Browsing by Subject "keskeneräisyys"

Tutkielma käsittelee taidemaalari, professori Aimo Kanervan (1909 ̶ 1991) teoksia, jotka kuvaavat ihmistä. Lähtökohtana tutkielmalle toimi Kanervan piirustuskokoelma, johon tutustuminen herätti ajatuksia Kanervan ihmiskuvien fragmentaarisuudesta. Tutkielma keskittyy vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka fragmentaarisuus esiintyy Kanervan ihmiskuvissa sekä millaiset fragmentaariset piirteet yhdistävät ja minkälaiset piirteet erottavat piirustuksia, omakuvia ja muotokuvia. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu fragmentaarisuuden käsitteeseen, joka jakautuu detaljien merkitykseen, luonnosmaisuuteen sekä ajan näkymiseen teoksissa. Yksityiskohdat korostavat teoksen luonnosmaisuutta tai vähentävät sitä. Luonnosmaisuus tarkoittaa tutkielmassa harkittua keskeneräisyyttä, joka pohjautuu non finito -ajatukseen. Aika on kiinteässä suhteessa fragmentaarisuuteen, joten ajan näkyminen teoksissa on myös tutkielman tarkastelukohteena. Kanerva teki uransa aikana rinnakkain teoksia eri menetelmiä hyväksikäyttäen. Hänelle piirtäminen oli yhtä tärkeää kuin maalaaminen öljyväreillä tai vesiväreillä. Hän käytti näitä kaikkia menetelmiä myös ihmisiä kuvaavia teoksia tehdessään. Siten tutkielman aineisto koostuu piirustuskokoelmasta nostetuista esimerkeistä sekä maalatuista omakuvista ja muotokuvista. Kanerva teki uransa aikana neljä tilausmuotokuvaa, joista kolme on analyysissä mukana. Tutkielma osoittaa, että fragmentaarisuus ei ole yksinkertainen piirre, joka näkyy teoksissa selkeästi. Varsinkin öljy- ja vesiväriteosten kohdalla fragmentaarisuuden eri osa-alueet jäävät helposti piiloon. Vaikka Kanervan ihmiskuvissa on nähtävissä fragmentaarisia piirteitä, esiintyy eroja sekä samanlaisten kuva-aiheiden kesken kuin myös eri tekniikoilla luotujen teosten välillä. Kaikki tutkielman tarkasteleman fragmentaarisuuden kolme piirrettä esiintyvät pääasiassa vain piirustuksissa. Maalattujen omakuvien ja muotokuvien fragmentaarisuus perustuu vain osittain kaikkien kolmen kriteerin täyttymiseen. Teosten joukossa on monia, joissa on yksi tai kaksi fragmentaarisuuden osa-aluetta, mutta jokin niistä jää puuttumaan. Useimmiten se on keskeneräisyyden tunne, joka saattaa jäädä näkymättömiin teoksessa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani poissaolon käsitettä näkökulmana draamatekstin tutkimiseen sekä vuodelta 1918 peräisin olevan Maria Jotunin Kuningas Hilarius -näytelmän analysointiin. Kysyn työssäni, onko poissaolon näkökulman kautta mahdollista tutkia draamaa uudesta ja hyödyllisestä suunnasta katsoen. Lisäksi tarkastelen draamatekstin lukemisessa käytettävien viitekehysten muuttumista ajassa ja tämän vaikutusta siihen, millaiseksi teksti tulkitaan. Luon tutkielmassani poissaolon käsitteelle määritelmän, joka asemoi sen osaksi jatkumoa, jossa katkosten, yllätysten ja epämääräisyyksien tapaiset määreet näyttäytyvät kasvavassa määrin rakentavina ja positiivisina osina taidetta. Työssäni poissaolo määrittyy asioiden välisenä suhteena, joka muodostuu rajanvedoissa ja niihin liittyvissä odotuksissa. Osoitan poissaolon näkökulman linkittyvän otollisesti nykyaikaisiin taidediskursseihin, jolloin se ilmenee toimivana tapana tutkia draamaa. Tutkielmani on suuntaukseltaan hermeneuttista tutkimusta ja etenee spiraalimaisesti kokonaisuuden ja yksityiskohtien välillä. Näytelmän analysoinnissa hyödynnän myös kulttuurintutkija Tony Bennettin lukemismuodostuman käsitettä sekä kulttuurintutkija Stuart Hallin artikulaatioteoriaa, joiden kautta näytelmän analysointi hahmottuu aina tietyissä konteksteissa tapahtuvaksi asioiden välisten kytkentöjen muodostamiseksi ja jäljittämiseksi. Draamatekstin ja esityksen välinen suhde osoittautuu tutkielmassani alueeksi, jota poissaolon käsitteellä on mahdollista hyödyllisesti tutkia ja valaista. Tutkielmani laajentaa teatterintutkija Benjamin Bennettin kehittämää ajatusta draamatekstin ontologisesta puutteesta, jossa esitys nähdään poissaolevana suhteessa draamatekstiin. Esityksen poissaololla ilmenee yhteyksiä ruumiillisuuteen ja siihen, millaisiin läsnäoloihin tekstin lukijan huomio voi kohdistua. Kuningas Hilarius -näytelmän dramaturginen rakenne näyttäytyy työssäni poissaolon näkökulman kautta tarkasteltuna uudessa valossa. Konventionaalisen draamakäsityksen hylkääminen ja korvaaminen nykydraamallisella perspektiivillä osoittaa, että Jotunin näytelmätekstin keskeneräisyys voidaan puutteen sijasta lukea myös rakentavaksi elementiksi, joka tukee näytelmän sisällöllistä tematiikkaa.