Browsing by Subject "kirjoittaja"

Käsittelen tässä tutkielmassa kirjoitetun kielen vuorovaikutusta tekstilajissa, jota kutsun verkkokurssiksi. Tarkastelen kirjoittajan ja lukijan välistä vuorovaikutusta metadiskurssikäsitteen avulla, jolla tarkoitetaan kirjoittajan oman tekstin kommentointia. Kommentointi on kuitenkin suunnattu lukijalle, joten oletukseni on, että tämän kielellisen ilmiön avulla on mahdollista tarkastella kirjoitettuun kieleen kirjoittuvaa kahden osallistujan, kirjoittajan ja lukijan, välistä vuorovaikutusta. Tavoitteenani on tutkia sitä, miten metadiskurssi yhtenä kielen keinoista auttaa kirjoittajaa ohjaamaan lukijan läpi verkkokurssin vuorovaikutteisesti ja tavoitteellisesti. Tutkimuskysymykseni ovat: • Millainen on verkkokurssin vuorovaikutus? • Miten se rakennetaan kurssin eri osissa? Tutkielmani aineistona on terveydenhuollon ammattilaisille suunnattu Vanhusten lääkehoito -verkkokurssi, joka on osa Kustannus Oy Duodecimin www.oppiportti.fi-portaalia. Verkkokurssi koostuu 52 esitysdiasta, jotka jakaantuvat jaksoanalyysin perusteella neljään pääjaksoon: houkutus, herättelykysymys, aiheen käsittely ja loppukertaus. Koska verkkokurssi on tarkoitettu luettavaksi alusta loppuun annetussa järjestyksessä, on mielekästä tutkia vuorovaikutuksen syntyä ajallisena jatkumona verkkokurssin etenemisen myötä. Verkkokurssia tarkastellaan ajassa etenevänä kokonaisuutena, eli työssä asetutaan lukijan asemaan, ja analyysissa seurataan verkkokurssin etenemistä jakso jaksolta. Tavoitteenani on selvittää vuorovaikutuksen luonne verkkokurssin aloittamisesta sen päättämiseen. Toisin sanoen vuorovaikutusta halutaan katsoa sosiaalisen tapahtuman kaarena, joka sisältää alun ja lopun. Perustelen verkkokurssin rakenteen mukaista käsittelyä myös sillä, että tämä on se konkreettinen konteksti, jossa lukija kohtaa tekstin, ja suorittaessaan verkkokurssia hän rakentaa vuorovaikutusta tekstin eli kirjoittajan kanssa sitä mukaa kun etenee verkkokurssin tekstiä lukiessaan. Työni teoreettisena kehyksenä on metadiskurssin malli (Luukka 1992), jossa erotetaan interpersoonainen ja tekstuaalinen metadiskurssi. Mallia täydennetään Ken Hylandin (2005) kuvauksella. Tämän työn perusteella metadiskurssikäsite on osoittautunut käyttökelpoiseksi työkaluksi, jonka avulla olen päässyt pohtimaan vuorovaikutusta nimenomaan kirjoitetussa kielessä. Metadiskurssikäsitteen tukena käytetään Michael Hoyen (2001) kysymys–vastaus-mallia, joka havainnollistaa kirjoittajan tapaa tuoda lukija tekstiin ennakoimalla hänen esittämiään kysymyksiä. Mallissa on keskeistä odotuksen käsite, joka kuvaa lukijan mieleen nousevia kysymyksiä ja odotustiloja tulossa olevasta informaatiosta. Metadiskurssin avulla voidaan pureutua lausetason kielenpiirteisiin, kun taas kysymys–vastaus-mallilla tulkitaan metadiskurssin merkitystä osana laajempaa vuorovaikutustilannetta. Tutkielman keskeinen havainto on, että verkkokurssitekstissä käytetään lähes pelkästään interpersoonaista metadiskurssia. Sisällön kommentointi antaa kuitenkin kirjoittajalle paljon mahdollisuuksia lukijan epäsuoraankin ohjailuun ilman, että käytetään kielen varsinaisia direktiivejä. Tekstuaalinen metadiskurssi rajoittuu pääasiassa tiettyihin tapauksiin, kuten lisäinformaation antamiseen ja satunnaisiin viitteisiin tekstin muihin osiin. Verkkokurssin ominainen piirre on myös hypertekstuaalisuus, joka on tapa viitata paitsi tekstiin itseensä mutta myös muihin teksteihin. Tällöin verkkokurssin lukija on vuorovaikutuksessa tekstin kanssa hiiren osoittimen avulla. Tosin aineistona olevassa verkkokurssissa lukijalle annetaan vähän mahdollisuuksia tällaiseen vuorovaikutukseen, mikä tuntuu yllättävältä; pääasiassa lukija voi edetä kurssilla vain eteen- ja taaksepäin kuten painetun oppikirjan sivuilla. Vaikuttaa siltä, että kirjoittaja nousee luonnollisista syistä vuorovaikutuksen näkyvimmäksi osapuoleksi, ja lukijan rooli jää epäselvemmäksi. Saman kaltaisia tuloksia ovat saaneet muutkin tutkijat. Lukijan asemaa voitaisiin tulevaisuudessa tutkia tarkemmin etnografisella tutkimusotteella, esimerkiksi haastatteluin. Verkkokurssien vuorovaikutuksen luonnetta olisi myös mielekästä tutkia multimodaalisuuden eli muiden semioottisten järjestelmien (kuva, ääni) näkökulmasta.

Tutkielma käsittelee tekstiin kirjoittuvien kirjoittaja- ja lukijaroolien vuorovaikutusta sitoutumisen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten kirjoittaja sitoutuu yhtäältä erilaisiin ihmisryhmiin ja toisaalta uskonnolliseen sisältöön. Näkökulma on diskurssianalyyttinen ja perustuu funktionaaliseen ja konstruktivistiseen kielikäsitykseen. Teoreettisena pohjana on systeemis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimusote on vertaileva: tutkielmassa selvitetään, miten uskonnon oppikirjojen sitoutuminen ja vuorovaikutuksen rakentamisen keinot ovat muuttuneet 1970-luvulta 2010-luvulle. Aineisto koostuu kuudesta evankelisluterilaisen uskonnon 7. luokan oppikirjasta, jotka on jaettu kolmeen ryhmään ilmestymisajankohdan mukaan: 1970-, 1990- ja 2010-luvun oppikirjoihin, kaksi kirjaa kussakin ryhmässä. Tarkasteltava aineisto on rajattu leipätekstiin. Aineistoa tutkitaan tekstianalyysin menetelmällä. Tekstissä esiintyviä ihmisryhmiä sekä kirjoittajan ja lukijan osallisuutta niihin lähestytään konstruktivistisesta näkökulmasta tekstiin diskursiivisesti, kirjoittajan kielellisten valintojen kautta rakentuvina kokonaisuuksina. Tässä keskeisimpiä tarkasteltavia ilmiöitä ovat persoonailmaukset ja ryhmänimitykset sekä modaalisuus. Kirjoittajan sitoutumista uskonnolliseen sisältöön tarkastellaan J. R. Martinin ja P. R. R. Whiten kehittämän suhtautumisen teorian mukaan analysoimalla tekstissä esiintyviä moni- ja yksiäänisen sitoutumisen resursseja. Tässä fokuksessa ovat erilaiset toisen äänen merkitsemisen ilmaukset. Analyysin perusteella voidaan todeta, että uskonnollisen sisällön esittäminen uskonnon oppikirjoissa on muuttunut moniäänisemmäksi. Siinä missä 1970-luvun aineistossa kirjoittaja esittää yksiäänisin väitelausein kristinuskon opillista sisältöä, myöhemmässä aineistossa uskonnollinen sisältö on aina kehystetty moniäänisesti. 1990-luvun aineistolle ominaista on lukijan oletettu kuuluminen kristinuskon vaikutuspiiriin, mikä näkyy vakiintuneina ilmaisutapoina. 2010-luvun aineistoa leimaa korostettu objektiivisuus. Vuorovaikutus rakentuu kunkin aineistoryhmän oppikirjoissa erilaisten strategioiden kautta ja erilaiselle ideologiselle pohjalle. 1970-luvun aineistossa lukija muodostaa oman elämänkatsomuksensa ja tarkastelee omaa kehitystään uskonnon avulla. 1990-luvulla suomalaisuus ja länsimaalaisuus näkyvät voimakkaasti lukijalle oletettuna kulttuurisena ja etnisenä taustana. 2010-luvun aineistossa kirjoittaja ankkuroi lukijan uskontoa tieteellisesti tarkastelevien yhteisöön. Analyysin tuloksissa näkyy peruskoulun uskonnonopetuksen muutos tunnustuksettomaan suuntaan. Kehitys mukailee muutosta valtakunnallisissa opetussuunnitelmissa, joissa puolestaan näkyy suomalaisen yhteiskunnan muutos moniarvoisemmaksi. Oppikirjateksti asettuukin osaksi yhteiskunnallisesti merkittävien tekstien jatkumoa, ja se kertoo omaa kieltään ympäröivän yhteiskunnan ideologisesta kehityksestä.

Tutkielma on haastattelututkimus, jossa tarkastellaan viiden nuoren taiteilijan taiteilijaidentiteettejä ja heidän kokemuksia näihin liittyen. Tutkimukseen osallistuneet henkilöt työskentelevät usean eri taiteenlajin parissa. Pyrkimyksenä oli selvittää, miten haastateltavat määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä, onko niitä yksi vai useampi – jos on useampi, miten nämä eroavat toisistaan ja mitkä asiat ovat vaikuttaneet/muokanneet heidän taiteilijaidentiteettejä vuosien varrella. Pyrkimyksenä oli muodostaa kokonaiskuva siitä, miten haastateltavat itse määrittelevät taiteilijaidentiteettinsä. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, joka pohjaa vahvasti haastateltavien itsereflektioon. Se on osittain monitieteellinen, mutta sijoittuu taiteiden tutkimuksen alaisuuteen. Identiteetin teoriassa kuitenkin sovelletaan useita psykologian teoksia ja niiden teorioita. Haastattelin tutkimusta varten Helmiä, joka on näyttelijä/teatteri-ilmaisun ohjaaja, Väinöä, joka on näyttelijä/elokuvatuottaja-kuvaaja-leikkaaja-ohjaaja, Kaisaa, joka on näyttelijä/kirjoittaja, sekä Annaa ja Kallea, jotka ovat molemmat näyttelijöitä/laulaja-lauluntekijöitä. Kaikki haastateltavat olivat nuoria 20–30-vuotiaita taiteilijoita. Tutkielman haastatteluosuudet suoritettiin teemahaastattelumetodilla. Teemahaastattelu on puolistrukturoitu ja keskustelunomainen metodi. Kysymykset painottuivat arvostuskysymyksiin. Yhteensä tutkimuksen kohteena oli viisi taiteilijaa ja viisi haastattelua, jotka kestivät kukin pituudessaan yhdestä kahteen tuntia. Annoin jokaiselle haastateltavalle vapauden määritellä taiteilijaidentiteettinsä omin sanoin ilman ennalta tarjottua teoriaa. Tein näin siksi, koska en halunnut rajoittaa haastateltavien omia näkemyksiä, termistöä ja/tai kokemuksia aiheesta. Tämä mahdollisti syvän itsereflektion liittyen taiteilijaidentiteettiin taiteilijoiden omin sanoin. Tutkimus osoittaa, että taiteilijaidentiteetti on vahvasti subjektiivinen kokemus eikä aina noudata logiikkaa. Taiteilijaidentiteetti on monisäikeinen ja kerroksinen konstruktio, joka koostuu minäkertomuksista. Se peilaa itseään jatkuvasti ympäristöön, muihin ihmisiin ja on jatkuvasti liikkeessä. Osa haastateltavista karsasti termiä identiteetti ja käytti mieluummin sanoja moodi tai rooli. Yksi haastateltavista koki, että hänen taiteilijaidentiteettinsä olisi jakautunut kahtia. Kaksi haastateltavista koki omaavansa vain yhden taiteilijaidentiteetin, joka operoi usean eri taiteenlajin parissa. Loput kaksi haastateltavista kokivat omaavansa yhden taiteilijaidentiteetin, joka sisälsi useampia edellä mainittuja moodeja ja/tai rooleja. Kokemuksia taiteilijaidentiteetistä oli siis monenkirjavia. Taiteilijaidentiteetin muokkaantumiseen ja kasvuun vaikuttaa vahvasti sosiaaliset ympäristöt: ystävät, kollegat, merkitykselliset toiset ja perhe. Tutkimuksessa selvisi, että kritiikin, positiivisen ja negatiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu haastateltavien mukaan erilaiselta eri taiteenlajien kesken. Eniten kritiikki satuttaa, mitä enemmän on panostanut työhön ja antanut ”sisintään” taiteeseen. Ammatillinen validiteetti saavutetaan haastateltavien mukaan jonkin auktoriteetin tai merkityksellisen toisen hyväksynnän kautta. Jokainen haastateltavista piti taiteilija-nimikettä niin korkeassa arvossa, että itsensä nimittäminen taiteilijaksi – ilman ulkopuolista tai auktoriteettista hyväksyntää – tuntui heille enemmän tai vähemmän hankalalta. Silti jokainen haastateltava kokee vahvasti olevansa taiteilija eikä pysty elämään ilman itseilmaisua. Kaikille haastateltaville taide ja itseilmaisu ovat vahvasti osa olemista, arkipäivää ja minuutta.