen toimijuutta sekä alueellisia yhteyksiä, joita aineistossa luodaan. Ajallisesti aihe sijoittuu Georgian ja Ukrainan sotien väliin, EU:n itäisen kumppanuuden aloittamiseen sekä Venäjän ja EU:n välien kiristymiseen. Tutkielman tärkeimpänä aineistoina toimivat ulkoministeriön julkaisemat aloitteen toimeenpanosuunnitelmat, aluetta käsittelevät politiikkalinjaukset sekä ministeriön aihetta koskevat uutiset ja tiedotteet. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään ulkoministeriön arkiston arkistolähteitä. Aineistoa analysoidaan historian tutkimukselle tunnusomaisella lähdekriittisyyteen perustuvalla päättelyllä. Analyysia tukevat lisäksi diskurssianalyysin ja suostuttelevan retoriikan analyysin keinot. Aihetta lähestytään kielen merkityksiä painottavan kriittisen geopolitiikan lähtökohdasta, jossa maantieteelliset käsitteet ja merkitykset ymmärretään poliittisissa ja sosiaalisissa prosesseissa tuotettuina ja muuttuvina. Keskeisinä tuloksina esitetään, että Laajemman Euroopan aloitteeseen liittyi ulko-, turvallisuus- ja kauppapoliittisia tavoitteita kehityksen käsitteen mukaisten kehitystavoitteiden lisäksi. Aloite syntyi reaktiona Georgian sodan aiheuttamiin jännitteisiin Euroopassa. Toiminta sai oikeutuksensa toimijuuden kuvauksista, jotka heijastelivat suomalaisen kansallisvaltion identiteetin piirteitä. Lisäksi toimintaa oikeutettiin ajankohdalla sekä developmentalistisilla ja korostetun julkilausutuilla instrumentalistisilla tarkoituksilla. Silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen käsitykset kehityksestä sekä Eurooppa-politiikasta vaikuttivat keskeisesti aloitteeseen ja sen sisältöön. Tärkeimpinä johtopäätöksinä esitetään, että laaja turvallisuuden käsitys mahdollisti kehitysyhteistyön käyttämisen keinona toteuttaa Laajemman Euroopan aloite. Ajankohtana suomalaisessa kehitysyhteistyössä tapahtui ilmeisiä muutoksia, jotka muokkasivat kehitysyhteistyön totuttuja toimintatapoja. Laajemman Euroopan aloite heijasteli merkittävästi näitä muutoksia, mutta se kiinnittyi myös suomalaisen kehitysyhteistyön tyypillisiin, epäjohdonmukaisiinkin toimintatapoihin. Aineistossa konstruoitiin entisen Neuvostoliiton alueen ja EU-Euroopan käsittävää laajempaa Eurooppaa. Laajemman Euroopan geopoliittinen konstruktio törmäsi tosin yhteen kehitysyhteistyön sisäänrakennettujen hierarkioiden kanssa. Toimijuuden kuvauksissa Suomea sijoitettiin maailmanpoliittiselle kartalle. Kuvaukset Suomen kansallisvaltion identiteetistä palauttivat kylmän sodan aikaista jatkumoa tai löysivät sille uusia merkityksiä eri kontekstissa yksittäisestä toimijasta riippuen.

Tässä pro gradu -työssä tarkastellaan kehitysavun ehdollistamista ja omistajuutta Suomen kehityspolitiikassa sekä Suomen ja Nicaraguan välisessä kehitysyhteistyössä. Kehitysyhteistyö on muuttunut paljon koko sen olemassaolon ajan. 2000-luvulla useissa kansainvälisissä kokouksissa on pyritty avun tuloksellisuuden parantamiseen, avulle asetettujen ehtojen vähentämiseen, avunantajien toimintojen yhdenmukaistamiseen sekä vastaanottajamaan kansallisen omistajuuden vahvistamiseen. Nicaraguassa näitä periaatteita kokeiltiin 2000-luvun alussa ja niiden raportoitiin onnistuneen. Vuodesta 2007 eteenpäin avunantajayhteisön ja Nicaraguan välit ovat kuitenkin huonontuneet johtuen puutteista demokratiassa ja ihmisoikeustilanteessa. Joidenkin mukaan Nicaraguan nykyinen presidentti Daniel Ortega, kuljettaa maata kohti diktatuuria ja polkee ihmisoikeuksia. Viimeisten vuosien aikana monet perinteiset avunantajat ovat päättäneet lopettaa kehitysyhteistyön Nicaraguassa, muun muassa kaikki Pohjoismaat, Alankomaat ja Saksa ovat lähteneet maasta. Myös Suomi teki keväällä 2012 päätöksen lopettaa hallitustenvälinen kehitysapu Nicaraguan kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan ajanjaksoa vuosien 2007-2012 välillä. Kiinnostuksen kohteena on, miten Suomen kehityspolitiikka on muuttunut eri hallitusten ja kehitysministerien aikana. Erityisessä tarkastelussa on omistajuuden ja ehdollistamisen käsitteiden käyttö kehityspolitiikassa sekä Nicaraguan tapauksessa. Tarkasteltavan ajanjakson aikana sekä Suomessa että Nicaraguassa on koettu muutoksia kehitysapuun ja –politiikkaan liittyen. Nykyisen kehitysapukeskustelun ja kehityspolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä on avun tuloksellisuus, johon pyritään muun muassa kansallisen omistajuuden vahvistamisella ja ulkopuolelta asetettujen ehtojen vähentämisellä. Joidenkin mielestä omistajuuden korostaminen on vain retoriikkaa ja todellisuudessa se vain lisää ulkopuolisten toimijoiden puuttumista maiden sisäisiin asioihin. Toisaalta taas tiettyjä ehtoja, joita omistajuuteen liittyy, kuten hyvää hallintoa ja demokratiaa, perustellaan sillä, että myös vastaanottajamaat ovat niihin kansainvälisin sopimuksin sitoutuneet. Työssä käytettävä metodi on retoriikka-analyysi. Teoreettisena viitekehyksenä toimii kehityksen ymmärtäminen interventiona ja osana developmentalistista kompleksia. Työssä myös esitellään omistajuuden ja ehdollistamisen teoreettista jäsentelyä ja määrittelyä. Tutkielmassa tarkastellaan millaisilla retorisilla keinoilla kehitysyhteistyötä ja siitä tehtyjä päätöksiä perustellaan. Käytettävä aineisto koostuu Suomen kehityspoliittisista ohjelmista, Nicaraguan kehitysyhteistyötä arvioivista evaluointiraporteista ja entisen ulkomaankauppa- ja kehitysministerin Paavo Väyrysen ja nykyisen kehitysministerin Heidi Hautalan puheista sekä sanomalehtiartikkeleista. Tutkimuskysymyksinä ovat, miten aineistossa on käsitelty mahdollista ristiriitaa ehdollisuuden ja omistajuuden välillä ja miten sitä on pyritty selittämään? Miten Suomen kehitysavun muutoksia ja tehtyjä päätöksiä on perusteltu? Millaisia retorisia keinoja teksteissä on käytetty yleisön vakuuttamiseksi? Nämä teemat pyritään liittämään Nicaraguan tapaukseen. Miten hyvää hallintoa ja demokratiaa voidaan vaatia maalta, jossa kehitysyhteistyön tavoitteena on vahvistaa näitä periaatteita? Aihe on erittäin ajankohtainen niin Nicaraguan tapaustutkimuksen kuin laajemminkin kehitysapukeskustelun kannalta. Tästä työstä saatujen tulosten pohjalta voidaan päätellä, että Suomen kehityspolitiikka ja myös siitä puhuminen julkisuudessa on muuttunut vuosien 2007-2012 välillä. Väyrysen ollessa ministerinä, korostettiin enemmän suomalaista lisäarvoa ja esimerkiksi metsäsektorin yhteistyötä sekä ympäristön kestävää kehitystä. Hautalan puheessa korostuvat avun vastaanottajamaiden omistajuus sekä kansalaisyhteiskunnan tärkeä rooli. Suomalaisten arvojen korostaminen ja kehitysavun antamisen perustelu kansalaisille on myös vahvasti mukana tarkastellussa aineistossa. Omistajuuden ja ehdollistamisen ristiriitaa perustellaan sillä, että ehdot perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin, jotka myös avun vastaanottajamaat ovat hyväksyneet. Omistajuuden käsite esiintyy nykyään kehitysapukeskustelussa enemmän kuin aiemmin. Konstruktivistisesta näkökulmasta tämän voidaan ajatella olevan hyvä asia, mutta toisaalta vaarana on että omistajuuden korostaminen jää vain retoriikan tasolle, eikä käsitteen ongelmia tai merkityseroja oteta tarpeeksi huomioon.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Euroopan unionin vuonna 2017 hyväksyttyä kehityspoliittista konsensusta ja siinä asetettuja kehityspolitiikan tavoitteita. Kehityspoliittinen konsensus on Euroopan unionin instituutioiden ja jäsenvaltioiden allekirjoittama kehityspoliittinen julkilausuma. Erityisesti tutkielmassa tarkastellaan kehityksen, muuttoliikkeen ja turvallisuuden suhdetta kehityspoliittisessa konsensuksessa. Tutkielmassa analysoidaan kehityspoliittisen konsensuksen sisältö ja konsensukseen johtanut politiikkaprosessi. Sisällön ja kehityspolitiikan tavoitteiden analysoinnissa tärkeimpänä aineistona on itse kehityspoliittinen konsensus sekä aiempi kehityspoliittinen konsensus vuodelta 2005. Politiikkaprosessi analysoidaan käymällä läpi poliittisen päätöksenteon vaiheet ja neuvottelut Euroopan komission marraskuussa 2016 julkaisemasta tiedonannosta lopullisen kehityspoliittisen konsensuksen hyväksymiseen kesäkuussa 2017. Pääasiallisena aineistona prosessianalyysissa ovat Euroopan unionin viralliset kokousdokumentit ja kahdeksan haastattelua. Haastateltavat koostuivat suomalaisista virkamiehistä, Euroopan parlamentissa työskentelevistä henkilöistä ja kansalaisyhteiskunnan edustajasta. Analyysissa käy ilmi, että vuodesta 2005 vuoteen 2017 Euroopan unionin kehityspolitiikassa muuttoliike on nostettu kehityspolitiikan agendalle ja turvallisuustematiikka on vahvistunut. Uudessa konsensuksessa muuttoliikkeen juurisyihin puuttuminen on nostettu kehityspolitiikan selväksi tavoitteeksi. Lisäksi kehitystä ja vakautta perustellaan edistettävän Euroopan unionin oman turvallisuuden vahvistamiseksi. Kehityspolitiikkaa välineellistetään turvallisuus- ja muuttoliikeintresseihin sekä oikeutetaan niiden kautta. Muuttoliikettä koskevia kirjauksia kehityspoliittiseen konsensukseen ajoivat erityisesti jäsenvaltiot Euroopan unionin neuvostossa, kun taas turvallisuuskysymyksissä Euroopan komissiolla näyttää olleen suurempi vaikutus. Euroopan parlamentti painotti neuvotteluissa köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä kehityspolitiikan päätarkoituksena, mutta komission ja neuvoston yhteneväisten kantojen vuoksi parlamentilla oli huomattavasti vähemmän vaikutusta lopulliseen kehityspoliittiseen konsensukseen. Tutkielmassa osoitetaan, että vahvat muuttoliike- ja turvallisuuspoliittiset painotukset kehityspoliittisessa konsensuksessa selittyvät ennen kaikkea muuttoliikkeen turvallistamisella. Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lisäännyttyä vuonna 2015 se nostettiin poliittisessa keskustelussa suurimmaksi turvallisuusuhkaksi eurooppalaisille ja siihen vastaaminen tärkeimmäksi prioriteetiksi. Tämän vuoksi kehityspolitiikkaa välineellistettiin Euroopan unionin muuttoliike- ja turvallisuuspoliittisille intresseille. Lisäksi painotuksia selittävät historiallisesti muuttoliikkeen ulkoisten aspektien korostaminen Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikassa sekä viime vuosikymmenien kehitys, jossa turvallisuuskysymykset on otettu yhä vahvemmin Euroopan unionin kehityspolitiikassa huomioon.