Browsing by Subject "keskiluokka"

Tutkielman lähtökohtana on sen aineisto, Alkon vuoden 2014 televisiomainos ja -verkkovideokampanja. Kampanjassa on aistittavissa keskiluokkaisen habituksen ja tyylin läsnäolo. Kampanjan oletetun luokkasidonnaisuuden takia tutkielman teoreettiseksi viitekehykseksi on valittu sosiologi Pierre Bourdieun makuun perustuva yhteiskuntaluokkateoria. Tutkimus pyrkii selvittämään, minkälaisista osista kampanjan oletettu keskiluokkaisuus koostuu? Miksi monopolia on puolustettu keskiluokkaisen tyylin keinoin? Minkälaista hallintaa keskiluokkaisen habituksen avulla toteutetaan? Tutkielman metodi on sosiosemioottinen representaatioiden analyysi. Metodin avulla paikannetaan ja analysoidaan aineiston osien ja kokonaisuuksien kulttuurisia merkityksiä. Sosiosemiotiikka ymmärtää merkit ja merkityskokonaisuudet semioottisina resursseina, jotka saavat merkityksensä siitä sosiokulttuurisesta taustasta, jossa ne on tuotettu. Sosiosemioottisessa merkityksen tuotannossa tärkeässä osassa ovat ne kontekstit, joihin merkit liittyvät. Tutkimuksen työkaluina toimivat aineistoon liittyvät kontekstit: suomalainen uuden keskiluokan tutkimus, aineiston tuottajien kontekstointihaastattelut sekä yhteiskuntahistoriallinen alkoholipoliittinen narratiivi. Viimeksi mainittu narratiivi perustuu yhteiskuntahistorioitsija Hanna Kuusen esitykseen, jossa Suomen alkoholipolitiikan liberalisoitumista on ohjannut filosofi Michel Foucault’n teoretisoima liberaali hallintalogiikka. Tutkielman keskeiset tulokset liittyvät uuden keskiluokan habituksen ilmenemiseen aineistossa. Kampanjan tyyli koostuu lukuisista vapauden ja kontrollin osista, jolloin tyylin yhteisvaikutelma on ambivalentti. Tyyli on kommunikoitu epäsuorasti, ja sen funktio on vedota kampanjan kohderyhmään. Kampanjan argumentointi koostuu arvoista, jotka voi jakaa vapauden ja kontrollin kategorioihin. Vapautta ilmaisevat valinnanvapaus, palvelu, ekologisuus ja solidaarisuus. Kontrollia ilmaisevat sosiaalinen kontrolli, turvallisuus ja kontrolli maun avulla. Aineiston edustama vapaus on positiivista vapauutta erotuksena talousliberalismin negatiiviseen vapauteen. Kaikki aineiston kommunikoimat arvot liittyvät uuden keskiluokan habituksen vapaus-kontrolli-ulottuvuuteen. Maun avulla toteutettu kontrolli on tutkielman tärkein yksittäinen tulos. Se paljastaa aineistosta vaikuttamismekanismin, joka ei perustu rationaaliseen suoraan argumentaatioon. Tutkimuksen tärkein oivallus on teoreettinen. Bourdieun habituksen käsitteen ja Foucault’n identiteetin käsitteen välisen yhteyden osoittaminen tuottaa mielekkään tulkinnan aineistosta. Tutkielma osoittaa, että Alkon kampanja on rakennettu palvelemaan uuden keskiluokan habitusta. Alkon monopoliasema tarjoaa positiivista vapautta ja kulttuurisia resursseja uuden keskiluokan käyttöön. Kulttuuriset resurssit mahdollistavat pääomien kartuttamisen ja luokkaposition parantamisen. Habituksen palvelemisen lisäksi kampanja asettaa myös määritelmän oikeanlaisesta luokkaperformanssista – laadullinen suhde alkoholiin parantaa luokkapositiota, mutta määrällinen suhde heikentää sitä. Kampanjan kuvaama habitus ja sen määrittämä oikea luokkaperformanssi ovat Alkon kannalta ihanteellisia, koska ne ovat suopeita Alkon monopolia kohtaan.

Tutkielmassa kysytään, miten lasten kulutuskulttuuri näkyy keskiluokkaisten lapsiperheiden arjessa. Tarkemmin kysytään, millaisia kulutuseetoksia lasten ja vanhempien puhe kulutuksesta ilmentää sekä miten kulutuseetokset heijastuvat lasten ja vanhempien välisiin kulutusneuvotteluihin. Tutkielma sijoittuu yhteiskuntaluokan, lapsuuden ja kulutuksen sosiologian risteykseen. Yhteiskuntaluokkaa tarkastellaan bourdieulaisen luokka- ja distinktioteorian näkökulmasta. Tutkielma täydentää kansainvälistä lasten kulutuskulttuurin tutkimuskenttää 2020-luvun suomalaisen kulutus- ja luokkayhteiskunnan näkökulmalla. Tutkielman aineisto on kerätty neljän pääkaupunkiseudulla asuvan lapsiperheen kodeissa yhdistelemällä osallistuvaa havainnointia sekä perheenjäsenten teemahaastatteluita. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavan sisällönanalyysin periaatteiden mukaisesti niin, että aiempi tutkimus ja teoreettiset viitekehykset tukevat analyysiä, mutta tilaa jää myös aineistolähtöisille kategorioille. Aineistossa esiintyy yhteensä viisi kulutuseetosta. Kohtuullinen kulutuseetos ilmenee ennen kaikkea maltillisena, järkevänä ja säästäväisenä suhtautumisena kulutukseen ja rahankäyttöön. Vihreä kulutuseetos puolestaan korostuu erityisesti korkeakoulutettujen äitien puheissa ja ilmentää liiallisesta tavaramäärästä ja luonnonvarojen tuhlaamisesta seuraavaa ahdistusta, jota lievittävät esimerkiksi käytetyn tavaran kierrätys ja aineeton kulutus. Kehittävä kulutuseetos puolestaan näkyy tavassa, jolla vanhemmat arvostavat lasten aktiivista harrastamista, korkeakulttuuria sekä kehittäviä ja toiminnallisia tavaroita. Sosiaalinen kulutuseetos ilmentää erityisesti lasten puheissa esiintyvää ystävien ja vertaisryhmän merkitystä kulutushaluille. Affektiivinen kulutuseetos esiintyy niin ikään pääasiassa lasten puheessa ja korostaa kulutuksen aikaansaamaa itseisarvoista iloa ja sen ilmentämää välittämistä ja huolenpitoa perheenjäsenten välillä. Lisäksi kulutusneuvotteluiden tarkastelu oman rahan, hankintojen, harrastusten ja teknologian sekä ruutuajan näkökulmista osoittaa, että vanhemmat vetoavat lähes kaikkiin eri kulutuseetoksiin perustellakseen lasten kulutuksen rajoittamista tai sallimista. Toisaalta myös lapset haastavat vanhempien periaatteita ja toimivat neuvotteluissa aktiivisina ja paikoin valtahierarkioita rikkovina toimijoina. Tulosten perusteella todetaan vanhempien tuottavan kunniallista keskiluokkaa ja vanhemmuutta kohtuulliseen, vihreään ja kehittävään kulutuseetoksen perustuvien erontekojen avulla. Lapsille tyypilliset sosiaalinen ja affektiivinen kulutuseetos taas perustuvat enemmän yhteenkuuluvuuden luomiseen, ja yhteiskuntaluokkaa keskeisemmiksi nousevat ikään perustuvat eronteot. Tulokset ovat laajalti aiemman kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden suuntaiset, mutta esimerkiksi kohtuullisen kulutuseetoksen korostuminen aineistossa kehittävän kulutuseetoksen sijaan voidaan nähdä suomalaisen kulutusyhteiskunnan erityispiirteenä. Lisäksi 2020-luvun lasten vanhemmat ovat kasvaneet teknologian parissa, mikä näkyy aineistossa muun muassa positiivisempana suhtautumisena lasten teknologian käyttöön. Tulosten perusteella toivotaan lasten omien näkemysten tuomista vahvemmin esiin lasten kulutusta koskevassa julkisessa keskustelussa.

Tutkimuksessa tarkastelen suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvan ja kaupunkilaisuuden rakentumista 1800-luvun lopussa Päivälehdessä julkaistuissa ulkomaankirjeissä. Taustana tutkimukselle on Helsingin kasvu ja kehitys vuosisadan vaihteessa suurkaupungiksi niin ilmeeltään kuin väkiluvultaan sekä suomalaisessa puolueessa tapahtunut jakautuminen, jossa uusi nuori sukupolvi haastoi puolueen vanhat toimijat ja vaati suomalaisuuden kehittämistä ulkomaalaisilla aineksilla ja malleilla. Selvitän, millaista kaupunkikuvausta Päivälehden ulkomaankirjeissä on, kuinka kirjeenvaihtajat kommentoivat näkemäänsä ja kokemaansa sekä minkälaisia tulkintoja kaupungista ja kaupunkilaisuudesta, modernista ja urbaanista kirjeet rakentavat. Lisäksi tarkastelen, mitkä olivat ne maat ja kaupungit, joista Päivälehteen kirjoitettiin, keitä kirjeenvaihtajat olivat ja minkälaiseksi he itse näkivät roolinsa tulkintojen välittäjänä. Pääpaino tutkimuksessa on kvalitatiivisella analyysilla, mutta lisäapuna käytän kvantitatiivisia menetelmiä. Metodologisesti hyödynnän lehdistötutkimuksen ja vertailevan tutkimuksen metodeja sekä diskurssianalyysia. Päivälehdessä julkaistiin vuosina 1889–1894 yhteensä 195 ulkomaankirjettä 28 kirjeenvaihtajalta. Ulkomaan muodostivat ennen kaikkea Pariisi, Berliini, Tukholma, Kööpenhamina ja Pietari, joista etsittiin nuorelle kansakunnalle malleja ja vastamalleja. Kirjeenvaihtajat matkasivat eurooppalaisiin kaupunkeihin kukin omista syistään ja lähtökohdistaan, ja Päivälehdelle lähetetyt kirjeet olivat kirjoittajilleen mahdollisuus sekä avustaa kannattamaansa lehteä että ansaita lisätuloja. Roolikseen kirjeenvaihtajat näkivät toimimisen puolueettomana tarkkailijana, jolla kuitenkin oli syvällinen ymmärrys kohdemaansa elämästä ja tavoista. Kirjeenvaihtaja oli reportteri, joka meni sinne minne lukijat eivät päässeet ja välitti kokemaansa ja näkemäänsä. Suhtautumisessa ulkomaihin oli kirjeenvaihtajien välillä persoonallisuuseroja, jotka olen tutkimuksessa huomioinut ja tuonut esiin vertailemalla kirjeenvaihtajia ja heidän mielipiteitään keskenään. Kaupungin ja kaupunkilaisuuden laadullisen analyysin olen jakanut ulkomaankirjeiden sisältöjen pohjalta viiteen teemaan: liike ja väkijoukko, kaupunkitila ja kaupunkisuunnittelu, keskiluokkainen kaupunkikulttuuri ja toivekuvat, kaupungin lika sekä koti-ikävä ja paluu ulkomailta takaisin. Aiempaa tutkimusta suomenkielisen sivistyneistön kaupunkikuvasta ja kaupunkilaisuuden rakentamisesta on saatavilla niukasta, sillä fennomania ja sen kannattajat on nähty lähes pelkästään agraarin kuvaston kautta. Kuvaston keskiössä on ollut metsä, järvi ja kukkula sekä omin käsin pellon raivaava, liinatukkainen talonpoika. Tutkimuksessani osoitan, että maalaismaiseman ja talonpojan rinnalla Päivälehti kirjeenvaihtajiensa välityksellä loi yhteistä diskurssia myös urbaanista ja modernista. Kaupunki ja kaupunkilaisuus eivät jääneet päivälehteläisille vieraaksi, ja suhtautuminen niihin sisälsi sekä positiivisia että negatiivisia sävyjä.

Tarkastelen tutkielmassani Zadie Smithin romaanin Swing Time (2016) kuvausta Ison-Britannian keskiluokkaisen ihmisen identiteetistä sekä yhteiskuntaluokista. Keskeisimmät sosiologiset ja yhteiskunnalliset lähteeni ovat Pierre Bourdieun teoria luokista sekä kaksi 2010-luvulla toteutettua tutkimusta Ison-Britannian luokista, BBC:n ja sosiologi Mike Savagen tutkimusryhmän toteuttama Great British Class Survey ja sosiologi Will Atkinsonin luokkamalli. Identiteetin ja diskurssien tarkastelulle pohjan antavat Stuart Hall, Michel Foucault ja Paul Ricœur. Kerronnan ja kerronnallisen identiteetin tutkimuksen tukena käytän James Phelanin ja Marin Klepperin tutkimuksia. Luen Swing Timen temaattisena, ideologisena teoksena, joka kuvaa Ison-Britannian luokkayhteiskunnan eriarvoisuutta. Tutkielmassani liitän teoksen sen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin eli ympäröiviin sekä hierarkioita ja stereotypioita ylläpitäviin diskursseihin. Isossa-Britanniassa on korostettu esimerkiksi yksilöllisiä kykyjä ja ”likvidiä moderniteettia” luokka-aseman merkityksen kustannuksella. Smithin hysteeriseksi realismiksi kutsuttu kirjallinen tuotanto sekä jatkaa että kritisoi näitä diskursseja. Määritän tutkielmassa Swing Timen keskeisten päähenkilöiden asemat GBSC:n ja Atkinsonin malleissa. Huomaan päähenkilö-kertojan ja tämän äidin hahmojen kuvaavan periytyvän kulttuurisen pääoman merkitystä luokka-asemalle ja aseman nousulle. Traceyn hahmo personifioi vastapainona alaluokkien alistettua asemaa. Päähenkilö-kertojan subjektiivinen minäkerronta kuvaa tutkielmani mukaan keskiluokkaista ajattelutapaa. Tutkin päähenkilö-kertojan käsitystä identiteetistään, väärintulkitsevaa kerrontaa sekä muita keinoja, joilla romaanissa näytetään kertojan väistelevän luokka-asemien merkitystä ja täten myös omaa keskiluokkaisuuttaan. Se on tutkimukseni väitteeni mukaan nykyhetken keskiluokkaiselle ihmiselle tyypillinen piirre; keskiluokka on muuttunut niin, etteivät perinteiset käsitykset sen piirteistä enää päde. Keskiluokan tärkein uusi piirre on etninen monimuotoisuus. Päähenkilö-kertoja näe diskurssien vaikutusta itseensä ja koittaa samastua ryhmiin, jotka hän jaottelee individualistisen ajattelun ohjeistamana yksittäisten ominaisuuksien, kuten lahjakkuus tai etnisyys, mukaan. Se ei tuota toivottua tulosta eli eheää identiteettiä, tuntemusta pysyvyydestä. Näin Swing Time todistaa, että brittiläisen ihmisen identiteetin sekä mahdollisuuksien ja rajoitusten elämässä määrää pohjimmiltaan aina luokka-asema.

Tämä tutkielma käsittelee Suomeen aikuisena muuttaneiden japanilaisten henkilöiden kokemuksia muutosta ja sen vaikutuksista elämään. Tutkielma osallistuu antropologiseen keskusteluun käsittelemällä erityisesti keskiluokkaisen muuttoliikkeen vaikutuksia ja uudelleentyöstämistä sekä jäämisen mahdollistamista. Keskeisin tutkimuskysymys on, minkälaisia kuuluvuuden käsityksiä Suomeen muuttaneiden japanilaisten kertomuksissa ilmeni. Kuuluvuuden lisäksi tutkielmassa analysoidaan holistisella otteella useita aiheita, kattaen kulttuurisen toiminnan, mielikuvien, vallan, kansallisuuden ja kansalaisuuden, yhteisöllisyyden sekä toimijuuden näkökulmia. Tutkielmassa tyypitellään ja luokitellaan havaintoja, jotka nousivat viidestä kahdenkeskisestä puolistrukturoidusta ja litteroidusta haastattelusta. Suomeen muuttamisen syyt liittyivät erityisesti arvostettuun ja tuettuun koulutukseen ja muihin positiivisiin mielikuviin Suomesta ja muista Pohjoismaista. Muuttoliikettä motivoivat erityisesti tuet ja ilmainen koulutus. Jäämistä hankaloittivat väliaikaiset oleskeluluvat, kaksoiskansalaisuuden mahdollisuuden puuttuminen ja suomen kielen oppimisen haasteet. Jäämistä mahdollistivat taloudellinen tuki, lasten koulutusmahdollisuudet, vakituinen työ, yhteisöihin osallistuminen, työn ja vapaa-ajan tasapaino sekä tyytyväisyys. Suomessa asumisen eduiksi koettiin esimerkiksi Japania parempi työn ja vapaa-ajan tasapaino, suurempi tasa-arvo ja matalampi hierarkia. Osallistujilla oli erilaisia, osin tilannesidonnaisia identiteettejä ja kuuluvuuden kokemuksia, jotka eivät vaikuttaneet liittyvän Suomessa vietetyn ajan pituuteen. Osallistujat osallistuivat vietetystä ajasta riippumatta suomalaiseksi, kansainväliseksi ja japanilaiseksi miellettyihin aktiviteetteihin ja yhteisöihin. Juhla- ja ruokakulttuuri olivat näkyvimpiä japanilaisen kulttuurin ilmenemismuotoja. Osallistujat suhtautuivat epäröivästi Suomen kansalaisuuden hakemiseen, sillä se tarkoittaisi Japanin kansalaisuudesta luopumista. Suomesta poismuuttamista kohtaan ei ollut vahvoja pyrkimyksiä.

Vaikka yhteiskuntaluokka on ollut Suomessa vaikea ja latautunut puheenaihe, luokkien ei voi katsoa kokonaan kadonneen tai menettäneen merkitystään. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mobiiliviestintäsovellus Jodelin @rahvaat-kanavalle tuotettua sisältöä luokkien välisten ja sisäisten rajojen määrittelypyrkimysten ilmentymänä. Työ keskittyy erityisesti luokan kulttuurisiin ja moraalisiin ulottuvuuksiin ja sen keskeisen teoreettisen viitekehyksen muodostavat Pierre Bourdieun distinktioteoria ja Beverley Skeggsin luokkatutkimus. Laadullisen sisällönanalyysin avulla pyritään vastaamaan siihen, millaisten elementtien varassa luokkaa @rahvaat-kanavalla tuotetaan eli ketkä ja millaiset asiat pyritään merkitsemään ”rahvaiksi” ja millä keinoin. Erityisesti analysoidaan niin kutsuttua larppaussisältöä eli roolipelaamista, jossa sovelluksen käyttäjä omaksuu ”rahvaan” roolin ja tuottaa tekstiä ja muuta materiaalia asioista ja tyylillä, joita pitää ”rahvaana”. Aineisto on rikasta ja mahdollistaa muun muassa sukupuoleen, koulutukseen, työmarkkina-asemaan, asenteisiin, päihteidenkäyttöön, ihmissuhteisiin, estetiikkaan ja kieleen liittyvien elementtien tarkastelun. Analyysi osoittaa, että ”rahvaus” on kanavan kontekstissa erityisesti moraaliin ja makuun kytkeytyvä ilmiö: se yhdistyy sivistyksen puutteeseen, takapajuisuuteen, taitamattomaan taloudenpitoon ja muiden kustannuksella elämiseen, runsaaseen päihteiden käyttöön, löyhään seksuaalimoraaliin, ihmissuhteiden jännitteisiin, välinpitämättömään asenteeseen muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa kohtaan sekä eksessiivisyyteen ja huonoon makuun. Tutkimus vahvistaa aikaisemman, niin Suomessa kuin muualla tehdyn tutkimuksen tuloksia. Se osoittaa, että suomalaisessa keskustelussa on samoja piirteitä kuin perinteisempänä luokkayhteiskuntana pidetyssä Isossa-Britanniassa. Työväenluokkainen henkilöys ja kulttuuri määrittyvät varsin ongelmallisiksi, ja laajalle levitessään tällainen diskurssi voi vaikuttaa jopa sosiaalipolitiikkaan. Larppaamisen tutkiminen tuo myös uusia mahdollisuuksia luokkaerontekojen ymmärtämiseen. Siinä voi ajatella olevan kyse paitsi työväen- tai alaluokan ja keskiluokan välisen rajan määrittelystä myös keskiluokan sisäisten erojen tuottamisesta: larppaaminen on eräänlaista kilpailua työväenluokkaisen rekisterin hallinnasta, jonka avulla keskiluokkainen subjekti voi kerryttää itselleen arvoa ja erottautua siten myös keskiluokan massasta.

Maisterintutkielmassani analysoin, millaisia satiirisia keinoja Milja Sarkolan romaani Pääomani hyödyntää. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä käsittelen, miten läpi koko teoksen esiintyvä rahapuhe on myös sen keskeinen satiirinen keino. Rahapuheella kertoja tulee korostaneeksi myös omaa ja muiden luokka-asemaa ja teoksesta nousee esille hyvin myös, miten keskiluokkainen tapa rahapuheen käyttö on. Luokkaan liittyvien pohdintojen avulla ammatin merkitys korostuu kertojan puheessa, joten ulotan analyysini käsittelemään myös kertojan omaa ammattia ja kirjallisuusinstituutiota esimerkkinä taiteellisesta instituutiosta. Kertojan luokkaidentiteetin analyysiä syvennän käsittelemällä kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Kertojan ammattiin liittyvässä analyysissä käsittelen tekijyyttä, joka on myös nykysatiirissa toistuva aihe. Pääomani kertoo nelikymppisestä teatterintekijästä, joka kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Kertojan lähes kaikki ajatukset pyörivät rahan ympärillä tai ne liittyvät jotenkin johonkin talouden osaan. Teoksen viimeisille sivuille asti nimettömäksi jäävä kertoja kuvaa elämäänsä, jossa laskeminen on tapa pitää elämä ja tunteet hallinnassa. Romaanissa hyödynnetään monia satiirisia keinoja. Näitä ovat konkreettisen rahapuheen lisäksi taloutta ja rahaa hyödyntävät sanaleikit ja intertekstuaaliset viittaukset, jotka linkittävät romaanin todelliseen teoksen ulkopuoliseen maailmaan, sekä ironia ja parodia. Raha ja talous ovat myös aiheita, joita on aina käsitelty satiireissa etenkin kritisoiden rahan valtaa ja ihmisen ahneutta. Satiirille ominaisesti kertojan ”rahahulluus” saa ikävät seuraukset hänen miehensä alkaessa pitää häntä kylmänä ja laskelmoivana. Nykysatiirille ominaisesti teos ei tarjoa suoria vastauksia tai vaihtoehtoja kritisoimilleen asioille, vaan enemmänkin se esittää kysymyksiä nykymaailman tilasta ja haastaa kyseenalaistamaan sitä. Analyysissäni nouseekin esille, miten taloudellisen tasa-arvon lisääntyminen ei todellisuudessa kuitenkaan tarkoita, että yhteiskunta olisi tasa-arvoinen. Rahapuhetta pohtiessani nostan esille kertojan päiväkirjamerkinnät, jotka osoittavat sisäistettyjä malleja miesten ja naisten taloudelliseen asemaan liittyen. Yhteiskuntaluokkaa käsittelevässä luvussa yhteiskunnan hierarkkinen rakenne nousee esille ammattinimikkeiden ja siviilisäädyn merkitystä pohdittaessa. Kertojan oma ammatti on vahvasti sidoksissa ulkopuoliseen rahoitukseen ja tämän kautta pohditaankin, miten taiteen tekemiseenkin liittyy kilpailuasema, eivätkä kaikki taiteentekijät ole samassa asemassa keskenään. Rahapuhe on myös osoitus siitä, miten kohdeteoksessa sisäistetty markkinatalous lävistää kaiken toiminnan. Tällä tarkoitetaan, miten kapitalistinen talousjärjestelmä vaikuttaa kaikessa inhimillisessä toiminnassa taustalla ja se ulottuu sekä taiteelliseen toimintaan että kertojan ihmissuhteisiin. Koska satiirilla pyritään osoittamaan yleistä totuutta ja kommentoiman ympäröivää yhteiskuntaa kriittisesti yksilön kokemusten kautta, osoittaa romaani keskiluokkaisen ihmisen elämää hallitsevan rahaan ja taloudelliseen asemaan liittyvät arvot. Tulkintani mukaan romaani on satiiri, jossa esitetään rahapuheen avulla, miten keskiluokkainen ihminen elää näennäisesti elämää, jossa hänellä on vapaus valita, millaista elämää elää, vaikka tosiasiassa taustalla vaikuttava talousjärjestelmä loppujen lopuksi sanelee erittäin paljon siitä, mikä on mahdollista omassa elämässä, ja miten taloudellinen hyvinvointi ei esimerkiksi käänny sosiaaliseksi hyvinvoinniksi.

1900-luvun alkupuoliskoa voi kuvata kriisien aikakaudeksi. Ensimmäinen maailmansota, sisällissota, 1930-luvun lama ja toinen maailmansota osuivat kaikki kolmenkymmenen vuoden ajalle. Suuriin kriisivuosiin liittyi elintarvikkeiden säännöstelyä, massatyöttömyyttä ja voimakasta inflaatiota, jotka suoraan vaikuttivat aikalaisten kykyyn selviytyä arkielämästään. Yksi näistä selviytymiskeinoista olivat panttilainaamot, joiden avulla kaupunkien asukkaat tasasivat menojaan henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten kriisien edessä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneet kaupunkilaiset käyttivät panttilainaamoita selviytymiskeinonaan 1900-luvun alkupuoliskon kriisiaikoina. Tarkastelun kohteena ovat Helsingin ja Turun panttilainaamot, joiden asiakaskunta koostui sekä työläisistä että keskiluokasta ja säätyläisistä. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin, Turun Sanomien, Uuden Auran ja Sosialistin panttilainaamojen asiakaskuntaa koskettavista lehtiartikkeleista vuosilta 1913–1946, Panttilainaustarkastajan vuosikertomuksista vuosilta 1898–1918 sekä Helsingin ja Turun kaupunkien tilastollisissa vuosikirjoissa julkaistuista panttilainausliikkeen tilastoista vuosilta 1910–1947. Tutkimusmetodeina ovat laadullisen aineiston kehysanalyysi, josta nousseiden havaintojen avulla rakennetaan kuvailevaa tilastollista analyysia määrällisestä aineistosta. Lehdistön ja panttilainaustarkastajan korostamat keskiluokan köyhtymisen merkit ohjaavat tilastoaineiston jaottelua. Aikalaislehdistössä käyty panttilainauskeskustelu pohjautui pitkälti viranomaistahon vuonna 1916 tuottamaan ja myöhempinä vuosina ylläpitämään näkökulmaan, jonka mukaan keskiluokan tila oli heikentynyt 1910-luvun aikana. Lehdistö valjasti tarkastajan havainnon osaksi laajempaa keskusteluaan vasta sitten, kun se mahtui osaksi niiden kehystystä 1930-luvun laman kynnyksellä. Asteittain keskiluokkaistunut asiakaskunta päätyi panttilainauskeskustelun keskiöön, peittäen alleen etenkin työväenluokkaan kuuluneiden pulan. Panttilainaaminen kehystettiin ensisijaisesti työväen pankiksi, jota tuli käyttää ainoastaan viimesijaisen hädän lievittämiseen. Se oli paikka, jonne keskiluokkaisen ihmisen ei olisi koskaan tullut päätyä. Nämä ajatukset ohjasivat panttilainaamoista käytyä julkista keskustelua. Keskiluokan köyhtyminen oli ennenkuulumaton tilanne, joka kulminoitui etenkin porvarilehdistössä lähes sensaatiohakuiseen uutisointiin. Lehtien kehystyksellä pyrittiin tekemään jyrkkää rajanvetoa keskiluokan ja työläisten välillä nojaamalla sääty-yhteiskunnan aikaisiin ihanteisiin keskiluokan kainosta köyhyydestä. Panttilainaustarkastajan ja lehdistön havainnot keskiluokan kurjistuneesta tilasta eivät kuitenkaan esiintyneet siinä mittakaavassa, kuin kehystyksestä olisi voinut olettaa. Viranomaistahon osittain virheelliset päätelmät tilastoaineistosta päätyivät ohjaamaan koko panttilainaamoista käytyä keskustelua keskiluokan kurjuutta korostaen ja eri kaupunkien eroavaisuuksia häivyttäen. Keskiluokan päätyminen panttilainaston asiakkaiksi tapahtui vasta 1930-luvun laman aikaan vuoden 1916 sijaan. Porvaristolehdistön johtopäätökset työläisten keskiluokkaa paremmasta tilanteesta olivat myös osaltaan liioiteltuja. Keskiluokan köyhtyminen oli todellinen ilmiö, mutta sen asema julkisessa keskustelussa oli ylikorostunut.