Browsing by Subject "keskittymiskyky"

Tässä pro gradu -tutkielmassa on tarkasteltu aivosähkö- ja aivomagneettikäyrien amplitudien vaihteluiden vastaavuussuhteita koehenkilön suoriutumiseen audiovisuaalisten ärsykkeiden tarkkaavaisuustehtävissä. Aikaisemmista tutkimuksista tiedetään, että koehenkilön osumatarkkuus ei pysy vakiona koko tehtävän ajan, vaan on monesti jaksottunut valppauden ja herpaantumisen jaksoihin. Lisäksi osumatarkkuus koko kokeen ajalta on alhaisempi kuin lyhyen kalibraatiojakson ajalta mitattuna. Tämän intuitiiviseltä tuntuvan keskittymiskyvyn järkkymisen taustalla on esitetty olevan henkilön introspektiiviset ja mielenvaelteluun liittyvät kognitiiviset toiminnot. Ennen tätä tutkimusta on jäänyt kuitenkin osoittamatta osumatarkkuuden ailahtelun yhteys aivokuoren hermostollisen aktiivisuuden pitkällä ajalla autokorreloiviin muutoksiin lähdemallintamisella. Tämän pro gradun tutkimustulokset osoittavat, että näiden kahden lajin välillä on olemassa merkittävä korrelaatioyhteys. Lisäksi lepovaiheen aivotoiminnasta modaliteettispesifeillä tarkkaavaisuus- ja oletustilan verkoston alueilla voidaan ennustaa psykofyysisen suoriutumisen vaihteluja jatkuvan audiovisuaalisen ärsykekynnyksen tarkkaavaisuustehtävän aikana. Keskittymiskyvyn vaihtelun muutoksia hermostollisella tasolla ja näitä mahdollisesti ilmentäviä käyttäytymisen ailahteluja psykofyysisinä parametreinä, kuten osumatarkkuutena ja reaktionopeutena, voidaan luonnehtia skaalauslakianalyysilla. Ilmiön skaalaton käyttäytyminen heijastelee monimutkaisen järjestelmän taipumusta luoda sisäisiä vastaavuussuhteita eli autokorrelaatioita, jotka heikkenevät hitaammin ja ulottuvat kauemmaksi ajassa ja/tai paikassa kuin mitä alla piilevistä mekanismeista voidaan suoraan ennustaa. On havaittu, että osumatarkkuuden jaksottuminen ja spontaani aivotoiminta noudattavat potenssilain skaalauskäyttäytymistä ajan suhteen. Psykofyysisen ja hermostollisen skaalauslain mukaisen käyttäytymisen kvantifioimiseksi tässä opinnäytetyössä on käytetty vaihtelun ikkunallista autokorrelaatioanalyysiä, DFA:ta. DFA paljastaa ilmiön sisällä olevien peräkkäisten tapahtumien autokorrelaatioiden kestävyyden tarkasteluvälin kasvaessa. Skaalausluvut eli DFA-eksponentit on johdettu tässä kokeessa jatkuvan audiovisuaalisen ärsykekynnyksen tarkkaavaisuustehtävän ja levon aikana rekisteröidyistä aivosähkö- ja aivomagneettikäyräsignaalien verhokäyrästä sekä psykofyysisen osuma/huti -binäärisekvenssistä rakennetusta keinotekoisesta satunnaiskulun kaltaisesta käyrästä. Jatkuvat ärsykekynnystehtävät soveltuvat hyvin tarkkaavaisuuden top-down mekanismien tutkimiseen, koska heikoista, vain juuri ja juuri havaintokyvyn säteellä olevista ärsykkeistä seuraa verraten heikko bottom-up hermostovaste. Näin keskittymiskykyyn vaikuttavat top-down säätelymekanismit kuten motivaatio, päämäärät tai mielenvaeltelu eli spontaanilta vaikuttava aivotoiminta edustuu selkeämmin aivosähkö- ja -magneettikäyrissä. Aivokuoren kokonaisvaltaisen skaalautumisen lisäksi ollaan kiinnostuneita psykofyysisten ja hermostollisten vastaavuussuhteiden jakaumamallista tietyille aivoalueille. Mitattujen hermostollisten signaalien paikantaminen tarkalleen tietyille aivokuoren alueille aiheuttaa käänteisen ongelman, joka on ratkaistu tässä MNE -lähdemallintamisella. Lähdemallintamisen algoritmit tuottavat todennäköisimmän mallin aivokuoren alueista, joiden aktiivisuudella voidaan selittää mitatut MEEG signaalit. Mallintaminen on työn kriittinen vaihe, koska sillä yhdistetään neuroanatominen tieto fysiologisen ja psykofyysisen tiedon kanssa. Yksilötason data on käsitelty lopuksi ryhmätasolla tilastollisin menetelmin korrelaatiotulosten merkittävyyksien arvioimiseksi.

Tavoite: Poikittaistutkimuksissa unettomuusoireilla on todettu riski heikentyneeseen kognitioon. Pitkittäistutkimuksia näistä yhteyksistä erityisesti eläkkeellä jäämisen jälkeen on niukasti. Tutkimuksessamme pyrimme löytämään piileviä unettomuusoireiden kehityspolkuja Latent Class Linear Mixed model -analyysilla (LCMM) ja tutkimaan, minkälaisia yhteyksiä erilaisilla kehityspoluilla on muistiin, oppimiseen ja keskittymiseen eläköitymisen jälkeen. Menetelmät: Tutkimus on asetelmaltaan prospektiivinen ja sisältää neljän eri kyselyn tuloksia Helsinki Health Study -aineistosta Helsingin kaupungin työntekijöiltä vuosilta 2000-2017 (n=3748, 55-77v, 80% naisia). Unettomuusoireet kerättiin jokaisessa kyselyssä Jenkinsin unikysely-mittarilla (the Jenkins Sleep Questionnaire). Itsearvioitua kognitiota koskeva tieto kerättiin viimeisessä kyselyssä. Multinomiaalisella logistisella regressiolla analysoitiin unettomuusoireiden kehityspolkujen ja heikentyneen kognition välisiä yhteyksiä. Malleissa vakioimme sosiodemografiset, elintapa sekä sairauksiin liittyvät taustatekijät. Tulokset: Vanhuuseläkeläisillä löysimme kolme unettomuusoireiden kehityspolkua: tasaisesti matala ryhmä (hyvä uni), laskeva ryhmä (unettomuusoireita ennen eläköitymistä) sekä nouseva ryhmä (unettomuusoireet lisääntyvät eläköitymisen jälkeen). Työkyvyttömyyseläkeläisillä havaitsimme yhden ylimääräisen piilevän kehityspolun: tasaisesti korkea ryhmä (unettomuusoireet jatkuivat yleisinä eläkkeelle siirtymisestä huolimatta). Riski heikentyneeseen kognitioon kasvoi unettomuusoireiden lisääntyessä (annos-vaste-suhde). Työkyvyttömyyseläkkeelle jääneillä oli enemmän sekä uni- että kognition ongelmia kuin vanhuuseläkkeellä olevilla. Johtopäätökset: Tuloksiemme perusteella pitkäaikaisilla unettomuusoireilla ja heikentyneellä kognitiolla on selkeä yhteys. Varhainen puuttuminen unettomuusoireisiin olisi mahdollinen interventiokohta, jolloin voitaisiin sekä parantaa unen laatua että ehkäistä kognition heikentymistä myöhemmällä iällä. Interventiotutkimuksia tarvitaan.