Browsing by Subject "kehollisuus"

Tässä tutkielmassa käsitellään raskaudenkeskeytyksen tehneiden suomalaisnaisten toimijuuden kokemusta aborttiprosessissa, aborttia tarkoituksellisena toimintana sekä raskaudenkeskeyttäjien toimijuutta suhteessa siihen vaikuttaviin valtarakenteisiin. Tutkielmassa käsitellään raskaudenkeskeytyksen läpikäyneiden naisten kokemuksellisuutta toimijuuden ja subjektiviteetin käsitteiden avulla. Aborttikokemuksia käsitellään suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa ja tutkielmassa tarkastellaan myös Suomen vuonna 1970 säädettyä aborttilakia ja abortin saatavuuden helpottamiseen tähtäävää OmaTahto2020-kansalaisalotetta. Tutkielmassa selvitetään, kuinka toimijuuden kokemus ja toiminnan tarkoituksellisuus rakentuu, sekä kuinka toimijuuden ja vallan suhde ilmenee aborttiprosessin läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Tutkielman aineisto koostuu kymmenen Suomessa abortin täysi-ikäisenä sosiaalisista syistä tehneen naisen puoli-strukturoiduista haastatteluista. Aineisto on koottu syksyn 2020 ja kevään 2021 aikana eri puolilta Suomea. Tutkimus on toteutettu grounded theory -metodin avulla, jossa kerätty aineisto ohjaa vahvasti teoreettisen viitekehyksen soveltamista aineiston analyysiin. Tutkielmassa analysoidaan raskaudenkeskeyttäjien toimintaa sekä toimijuutta ja sen kokemusta käytäntöteoreettisesta näkökulmasta, erityisesti Sherry B. Ortnerin feministiseen käytäntöteoreettiseen työhön nojaten. Käytäntöteoreettisen lähestymistavan keskiössä on ihmisten toiminta, jota tarkastellaan samanaikaisesti sekä kulttuurisia ja sosiaalisia rakenteita luovana että niiden puitteissa tapahtuvana toimintana. Tutkielmassa abortin todetaan olevan vahvasti tarkoituksellista toimintaa, jota ohjailee yksilön raskauden keskeyttämiseen tähtäävät intentiot. Tutkielmassa todetaan, että vaikka raskauden keskeyttämiseen johtava toiminta ja sitä ohjailevat intentiot ovat vahvasti tarkoituksellisia ja subjektiivisia, intentiot ja niiden tarkoituksellisuus eivät koskaan muodostu tyhjiössä, vaan niitä muovaavat ympäröivän todellisuuden sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet. Tutkielmassa esitetään, että raskaudenkeskeyttäjät toimivat aborttiprosessissa karkeasti kahdella eri toiminnan tasolla, 1) päätöksenteon ja 2) kehollisuuden tasoilla, joissa tarkoituksellisuus rakentuu eri tavoin. Tutkielmassa todetaan, että raskaudenkeskeyttäjien toiminta voi olla samanaikaisesti sekä tarkoituksellista että ei-tarkoituksellista riippuen toiminnan tasosta. Tutkielma esittää, että toiminnan tarkoituksellisuudella on yhteys raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen; pääsääntöisesti tilanteissa, joissa raskaudenkeskeyttäjät kokivat pystyvänsä toimimaan tarkoituksellisesti tavoitteidensa mukaisesti, he myös kokivat roolinsa vahvemmin aktiivisina toimijoina. Lisäksi tutkielmassa käsitellään vallan ja toimijuuden suhdetta aborttiprosessin kontekstissa erityisesti mukautuvan ja vastustavan toiminnan kautta. Tutkielmassa todetaan, että vallan ja toimijuuden suhde ilmenee ymmärrettävimmin mukautumisen käsitteen avulla, joka sallii raskaudenkeskeyttäjien toiminnan, toimijuuden ja sen kokemuksen tarkastelemisen samanaikaisesti sekä aktiivisena että passiivisena toimintana. Tutkielmassa esitetään, että mukautuminen vaikutti raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen sekä myönteisesti että kielteisesti näiden subjektiivisista intentioista riippuen. Vastustava toiminta esiintyi aborttiprosessin yhteydessä erityisesti kommunikaation tasolla, esimerkiksi haastamalla tiettyjä raskaudenkeskeyttäjiin liittyviä stereotypioita. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että OmaTahto2020-kansalaisaloitteen ehdottamalla aborttilakiuudistuksella, jossa raskaana oleva voi keskeyttää raskautensa omasta pyynnöstään, olisi aineiston perusteella mahdollista vaikuttaa raskaudenkeskeyttäjien toimijuuden kokemukseen myönteisesti.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan body suspensionia fenomenologisesta ja kehollisesta perspektiivistä käsin tavallisesta arkielämästä ja kehollisesta olemassaolon tavasta poikkeavana toimintana. Body suspension on väliaikaista kehonmuokkausta, jossa keho nostetaan ilmaan roikkumaan ihon lävistävistä koukuista ja niihin kiinnitetyistä naruista ja köysistä. Modernin body suspensionin kulttuurihistoriallinen alkuperä palautuu Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaleihin, mutta on länsimaisen lävistyskulttuurin myötä kehittynyt täysin omaksi yksilön henkilökohtaista kokemusta korostavaksi kokonaisuudekseen. Perustuessaan alakulttuureille ominaiseen itse tekemisen periaatteeseen sekä sijoittuessaan osaksi sekä lävistys- ja kehonmuokkauskulttuurin keskiötä että niiden reunoja samalla myös valtakulttuuria haastaen, voidaan body suspension sijoittaa myös alakulttuuriseen kontekstiin kuuluvaksi. Tutkielma perustuu pääasiassa vuosina 2014-2015 Helsingissä ja Oslossa suoritetun kenttätyön kautta hankittuun materiaaliin. Tärkeimpänä tutkimusmetodina on käytetty osallistuvaa havainnointia, jossa on käytetty hyväksi myös tutkijan omia kehollisia kokemuksia sekä aistinvaraisia havaintoja body suspensionin harrastajien kehollisesta toiminnasta. Tämän lisäksi on tehty haastatteluja. Body suspension on usein vähemmän kivuliasta kuin mitä saattaisi ajatella, mutta kipu osoittautuu kuitenkin olennaiseksi osaksi koko kokemusta sen toimiessa väylänä ja välineenä arkielämästä poikkeavan kehollisen kokemuksen luomisessa. Kipuun usein liitettävistä negatiivisista ja patologisista määritelmistä huolimatta vapaaehtoisesti valitun ja väylänä toimivan kivun voidaan sanoa sisältävän myös positiivisia merkityksiä ja määreitä. Kivun tai sen puutteen lisäksi body suspensionin yhteydessä koettu intensiivisyys ja arkisesta kehollisesta olemassaolosta poikkeavuus rakentuu myös kokonaisvaltaisella keho-orientaation muutoksella painovoiman kohdistuessa kehoon eri tavalla. Näin body suspensionissa keho näyttäytyy erilaisten intensiivisyyksien rajoilla roikkuvana ja ne hetkellisesti ylittävänä kehollisen leikin ja luovan kokeilun välineenä. Sekä itseään, kehojaan että totuttuja kehollisia konventioita ja toimintatapoja kehollisen leikin avulla haastaen body suspensionin harrastajat luovat positiiviseen vapauteen perustuvaa kehollista yhteisöllisyyttä.

Previous research has shown that colonization had profound impacts on precolonial Indigenous communities in North America. From the first contact, the explorers’ perception was colored by Eurocentric ideas rooted in European social systems, religion, cultures, and values, which called into question the moral worth and very humanity of Indigenous peoples. In Canada, colonialism introduced Indigenous peoples with a new social order, including new political, social, cultural, and economic structures, as well as a new stigmatized Indigenous identity, which became foundational for subsequent laws, policies, and institutional practices that aimed to erase those very elements deemed problematic. In Canada, Indigenous people have since colonization persistently suffered from poorer health compared to settler and more recent immigrant populations. Research points to both proximal and distal determinants behind the disparities documented in Indigenous health, and suggests that along with contemporary socioeconomic conditions, the distal factors of colonialism, virgin soil epidemics, and policies of subjugation and assimilation have been traumatic and have contributed negatively to the contemporary Indigenous population’s health. This research thesis is located in the field of medical anthropology and examines health, illness, and healing as culturally shaped, personal, embodied, and shared experiences, meanings, and illness realities. The theory used this thesis rests on an embodied meaning-centered approach of illness, which suggests that elements from the psychobiological, sociocultural, symbolic, political, and historical experiential realms blend to form a network of meanings for a sufferer, an embodied experience of an illness world that is shared as part of a community. Situated in the context of colonial history and present health disparities, the research questions of this thesis center on discovering major themes of embodied experiences and meanings of health, illness, and healing in an urban Indigenous community. Altogether eight weeks of daily ethnographic fieldwork was conducted in an Indigenous urban community in Vancouver, Canada, in the spring of 2017. The data for this thesis consisted of fieldnotes, ten individual interviews and one group interview, taped public speeches, photographs, and videos. A thematic analysis identified six significant categories of embodied meanings and experiences of health, illness, and healing in community narratives: colonization and colonialisms, colonization traumas, structural violence, survivance and resilience, reconciliation, and healing with culture. This thesis establishes that colonization and various colonialisms with policies of subjugation and assimilation are seen by community members as profoundly traumatic events with negative impacts on health that persist intergenerationally to this day. Collective memories of colonization and colonialisms inform what it once meant to be healthy, how communities became sick, and how they can become healthy again. Due to contemporary experiences of structural violence and racism, Indigenous community members continue to experience Canada as an enduring colonial space. Healing for community members is achieved by decolonizing minds from the once stigmatized identities introduced by colonization and by reindigenizing their world through reintroducing the original cultures and cultural identities back into their daily practices and healing their perceptions of the self.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalipsykologia Tekijä: Minna Mannila Työn nimi: ”Ei oo enää hiirulainen, joka haluaa mennä vaan nurkkaan mahollisimman näkymättömänä” Naisvankien häpeäkokemukset ja tanssi- sekä liikeilmaisuun perustuvan vankilateatteritoiminnan vaikuttavuus Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 70+5 Avainsanat: häpeä, häpeäleima, kehollisuus, vankilateatteri, naisvanki, sisällönanalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Anna-Maija Pirttilä-Backman Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tavoitteena on tarkastella tanssi- ja liikeilmaisuun perustuvaan vankilateatteriproduktioon osallistuneiden naisvankien kokemuksia häpeästä sekä vankilateatterin vaikutuksia naisvankien häpeäkokemuksille. Näitä tutkitaan tarkastelemalla sitä, miten vangit kuvailevat kokemuksiaan vankilateatterin edetessä, kolmessa eri vaiheessa. Tutkielman aineisto koostuu vuosina 2019–2020 kolmessa vankilateatteriprojektin eri vaiheessa toteutetuista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Haastatteluihin osallistui kuusi Vanajan vankilan naisvankia sekä kaksi produktion tuotantoon osallistunutta jäsentä. Näistä naisvankien haastattelut on rajattu tutkimuksen lopulliseksi aineistoksi. Aineistoa analysoitiin laadullisen teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin aikaisempaan häpeän parissa toteutettuun tutkimuskirjallisuuteen nojaten. Tulosten perusteella naisvankien häpeäkokemukset ovat eroteltavissa sisäisen ja ulkoisen häpeän ulottuvuuksiin. Nämä häpeäkokemukset kohdistuivat sekä kehoon liittyvään häpeään että ryhmäjäsenyyteen liittyvään häpeään. Vankilateatterilla koettiin kuitenkin olleen vaikutusta naisvankien häpeän ilmenemiseen, sillä naisvangit kokivat vankilateatteritoiminnan omaehtoisen kuntoutumisen välineenä. Vankilateatterin kautta naisvangit kuvailivat vapautuneensa häpeäkokemuksista erityisesti kehoon ja vangin ryhmäjäsenyyteen liittyen. Tutkimuksen tulokset onnistuivat avaamaan ja havainnollistamaan naisvankien häpeäkokemuksia, mikä on tärkeää kuntouttavan toiminnan suunnittelun kannalta. Häpeäkokemuksien tunnistamisen lisäksi tutkimuksen tulokset korostivat vankilateatteritoiminnan merkityksellisyyttä, mistä ilmenee puolestaan vankilateatteritoiminnan jatkuvuuden tärkeys.

Goals. Dance in Finnish schools has previously been researched especially by professor Eeva Anttila. The aim of this research was to find out how dance is taught in elementary schools and what benefits it yields. I visited two different projects where dance artists taught dance to children. The first one was a project called “Do you dare to dance?” in Espoo. It targeted both boys and girls with the aim to reduce prejudice and stereotypical thinking that boys dancing in Espoon tanssiopisto had confronted in schools. The second one was a dance project in Eastern Helsinki. It was part of MUS-E® program, the aim of which was to prevent violence, racism and exclusion. My research questions were: 1. Why do the dance artists feel it is important to teach children dance in schools? 2. How has it been to teach dance in schools? 3. How have the children engaged in dance and what kind of feedback have the dance artists received from children and teachers? Methods. This research was a qualitative case study that followed the fenomenological approach. I collected the data by interviewing four dance artists and observing dance classes. My aim was to describe the phenomenon as closely as possible, come to conclusions through analysis and compose a general picture of it. Results and conclusions. The responses of the dance artists resembled each other very much. Every one of them brought up the uniqueness of dance as a form of bodily expression, which is combined with expressing feelings. The dance artists felt that through dance it was possible to diminish prejudice and prevent bullying. They also perceived dance as a good way to develop self-expression and new physical skills. By observing the dance classes I was able to see how much joy children experienced through dance. Both girls and boys in every class and school I visited showed enthusiasm to dance. The dance artists stated that there is a lot of demand and need for similar projects and that the challenge often is to find funding for the projects.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitän psykologisen flow-tilan eli huippukokemuksen vaikutuksia jazzmuusikoiden musiikilliseen ilmaisuun. Pohjustan flow’n Mihaly Csikszentmihalyin ja Keith Sawyerin teoriamalleihin ja esittelen ilmiön jazztutkimuksen valossa nojaten pääasiassa Elina Hytönen-Ng’n haastattelututkimukseen. Tutkimus tuottaa uutta tietoa flow’n suhteesta jazzmusiikin soiviin ilmiöihin. Tarkastelen musiikillista ilmaisua soveltamalla Anne Tarvaisen kehittämää fenomenologista analyysimetodia empaattinen kuuntelu, joka yhdistää elämyksellisen ja analyyttisen kuuntelutavan. Kyseessä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun metodia sovelletaan soitinmusiikin tutkimukseen. Metodissa ilmaisullisen tason tapahtumat aistitaan kehon sisäisin tuntoaistein, ja niitä kutsutaan liikelaaduiksi. Metodi jakautuu neljään vaiheeseen, jotka ovat eläytyvä kuuntelu, empaattinen kuuntelu, analyyttinen kuuntelu ja synteesi. Tutkimuskohteeni on helsinkiläinen vakituisesti esiintyvä jazztrio. Tutkimusaineisto koostuu itse tuottamastani yhtyeen esitysäänitteestä ja jälkeenpäin toteutetuista feedback-haastatteluäänitteistä. Kartoitan haastattelujen avulla muusikoiden flow-kokemuksia äänittämästäni esiintymisestä. Muusikoiden kommenttien perusteella valitsen kaksi flow-pitoisinta ja siten edustavinta kappaletta analysoitavaksi. Analysoin kappaleet Willow Weep for Me ja Dat Dere soveltamallani Tarvaisen metodilla. Eläydyn musiikin ilmaisuun, kielellistän keholliset tuntemukseni ja muodostan kokonaiskuvan ilmaisullisen tason tapahtumista eli liikelaaduista. Analysoin, mitä musiikillisia ilmiöitä kokemieni liikelaatujen takana on. Kytken analyyttiset selitykset parametreihin ”dynamiikka”, ”soundi”, ”melodinen sisältö”, ”rytmiikka” ja ”harmonia”. Demonstroin havaintoni transkriptioesimerkein. Tulkitsen, miten flow-pitoiset paikat erottuvat ilmaisullisella tasolla. Tulokseni osoittavat, että flow tekee jazzyhtyeen ilmaisusta aktiivisempaa ja moniäänisempää. Flow’n siivittäminä muusikot tuottavat voimakkaampia liikelaatuja, eikä liikelaatujen aiheuttajina ole enää pelkästään solisti vaan yhä suuremmissa määrin koko yhtye. Musiikin parametrien osalta flow’lla on selkeä vaikutus dynamiikkaan, joka kasvaa flow’n myötä. Flow’n seurauksena musiikkiin tuotetaan enemmän ”lataavia” liikelaatuja, jotka ovat kehollisesti liikuttavimpia ilmaisun tason tapahtumia. Tutkimustulokseni osallistuvat keskusteluun siitä, mikä musiikillisessa kokemuksessa on yksilöllistä ja mikä yhteistä. Empaattisten kuunteluhavaintojen ankkurointi konkreettisiin musiikillisiin ilmiöihin tarjoaa muille mahdollisuuden arvioida kokemuksiani ja verrata niitä omiinsa.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen opettajan ja alakoulun oppilaiden kehollista ja sanallista vuorovaikutusta kakkoskielisessä luokkahuonevuorovaikutuksessa. Tutkin vuoron rakenneyksiköitä, joissa ikoninen eli esittävä ele täydentää syntaktisen rakenteen opettajan ja oppilaiden puheenvuoroissa. Vuoron rakenneyksikkö koostuu siis puhutusta lauserakenteesta, joka jää kesken, ja esittävästä eleestä, joka täydentää lauseen. Ikoninen ele toimii näin ollen lauseen rakenteen välttämättömänä täydennyksenä, jota ilman lauserakenne jäisi vaillinaiseksi. Lisäksi ele täydentää lauseen merkityksen ja tekee lauseesta ymmärrettävän. Tutkimusaineistoni koostuu neljästä helsinkiläisen alakoulun valmistavan luokan oppitunnista, jotka on videonauhoitettu lukuvuoden 2011—2012 aikana osana Long Second -tutkimushanketta. Tutkimusmetodini on multimodaalinen keskustelunanalyysi. Tutkimassani aineistossa opettaja käyttää lauserakenteen täydentäviä eleitä toisenlaisiin tehtäviin kuin oppilaat. Hän selventää niillä lausumiensa sanojen merkityksiä oppilaille osana opetuspuhetta. Lisäksi hän pyytää oppilaita tuottamaan sanallisen vastineen esittämälleen eleelle. Oppilaat puolestaan kuvailevat eleillä ja imitatiiveilla eli onomatopoeettisilla äännähdyksillä toiminnan laatua, rytmiä ja ääntä sekä ympäröivää tilaa. Sananselityspelissä opettaja ja oppilaat käyttävät eleitä sanojen merkitysten selittämiseen hakukysymysten ja väitelauseiden avulla. Ele sijoittuu sekä opettajan että oppilaiden lauserakenteissa tyypillisimmin finiittiverbin jälkeen. Sananselityspelissä on kuitenkin tavallista, että ele esiintyy finiittiverbin paikalla ilman sanallista verbiä. Yhdessä tapauksessa oppilas tuottaa eleen ennen finiittiverbiä imitoidakseen toisen oppilaan kehollista toimintaa. Tutkimukseni perusteella ikonisilla eleillä on kakkoskielisen luokkahuoneen vuorovaikutuksessa keskeinen tehtävä keskinäisen ymmärryksen varmistamisessa ja käytettävissä olevien vuorovaikutuksen resurssien laajentamisessa. Lisäksi eleet vaikuttaisivat olevan tasa-arvoisessa asemassa puhutun kielen kanssa. Ikoniset eleet voivat korvata jopa lauseen ytimen, finiittiverbin. Tyypillisemmin ne muodostavat merkityksen yhdessä yleisluontoisen verbin (tehdä, olla) kanssa. Tutkimustulokseni sopivat keskustelunanalyyttiseen käsitykseen eleistä osana kieltä. Samalla tutkimukseni tarjoaa yksityiskohtaisen katsauksen siihen, miten ikoniset eleet asettuvat osaksi puhutun kielen kielioppia kakkoskielisessä luokkahuonevuorovaikutuksessa.

Tässä tutkielmassa esittelen enaktivistisessa mielenfilosofiassa esitettyjä itseyden malleja ja niiden filosofisia ongelmia. Itseyden ongelma ei enää ole nykyisen enaktivismin keskiössä, vaikka se oli varhaisen enaktivismin keskeinen teema. Tutkielmasta käy kuitenkin ilmi, että itseyden ongelma on enaktivismissa yhä vailla ratkaisua. Olen valinnut aineistooni sellaista enaktivistista kirjallisuutta, jossa on selkeä pyrkimys käsitellä itseyden filosofisia ongelmia tai muodostaa enaktivistinen itseys-malli. Aineistosta käy ilmi, että enaktivistien kannat itseyteen vaihtelevat melko paljon ja ettei enaktivismi muodosta yhtä yleisesti hyväksyttyä, koherenttia ja ristiriidatonta mallia itseydestä. Jotta aineistosta nousisi esiin toisiinsa vertailtavia itseys-kantoja, olen muotoillut tätä tutkielmaa varten seitsenosaisen kysymyssarjan, jota vasten tulkitsen aineistoa ja jonka mukaan tutkielmani jäsentyy: 1) tiedon intressi, 2) tiedon mahdollisuus ja tutkimuksen metodi, 3) itseyden ontologinen luonne, 4) itseyden ja fenomenaalisen kokemuksen erottamattomuus, 5) itseyden pysyvyys muutoksessa, 6) itseyden tasot ja erilaiset itseydet ja 7) itseyden solipsismi ja intersubjektiivisuus. Esittelen aineistoni näitä kysymyksiä vasten. Varhaiset enaktivistit pitävät arjessa ilmenevää fenomenaalista itseyttä illuusiona, jonka syntymekanismin he pyrkivät selittämään. Myöhemmät enaktivistit eivät sitoudu illusionaariseen kantaan, vaan he pyrkivät hahmottelemaan itseydelle uskottavan ontologisen statuksen: itseyden on oltava jotain todellista, mutta ei liian staattista, sillä muuten se ei säilyisi jatkuvan kehollisen ja mentaalisen muutoksen keskellä. Enaktivistit sitoutuvat empiirisiin tutkimusmenetelmiin, joihin he lukevat paitsi tieteellisen empirian (biologia ja neurotiede), myös kokemuksellisen empirian (fenomenologia ja buddhalainen mielentutkimus). He kritisoivat metafysiikkaa ja mielikuvituksellisia ajatuskokeita itseyden tutkimisen menetelminä. Enaktivistit pitävät lähtökohtaisesti itseyttä ja kokemusta erottamattomina: kaikki itseys on koettua ja kaikki kokemus ilmenee itseydelle. Tämä yleistys ei kuitenkaan päde kaikissa tapauksissa. Osa enaktivisteista katsoo, että minimaalinen itseys, kuten bakteerin itseys, ei voi olla koettua tai tietoista. Itseyden ja kokemuksen erottamattomuus kyseenalaistuu myös silloin, kun inhimillinen kokemus eräissä tilanteissa ilmenee vailla itseydeksi tunnistettavaa rakennetta. Itseyden pysyvyyden ja muutoksen ongelman enaktivistit selittävät materiaalisesta näkökulmasta organismin aineenvaihdunnallisena välttämättömyytenä. Mentaalisen muutoksen selittämisessä jotkut heistä tukeutuvat fenomenologiseen kokemusvirta-analogiaan, jossa kokemusvirran rakenne pysyy samana, vaikka kokemusvirran sisältö alati muuttuu. Enaktivismi luokittelee itseyden piirteet solutason autopoieettisuuteen, eläinkunnan sensorimotorisuuteen ja lopulta ihmisillä myös reflektiiviseen ja autobiografiseen. Erilainen kehollisuus mahdollistaa siis erilaisen itseyden. Keskeinen haaste enaktivismin itseysmalleille on yhtäältä itseyden ontologinen välttämättömyys enaktivismin autopoieettiselle teorialle ja toisaalta itseyden fenomenaalinen fragmentaarisuus. Itseys on välttämätön ontologinen rakenne, jota ilman enaktivismi ei voi selittää kehollista ja elollista kognitiota. Itseys ei kuitenkaan ilmene fenomenaalisessa kokemuksessa, tai jos ilmenee niin ontologisesti heikkona ja fragmentaarisena rakenteena. Itseys on siis enaktivismille fenomenaalisesti tavoittamaton mutta teoreettisesti välttämätön. Esittelemäni itseyden ongelmat liittyvät keskeisesti enaktivistiseen kognition teoriaan, joten niiden selvittely tulevaisuudessa voi edistää enaktivistista hanketta myös yleisemmin.

Tämän tutkielman tavoitteena on soveltaa eletyn uskonnon teoriaa maahanmuuttajataustaisten hazara-muslimien käsityksiin ja kokemuksiin jinneistä. Tutkielman lähtökohtana on laajentaa islamiin liittyvää tutkimusta keskittymällä kahteen melko vähän tutkittuun aihepiiriin: jinneihin ja shiialaisuuteen. Tutkielmaa varten on haastateltu viittä (5) aikuista hazara-taustaista maahanmuuttajaa. Kaikki haastateltavat ovat asuneet osan elämästään Afganistanissa ja saapuneet Suomeen noin 20 vuotta sitten. Haastattelut on tehty teemahaastatteluina, jotka on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin menetelmin. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on eletyn uskonnon teoria, jonka avulla peilataan haastateltavien näkemyksiä ja kokemuksia jinneistä. Aineiston keskeisimpinä teemoina ovat eletyn uskonnon teorian näkökulmasta narratiivisuus, kehollisuus, performatiivisuus, henkipossessio, sekä uskonnollisten käsitysten muutokset. Arjen toiminnoissa jinnit näyttäytyvät aineistossa erityisesti siitä näkökulmasta, kuinka niitä tulisi välttää. Aineistosta keskeisinä keinoina nousevat varoittavat kertomukset jinneistä, rukousformulat, Koraanin lukeminen, sekä islamin peruspilarien noudattaminen. Aineiston perusteella käsitykset jinneistä vaihtelevat hyvin paljon paitsi keskenään, myös suhteessa viralliseen oppiin. Kaikki haastateltavat uskovat jinnien olemassaoloon, mutta käsitys niiden toimijuudesta ja vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa vaihtelee suuresti. Suurimmat erot jinneihin liittyvissä käsityksissä ovat aineiston perusteella miesten ja naisten välillä. Naisten käsityksissä jinnit ovat aktiivisesti vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, ja naisilla oli runsaasti omakohtaisia kokemuksia. Miehillä vastaavia kokemuksia ei ollut, ja he suhtautuvat ajatukseen jinnien toimijuudesta varauksellisesti. Yhteiskunta ja ympäröivä yhteisö muovaavat käsityksiä jinneistä ja toisaalta asettavat raamit sille, kuinka ne näyttäytyvät. Suomeen muutto on vaikuttanut osan haastateltavien käsityksiin, mutta myös henkilökohtaisilla kokemuksilla on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka jinneihin suhtaudutaan.