Browsing by Subject "kiima"

Hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavat tekijät on laaja kokonaisuus, jonka eri osa-alueet ovat kytkeytyneet toisiinsa tiiviisti. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota yhteen oleellisinta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hevosen hedelmällisyystulokset sekä niiden tilastointi ovat heikkoja muihin kotieläimiin verrattuna. Hevosten hedelmällisyyttä mitataan usein varsomisprosentin avulla. Varsomisprosentti kuvaa takautuvasti edellisen siitoskauden onnistumista ja siihen vaikuttaa itse hedelmällisyyden lisäksi ilmoitettujen tulosten luotettavuus. Paras hedelmällisyyttä kuvaava mittari hevosilla olisikin tiinehtymisprosentti ensimmäistä astutettua kiimaa kohden, jolloin saadaan arvokasta tietoa siittolatoiminnan tehokkuudesta heti kauden alussa. Ensimmäisen kiiman tiinehtymistuloksiin eivät myöskään vaikuta moneen kiimaan siemennettävät ongelmatammat. Suomalaisten hevosten hedelmällisyystulokset ovat viime vuosina olleet laskusuunnassa toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Hevosten lisääntymistä heikentävät monet tekijät. Hevosjalostus on etenkin Suomessa vielä harrastelijamaista, suurin osa siitostammojen omistajista astuttaa vain yhden tamman vuodessa. Hevoset valitaan jalostukseen kilpailunäyttöjen, rakenteen ja sukupuun perusteella, eikä hedelmällisyyteen kiinnitetä huomiota. Hevosten siitosura alkaa siis yleensä vasta kilpauran jälkeen, jolloin siitoshevoset ovat usein iäkkäitä. Vanheneminen vaikuttaa etenkin tamman hedelmällisyyteen negatiivisesti, suurimpana syynä pidetään vanhojen tammojen korkeaa alkiokuolleisuutta. Tammalla myös aikaisempi lisääntymishistoria, ns. tammatyyppi, on merkittävä tekijä, etenkin tyhjäksi jääneiden ja vanhojen neitseellisten tammojen hedelmällisyys on usein heikentynyt. Hevonen on pitkän päivän kausilisääntyjä. Tammojen kiimat loppuvat syksyllä ja alkavat uudestaan keväällä päivän pidentyessä. Hevosten virallinen syntymäpäivä pohjoisella pallonpuoliskolla on tammikuun ensimmäinen päivä. Tämä on aiheuttanut painetta tuottaa mahdollisimman aikaisin syntyviä varsoja, joiden oletetaan pärjäävän ikäluokkien välisissä kilpailuissa paremmin. Lisääntymiskauden alussa hedelmällisyystulokset ovat kuitenkin heikkoja pitkien ja epämääräisten kiimojen takia, jolloin oikean astutushetken valinta hankaloituu. Tamman ensimmäinen kiima varsomisen jälkeen, niin kutsuttu varsakiima, on ovulatorinen ja hedelmällinen. Tiinehtyvyys ei kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin muissa kiimoissa ja varsakiimaan astutetuilla tammoilla on myös muita enemmän tiineyden menetyksiä. Ylipäätään tiineyden menetyksiä pidetään yhtenä merkittävimmistä tekijöistä hevosen alhaiseen hedelmällisyyteen. Tammat saavat osallistua kilpailuihin neljän ensimmäisen tiineyskuukauden ajan ja myös oriit saattavat kilpailla aktiivisesti siitoskauden aikana. Aktiivinen kilpaileminen voi kuitenkin heikentää hedelmällisyystuloksia fyysisen rasituksen aiheuttaman stressin ja ruumiinlämmön nousun kautta. Erityisesti siittiötuotanto saattaa merkittävästi häiriintyä, jos kivesten lämpötila kohoaa liian korkeaksi. Siittolatoiminnan tehokkuudella voidaan merkittävästi vaikuttaa hedelmällisyystuloksiin. Oleellisimpia asioita ovat kiimantarkkailu, siemennyksen ajoittaminen ovulaatioon nähden sekä tammojen määrä oria kohden. Optimaalisesti siemennyksiä tulisi olla kiimaa kohden mahdollisimman vähän, jotta vältyttäisiin ylimääräisiltä siemennyskustannuksilta ja toisaalta tamman kohtu ei tällöin turhaan altistu siemennyksen jälkeiselle kohtutulehdukselle. Siitostavalla on myös suuri merkitys, pakastespermalla saavutetaan yleisesti huonompia tiinehtyvyystuloksia etenkin kohtutulehdusherkillä ongelmatammoilla ja vanhoilla neitseellisillä tammoilla. Luonnollisesti siemennesteen käsittelyllä ja säilytyksellä on suuri vaikutus oriin hedelmällisyystuloksiin. Ongelmana kuitenkin on, ettei oriin hedelmällisyyttä voida toistaiseksi luotettavasti arvioida sen tuottaman siemennesteen perusteella. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on pohdittu tärkeimpiä hevosen hedelmällisyyteen vaikuttavia tekijöitä. Hyvä kokonaiskäsitys tästä laajasta kentästä on oleellista, kun huonoja hedelmällisyystuloksia pyritään parantamaan käytännössä. Siittolatoiminnan tehostamisella onkin mahdollista saavuttaa loistavia tuloksia.

Sioilla imetys ja negatiivinen energiatase estävät kiiman ilmenemisen imetyksen aikana. Emakolle voidaan saada aikaan kiima imetyksen aikana keskeytetyn imetyksen avulla. Tällöin emakko vieroitetaan porsaistaan osaksi aikaa vuorokaudesta noin viikon ajaksi. Tiineytyksen jälkeen emakko voi jatkaa porsaiden imetystä. Porsaiden on havaittu tutkimuksissa hyötyvän asteittaisesta vieroituksesta ja myöhemmästä vieroitusiästä paremman syönnin, kasvun ja suoliston terveyden muodossa. Keskeytetyn imetyksen vaikutuksista emakon hedelmällisyyteen kaivataan lisätietoa, sillä aiemmat tulokset ovat olleet vaihtelevia. Tämän työn tutkimusosiossa kuvataan neljä viikkoa porsimisen jälkeen aloitetun keskeytetyn imetyksen, ja neljä viikkoa sen jälkeen jatkuneen ryhmäimetyksen vaikutuksia emakoiden hedelmällisyyteen. Tavoitteena on selvittää eroja hedelmällisyyden tunnusluvuissa (kiiman ilmeneminen, tiinehtymis- ja porsimisaste, sekä tuleva pahnuekoko) emakoiden välillä eri porsimiskerran, imetysajan pituuden tai kuntoluokan mukaan. Lisäksi tavoitteena on tutkia follikkelikasvua ja emakoiden kokemaa stressiä keskeytetyn imetyksen aikana. Tutkimuspopulaation koko oli 23 emakkoa, jotka porsivat vapaaporsituksessa 3–5 emakon ryhmäimetysosastolla vuosien 2017–2018 aikana. Yhteensä porsimisia kertyi 33. Neljä viikkoa porsimisen jälkeen aloitettiin viikon kestävä keskeytetty imetys, jonka aikana emakoiden munasarjojen follikkelikasvua mitattiin ultraäänitutkimuksin. Lisäksi emakoilta kerättiin sylkinäytteitä kortisolin määritystä varten ja verinäytteitä progesteronin määritystä varten. Emakot punnittiin, ja selkärasvan paksuus mitattiin ultraäänimenetelmällä noin viikkoa ennen porsimista sekä keskeytetyn imetyksen aloituspäivänä. Neljän viikon kuluttua tiineytyksestä emakoille tehtiin tiineystarkastus. Porsaiden synnyttyä kerättiin tiedot pahnuekoosta. Ensikot ilmensivät kiiman heikommin (57 %) vanhempiin emakoihin nähden (92 %) (p-arvo 0,021). Ensikot myös menettivät merkitsevästi enemmän selkärasvan paksuuttaan (-33 %) emakoihin nähden (-15 %) (p-arvo 0,01). Tiinehtymisaste oli keskimäärin 79 % (ei merkitsevää eroa porsimakertojen välillä). Imetyskauden pituus keskeytetyn imetyksen alkaessa vaikutti merkitsevästi tiinehtyvyyteen (<28 vrk 40 %, >28 vrk 87 %) (p-arvo 0,02). Vanhojen emakoiden (porsimakerta 5–7) porsimisaste oli heikompi (46 %) muihin nähden (88 %) (p-arvo 0,03). Keskeytetyllä imetyksellä saavutettiin onnistunut follikkelikasvu ovulatoriseen kokoon (keskiarvo 6,51 mm). Emakoiden syljen kortisolipitoisuuden havaittiin kasvavan iltapäivää kohden keskeytetyn imetyksen 1., 5. ja 7. päivänä. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että neljän viikon imetyksen jälkeen aloitettu keskeytetty imetys mahdollistaa emakoiden tiineytyksen imetyksen aikana. Tiineytyksen jälkeen emakko voi jatkaa imetystä, ja näin porsaat voidaan vieroittaa vanhempina. Nuori ikä (ensikko), voimakas laihtuminen ja lyhyt imetyskausi keskeytetyn imetyksen alkaessa voivat johtaa heikompiin hedelmällisyystuloksiin. Keskeytetty imetys saattaa aiheuttaa emakoille stressiä, mikä voi heikentää hedelmällisyyttä.

Tiinehtymättömyys aiheuttaa suuria taloudellisia tappioita lypsykarjataloudessa. Karjakoon kasvaessa kiimantarkkailuongelmat lisääntyvät. Siksi kiimantarkkailun tarpeettomaksi tekeville kiimansynkronointiohjelmille on kysyntää. Niiden tarkoituksena on saada ovulaatio ajoitetuksi siten, että eläin voidaan siementää ilman kiimantarkkailua. Ensimmäinen edellytys kiimansynkronoinnille on keltarauhasen tuhoaminen. Tähän tarkoitukseen tehokkain tunnettu lääkeaine on prostaglandiini F2α (PGF2α). 1970-luvulta alkaen sen käyttöä on tutkittu runsaasti. Toimivimpia PGF2α:aa hyödyntäviä menetelmiä on antaa kaksi injektiota 11 - 14 vuorokauden välein, jolloin käytännössä lähes kaikki eläimet synkronoituvat. PGF2α ei kuitenkaan vaikuta follikkelidynamiikkaan, ja jotta ovulaatiohetki saataisiin ajoitettua riittävän tehokkaasti siemennystä ajatellen, on otettu ohjelmiin yhdistetty GnRH-injektiot. Synkronointiohjelmien lopulla annetaan usein GnRH-injektio, joka saa dominoivan follikkelin ovuloitumaan kohtuullisen tarkasti, jolloin voidaan siementää ajoitetusti kelvollisin tuloksin. Käytännössä näistä menetelmistä on hyötyä sellaisissa karjoissa, joissa kiimantarkkailu on hyvin tehotonta tai esimerkiksi alkionsiirtojen yhteydessä. PGF2α:n ja GnRH:n voisi antaa teoriassa myös yhtäaikaisesti, jolloin käsittelykertoja tulisi vähemmän, mutta on havaittu, että väliajan lyhentäminen lisää hedelmättömien lyhyiden kiimakiertojen esiintymistä. Tutkimuksessamme annoimme 21 hieholle munasarjatutkimusten jälkeen PGF2α-injektion, jonka jälkeen munasarjoja seurattiin ultraäänitutkimuksin päivittäin ovulaatioon saakka. Tämän jälkeen eläimet jaettiin arpomalla kahteen käsittelyryhmään, jonka perusteella ne saivat seitsemän vuorokauden kuluttua ovulaatiosta toisen PGF2α:n sekä GnRH:n joko yhtä aikaa toisen PGF2α:n kanssa tai vuorokauden kuluttua siitä. Eläinten munasarjoja tutkittiin ultraäänitutkimuksin GnRH:lla indusoidun ovulaation jälkeiseen ovulaatioon saakka ja plasman progesteronipitoisuuksia seurattiin päivittäisillä häntäsuonesta otetuilla verinäytteillä. Tutkimus toistettiin vähintään yhden manipuloimattoman kiimakierron jälkeen siten, että kukin hieho osallistui kertaalleen kumpaankin ryhmään. Kaksi tapausta poistettiin tulosten tarkastelusta epätäydellisen luteolyysin vuoksi. Lisäksi 12 tapausta jouduttiin hylkäämään sen vuoksi, ettei ovulaatio tapahtunut 48 tunnin sisällä GnRH-injektion jälkeen. Kymmenen näistä tapauksista kuului ryhmään, jossa GnRH oli annettu yhtä aikaa PGF2α:n kanssa. Havaittiin, että PGF2α:n ja GnRH:n välisen ajan lyhentäminen 24 tunnista 0 tuntiin lisää merkitsevästi lyhyiden kiimakiertojen osuutta (47 vs. 100 %). Hiehojen plasman progesteronipitoisuuksia seuraamalla havaitsimme, että sekä lyhytsyklisten että normaalisyklisten eläinten keskimääräiset progesteronipitoisuudet olivat samankaltaiset ensimmäisten viiden vuorokauden ajan, jonka jälkeen lyhytsyklisten eläinten pitoisuudet alkoivat laskea normaalisyklisten hiehojen pitoisuuksien jatkaessa nousuaan. Sekä 24 että 0 tunnin välit ovat kiimansynkronoinnissa käytännössä kannattamattomia, sillä molemmat aiheuttivat tässä tutkimuksessa runsaasti lyhyitä syklejä.

Kissojen lisääntymisestä opetetaan kotieläinten lisääntymistieteessä perusasiat lyhyesti, joten tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on esitellä tarkemmin uros- ja naaraskissojen lisääntymisen erityispiirteitä. Kirjallisuuskatsaus käsittelee tutkimustietoa lisääntymisen ehkäisystä ja lisääntymisen ongelmista sekä niihin liittyvistä diagnosointi- ja hoitovaihtoehdoista. Perinteisistä ehkäisymenetelmistä kuvataan kirurginen kastraatio sekä sterilisaatio. Lisäksi kirurgiselle ehkäisylle esitetään vaihtoehtoisia lääkkeellisiä menetelmiä. Nämä menetelmät voivat olla hyödyllisiä kissoilla, joilla lisääntymisen ehkäisyn tarve on väliaikaista tai kissoilla, joita ei voida steriloida tai kastroida anestesiaturvallisuusriskin vuoksi. Desloreliini on GnRH-agonisti, joka vähentää aivolisäkkeen follikkeleita stimuloivan hormonin ja luteinisoivan hormonin tuotantoa. Se aiheuttaa molemmilla sukupuolilla väliaikaisesti sukurauhashormonituotannon vähenemisen tai loppumisen. Progestiineja ei nykytutkimuksien mukaan suositella käytettäväksi pitkäaikaisena ehkäisymenetelmänä. Tutkimuksen kohteina ovat toistaiseksi vähemmän käytössä olevat ehkäisymenetelmät immunologinen kastraatiorokote ja melatoniini-implantti. Kirjallisuuskatsauksessa esitellään uroksien osalta spermankeräysmenetelmiä ja sperman laadunarviointikriteereitä. Työssä käsitellään tavallisin kiveksiin liittyvä ongelma eli piilokiveksisyys sekä muita harvinaisemmin esiintyviä ongelmia, kuten kivestulehdus, atrofia, kasvaimet tai synnynnäiset kehityshäiriöt, jotka voivat ilmetä yksikiveksisyytenä tai sukupuolen erilaistumisen kehityshäiriöinä. Lisäkivesten, bulbouretraalirauhasten ja eturauhasen ongelmat ovat harvinaisia. Peniksen ja esinahan ongelmat liittyvät ahtaaseen esinahan aukkoon tai peniksen pysyvään erektiotilaan. Myös uroksilla voidaan toisinaan tavata maitorauhaskudoksen hyperplasiaa tai kasvaimia. Niiden hoito on sama kuin naarailla. Naarailla käydään läpi lisääntymisen ehkäisyn lisäksi kiimakierto ja irtosolunäytteen tulkinta. Työssä käsitellään tiineys, tiineyden keskeyttäminen sekä spontaanit abortit ja niiden aiheuttajat. Synnytyksen yhteydessä kuvataan lääkkeellinen ja kirurginen synnytysapu sekä se, milloin synnytykseen tulee puuttua. Synnytyksen jälkeisistä ongelmista käsitellään hypokalsemia, irtoamaton istukka, metriitti, riittämätön maidontuotanto sekä niiden hoidot. Munasarjojen ongelmista käsitellään kiimakäyttäytymistä aiheuttava ovarian remnant syndrome, sen diagnostiikka ja hoito. Lisäksi tarkastellaan lyhyesti munasarjakystoja, kasvaimia ja anomalioita. Kohdun ongelmissa paneudutaan naaraiden yleisimpään lisääntymiselinten sairauteen cystic endometrial hyperplasia-pyometra-kompleksiin ja sen hoitoon. Lisäksi käsitellään kohdun anomaliat ja kasvaimet sekä emättimeen liittyvät ongelmat lyhyesti. Myös naaraiden osalta esitellään maitorauhaskudoksen ongelmat: hyvänlaatuinen hyperplasia, kasvaimet ja mastiitti. Sekä uros- että naarasosioiden lopussa on käytännönläheisesti kuvattu kappale siitä, kuinka lisääntymisongelmasta kärsivää potilasta lähestytään johdonmukaisesti. Sen on tarkoitus tehdä lisääntymisongelmaisen potilaan kohtaaminen praktikoille hieman helpommaksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on toimia kompaktina, suomenkielisenä oppaana kissojen lisääntymisen maailmaan. Sitä voivat hyödyntää niin opiskelijat yliopisto-opetuksen tukena kuin eläinlääkärit kissojen lisääntymistä koskevassa potilastyössä.

Varsakiimaan tiinehtyminen on heikompaa kuin seuraaviin kiimoihin. Keskeneräisen involuution sekä mahdollisesti meneillään olevan tulehdusreaktion on epäilty vaikuttavan haitallisesti tiinehtymiseen ja alkionkehitykseen. Varsomisen jälkeisen kohdun olosuhteista on tutkittu mm. kohdun kokoa, tonusta, sisältöä, bakteereita ja neutrofiileja. Näillä kliinisillä parametreilla ei ole voitu ennustaa tiinehtymistä varsakiimaan. Tässä tutkimuksessa tutkittiin 22 tamman kohtunesteen koostumusta ennen postovulatorista siemennystä ja noin viikon kuluttua varsakiiman ovulaatiosta. Kohtuhuuhtelunesteistä analysoitiin totaaliproteiini, NAGaasi, beta-glukuronidaasi, hapan ja alkualinen fosfataasi, plasmiini, alpha-π-antitrypsiini ja lysotsyymi. Tiinehtyminen varsakiimaan pyrittiin toteamaan alkionhuuhtelulla noin viikon kuluttua ovulaatiosta. Alkionlöytymisprosentti tässä tutkimuksessa oli 59 %. Alkioista 31 % oli morfologisesti epänormaaleja. Päivään 8 mennessä normaalisti edistyneitätiineyksiä oli 41 %. Siemennyspäivan näytteiden NAGaasin, B-glukuronidaasin, happaman fosfataasin ja lysotsyymin pitoisuudet erosivat merkitsevästi vastaavista aktiviteeteista noin viikon kuluttua ovulaatiosta. Tiinehtyneiden ja tyhjiksi jääneiden tammojen näytteissä ovulaatiopäivänä ei ollut eroja. Alkionhuuhtelupäivänä n. viikon kuluttua varsakiiman ovulaatiosta olivat totaaliproteiinin ja lysotsyymin pitoisuudet merkitsevästi korkeampia tammoilla, joilta löydettiin epänormaali alkio. Millään tutkituista kohtunesteen komponenteista ei pystytty ennustamaan tiinehtymistä varsakiimaan.

Kirjallisuusosassa perehdytään lypsykarjataloudellisesti keskeiseen asiaan, kiimakiertojen käynnistymiseen poikimisen jälkeen. Alussa käsitellään naudan normaalia lisääntymiselinten anatomiaa ja fysiologiaa, josta päästään poikimisen jälkeisiin tapahtumiin lisääntymiselinten osalta. Tiineyden aikana FSH:n ja LH:n erittyminen on hyvin vähäistä. FSH:n eritys alkaa noin viikon sisällä poikimisesta, mutta LH:n eritys alkaa paljon hitaammin ja on herkempi GnRH:n säätelevälle vaikutukselle. Harvan LH-pulssifrekvenssin on todettu olevan yhteydessä poikimisen jälkeiseen pidentyneeseen puerperaalianestrustilaan. Follikkeliaallot jatkuvat läpi tiineyden, mutta tiineyden kolmen viimeisen viikon ajaksi ne vaimenevat. Poikimisen jälkeen lypsylehmillä on havaittu melko synkroninen uuden follikkeliaallon alkaminen 5 - 7 päivää poikimisesta. Kohdun involuutio kestää noin kuukauden. Aika poikimisesta ensimmäiseen ovulaatioon vaihtelee paljon, ja keskimääräisessä ajassakin on suurta vaihtelua tutkimusten välillä. Useimmiten keskiarvoksi on ilmoitettu 3 – 4,5 viikkoa, joskus jopa 6 viikkoa. Normaaleista lehmistä suurimmalla osalla ensimmäiseen ovulaatioon ei liity kiiman oireita. Ensimmäinen kiimakierto voi olla normaalia selvästi lyhyempi, vain noin puolen kiimakierron pituinen, mutta toinen kiimakierto on jo normaali (21 ± 3 vrk). Viivästyneen kiimakierron käynnistymisen riskitekijöitä ovat pitkä ummessaoloaika (> 77 vrk), poikimavaikeudet, epänormaalit kohtuvuodot, puerperaalisairaudet ja negatiivinen energiatase. Tutkimusosassa pyrimme selvittämään kiimakiertojen käynnistymistä poikimisen jälkeen suomalaisessa, runsastuottoisessa lypsykarjassa. Kiimakiertojen käynnistymisen lisäksi kiinnitettiin huomiota erityisesti kiimakiertojen pituuteen, progesteronipitoisuuksiin ja follikkelidynamiikkaan sekä estrogeenipitoisuuksiin kiiman aikana. Tutkimuksessa oli mukana 24 vähintään kerran poikinutta lehmää, joiden munasarjojen toimintaa seurattiin kolmanteen ovulaatioon saakka. Ensimmäinen ovulaatio tapahtui keskimäärin 29,3 ± 18,2 vrk poikimisesta ja ovuloituneen follikkelin halkaisija oli 17,3 ± 6,9 mm. Ensimmäisen kiimakierron pituus oli keskimäärin 20,5 ± 7,4 vrk (vaihteluväli 10 – 42 vrk) ja lehmistä 20,0 %:lla ensimmäinen kiimakierto oli lyhyt. Progesteronin huippupitoisuus oli ensimmäisen kiimakierron aikana 19,1 ± 12,3 nmol/l ja toisen kiimakierron aikana 20,2 ± 3,9 nmol/l. Tutkimuksen mielenkiintoisena löydöksenä olivat ylisuuret follikkelit, jotka eivät häirinneet lehmän normaalia syklistä toimintaa.

Kirjallisuuskatsauksessa on perehdytty lehmän kohdun palautumiseen ja kiimakierron käynnistymiseen poikimisen jälkeen, lisäksi siinä on käsitelty ultraäänilaitteen perusteita, historiaa ja käyttöä lehmän munasarjojen ja kohdun tutkimisessa. Kokeellisessa osassa tutkittiin ultraäänilaitteen avulla lehmän kohdun palautumista poikimisen jälkeisellä kaudella ja munarakkulan kokoa kiimojen aikana sekä keltarauhasen kokoa kiimojen välillä. Maitonäytteistä määritetyn keltarauhashormonin eli progesteronin pitoisuuden avulla seurattiin lehmien kiimakierron käynnistymistä. Koe suoritettiin Viikin opetus- ja tutkimustilalla syyskuun 1996 ja tammikuun 1997 välisenä aikana. Ultraäänitutkimuksia tehtiin kahden viikon kuluttua poikimisesta kolmesti viikossa siihen asti, kunnes kohtu katsottiin palautuneeksi eli silloin, kun kohdun sarvien halkaisija oli kolmella peräkkäisellä mittauskerralla sama ja poikkileikkauskuva pyöreä. Ultraäänitutkimuksia jatkettiin kiimojen aikana munarakkulan koon mittaamiseksi lehmien tiinehtymiseen asti. Kokeessa tutkitut 16 lehmää jaettiin tuloksia käsiteltäessä kahteen ryhmään sen perusteella, olivatko ne sukuelimiltään terveitä poikimisen jälkeisellä kaudella, vai oliko sukuelinten terveydentilassa häiriöitä. Kohdun palautumisen ja kiimakierron käynnistymisen aikataulu vastasi aikaisempien ultraäänilaitteella tehtyjen tutkimusten tuloksia. Kohtu palautui poikimisen jälkeen terveillä lehmillä keskimäärin 40 vrk kuluessa ja ongelmalehmillä 54 päivässä. Kiimakierto käynnistyi terveillä keskimäärin 16 vrk:n kuluttua poikimisesta ja ongelmalehmillä 25vrk:n kuluttua. Terveiden lehmien ja ongelmalehmien välillä kohdun palautumiseen ja kiimakierron käynnistymiseen kuluvalla ajalla oli tilastollisesti merkitsevä ero. Lehmät, joilla ei ollut ongelmia poikimisen jälkeisellä kaudella siemennettiin ensimmäisen kerran keskimäärin 64 vrk poikimisesta ja ongelmalehmät vastaavasti 77 vrk poikimisesta.

Ultraäänitutkimus helpottaa suuresti tamman kiimakierron vaiheen ja oikean siemennysajankohdan määrittämistä. Ultraäänitutkimuksessa kiiman aikainen kohdun endometriumin poimujen nesteturvotus eli ödeemi erottuu vähemmän kaikuisena eli lähes mustana ja poimujen kudostiiviit keskustat kaikuisina eli vaihteleva-asteisen valkoisina. Tämän takia kohdun sarvien poikkileikkaus muistuttaa kiiman aikana halkaistua appelsiinia tai kärrynpyörää. Ödeemin määrää kuvataan yleensä asteikolla nollasta kolmeen. Tyypillisesti ödeemi on voimakkaimmillaan 3-4 päivää ennen ovulaatiota. Osalla tammoista ödeemin määrä on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan, vaikka tamma on kiimassa. Ödeemin määrä vaihtelee kiiman eri päivinä ja myös kiimasta toiseen. Kohdun ödeemin määrä ei yksinään ole riittävä ominaisuus ovulaation ajankohdan ennustamisessa, mutta yhdessä muiden ominaisuuksien, kuten kiiman ulkoisten merkkien sekä follikkelin koon ja pehmenemisen kanssa siitä on suurta apua oikean siemennysajankohdan löytymisessä. Epänormaaliudet ödeemissä ja sen häviämisessä kiiman loputtua auttavat eläinlääkäriä myös ennustamaan tammojen mahdollisen hoidon tarpeen siemennyksen jälkeen Aikaisemmassa suomalaisessa, pieneen materiaaliin perustuvassa selvityksessä tiineysprosentin havaittiin olevan 27 % alhaisempi tammoilla, joilta ödeemi puuttui verrattuna tammoihin, joilla oli selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä. Ödeemi siis mahdollisesti luo kohtuun paremmat olosuhteet siittiöille. Tässä retrospektiivisessä tutkimuksessa tutkittiin ödeemin vaikutusta tiinehtyvyyteen suuremmalla materiaalilla. Tutkimuksessa käytettiin yksityisen siittolan tammakorteista vuosilta 1988-2000 kerättyjä tietoja. Mukaan tutkimukseen otettiin vain paikan päällä olleen orin spermalla tai siirtospermalla siemennettyjen tammojen tietoja. Lähes kolmannes tammoista oli varsallisia ja toinen kolmannes neitseellisiä. Vajaa neljännes tammoista oli varsonut joskus, mutta niitä ei oltu yritetty siementää uudelleen. Edellisellä kaudella tyhjäksi jääneitä oli vajaa kuudennes tammoista. Kiimoja oli mukana yhteensä 737, joista tiineyteen johti 388 (52,6 %). Human chorionic gonadotropin (hCG) -hormonia oli tammalle käytetty 323 kiimassa. Tammojen ikä vaihteli kahdesta vuodesta 24 vuoteen. Keski-ikä oli 12 vuotta. Siemennyshetkellä neljäsosassa (25 %) kiimoja ei ollut yhtään tai hyvin vähän ödeemiä. Selvä tai voimakas ödeemi siemennyshetkellä oli 72 % kiimoista. Erittäin voimakas ödeemi oli vain 3 % kiimoista. Kohdun limakalvon siemennyshetken aikaisella ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Kun ödeemiä ei ollut yhtään tai vain hyvin vähän, tiineysprosentti oli 51 %. Ödeemin ollessa runsaampaa tiineysprosentti oli vain kaksi prosenttiyksikköä suurempi. Kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä tammat tiinehtyivät 18 % huonommin verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Vanhojen tammojen huonompi tiinehtyvyys tuli tässäkin tutkimuksessa selvästi ilmi: 10 vuotiailla ja sitä nuoremmilla tiineysprosentti oli 58 %, kun taas vanhemmista tammoista tiinehtyi vain 49 %. HCG:n antamisella, tammatyypillä tai spermatyypillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tämän tutkimuksen perusteella on vaikea sanoa mitään siitä luoko ödeemi jotenkin paremmat olosuhteet siittiöille, sillä siemennyshetken ödeemillä ei ollut vaikutusta tiinehtyvyyteen. Tammat kuitenkin tiinehtyivät merkittävästi huonommin kohdun ödeemin ollessa koko kiiman ajan vähäistä verrattuna tammoihin, joilla ainakin jossain kiiman vaiheessa oli ödeemiä kohdussa. Ödeemi ja oikeanlaiset kohdun eritteet saattavat helpottaa siittiöiden kulkeutumista munanjohtimiin ja tukea alkion varhaiskehitystä. Lisätutkimukset ödeemin merkityksestä tammojen tiinehtymisessä ovat tarpeen.

Doppler-ultraääntä on käytetty paljon lisääntymiselimien tutkimisessa hevosilla ja naudoilla. Doppler-ultraäänellä pystyy tutkimaan kudosten ja elimien verenvirtausta mustavalkokuvaan yhdistettävien värien avulla tai spektritilan avulla. Spektritilassa verisuonesta otetaan tarkasteluun pieni alue, josta saadaan verenvirtausnopeuden kuvaaja tietystä sydämen sykkimissyklistä. Kuvaajasta saadaan mitattua kvantitatiivisia sekä kvalitatiivisia verenvirtausparametrejä. Kohtu ja munasarjat ovat voimakkaasti verisuonitettuja elimiä. Verenvirtaus vaihtelee kohdussa sekä munasarjoissa kiimakierron eri vaiheissa, tiineyden aikana sekä synnytyksen jälkeen. Kohdun ja munasarjojen patologiset tilat vaikuttavat niiden perfuusioon. Doppler-ultraäänen avulla on pystytty kuvantamaan väritilan, voimaväritilan sekä spektritilan avulla lisääntymiselimien verenvirtausta. Tässä työssä on keskitytty pääasiassa tamman lisääntymiselimistä löydettyihin tutkimuksiin, mutta lisätietoa on haettu naudoilla tehdyistä tutkimuksista. Kohdun verenvirtaus vaihtelee hyvin vähän kiimakierron aikana. Tiineellä tammalla kohdun verenvirtaus lisääntyy tiineyden edetessä. Kohdun patologiset tilat tiineyden aikana, kuten endometriitti ja plasentiitti, vaikuttavat kohdun verenvirtaukseen. Kohtalaisten ja voimakkaiden endometriittimuutosten yhteydessä verenvirtauksen resistanssi vaihtelee ja lievien endometriittimuutosten yhteydessä se pysyy kohtuullisen tasaisena. Plasentiitin puhkeamista ja mahdollista abortointia voidaan ennustaa verenvirtaustilavuutta sekä resistanssia mittaamalla. Varsomisen jälkeen tamman kohdun verenvirtaus palautuu ennen ensimmäistä ovulaatiota samalle tasolle kuin kiimakierron ja alkutiineyden aikaan. Vastaavasti naudalla on huomattu voimakkaimman verenvirtauksen laskun tapahtuvan viikon aikana poikimisesta ja jatkuvan siihen saakka, kunnes kohdun involuutio on täydellinen. Naudalla on huomattu kohdun verenvirtauksen jälkeisten jäämisen ja metriitin jälkeen jäävän korkeammaksi verrattuna terveisiin nautoihin. Naudalla on huomattu, että kohdun verenkierron palautumisella involuution aikana on merkitystä niiden hedelmällisyyteen. Ovuloituva ja surkastuva follikkeli voidaan erottaa mittaamalla niiden verenvirtausta. Ovuloituvassa follikkelissa verenvirtaus lisääntyy ja surkastuvassa vähentyy kaksi päivää ennen ovulaatiota. Ovuloituvan follikkelin verenvirtaus on suurempi niillä tammoilla ja lehmillä, jotka tiinehtyvät. Ovulaation induktion on havaittu heikentävän tulevan keltarauhasen verenvirtausta. Keltarauhasen verenvirtaus on luotettava mittari keltrauhasen toiminnallisuuteen. Naudoilla on huomattu, että verenvirtaus on luotettavampi toiminnallisuuden mittari kuin keltrauhasen koon mittaaminen. Doppler-ultraäänellä voidaan havaita munasarjan epänormaali toiminta kuten hemorragiset anovulatoriset follikkelit sekä väliseinällisten follikkeleiden ovulaatio sekä kaksoisovulaatiot. Verenvirtauksen tutkiminen kohdussa ja munasarjoissa antaa lisäinformaatiota elimien toiminnasta. Doppler-ultraäänen avulla pystytään ennakoimaan lisääntymiselimien toimintaa paremmin. Kohdun ja munasarjojen verenvirtauksen tutkimisen avulla voidaan ajoittaa hoitotoimenpiteet sekä kartoittaa niiden tarve paremmin.