Browsing by Subject "kirurgia"

Eturistisiteen sairaudet ovat yksi yleisimmistä ontumisen aiheuttajista koirilla. Siteen repeämisen syynä voi olla trauma, mutta useimmissa tapauksissa vamma on seurausta siteen rappeumamuutoksista. Eturistisiteen repeämisestä aiheutuva polvinivelen löysyys johtaa progressiiviseen nivelrikkoon ja usein myös toissijaisesti nivelkierukan vaurioitumiseen. Eturistisiteen kirurgisen hoidon tavoitteena on stabiloida vaurioitunut nivel ja edesauttaa toimintakyvyn palautumista. Konservatiivinen hoito on hyväksyttävää alle 15 kg painavilla koirilla, mutta leikkaushoitoa suositellaan suurimmalle osalle koirista. Eturistisiteen korjausmenetelmiä on viime vuosikymmenien aikana kehitetty lukematon määrä. Tästä huolimatta täydellisesti tavoitteita täyttävää tekniikkaa ei edelleenkään ole pystytty löytämään. Perinteiset tekniikat stabiloivat niveltä joko sisäisellä tai ulkoisella tuella matkimalla nivelen normaalia toimintaa. Nivelensisäiset menetelmät perustuvat eturistisiteen korvaamiseen joko potilaan omalla kudoksella tai synteettisellä materiaalilla. Nivelenulkoisissa menetelmissä nivel tuetaan ulkoisten tukilankojen avulla. Uudemmissa ns. osteotomiamenetelmissä muutetaan nivelen biomekaniikkaa katkaisemalla sääriluuta yläosastaan ja muuttamaan sääriluun tasanteen kulmaa polvilumpion suoraan siteeseen nähden. Dynaamisen tasapainon myötä ei niveltä tarvitse tukea passiivisesti muiden tukien avulla. Ensimmäinen luuleikkausmenetelmä oli Slocumin 1993 kehittämään TPLO – tekniikka (tibial plateau leveling osteotomy), josta on kehitetty mm PTIO - tekniikka (proximal tibial intraarticular osteotomy), TTA – tekniikka (tibial tuberosity advancement) ja TTO - tekniikka (triple tibial osteotomy). Yhdysvalloissa käytetään vuosittain yli miljardi dollaria koiran eturistisidevaurioiden korjaamiseen. Jo pelkästään taloudellisista syistä eläinlääkäreillä on velvollisuus antaa objektiivisiin tutkimustuloksiin perustuvaa hoitoa. Näyttöön perustuva lääketiede (evindence based medicine, EBM) edistää korkeatasoisten tutkimusten tekemistä yhdistämällä kriittisen ajattelun kliiniseen soveltamiseen. Tutkimuksissa käytettävien tekniikoiden hoitotuloksia ja lääkitysten kliinistä tehokkuutta voidaan arvioida kriittisesti ja lopputulos on vertailtavissa vain, jos käytössä on vakioidut menetelmät ja kyselyt. Eturistisiteen leikkaustekniikoista on tehty useita seurantatutkimuksia, joissa lähes kaikissa tutkimustulokset perustuvat heikkotasoisiin kliinisiin tutkimuksiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin korkeatasoisten, näyttöön perustuvien tutkimusten sijaan. Pieneläinten ortopediassa pidetään optimaalisena tutkimuksia, joissa tulokset on saatu voimalevyanalyysin, kirurgin subjektiivisen ja objektiivisen arvioin sekä omistajan subjektiivisen arvion perusteella. Tällä hetkellä ei ole olemassa tutkimusta, jonka perusteella eturistisidevaurion korjaamisessa käytetyt leikkaustekniikat voisi luokitella paremmuusjärjestykseen.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa perehdytään koirien virtsakivien kirurgiseen hoitoon, perustuen tämänhetkiseen tutkittuun tietoon. Aihe on rajattu alempien virtsateiden alueelle ja konservatiivinen hoito (ruokavalio, lääkehoito ja lisäravinteet) käsitellään vain pinnallisesti. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan oikean kirurgisen hoidon valintaa koirien virtsakivien hoidossa. Virtsakiviä on olemassa kuutta eri perustyyppiä: struviitti-, kalsiumoksalaatti-, uraatti-, kystiini-, silikaatti-, ja ksantiinikivet. Yleisimmät näistä ovat struviitti- ja kalsiumoksalaattikivet. Tyypillisiä oireita ovat verivirtsaisuus (hematuria), virtsaamisen vaikeus (dysuria), virtsaamisen tiheys (pollakiuria), kivulias virtsaaminen (stranguria) ja vääriin paikkoihin virtsaaminen. Virtsakivien diagnosoinnissa käytetään apuna virtsa- ja verinäytteitä sekä kuvantamista. Virtsanäytteestä erityisen tärkeää on tutkia pH, ominaispaino ja sakka. Verinäytteet tutkitaan mahdollisen virtsakivien taustasyyn selvittämiseksi. Röntgenkuvaus on käytetyin kuvantamismenetelmä, jonka avulla voidaan havaita kalsiumoksalaatti-, struviitti-, kystiini- ja silikaattikivet. Ultraäänitutkimuksella havaitaan kaikki virtsakivityypit. Konservatiivista hoitoa suositellaan, kun virtsakivet voidaan saada liukenemaan ruokavalio-, lääke- ja/tai lisäravinnehoidolla. Kirurgista hoitoa suositellaan, jos liuotushoito ei ole kyseisen virtsakivityypin kohdalla mahdollinen, se on kontraindisoitu tai ei onnistu. Urohydropropulsaatiolla voidaan huuhdella virtsakivet nesteen ja paineen avulla virtsarakosta ulos ilman kirurgiaa. Virtsakivien tulee olla pienempiä, kuin virtsaputken halkaisija, jotta tämän toimenpiteen voi tehdä. Ensisijaisesti virtsakivet pyritään poistamaan kirurgisesti virtsarakosta ja kystotomia eli virtsarakon avausleikkaus onkin yleisin virtsakivien kirurginen poistotapa. Viilto virtsarakkoon tehdään ventraaliseen keskilinjaan. Virtsarakko voidaan sulkea appositionaalisilla tai invertoivilla ompeleilla yhdessä tai kahdessa kerroksessa, tärkeintä on kuitenkin ottaa submukoosa mukaan otteeseen. Virtsakivet voidaan poistaa rakosta myös vähän kajoavasti tähystysavusteisella kystotomialla. Leikkauksen lopussa on tärkeää tarkastaa kuvantamismenetelmän avulla, että kaikki virtsakivet on poistettu. Virtsarakon haavat paranevat nopeasti. Yleisimmät leikkauksen komplikaatiot ovat hematuria tai dysuria, jotka menevät usein ohi itsekseen. Virtsaputkessa olevien virtsakivien poistoon suositellaan ensisijaisesti urohydropulsaatiota eli retrohydropropulsaatiota, jolla tarkoitetaan juuttuneiden kivien huuhtelemista paineen ja nesteen avulla takaisin virtsarakkoon. Sieltä ne voidaan poistaa kirurgisesti tai litotripsia- avusteisesti. Litotripsiassa virtsakiviä voidaan pilkkoa pienemmiksi paloiksi laserin avulla. Uretrotomiassa uroskoiran virtsaputki avataan väliaikaisesti putkeen juuttuneen virtsakiven poistamiseksi. Tavallisimmin toimenpide tehdään preskrotaalisesti. Leikkaushaava voidaan sulkea ompeleilla tai jättää paranemaan avoimena. Uretrostomiassa virtsaputkeen tehdään pysyvä avanne, jonka kautta koira virtsaa. Mikäli mahdollista, avanne tehdään kivespussin kohtaan skrotaalisesti, koska tällä alueella komplikaatioriskit ovat muita kohtia pienemmät. Avanne voidaan ommella yksittäisillä tai jatkuvilla ompeleilla ja sulamattomalla tai sulavalla langalla. Molempien virtsaputken leikkausten yleisin komplikaatio on verenvuoto.

Pehmytkudossarkoomat kuuluvat yleisimpiin koirien ihon ja ihonalaiskudoksen kasvaimiin. Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan koirien pehmytkudossarkoomien esiintyvyyttä, kliinistä kuvaa, patologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ennustetta. Pehmytkudossarkoomat ovat mesenkymaalisesta kudoksesta peräisin olevia pahanlaatuisia kasvaimia. Ne luokitellaan alkuperänsä mukaan fibrosarkoomiin, perifeerisiin hermotuppikasvaimiin, verisuonten seinämäsolujen kasvaimiin, myksosarkoomiin, liposarkoomiin, erilaistumattomiin sarkoomiin, leiomyosarkoomiin ja rhabdomyosarkoomiin. Pehmytkudossarkoomien taustalla olevia tekijöitä ei täysin tunneta, mutta esimerkiksi säteily, ihovaurio, krooninen tulehdus, rokotus tai vierasesine voi johtaa niiden muodostumiseen. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti yksittäisiä, kiinteitä ja alla oleviin kudoksiin kiinnittyneitä, eivätkä yleensä aiheuta kliinisiä oireita. Niitä esiintyy tavallisesti vanhemmilla koirilla. Sytologinen näyte on harvoin diagnostinen, joten ennen leikkausta on suositeltavaa ottaa koepala. Histologisessa tutkimuksessa saadaan tietoa kasvaimen pahanlaatuisuusasteesta, alatyypistä, kasvutavasta sekä leikkauksen jälkeen myös poistomarginaalien puhtaudesta. Pehmytkudossarkoomat ovat tyypillisesti kasvutavaltaan invasiivisia, ja niitä ympäröi valekapseli. Pehmytkudossarkoomat luokitellaan pahanlaatuisuusasteen I, II ja III kasvaimiin. Pahanlaatuisuusasteen III, suurikokoisille tai tunnustellen vaikeasti rajattaville kasvaimille suositellaan jatkotutkimuksia kasvaimen levinneisyyden kartoittamiseksi ja kirurgian suunnittelemiseksi. Pahanlaatuisuusasteen III kasvaimet lähettävät etäpesäkkeitä noin 22-44 % tapauksista. Sen sijaan pahanlaatuisuusasteen I kasvaimista noin 7-13 % ja pahanlaatuisuusasteen II kasvaimista noin 7-33 % lähettää etäpesäkkeitä. Etäpesäkkeiden ja muiden sairauksien poissulkemiseksi suositellaan verinäytteitä, näytteitä paikallisista imusolmukkeista sekä rintaontelon röntgenkuvausta ja vatsaontelon ultraäänitutkimusta. Tietokonetomografia- ja magneettikuvausta voidaan käyttää paikallisen levinneisyyden kartoittamiseen sekä etäpesäkkeiden poissulkemiseen. Kirurginen poisto on pehmytkudossarkoomien ensisijainen hoito. Kasvaimen poistossa otetaan vähintään 2-3 cm sivumarginaalit ja vähintään yksi lihaskalvo kasvaimen alta. Leikkausviilto ja haavan sulku suunnitellaan ihon venyvyyden mukaan. Voimakasta haavajännitettä voidaan helpottaa esimerkiksi kävelevillä ompeleilla, patjaompeleilla tai apuviilloilla. Haavan sulkemiseen voidaan käyttää myös ihosiirrettä. Adjuvanttihoidot ovat leikkauksen jälkeen annettavia liitännäishoitoja ja niitä suositellaan, jos kasvain on pahanlaatuisuusasteen III pehmytkudossarkooma, se on lähettänyt etäpesäkkeitä tai sitä ei saada poistettua puhtailla marginaaleilla. Tutkimuksissa tehokkain adjuvanttihoito on ollut sädehoito, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Myös jatkuvan solusalpaajahoidon ja sähköimpulssisolusalpaajahoidon on osoitettu ehkäisevän pehmytkudossarkoomien uusiutumista ja leviämistä. Pehmytkudossarkoomien ennuste on yleisesti hyvä ja niiden uusiutumis- ja etäpesäkeriski pieni. Merkittävimpiä uusiutumisriskiin vaikuttavia tekijöitä ovat kasvaimen pahanlaatuisuusaste ja poistomarginaalien puhtaus. Tutkimuksissa erityisesti pahanlaatuisuusasteen I ja II pehmytkudossarkoomat eivät ole uusiutuneet usean seurantavuoden jälkeen, vaikka ne olisi poistettu kapeilla marginaaleilla. Lisäksi iäkkäät koirat lopetetaan usein muun syyn vuoksi ennen kasvaimen uusiutumista tai leviämistä. Pehmytkudossarkoomista löytyy koirilla lähinnä retrospektiivisiä tutkimuksia, ja esimerkiksi eri adjuvanttihoitojen tehosta löytyy vain vähän ajantasaista tutkimustietoa. Lisäksi tarvittaisiin prospektiivisia tutkimuksia muun muassa poistomarginaalien laajuuden ja eri alatyyppien merkityksestä pehmytkudossarkoomien ennusteeseen.

Tässä kirjallisuuskatsauksessa tarkastellaan pernan poistolla hoidettavia koiran sairauksia. Aiheeseen oli tarvetta perehtyä, sillä suomenkielistä koostettua tietoa aiheesta ei juuri ole. Pernan yleistynyt suurentuminen voi aiheutua pernan tulehduksesta, solujen määrän kasvusta, verentungoksesta tai epänormaalien solujen tunkeutumisesta pernaan. Pernan yleistynyttä suurentumista aiheuttavista sairauksista pernan poistolla hoidettavia ovat pernan kiertymä sekä huonossa hoitotasapainossa olevat immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) ja immuunivälitteinen trombosytopenia (ITP) sekä kasvainsolujen tunkeutuminen pernaan. Kirjallisuuden mukaan pernan sattumalta löydetyistä massamuutoksista 70-94 % on hyvänlaatuisia, muista 44-53 %. Ei-kasvaimellisia pernan muutoksia ovat yleisimpänä nodulaarinen eli kyhmyinen imukudoksen hyperplasia eli solujen määrän kasvu ja harvinaisempina pernan tulehduspesäke ja kysta. Pernan pinnalla voidaan nähdä kliinisesti merkityksettömiä sideroottisia plakkeja. Hyvänlaatuisia pernan kasvainmuutoksia ovat hematooma ja hemangiooma, myelolipooma eli hyvänlaatuinen rasvakudoksesta ja verta muodostavista soluista koostuva kasvain sekä fibrooma eli hyvänlaatuinen sidekudoskasvain. Pernan massamuutoksista 31-67 % on pahanlaatuisia, joista hemangiosarkoomia on noin 2/3. Muita mahdollisia pahanlaatuisia kasvaimia pernassa ovat muut sarkoomat, mastsolukasvaimet, lymfooma ja stromaaliset kasvaimet. Yleisimmin pernan massamuutos diagnosoidaan vatsaontelon ultraäänitutkimuksella. Pernan massamuutokseen voi liittyä vatsaonteloverenvuotoa, johon pahanlaatuisuus on yleisin syy. Kliinisen yleistutkimuksen tai signalmentin perusteella ei pysty tekemään arviota kasvaimen hyvän- tai pahanlaatuisuudesta, sillä molemmat voivat oireilla joko akuutisti tai kroonisesti. Akuutti vatsaontelon sisäinen verenvuoto johtaa yleisvoinnin äkilliseen heikentymiseen ja kollapsiin. On hyvä muistaa, että suuri osa pernan massamuutoksista on hyvänlaatuisia ja näin ollen potilaalla voi rajusta taudinkuvasta huolimatta olla suotuisa ennuste. Mikäli pernassa havaitaan massamuutos, on suositeltavaa tehdä levinneisyyskartoitus mahdollisten etäpesäkkeiden poissulkemiseksi. Hemangiosarkoomadiagnoosi saadaan histologisesti kudosnäytteestä. Pernan hemangiosarkooman hoitona on pernan kirurginen poisto ja leikkauksen jälkeinen solunsalpaajahoito. Ennuste pelkällä leikkauksella on kahdesta viikosta noin kolmeen kuukauteen ja liitännäishoito yhdistettynä leikkaukseen neljästä kahdeksaan kuukautta. Hyvänlaatuisen pernan massamuutoksen hoitona on pernan kirurginen poisto ja ennuste on onnistuneen leikkauksen jälkeen erinomainen. Pernan voi poistaa joko avoleikkauksena tai tähystyksellisesti. Avoleikkaus on tähystysleikkausta nopeampi ja sitä suositellaankin aina kriittisessä tilassa olevien potilaiden hoidossa. Kudoksia yhteensulattava kaksinapainen diatermialaite nopeuttaa leikkausta ja minimoi verenvuotoriskiä. Yleisimmät leikkauskomplikaatiot pernan poistossa ovat verenvuoto ja sydämen rytmihäiriöt, harvinaisempana komplikaationa esiintyy mahalaukun laajentumaa ja kiertymää. Kirjallisuuskatsaus on tiivis ja ajantasainen tietopaketti pernan poistolla hoidettavista koiran sairauksista. Työtä voi käyttää apuna eri pernan sairauksien diagnostiikassa ja saamaan kuvan siitä, mitkä pernan sairaudet ovat kirurgisesti hoidettavissa.

Cranial cruciate ligament (CrCL) deficiency is the leading cause of degenerative joint disease (DJD) in the canine stifle. The anatomy of the canine stifle is complex and the pathogenesis of CrCL rupture is not fully understood. Several competing theories on the pathogenesis and several techniques based on these theories have been presented mostly during the last 40 years. The main categories of techniques are intra-articular, extra-capsular and osteotomy, of which techniques of the two latter categories are still widely in use. The uncertainty about the pathogenesis and thus the correct technique of repair may be a reason for the multitude of proposed surgical techniques and the lack of preventive measures. This literature review attempts to cover the main surgical techniques from the three categories of techniques which are currently or have lately been in use and to determine if a preferred method exists. Approximately half of the literature is from 2000–2012 and half from 1926–2000. The literature encompasses both the original publications of each technique as well as studies on the outcomes and complications of follow-up studies using larger populations of patients. The reporting on the research regarding new surgical techniques is varied and the urge to perform surgery and not research is evident in the amount of surgical procedures reported before any peer-reviewed studies have been published. There are no meta-analyses of studies covering different techniques nor are there robust prospective double blinded placebo controlled studies on any of the alternative techniques. Most of the literature is case reports with some retrospective cohort or statistically insignificant prospective studies. Due to the non-uniform reporting, comparisons between techniques are more difficult. The literature does seem to favor TPLO, one of the oldest and the most researched technique, if the surgeon is able to invest the time and resources to acquiring the equipment and mastering the technique. If combined with the cTTA technique, a newer technique which uses some of the same equipment as the TPLO with very promising preliminary results, a surgeon could be well equipped to handle surgical treatment of CrCL deficiency.

Virtuaalitodellisuus on tietokoneella luotu keinotekoinen tai todellisuutta mallintava kolmiulotteinen audiovisuaalinen ympäristö. Ensimmäinen virtuaalitodellisuuteen johtava keksintö – stereoskooppi – tehtiin jo vuonna 1838, mutta varsinaiset nykyaikaiset virtuaalitodellisuuslasit tulivat markkinoille 2010-luvulla. Realistisen virtuaalitodellisuuden tulee välittää tietoa usealle eri aistille käyttöliittymän kautta, ja tämä vaatii hyvin suorituskykyisiä tietokoneita. Virtuaalitodellisuutta voidaan hyödyntää lääketieteessä muun muassa kuntoutuksessa, psykoterapiassa, kirurgiassa, sekä lääketieteen perusopinnoissa. Virtuaalitodellisuussimulaattorit mahdollistavat kolmiulotteisessa ympäristössä harjoittelun ja asioiden tarkastelun, joka esimerkiksi tutustuttaa leikkaukseen, mahdollistaa toistuvan harjoittelun, ja virheiden tekemisen ilman eettisiä komplikaatioita. Mitä realistisempi virtuaalitodellisuusympäristöstä halutaan tehdä, sitä enemmän laskentatehoa se vaatii tietokoneelta. Edelleen on kuitenkin myös asioita, joiden realistinen mallintaminen on vielä hyvin haastavaa tai mahdotonta, kuten oikeanlainen tuntoaistipalaute virtuaalimaailman manipuloinnista, tai nesteiden ja kudosten luonnollinen käyttäytyminen. Tätä tutkielmaa varten haastattelin kahta alan asiantuntijaa. Heidän näkemysten mukaan virtuaalitodellisuus soveltuu hyvin kolmiulotteisen anatomian opetteluun, sekä leikkauksien suunnitteluun. Motoristen taitojen oppimisen haasteena on kuitenkin sekä virtuaalisten mallien että liikkeen seurannan tarkkuus, sekä haptisen palautteen luomisen vaikeus. Fyysisten simulaatioiden yhdistäminen virtuaalitodellisuuteen lisätyn todellisuuden avulla tuottaa tällä hetkellä realistisimman leikkauskokemuksen. Nykyisissä virtuaalitodellisuuslaitteistoissa realismi ei ole vielä riittävän korkealla tasolla, jotta ne korvaisivat reaalimaailman harjoittelua sekä vainajilla että oikeilla potilailla. Kuitenkin virtuaalitodellisuuden avulla saadaan tutkimusnäytön puitteissa usein vähintään yhtä hyvä oppimisen taso, kuin perinteisillä harjoitusmenetelmillä.