Browsing by Subject "kirjallisuudentutkimus"
Now showing items 1-20 of 50
-
(2024)Maisterintutkielmassa tarkastellaan affektiivisuutta tuottamaan pyrkiviä kirjallisia keinoja ja sisältöjä Harry Salmenniemen novellistiikassa. Tutkimusaineisto on rajattu pääasiallisesti Salmenniemen novelleihin ”Kaksi ihmistä kaupungissa”, ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani”, ”Miksi koskit penikseeni?” (Uraanilamppu ja muita novelleja, 2017), ”Ihminen on onnellinen eläin”, ”Crème fraîche” (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 2019) sekä ”Sukufilmejä” (Uhrisyndrooma ja muita novelleja, 2020). Tutkielma osoittaa, että Salmenniemen novelleista voidaan erottaa runsaasti affektiivisuutta. Sen tavoitteena on tarkastella sitä, millaisilla kirjallisilla keinoilla tätä affektiivisuutta teksteissä saadaan aikaan. Näistä kirjallisista keinoista tutkielma keskittyy erityisesti ironisen rekisterin, niin kutsutun epäkatharttisuuden, oikuttelevan kertojaäänen sekä etäännyttämisen ja elliptisyyden käyttöön. Tutkielman pyrkimyksenä on myös kehittää sovellutuksia runouden kentällä kehitetyn menetelmän hyödyntämiseksi proosatekstien analyysiin. Tekstianalyysia hyödyntävän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii affektiivinen kirjallisuudentutkimus. Tutkielmassa hyödynnetään Peter Rabinowitzin kerronnallisen yleisön (engl. narrative audience) käsitteellistystä: sen avulla on mahdollista analysoida sitä, millaisia affektiivisia reaktiomahdollisuuksia tutkitut novellit lukijalle tarjoavat. Tutkielmasta käy ilmi, että salmenniemeläisessä novellistiikassa olennaista on monitulkintaisuuden mukanaan kantama affektiivinen häilyntä. Esimerkiksi novellien ironisen rekisterin tarkastelun pohjalta tutkielma esittää, että Salmenniemen tekstit jäävät tyypillisesti tarkoituksellisen monitulkintaisiksi suhteessa siihen, tulisiko ne tulkita parodisiksi vai satiirisiksi. Vastaavaan häilyvyyteen tutkielma kohdentaa myös erittelemällä sellaisia novellien käyttämiä kirjallisia keinoja ja sisältöjä, joiden yhdessä esitetään kontribuoivan tekstien affektiiviseen sävyyn tavalla, jonka voi tulkita niin kutsuttua epäkatharttisuuden estetiikkaa toteuttavaksi. Tutkielma esittää, että monet Salmenniemen novellit pyrkivät rakentamaan vähän vähältä yltyvää affektiivista monitulkintaisuutta. Novellit petaavat kerronnalliselle yleisölleen moninaisia affektiivisia tulkintamahdollisuuksia muun muassa ajallisella rakenteellaan, affektiivisessa sävyssä tapahtuvilla äkillisillä muutoksilla sekä sillä, etteivät novellien lopetukset tyypillisesti tarjoa vapautusta tästä affektiivisesta hämmentävyydestä. Kerronnallisen yleisönsä hämmentämiseen ja härnäämiseen salmenniemeläinen novellistiikka pyrkii myös erityistä, tutkielmassa ”oikuttelevaksi” nimettyä kertojaääntä hyödyntämällä. Novellien hyödyntämiä moninaisen affektiivisen maiseman synnyttämiseen tähtääviä kirjallisia keinoja ovat myös elliptisyys, jota tutkielmassa tarkastellaan toisaalta sekä novellien tekstien mutta myös niiden hyödyntäminen kuvien ja näiden välisen vuorovaikutuksen osalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös novellien hyödyntämää etäännyttämistä, jota niihin rakennetaan muun muassa tekstien sisällön ja muodon välisellä epäsuhtaisuudella.
-
(2024)Maisterintutkielmassa tarkastellaan affektiivisuutta tuottamaan pyrkiviä kirjallisia keinoja ja sisältöjä Harry Salmenniemen novellistiikassa. Tutkimusaineisto on rajattu pääasiallisesti Salmenniemen novelleihin ”Kaksi ihmistä kaupungissa”, ”Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani”, ”Miksi koskit penikseeni?” (Uraanilamppu ja muita novelleja, 2017), ”Ihminen on onnellinen eläin”, ”Crème fraîche” (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 2019) sekä ”Sukufilmejä” (Uhrisyndrooma ja muita novelleja, 2020). Tutkielma osoittaa, että Salmenniemen novelleista voidaan erottaa runsaasti affektiivisuutta. Sen tavoitteena on tarkastella sitä, millaisilla kirjallisilla keinoilla tätä affektiivisuutta teksteissä saadaan aikaan. Näistä kirjallisista keinoista tutkielma keskittyy erityisesti ironisen rekisterin, niin kutsutun epäkatharttisuuden, oikuttelevan kertojaäänen sekä etäännyttämisen ja elliptisyyden käyttöön. Tutkielman pyrkimyksenä on myös kehittää sovellutuksia runouden kentällä kehitetyn menetelmän hyödyntämiseksi proosatekstien analyysiin. Tekstianalyysia hyödyntävän tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii affektiivinen kirjallisuudentutkimus. Tutkielmassa hyödynnetään Peter Rabinowitzin kerronnallisen yleisön (engl. narrative audience) käsitteellistystä: sen avulla on mahdollista analysoida sitä, millaisia affektiivisia reaktiomahdollisuuksia tutkitut novellit lukijalle tarjoavat. Tutkielmasta käy ilmi, että salmenniemeläisessä novellistiikassa olennaista on monitulkintaisuuden mukanaan kantama affektiivinen häilyntä. Esimerkiksi novellien ironisen rekisterin tarkastelun pohjalta tutkielma esittää, että Salmenniemen tekstit jäävät tyypillisesti tarkoituksellisen monitulkintaisiksi suhteessa siihen, tulisiko ne tulkita parodisiksi vai satiirisiksi. Vastaavaan häilyvyyteen tutkielma kohdentaa myös erittelemällä sellaisia novellien käyttämiä kirjallisia keinoja ja sisältöjä, joiden yhdessä esitetään kontribuoivan tekstien affektiiviseen sävyyn tavalla, jonka voi tulkita niin kutsuttua epäkatharttisuuden estetiikkaa toteuttavaksi. Tutkielma esittää, että monet Salmenniemen novellit pyrkivät rakentamaan vähän vähältä yltyvää affektiivista monitulkintaisuutta. Novellit petaavat kerronnalliselle yleisölleen moninaisia affektiivisia tulkintamahdollisuuksia muun muassa ajallisella rakenteellaan, affektiivisessa sävyssä tapahtuvilla äkillisillä muutoksilla sekä sillä, etteivät novellien lopetukset tyypillisesti tarjoa vapautusta tästä affektiivisesta hämmentävyydestä. Kerronnallisen yleisönsä hämmentämiseen ja härnäämiseen salmenniemeläinen novellistiikka pyrkii myös erityistä, tutkielmassa ”oikuttelevaksi” nimettyä kertojaääntä hyödyntämällä. Novellien hyödyntämiä moninaisen affektiivisen maiseman synnyttämiseen tähtääviä kirjallisia keinoja ovat myös elliptisyys, jota tutkielmassa tarkastellaan toisaalta sekä novellien tekstien mutta myös niiden hyödyntäminen kuvien ja näiden välisen vuorovaikutuksen osalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös novellien hyödyntämää etäännyttämistä, jota niihin rakennetaan muun muassa tekstien sisällön ja muodon välisellä epäsuhtaisuudella.
-
(2016)Tutkielmani käsittelee kirjallisuus- ja diasporamotiivien käyttöä Bernardine Evariston runomuotoisessa romaanissa Lara. Osittain omaelämäkerrallinen romaani kuvaa siirtolaistaustaisen lontoolaissuvun historiaa. Siirtolaisuuden kokemusta ja sen vaikutuksia seuraaviin sukupolviin kuvataan päähenkilön irlantilais- ja saksalaistaustaisten esivanhempien sekä nigerialaisen isän tarinoiden kautta. Tutkimukseni osoittaa, että teoksessa kollektiivinen muisti ja lähtömaan kulttuurin onnistunut välittäminen seuraaville sukupolville ovat keskeinen osa paitsi onnistunutta integraatioprosessia myös monikulttuurisen yhteiskunnan luomista kohdemaassa. Tutkimusväitteeni on, että hyödyntämällä klassillisen ja kanonisen brittiläisen kirjallisuuden elementtejä ja konventioita teos asemoi Lontoon uudelleen historiallisesti monikulttuuriseksi, siirtolaiskokemusten muovaamaksi kaupungiksi ja tarjoaa inklusiivisen samastumispinnan sen monikulttuurisille asukkaille. Tutkimuksessani tukeudun postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa keskeiseen uudelleentulkinnan käsitteeseen, John McLeodin tutkimukseen Lontoosta postkolonianistiselle kirjallisuudelle keskeisenä tapahtumapaikkana sekä erityisesti Katherine Burkittin tutkimukseen runomuotoisesta postkolonialistisesta romaanista kolonialismin kritiikkinä. Tutkielmani on jaettu neljään lukuun: johdantoon, kirjallisuuskatsaukseen, analyysiin diasporateemojen käsittelystä ja kirjallisuusmotiivien merkityksestä Evariston teoksessa, ja johtopäätöksiin. Analyysini osoittaa, kuinka teos ilmentää diasporakirjallisuudelle tyypillistä muistin teemaa ja esittää sen keskeisenä elementtinä sekä monikulttuurisen identiteetin rakentumiselle että uuden, moniäänisen kulttuurin tuottamiselle. Kolonialistisessa vallankäytössä länsimainen kirjallisuusperinne korvaa suullisen perinteen ja kollektiivisen muistin, millä on teoksessa haitalliset seuraukset monikulttuurisuuden syntymiselle ja sen päähenkilön kulttuurisen identiteetin kehitykselle. Länsimaisen kirjallisuusperinteen kyseenalaistaminen näkyy teoksen runomuotoisuudessa ja toistuvissa viittauksissa klassilliseen sekä kanoniseen brittiläiseen kirjallisuuteen. Niiden kautta teoksen voidaan nähdä uudelleen asemoivan länsimaista kirjallisuusperinnettä. Vaikka teos ei rakenteessaan seuraa mitään tiettyä klassikkoa, voidaan sen muodossa nähdä viittaus epiikan perinteeseen, mitä teoksen runsaat kirjalliset viittaukset myös tukevat. Teoksessa korostuvat kirjallisuuden merkitys kolonialistisen järjestelmän ylläpidossa ja siitä seuraavat länsimaisen kirjallisen perinteen uudelleentulkinnat ja -jäsentelyt postkolonialistisessa kirjallisuudessa. Kuvauksessaan kolonialistisesta koulujärjestelmästä teos luo vastakkainasettelun muistin ja klassillisen kirjallisuusperinteen sekä kanonisen brittiläisen kirjallisuuden välille. Lontoon rooli Brittiläisen imperiumin ja kolonialistisen talousjärjestelmän keskuksena sekä siirtolaisuuden kohteena korostuu merkittävästi, minkä perusteella teos voidaan liittää entistä imperiumin pääkaupunkia postkolonialistisesta näkökulmasta uudelleen tulkitsevan kirjallisuuden perinteeseen. Analyysissäni osoitankin, miten teos luotaa Lontoon historiallista kehitystä monikulttuuriseksi kaupungiksi ja tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman sen lähihistoriaan esittämällä useita, eri kulttuureita edustavia siirtolaiskokemuksia. Tutkielmani täydentää aiempaa tutkimusta Bernardine Evariston teoksesta liittämällä teoksen jo paljon tutkitun kulttuurisen identiteetin rakentamisen kuvauksen laajempaan kontekstiin, jossa teos länsimaisen kirjallisuuden konventioita toisintamalla purkaa valtarakenteita, jotka ovat rajanneet teoksen päähenkilön kaltaiset, monikulttuurisen taustan omaavat henkilöt brittiläisen tai lontoolaisen identiteetin kapeamman määrittelyn ulkopuolelle.
-
(2022)Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.
-
(2022)Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.
-
(2020)Pro gradussa tutkitaan naiskuvaa Alexandre Dumas’n romaanissa Le Comte de Monte-Cristo (suom. Monte-Criston kreivi). Suurelle yleisölle suunnattu seikkailuromaani ilmestyi 1844–46 sarjakertomuksena ranskalaisen Journal des débats -aikakauslehden lisäosana, ranskaksi ’roman-feuilleton’. Seikkailukirjallisuudessa nopeatempoista kerrontaa dramaattisissa lokaatioissa värittää henkilöhahmojen vastakkainasettelu: lähes kuolematon sankari ja kiero vastustaja, naisen roolina on joko apua tarvitseva, viaton neito tai kaunis, mutta katala femme fatale. Monte-Criston kreivin henkilögalleriassa näkyy aikakaudelle tyypillinen eksotismin alamuoto orientalismi. Monte-Criston kreivin naiskuvaa on tutkittu vain vähän. Tässä tutkielmassa pohditaan: Miten tässä suurelle yleisölle suunnatussa sarjakertomusromaanissa esitetään naiseutta? Keitä ovat analysoitavat naishahmot, ja mitkä ovat heidän roolinsa romaanissa? Mitä teemoja Dumas tuo esille näiden naisten tarinoiden kautta? Onko mahdollista löytää teemoja, jotka yhdistävät tai erottavat analysoituja henkilöhahmoja? Tekstissä esiintyviä seikkoja ja siitä nousevia teemoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta, ja tutkielman rajatun koon vuoksi tutkimuksen ulkopuolelle jää sukupuolentutkimus. Metodina käytetään Philippe Hamonin viisiosaista järjestelmää analysoitaessa henkilöhahmojen olemusta, esiintyvyyttä ja toimijuutta sekä ennakkokäsityksiä ja kertojan suoria kommentteja hahmoista. Tätä luokittelua täydennetään Gérard Genetten transtekstuaalisilla näkökulmilla ja A.J. Greimas’n aktanttimallilla. Tutkimusaineiston muodostaa 11 juonelle tai teemoille keskeisen naishahmon esiintyminen Monte-Criston kreivissä kertojan ja henkilöiden kuvailuissa ja keskusteluissa. Tutkielman yksilöanalyysiosassa vastataan kahteen ensimmäiseen tutkimuskysymykseen naiseuden ja naisten roolien määrittelystä. Tuloksissa näkyy hahmojen monipuolisuus: Naisten yhteiskuntaluokat, luonteet ja elämäntarinat eroavat toisistaan, ja roolit ja toimijuus vaihtelevat tarinan edetessä. Keskinäiset suhteet perustuvat sukulaisuuteen, ystävyyteen ja vihanpitoon. Teema-analyysiosassa syvennytään esiin nousseisiin teemoihin ja vastataan viimeisiin tutkimuskysymyksiin naishahmoja yhdistävistä ja erottavista teemoista. Viisi pääteemaa ovat romanttinen rakkaus ja seksuaalisuus sekä rakkaus itseä, perhettä, jumalaa ja yhteisöä kohtaan. Alateemoja tarkastellaan eri henkilöiden kannalta teemojen vastakkainasettelun kautta käyttäen tukena laadittua taulukkoa teemojen esiintyvyydestä eri hahmoilla. Teoksen punaista lankaa, onnistunutta ja epäonnistunutta naiseutta Dumas käsittelee ja korostaa hahmojen ja teemojen rinnastamisen ja vastakkainasettelun kautta. Dumas yhdistää teoksessaan viihteen ja moralismin ja tuo käsityksiä hyväksyttävästä naiseudesta. Naisen kohtalon määrää usein hänen uskollisuutensa määrä tai seksuaalisen koskemattomuuden menettäminen tai säilyttäminen. Päähenkilön entinen orjatar onnistuu näissä, mutta elämässään selviytyy myös tunnekylmä, komeankaunis miesten vaatteisiin viehtynyt homoseksuaali. Hemmotteleva kasvatusäiti taas joutuu ottolapsensa julmasti murhaamaksi.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.
-
(2022)Tässä tutkielmassa tarkastelen paratiisin uudelleentulkintoja T. S. Eliotin runoelmassa The Four Quartets (1943) ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” (1948). Keskeisin tutkimuskysymykseni on, kuinka runoelmissa muokataan juutalais-kristillisen perinteen paratiisikäsitystä. Hypoteesini on, että teokset kyseenalaistavat perinteisen paratiisikäsityksen ihmiskeskeisyyttä ja samalla ottavat luonnon huomioon entistä kattavammin. Siinä missä aiempi Eliotia ja Stevensiä koskeva tutkimus on painottanut eroja runoilijoiden välillä, tutkielmassani pyrin osoittamaan, että kohdeteoksiin sisältyvät, ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat yllättävän samankaltaisia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii ekokritiikki, eli kirjallisuuden ja luonnon suhdetta tutkiva kirjallisuustieteellinen tutkimussuuntaus. Koska perinteistä juutalais-kristillistä paratiisikäsitystä leimaa pastoraaliin eli paimenrunouteen viittaava kuvasto, katson tutkielmassani molempien runoelmien suhtautuvan pastoraalin käsitteeseen kriittisesti. Tämän takia hyödynnän analyysissäni Terry Giffordin määrittelemää postpastoraalin käsitettä, joka asettaa pastoraalin ekokriittisiin kehyksiin. Luen sekä Eliotin että Stevensin runoelmia tätä postpastoraalin käsitettä vasten osoittaen samalla, kuinka teoksissa ihmisen ja luonnon välinen vastakkainasettelu murtuu. Molemmissa teoksissa esitetään perinteisen paratiisikuvaston kritiikkiä, ja tämän kritiikin tukena teokset käyttävät monia postpastoraalille kirjallisuudelle ominaisia piirteitä. Postpastoraalille tyypillisesti molemmissa runoelmissa luonto herättää suurta kunnioitusta. Siinä missä perinteiselle pastoraalikirjallisuudelle on ominaista luonnon staattisuus, Eliotin ja Stevensin teoksissa luonto näyttäytyy elämän ja kuoleman lakkaamattomana prosessina. Ihminen esitetään runoelmissa ennen kaikkea materiana, joka on erottamattomasti osa luonnon kiertokulkua. Molemmissa runoelmissa kyseenalaistuvat myös vastakkainasettelut niin kulttuurin ja luonnon kuin ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Lopulta teoksissa erilaiset luonnonnäkymiin ja maisemiin liittyvät huomiot johtavat eettisen ulottuvuuden korostumiseen. Runoelmat eivät siis pelkästään tarkastele luontoa, vaan ne tekevät myös ehdotuksia sen suhteen, kuinka materiaalista todellisuutta kohtaan tulisi käyttäytyä. Sekä Eliotin että Stevensin paratiisin uudelleentulkinnoissa korostuu näin luonnon edessä nöyrtyminen. Siinä missä Eliotin runoelman tapauksessa tämä nöyrtyminen johtaa hyvin radikaaliin luontokeskeisyyteen, Stevensin teoksessa nöyrtymisen aste on maltillisempi, ja näin teos jättää myös ihmiselle jonkinlaisen roolin luonnon osana. Johtopäätökseni on, että T. S. Eliotin runoelmassa Four Quartets ja Wallace Stevensin runoelmassa ”The Auroras of Autumn” perinteisen paratiisikuvaston ihmiskeskeisyys kyseenalaistuu paikoin varsin radikaalillakin tavalla. Runoelmien postpastoraaleissa paratiiseissa ihminen väistyy luomakunnan keskiöstä antaen tilaa muulle luonnolle. Suurimmat erot runoelmien paratiisimotiivien välillä johtuvat synnin tematiikasta. Eliotin runoelmassa perisynti on turmellut ihmisen luontosuhteen, ja tämän takia paratiisi ja kestävä luontosuhde ovat saavutettavissa vain asketismin kautta. Stevensin runoelmassa taas paratiisi on saavutettavissa jo tässä ja nyt, luonnon viattomuutta havainnoimalla. Näistä maailmankatsomuksellisista eroavaisuuksista huolimatta molempien runoelmien paratiisimotiivin tarkoitus on tukea teoksista välittyvää antroposentrismin kritiikkiä. Runoelmien ekologisesti virittyneet paratiisin uudelleentulkinnat ovat myös entistä ajankohtaisempia nykyisen ekologisen kriisin aikakaudella.
-
(2023)Maisterintutkielmassani tutkin Iris Uurron romaanin Kypsyminen (1935) päähenkilöiden Laurin ja Marian suhdetta filosofi Emmanuel Levinasin etiikan ja siihen pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Päätutkimuskysymykseni on, miten päähenkilöiden välinen suhde jäsentyy levinaslaisen etiikan näkökulmasta. Selvitän, mistä päähenkilöiden yhteys rakentuu ja miten suhde muuttuu teoksen aikana. Pyrin myös hahmottelemaan, mitä romaani sanoo ihmissuhteen etiikasta. Käytän Emmanuel Levinasin käsitteitä Uurron henkilöhahmojen ja erityisesti Laurin ja Marian suhteen analyysiin. Työni kannalta tärkeimmät käsitteet Levinasilta ovat subjekti, toinen, hyväily, aistillisuus, kasvot, sanominen ja sanottu. Hypoteesini on, että Uurron teoksen eetos rakentuu henkilöhahmojen välisissä suhteissa. Oletukseni on, että teoksessa eettistä asennoitumista rakentavat temaattisen sisällön lisäksi kerronnalliset ratkaisut, kuten esimerkiksi näkökulmakerronta ja puheen esittämisen tavat. Tutkielmani osoittaa, että Uurron teoksesta on löydettävissä Levinasin etiikkaan pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen avulla moniulotteisempia eettisiä näkökulmia kuin ensivilkaisulta voisi ajatella. Luentaani Marian henkilöhahmosta levinaslaisena toisena rakentavat etäisyyden ja vierauden kuvaukset, jotka syntyvät Laurin näkökulman hallitsevuudesta teoksessa ja Marian sijoittumisesta Laurin tiedon ulottumattomiin. Tulkitsen Laurin olevan Mariaa odottaessaan levinaslainen subjekti, joka on tällöin suuntautuneena tätä kohti. Katson Laurin ja Marian välisen yhteyden rakentuvan kosketuksen ja ruumiillisuuden varaan, ja luen teoksessa esiintyvää käsien motiivia yhteyden toivetta ilmaisevana levinaslaisena hyväilynä. Kypsymisessä ruumiillisuus auttaa toistuvasti luomaan yhteyden Laurin ja Marian välille, mikä vahvistaa tulkintaa ruumiillisuuden merkityksestä Uurron tuotannossa. Laurin kiinnittyminen Mariaan suhteen mahdottomuudesta huolimatta näyttäytyy levinaslaisten kasvojen velvoittavuutena, ja etääntymisen konkretisoivalle eronhetkelle on mahdollista löytää useampia tulkintoja. Kypsymisessä kerrontatilanteiden vaihdokset rikkovat Laurin hallitseman näkökulman ja vaikutelman suhteen luonteesta ja paljastavat Marian käsityksen suhteen mahdottomuudesta. Teoksesta nouseva kritiikki kohdistuu avioliittoinstituutioon ja porvarilliseen omistusmoraaliin, mikä paikantuu kontrasteihin niin Laurin omistamattomuuden ihanteen ja rouva Pallaan tarrautuvan omistamisen kuin Laurin ja Marian suhteen elossapysymisen ja Pallaiden avioliiton hajoamisen välillä. Teoksen maailmassa vapaus ja omistamattomuus näyttäytyvät eettisinä ihanteina, ja niiden toteutuminen teoksen rakkaussuhteissa vaikuttaa vähintäänkin haastavalta.
-
(2023)Maisterintutkielmassani tutkin Iris Uurron romaanin Kypsyminen (1935) päähenkilöiden Laurin ja Marian suhdetta filosofi Emmanuel Levinasin etiikan ja siihen pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Päätutkimuskysymykseni on, miten päähenkilöiden välinen suhde jäsentyy levinaslaisen etiikan näkökulmasta. Selvitän, mistä päähenkilöiden yhteys rakentuu ja miten suhde muuttuu teoksen aikana. Pyrin myös hahmottelemaan, mitä romaani sanoo ihmissuhteen etiikasta. Käytän Emmanuel Levinasin käsitteitä Uurron henkilöhahmojen ja erityisesti Laurin ja Marian suhteen analyysiin. Työni kannalta tärkeimmät käsitteet Levinasilta ovat subjekti, toinen, hyväily, aistillisuus, kasvot, sanominen ja sanottu. Hypoteesini on, että Uurron teoksen eetos rakentuu henkilöhahmojen välisissä suhteissa. Oletukseni on, että teoksessa eettistä asennoitumista rakentavat temaattisen sisällön lisäksi kerronnalliset ratkaisut, kuten esimerkiksi näkökulmakerronta ja puheen esittämisen tavat. Tutkielmani osoittaa, että Uurron teoksesta on löydettävissä Levinasin etiikkaan pohjautuvan kirjallisuudentutkimuksen avulla moniulotteisempia eettisiä näkökulmia kuin ensivilkaisulta voisi ajatella. Luentaani Marian henkilöhahmosta levinaslaisena toisena rakentavat etäisyyden ja vierauden kuvaukset, jotka syntyvät Laurin näkökulman hallitsevuudesta teoksessa ja Marian sijoittumisesta Laurin tiedon ulottumattomiin. Tulkitsen Laurin olevan Mariaa odottaessaan levinaslainen subjekti, joka on tällöin suuntautuneena tätä kohti. Katson Laurin ja Marian välisen yhteyden rakentuvan kosketuksen ja ruumiillisuuden varaan, ja luen teoksessa esiintyvää käsien motiivia yhteyden toivetta ilmaisevana levinaslaisena hyväilynä. Kypsymisessä ruumiillisuus auttaa toistuvasti luomaan yhteyden Laurin ja Marian välille, mikä vahvistaa tulkintaa ruumiillisuuden merkityksestä Uurron tuotannossa. Laurin kiinnittyminen Mariaan suhteen mahdottomuudesta huolimatta näyttäytyy levinaslaisten kasvojen velvoittavuutena, ja etääntymisen konkretisoivalle eronhetkelle on mahdollista löytää useampia tulkintoja. Kypsymisessä kerrontatilanteiden vaihdokset rikkovat Laurin hallitseman näkökulman ja vaikutelman suhteen luonteesta ja paljastavat Marian käsityksen suhteen mahdottomuudesta. Teoksesta nouseva kritiikki kohdistuu avioliittoinstituutioon ja porvarilliseen omistusmoraaliin, mikä paikantuu kontrasteihin niin Laurin omistamattomuuden ihanteen ja rouva Pallaan tarrautuvan omistamisen kuin Laurin ja Marian suhteen elossapysymisen ja Pallaiden avioliiton hajoamisen välillä. Teoksen maailmassa vapaus ja omistamattomuus näyttäytyvät eettisinä ihanteina, ja niiden toteutuminen teoksen rakkaussuhteissa vaikuttaa vähintäänkin haastavalta.
-
(2022)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.
-
(2022)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Johanna Sinisalon kolmatta romaania Lasisilmä (2005) ja siinä ilmenevää metafiktiivisyyttä. Kertomuksessa minäkertojana toimiva Taru päätyy kirjoittamaan jatkuvajuonista televisiosarjaa. Lukuisten outojen yhteensattumien myötä hän alkaa uskoa, että sarjan käsikirjoitus vaikuttaa hänen elämäänsä. Tämän myötä hän kaappaa vallan käsikirjoitustiimissä ja järjestelee käsikirjoituksen itselleen mieluisalla tavalla. Kertomus on kauttaaltaan metafiktiivinen niin aiheiltaan, kerronnaltaan, rakenteiltaan ja intertekstuaalisuuksiltaan. Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiosta kertovaa fiktiota. Metafiktioon liitetään fiktion tietoisuus itsestään ja itsereflektio. Metafiktiivisillä teoksilla on tapana kommentoida itseään ja ilmaista tietoisuutta omasta keinotekoisuudestaan. Metafiktiosta on esitetty useita erilaisia teorioita. Nojaudun keskeisimmin Patricia Waughin (1984), Linda Hutcheonin (1980) ja Mika Hallilan (2006) teoretisointeihin metafiktiosta. Metafiktion lisäksi tutustun fiktiivisen totuuden käsitteeseen Michael Riffaterren (1990) ajattelun pohjalta. Luennassani lähden liikkeelle romaanissa esiintyvistä lasisten ja keinotekoisten pintojen motiiveista. Lasisilmä symboloi motiivina ja romaanin nimenä keinotekoisuutta. Tarkastelen tämän jälkeen rakennetta, joka muistuttaa televisio-ohjelman ja näytelmän käsikirjoitusta: tarina on jaettu näytöksiin ja sivujen asettelut muistuttavat käsikirjoitusliuskoja. Kertomus problematisoi itseään epäluotettavalla kertojalla. Tarina kommentoi itse itseään lukuisilla erilaisilla tavoilla. Luennassani tarkastelen tarinan reaalimaailman ja fiktiivisen televisiomaailman kietoutumista yhteen. Tulkintanani esitän, että metafiktiiviset piirteet särkevät fiktiivistä totuutta läpi tarinan. Lasisilmän metafiktiivisyys on leikittelevyydessään ylitsepursuavaa. Metafiktiivisen romaanin tavoin se kyseenalaistaa myös lukijan ympärillä olevaa todellisuutta: maailma, jossa lukija elää, voi olla tarinan maailmojen tapaan fiktiivinen tai vähintään kerronnallisten valintojen tulos. Kirjallisuudentutkimuksessa tunnustetaan usein kirjailijan asema luomansa maailman jumalana: viime kädessä kirjailijalla on kaikkivoipainen oikeus säännellä luomaansa maailmaa ja sen henkilöhahmoja. Metafiktion käsitteen esseessään esitellyt William H. Gass on nähnyt kirjailijan luomansa maailman jumalana. Lasisilmän kertomuksen keskiössä on päähenkilö Tarun yritys nousta henkilöhahmon asemasta jumalalliseen kirjoittajan asemaan. Luennassani esitän, että Tarun reaalimaailmassa tapahtuva vallankaappausyritys asettautua uudeksi pääkäsikirjoittajaksi on kertomuksen reaalimaailman tapahtumien ohella allegorinen kuvaus fiktiivisen henkilöhahmon yrityksestä asettautua omaa luojaansa eli kirjailijaa vastaan. Vallankaappaus esitetään lukuisten luojajumalarinnastusten kautta. Lopulta vallankaappausyritys on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan, ja Taru joutuu palaamaan asemaansa pelkkänä henkilöhahmona.
-
(2022)Tutkielman tavoitteena on tutkia pakoa ja vierautta kahdessa sarjakuvaromaanissa. Tutkimuskysymyksenä on: mitä paon ja vierauden teemaan kuuluu ja miten teema esitetään käyttäen sarjakuvaromaaneille tyypillisiä keinoja kuvassa ja tekstissä? Toisena kysymyksenä on: mitä samanlaista ja erilaista teoksissa on suhteessa pakoon ja vierauteen? Aineistona käytetään sekä saksankielistä että suomenkielistä sarjakuvaromaania. Reinhard Kleistin 2017 ilmestynyt teos ”Der Traum von Olympia” perustuu tositapahtumiin ja kertoo somalialaisen juoksijan Samia Yusuf Omarin paosta ja sen yrityksestä Eurooppaan. Toinen aineiston sarjakuvaromaani ”Näkymättömät kädet” (2011) perustuu kirjailija Ville Tietäväisen tekemään tarkkaan tutkimustyöhön maahanmuutosta. Teos on sekoitus fiktiota ja todellisuutta ja käsittelee päähenkilö Rashidin pakoa kotimaastaan Marokosta Espanjaan laittomaksi pakolaiseksi. Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat vieraus ja kulttuuri, jotka liittyvät keskeisesti teoksien teemaan. Tutkielman menetelmänä on käytetty sekä teema-analyysia että sarjakuva-analyysia. Teema-analyysin avulla tutkittiin vierauden ja paon käsitteitä sekä niiden ilmaantuvuutta teoksissa. Myös keinot, joilla vierautta ja pakoa kuvataan, kuuluivat teema-analyysiin. Sarjakuva-analyysissa keskiössä olivat sarjakuvalle tyypillisten keinojen käyttäminen vierauden ja paon kuvauksessa. Tutkimuksen tuloksena oli, että teokset ovat samanlaisia suhteessa pakenemisen syyhyn. Molemmissa teoksissa henkilöt pakenevat tavoitteenaan paremmat mahdollisuudet elämään. Myös paremman elämän tarjoaminen kotimaahan jääneelle perheelle oli keskiössä. Pakoon päätymiseen vaikutti myös kotimaan tilanne. Teokset erosivat toisistaan pakomatkan suhteen. Kleistin teoksessa pako kesti huomattavasti kauemmin kuin Tietäväisen teoksessa. Kleistin teoksessa päähenkilö ei myöskään koskaan päässyt Eurooppaan, jolloin elämää pakolaisena Euroopassa ei kuvattu teoksessa. Tältä osin teoksia ei siis pystytty vertailemaan. Teosten erilainen sisältö tarjosi kuitenkin kattavan kuvan pakolaisten elämästä paossa ja kohdemaassa. Tutkimuksen muihin tuloksiin kuului, että etenkin muut pakolaiset muodostuivat tärkeiksi päähenkilöille, eivätkä paikalliset suhtautuneet kovinkaan positiivisesti pakolaisiin. Sarjakuvalle tyypillisiin keinoihin kuului paon ja vierauden kuvaus etenkin värien, symbolien ja paneelien avulla. Paon negatiivisia piirteitä kuvattiin esimerkiksi tummilla väreillä. Symboleista supersankarifiguuri ja juoksemiseen sekä olympialaisiin liittyvät symbolit kuvasivat paon tarkoitusta. Takaapäin ja kasvottomina esitetyt pakolaiset kuvasivat pakolaisten näkymättömyyttä. Tulokset tarjoavat tietoa elämästä paossa sekä tietoa siitä, miten vieraus ja pakolaisuus esitetään kirjallisuudessa.
-
(2022)Tutkielman tavoitteena on tutkia pakoa ja vierautta kahdessa sarjakuvaromaanissa. Tutkimuskysymyksenä on: mitä paon ja vierauden teemaan kuuluu ja miten teema esitetään käyttäen sarjakuvaromaaneille tyypillisiä keinoja kuvassa ja tekstissä? Toisena kysymyksenä on: mitä samanlaista ja erilaista teoksissa on suhteessa pakoon ja vierauteen? Aineistona käytetään sekä saksankielistä että suomenkielistä sarjakuvaromaania. Reinhard Kleistin 2017 ilmestynyt teos ”Der Traum von Olympia” perustuu tositapahtumiin ja kertoo somalialaisen juoksijan Samia Yusuf Omarin paosta ja sen yrityksestä Eurooppaan. Toinen aineiston sarjakuvaromaani ”Näkymättömät kädet” (2011) perustuu kirjailija Ville Tietäväisen tekemään tarkkaan tutkimustyöhön maahanmuutosta. Teos on sekoitus fiktiota ja todellisuutta ja käsittelee päähenkilö Rashidin pakoa kotimaastaan Marokosta Espanjaan laittomaksi pakolaiseksi. Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat vieraus ja kulttuuri, jotka liittyvät keskeisesti teoksien teemaan. Tutkielman menetelmänä on käytetty sekä teema-analyysia että sarjakuva-analyysia. Teema-analyysin avulla tutkittiin vierauden ja paon käsitteitä sekä niiden ilmaantuvuutta teoksissa. Myös keinot, joilla vierautta ja pakoa kuvataan, kuuluivat teema-analyysiin. Sarjakuva-analyysissa keskiössä olivat sarjakuvalle tyypillisten keinojen käyttäminen vierauden ja paon kuvauksessa. Tutkimuksen tuloksena oli, että teokset ovat samanlaisia suhteessa pakenemisen syyhyn. Molemmissa teoksissa henkilöt pakenevat tavoitteenaan paremmat mahdollisuudet elämään. Myös paremman elämän tarjoaminen kotimaahan jääneelle perheelle oli keskiössä. Pakoon päätymiseen vaikutti myös kotimaan tilanne. Teokset erosivat toisistaan pakomatkan suhteen. Kleistin teoksessa pako kesti huomattavasti kauemmin kuin Tietäväisen teoksessa. Kleistin teoksessa päähenkilö ei myöskään koskaan päässyt Eurooppaan, jolloin elämää pakolaisena Euroopassa ei kuvattu teoksessa. Tältä osin teoksia ei siis pystytty vertailemaan. Teosten erilainen sisältö tarjosi kuitenkin kattavan kuvan pakolaisten elämästä paossa ja kohdemaassa. Tutkimuksen muihin tuloksiin kuului, että etenkin muut pakolaiset muodostuivat tärkeiksi päähenkilöille, eivätkä paikalliset suhtautuneet kovinkaan positiivisesti pakolaisiin. Sarjakuvalle tyypillisiin keinoihin kuului paon ja vierauden kuvaus etenkin värien, symbolien ja paneelien avulla. Paon negatiivisia piirteitä kuvattiin esimerkiksi tummilla väreillä. Symboleista supersankarifiguuri ja juoksemiseen sekä olympialaisiin liittyvät symbolit kuvasivat paon tarkoitusta. Takaapäin ja kasvottomina esitetyt pakolaiset kuvasivat pakolaisten näkymättömyyttä. Tulokset tarjoavat tietoa elämästä paossa sekä tietoa siitä, miten vieraus ja pakolaisuus esitetään kirjallisuudessa.
-
(2019)Tutkielmassa tarkastelen Riikka Pelon teoksia, Taivaankantajaa (2006) ja Jokapäiväistä elämäämme (2013), häpeän, häpäisemisten ja häpeämättömyyden näkökulmista. Kohdeteoksissa päähenkilöiden ylle yritetään langettaa häpeää: häpeää siitä, että on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi tai jo aikuistunut vanhempiensa lapsi, jonka vanhemmat ovat toimineet ympäröivän yhteisön silmissä väärin. Molemmissa teoksissa keskeisiä elementtejä häpeän kannalta ovat päähenkilöitä ympäröivä, häpeää tuottava yhteisö tai yhteiskunta sekä äiti–tytär-suhde ja siihen kietoutuva häpeä. Myös häpeämättömyyden tematiikka nousee esille, sillä päähenkilöt välttelevät häpeän omaksumista omilla keinoillaan. Erittelen näitä keinoja Taivaankantajan päähenkilön osalta pääluvussa kolme. Pääluku neljä on suppeampi ja keskittyy Jokapäiväisen elämme analysointiin. Myös neljännessä luvussa käsittelen sitä, miten päähenkilö vastustaa mielessään häpeän langettamista. Teoreettinen viitekehys rakentuu tunteidentutkimuksen lähdeteoksista. Lähdeteokset käsittelevät häpeää eri näkökulmista. Keskeisimpiä teoksia tutkielmani kannalta ovat Siru Kainulaisen ja Viola Parente-Čapkován toimittama Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä (2011) ja Sara Ahmedin (suom.) Tunteiden kulttuuripolitiikkaa (2018). Lestadiolaisuuteen liittyvät häpeän rakenteet ovat osa Taivaankantajaa. Tuota ulottuvuutta tarkastellessani lähdeteokseni olen käyttänyt muun muassa Paavo Kettusen teoksia Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä (2011) ja Häpeästä hyväksyntään (2014) . Tutkimuksessani päädyn siihen, että häpeän ilmapiiri seuraa sukupolvelta toiselle. Molempien teosten päähenkilöt pysyvät toiveikkaina, vaikka molempien suhteisiin kietoutuu häpäisyjä: Toinen joutuu kokemaan rakastettunsa tekemää väkivaltaa. Toinen taas kohtaa lestadiolaisyhteisön tuottamia häipäisyjä, vaikka on vasta lapsi. Kumpikaan ei kuitenkaan suostu alistumaan häpäisyjen myötä – nöyrtymään ja sisäistämään langetettua häpeää.
-
(2018)Tutkielma keskittyy Unkarin ainoan kirjallisuuden Nobelin saaneen Imre Kertészin pääteokseen Kohtalottomuus (Sorstalanság, 1975) ja siinä ilmeneviin häpeän ja ulkopuolisuuden kuvauksiin. Kohtalottomuuden toistuvia teemoja ovat ulkopuolisuus ja toiseus, joita on tarkasteltu jo aiemmissa tutkimuksissa varsin kattavasti. Tämä tutkimus lähestyy kuitenkin ulkopuolisuutta siihen kietoutuvien häpeän ilmentymien kautta ja pyrkii käsittelemään häpeän ilmenemismuotoja yhtenä teosta määrittävänä kokonaisuutena. Tutkimuskysymyksiä ovat: onko romaanissa laajoja häpeän ilmenemismuotoja, millaisia häpeän ilmenemismuotoja romaanissa on ja liittyykö häpeä ulkopuolisuuteen – ja jos liittyy, millä tavoin? Hypoteesit ovat, että Kohtalottomuudessa on toistuvia, merkittäviä ja toisistaan erillisiä häpeän ilmenemismuotoja, ja että häpeä liittyy ulkopuolisuuteen syy-seuraussuhteen kautta, ollen joko syy ulkopuolisuuteen tai seuraus ulkopuolisuudesta. Tutkielmassa häpeä määritellään psykologi Tomkinsin häpeän affektin mukaisesti. Häpeä sisältää tuntemukset syyllisyydestä, häpeästä ja ujoudesta tai noloudesta, ja siihen voi liittyä myös häpäisyjä. Tutkielma ei kuitenkaan noudata tarkasti Tomkinsin affektin määritelmää, vaan puhuu tunteista nimityksillä tuntemus ja tunne, seuraten kulttuuriteoreetikko Ngain esimerkkiä välttää tunteiden jaottelua kahteen selvärajaiseen luokkaan. Tämä mahdollistaa kaunokirjallisen teoksen tulkitsemisen yhtenäisenä taideteoksena eikä vain yksittäisinä ilmauksina häpeästä. Häpeän ilmenemismuotoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksessa yleisesti käytetyllä metodilla, teoslähtöisellä tekstianalyysilla. Analyysin kautta on ilmeistä, että häpeä on Kohtalottomuudessa laajalti esiintyvä tunne. Teoslähtöinen tekstianalyysi osoittaa, että häpeä on myös monisyistä ja selkeästi eroteltavissa eri alakategorioihin, joista jokaisesta on romaanissa useita esimerkkejä. Häpeään liittyvät tekijät ovat romaanissa lähes jatkuvasti läsnä ja kietoutuvat ulkopuolisuuden tematiikkaan, ja häpeä on vahvasti läsnä romaanin käännekohdissa. Ulkopuolisuuden ja häpeän suhde on romaanissa tiivis. Niiden välinen suhde ei kuitenkaan ole analyysin perusteella selkeä. Häpeä ei nouse ulkopuolisuuden yksiselitteiseksi syyksi, eikä ulkopuolisuus yksin selitä häpeää, vaan suhde tuntuu olevan molemminpuolinen.
-
(2018)Tutkielma keskittyy Unkarin ainoan kirjallisuuden Nobelin saaneen Imre Kertészin pääteokseen Kohtalottomuus (Sorstalanság, 1975) ja siinä ilmeneviin häpeän ja ulkopuolisuuden kuvauksiin. Kohtalottomuuden toistuvia teemoja ovat ulkopuolisuus ja toiseus, joita on tarkasteltu jo aiemmissa tutkimuksissa varsin kattavasti. Tämä tutkimus lähestyy kuitenkin ulkopuolisuutta siihen kietoutuvien häpeän ilmentymien kautta ja pyrkii käsittelemään häpeän ilmenemismuotoja yhtenä teosta määrittävänä kokonaisuutena. Tutkimuskysymyksiä ovat: onko romaanissa laajoja häpeän ilmenemismuotoja, millaisia häpeän ilmenemismuotoja romaanissa on ja liittyykö häpeä ulkopuolisuuteen – ja jos liittyy, millä tavoin? Hypoteesit ovat, että Kohtalottomuudessa on toistuvia, merkittäviä ja toisistaan erillisiä häpeän ilmenemismuotoja, ja että häpeä liittyy ulkopuolisuuteen syy-seuraussuhteen kautta, ollen joko syy ulkopuolisuuteen tai seuraus ulkopuolisuudesta. Tutkielmassa häpeä määritellään psykologi Tomkinsin häpeän affektin mukaisesti. Häpeä sisältää tuntemukset syyllisyydestä, häpeästä ja ujoudesta tai noloudesta, ja siihen voi liittyä myös häpäisyjä. Tutkielma ei kuitenkaan noudata tarkasti Tomkinsin affektin määritelmää, vaan puhuu tunteista nimityksillä tuntemus ja tunne, seuraten kulttuuriteoreetikko Ngain esimerkkiä välttää tunteiden jaottelua kahteen selvärajaiseen luokkaan. Tämä mahdollistaa kaunokirjallisen teoksen tulkitsemisen yhtenäisenä taideteoksena eikä vain yksittäisinä ilmauksina häpeästä. Häpeän ilmenemismuotoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksessa yleisesti käytetyllä metodilla, teoslähtöisellä tekstianalyysilla. Analyysin kautta on ilmeistä, että häpeä on Kohtalottomuudessa laajalti esiintyvä tunne. Teoslähtöinen tekstianalyysi osoittaa, että häpeä on myös monisyistä ja selkeästi eroteltavissa eri alakategorioihin, joista jokaisesta on romaanissa useita esimerkkejä. Häpeään liittyvät tekijät ovat romaanissa lähes jatkuvasti läsnä ja kietoutuvat ulkopuolisuuden tematiikkaan, ja häpeä on vahvasti läsnä romaanin käännekohdissa. Ulkopuolisuuden ja häpeän suhde on romaanissa tiivis. Niiden välinen suhde ei kuitenkaan ole analyysin perusteella selkeä. Häpeä ei nouse ulkopuolisuuden yksiselitteiseksi syyksi, eikä ulkopuolisuus yksin selitä häpeää, vaan suhde tuntuu olevan molemminpuolinen.
-
(2017)Opinnäytetyöni käsittelee Theodora Kroeberin kirjaa Ishi in Two Worlds: A Biography of the Last Wild Indian in North America (1961). Analysoin työssä kirjan antamaa kuvaa päähenkilöstään, sen kuvausta Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoista ja sen suhtautumista kulttuuriseen omimiseen ja toiseuteen. Opinnäytetyössäni keskityn erityisesti kielellisiin seikkoihin, ja käytän tekniikkana erityisesti lähilukua (close reading) tutkiessani Theodora Kroeberin tapaa rakentaa tekstinsä. Esittelen opinnäytetyössäni Amerikan alkuperäiskansoista kirjoitettaessa usein esille tulevia stereotyyppejä ja terminologiaa paneutuen erityisesti toiseuden käsitteeseen. Analysoin Theodora Kroeberin kirjaa näiden termien ja ajatusten pohjalta keskittyen varsinkin niihin tapoihin, joilla toisaalta kulttuurillinen omiminen, mutta toisaalta yksilöllisyys ja kunnioitus Ishiä kohtaan tulevat esiin tekstissä. Käsittelen työssäni myös kirjan saamaa vastaanottoa ja eri kriitikoiden näkemyksiä siitä. Ishi in Two Worlds on suosittu ja tärkeä kirja, ja se on vaikuttanut paljon yleiseen käsitykseen ja mielipiteeseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Kalifornian intiaanien elämästä. Ishi (n. 1860–1916) kuului pieneen kalifornialaiseen yahi-heimoon, jonka viimeiset jäsenet piiloutuivat ympäröivältä länsimaalaiselta uudisraivaaja-asutukselta, intiaanien tappamisilta ja vainolta 1870-luvulla eläen lähes kokonaan muun maailman tietymättömissä. Ishi ilmestyi kalifornialaiseen Orovillen kaupunkiin 1911 osaamatta lainkaan englantia ja ilman että kukaan tiesi, kuka hän on. Muut heimon jäsenet olivat kuolleet, ja Ishi oli jäänyt kokonaan yksin. Kalifornian yliopiston antropologit Alfred Kroeber ja T.T. Waterman onnistuivat kommunikoimaan Ishin kanssa, ja Ishi eli elämänsä viimeiset vuoden San Franciscossa, yliopiston antropologisessa museossa, jossa hän toimi vahtimestarina ja avustajana antropologisessa tutkimuksessa, mutta hän myös esiintyi osana museon näyttelyä "Amerikan viimeisenä villinä intiaanina". Ishi kuoli tuberkuloosiin, ja hänen kuolemansa jälkeen hänelle tehtiin ruumiinavaus ja hänen aivonsa säilöttiin hänen omien toiveittensa vastaisesti. Antropologi Alfred Kroeberin vaimo Theodora Kroeber kirjoitti miehensä ehdotuksesta Ishin elämäkerran, josta muodostui menestysteos sen aiheen mutta myös kerronnan yleistajuisuuden takia. Kirjaa on kritisoitu siitä, että se antaa antropologien toiminnasta Ishin suhteen liian myönteisen kuvan. Theodora Kroeber ei myöskään itse koskaan tavannut Ishiä, ja hänen oikeutensa kirjoittaa elämäkerta on myös kyseenalaistettu. Vaikka Theodora Kroeberin kirjassa on ongelmallisia, kulttuuriseen omimiseen viittaavia piirteitä ja vaikka Ishistä puhutaan ajoittain tavalla, joka korostaa hänen toiseuttaan, kirjan kuva Amerikan alkuperäiskansoista ja Ishistä itsestään on suurimmaksi osaksi myönteinen ja yksilöllinen. Kirjassa käytettyjen stereotyyppien tarkoituksena on usein saada lukija ymmärtämään, että yleistyksen takana piilee paljon monimutkaisempi totuus. Ishi on varsinkin Amerikan alkuperäiskansojen edustajille tärkeä esikuva ja esimerkki tavasta sopeutua 1900-luvun alun amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Hänen merkityksensä myös antropologian alalla on tärkeä, ja lisäksi Ishin äänittämiä yahi-heimon perinteisiä kertomuksia ja lauluja olisi syytä tutkia nykyistä enemmän.
-
(2018)Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.
-
(2018)Tutkielmani käsittelee elegisellä distikonilla kirjoitettuja hautarunoja säetekniikan valossa. Hellenistiseltä ajalta lähtien esiintyy riittävän pitkiä hautarunoja, jotta niitten tarkastelu tästä näkökulmasta on hedelmällistä. Sen vuoksi aineisto on hellenistiseltä ajalta ja roomalaisajalta. Yhtäältä selvitän yleisiä komposition malleja, jotka perustuvat säännönmukaiseen säkeenkäyttöön. Toisaalta käytän tällä tavalla saavutettua käsitystä hautaepigrammien muodosta apuvälineenä, kun pyrin avaamaan yksittäisten runojen poetiikkaa. Valitsemani säetekninen lähestymistapa ei edusta kreikkalaisten runomittojen tutkimuksen päälinjaa. Tästä syystä gradussani on kaksi johdattelevaa lukua – luvut 2 ja 3. Luvussa 2 määrittelen ja esittelen tärkeimmät säkeenkäytön ilmiöt, joita analyysissani sovellan. Luvussa 3 tarkastelen viittä Antipatros Sidonlaisen kirjoittamaa kirjallista epigrammia, joitten yhteinen aihe on Anakreonin hauta. Tulkitsen, että Antipatroksen keskeinen pyrkimys on ollut varioida runoissaan elegisen distikonin käyttöä. Tulkintani antaa tukea sille ajatukselle, että säetekniikka on ollut osa hellenististen runoilijoitten tietoista keinovalikoimaa. Graduni laajimmassa luvussa tarkastelen 32 esimerkeiksi valitsemaani kivirunoa. Käsittelen runot havainnollisessa järjestyksessä: ensiksi säetekniikaltaan yksinkertaisemmat ja sitten monitahoisemmat esimerkit. Esittelen kompositiomallin, jossa samasta runosta on eroteltavissa proosamaisempi ”hautakirjoitus”-osa ja laulullinen ”threnodia”-osa. Tällaisen mallin löytäminen on tutkielmani tärkein yleisen tason tulos. Luvun viimeisessä pykälässä käsittelen kompleksisia runoesimerkkejä. Osoitan niitten olevan poetiikaltaan niin rikkaita, että on perusteltua ottaa kiviepigrammit runoutena vakavasti.
Now showing items 1-20 of 50