Browsing by Subject "kissa"

Suomessa alfa-2-agonisteja käytetään kissoilla rauhoitukseen ja kivunlievitykseen. Toivottujen vaikutusten lisäksi alfa-2-agonisteilla on myös ei-toivottuja vaikutuksia, jotka kohdistuvat mm. sydän- ja verenkiertoelimistöön sekä hengityselimistöön. Alfa-2-agonistit aiheuttavat sydämen syketiheyden laskua, johtumiskatkoksia ja minuuttitilavuuden vähentymistä sekä lisääntynyttä verenkierron vastusta. Ne alentavat ohimenevästi hengitystiheyttä. Kissojen hengitys lamaantuu merkitsevästi, kun alfa-2-agonisteja annetaan yhdessä muiden anesteettien kanssa. Alfa-2-agonistit vaikuttavat myös mm. ruuansulatuskanavan toimintaan sekä veren glukoosi- ja insuliinipitoisuuksiin. Vaikutuksia voidaan kumota spesifisillä alfa-2-antagonisteilla (esim. atipametsoli). Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää alfa-2-agonistien kissoille aiheuttamien haittavaikutusten yleisyys ja luonne Suomessa. Kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kartoittaa uusimmat tiedot alfa-2-agonistien haittavaikutuksista kissoille. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin myös ketamiinin ja alfa-2-agonistien yhteisvaikutuksia sekä keuhkoödeeman yleistä patofysiologiaa ja sen yhteyttä lääkeaineisiin. Tutkimuksen aineisto koostui Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskukseen (Fimea) lähtetyistä, alfa-2-agonistien käyttöön liittyvistä, kissoja koskevista haittavaikutusilmoituksia 11 vuoden ajalta, vuosilta 2003–2013. Aineiston kriteerit täyttäviä haittavaikutusilmoituksia oli 11 vuoden aikana lähetetty yhteensä 89 kappaletta. Niistä yli puolet käsitteli hengityselimistöön kohdistuneita oireita. Kissojen ikä vaihteli 1-16 vuoden välillä ja ne painoivat 2-7 kilogrammaa. Keuhkoödeemaan viittaavista oireista kärsi 61 kissaa. Keuhkoödeemadiagnoosi määriteltiin varmana 39 kissalle ja epävarmana 22 kissalle. Käytettyjen kriteerien mukaisesti kanyylin voitiin olettaa olleen 44:lla keuhkoödeemasta kärsineellä kissalla. Näistä 19:n oireet kuitenkin alkoivat kanyloinnin yhteydessä tai välittömästi sen jälkeen. Kanyyli todennäköisesti puuttui käytettyjen kriteerien mukaan seitsemältä potilaalta. Kymmenestä tapauksesta ei voitu saatavilla olleiden tietojen perusteella päätellä kanyylin olemassaoloa. Lääkkeen annon ja oireiden alkamisen välinen aika pystyttiin arvioimaan 44 tapauksessa, ja se vaihteli yhdestä minuutista 1440 minuuttiin, mediaani oli 15 minuuttia. Keuhkoödeeman esiintyminen ei selity ainoastaan kissojen ylinesteytyksellä, koska useissa tapauksissa kissoja ei ollut kanyloitu tai oireet alkoivat kanyloinnin yhteydessä. Keuhkoödeeman esiintyvyyteen saattaa olla myös lääkeaineista riippumattomia syitä. Esimerkiksi oireettomat sydänlihassairaudet saattavat vaikuttaa keuhkoödeeman suurehkoon esiintyvyyteen. Kissoja ei tulisi jättää rauhoittumaan ilman valvontaa, sillä oireet saattavat alkaa nopeasti lääkkeen annon jälkeen. Yhdentoista vuoden ajanjaksolla haittavaikutusilmoituksia oli tehty melko vähän. Siksi on tärkeää painottaa suomalaisille eläinlääkäreille haittavaikutusten raportoinnin merkitystä. Lisäksi on olennaista, että haittavaikutusilmoitus täytetään huolellisesti.

Maa- ja metsätalousministeriö on asettanut suosituksensa mikrobilääkkeiden käytöstä eri sairaustiloissa. Suositusten noudattamista kissojen osalta ei ole kuitenkaan vielä selvitetty. Syventävät opintoni koostuvat sekä tutkimusosiosta että kirjallisuuskatsauksesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä antibiootteja Suomessa työskentelevät eläinlääkärit käyttävät kissapotilaidensa hoitoon eri tulehdustiloissa. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyin tutkimusten perusteella yleisimmiksi osoittautuneisiin sairaustiloihin, niissä tavattaviin patogeeneihin ja hoitosuosituksiin. Tutkimus 1 oli retrospektiivinen poikkileikkaustutkimus, jossa koottiin tiedot Yliopistollisessa eläinsairaalassa kissoille määrätyistä antibiooteista ajanjaksolta marraskuuhuhtikuu vuosina 2000-2001 (n = 419). Tutkimus 2 oli prospektiivinen poikkileikkaustutkimus, jossa kerättiin kyselylomaketta käyttäen tietoa eri puolilla Suomea työskenteleviltä eläinlääkäreiltä heidän kissapotilaillaan käyttämistään antibiooteista yhden viikon aikana vuonna 2002 (n = 311). Tutkimuksessa 1 yleisimmät suun kautta annettavien antibioottien käyttöindikaatiot olivat virtsatietulehdus (n = 102; 29 %), iho- ja korvatulehdus (n = 36; 10 %) sekä hengitystietulehdus (n = 35; 10 %). Virtsatietulehduksen hoidossa käytettiin yleisimmin amoksisilliinia (68 %) tai amoksisilliini-klavulaanihappoa (26 %), iho- ja korvatulehduksessa amoksisilliinia (44 %), kefalosporiineja (22 %) tai amoksisilliini-klavulaanihappoa (17 %) ja hengitystietulehduksessa amoksisilliinia (31 %), doksisykliiniä (26 %) tai amoksisilliini-klavulaanihappoa (20 %). Tutkimuksessa 2 yleisimmät antibioottien käyttöindikaatiot olivat kirurginen toimenpide (n = 78; 25 %), haava tai paise (n = 71; 23 %) ja virtsatietulehdus (n = 38; 12 %). Kirurgisen toimenpiteen yhteydessä käytettiin yleisimmin prokaiini- ja bentsyylipenisilliinin yhdistelmää (71 %) ja jatkohoidoksi määrättiin amoksisilliini-klavulaanihappoa (44 %) tai amoksisilliinia (33 %). Haavoissa ja paiseissa sekä virtsatietulehduksissa käytettiin yleisimmin amoksisilliinia (45 % ja 34 %) tai amoksisilliini-klavulaanihappoa (36 % ja 42 %). Tulosten perusteella eläinlääkärit noudattavat pääsääntöisesti hyvin mikrobilääketyöryhmän asettamia ja kirjallisuudessa esiintyviä hoitosuosituksia. Merkittävä havainto oli, että virtsatieoireisiin oli hyvin usein määrätty antibioottikuuri, vaikka kirjallisuuden mukaan todellinen virtsateiden bakteeritulehdus on kissalla harvinainen. Ihotulehduksiin määrätyt antibioottikuurit olivat suosituksista poiketen melko lyhyitä. Kissoilla iho-oireet tosin koostuvat hyvin usein erilaisista haavoista ja paiseista, ja niiden hoidossa suosituksia oli noudatettu hyvin. Suomessa bakteerien antibioottiresistenssi on vielä suhteellisen vähäistä. Jotta samanlainen tilanne voidaan säilyttää, on hyvin tärkeää, että eläinlääkärit noudattavat antibioottien käyttösuosituksia jatkossakin ja käyttävät antibiootteja harkiten.

Beetalaktaamiantibiootteja käytetään paljon koirilla ja kissoilla Suomessa. Beetalaktaameihin kuuluvia aminopenisilliinejä ja ensimmäisen polven kefalosporiineja suositellaan moneen infektiosairauteen elintarviketurvallisuusvirasto Eviran mikrobilääkesuosituksissa. Beetalaktaameilla on vähän sivuvaikutuksia ja niiden turvallisuusmarginaali on leveä. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään etenkin aminopenisilliinejä, amoksisilliini-klavulaanihapon yhdistelmää ja kefaleksiinia. Saatavilla on myös kolmannen polven kefalosporiineihin kuuluva kefovesiini, jota saa käyttää vain valmisteyhteenvedossa mainittuihin käyttöaiheisiin. Beetalaktamaasit estävät bakteerien soluseinän rakentumisen. Vaikutus on bakterisidinen. Beetalaktaamit ovat aikariippuvaisia eli parhaimman tehon saamiseksi niiden pitoisuuden tulee pysyä riittävän korkealla koko annostelu ajan. Beetalaktaameihin kuuluvat myös beetalaktamaasin estäjät. Beetalaktamaasit ovat bakteerien tuottamia beetalaktaamiantibiootteja hajottavia entsyymejä. Uusien beetalaktamaasien ilmeneminen ja beetalaktamaasigeenien leviäminen bakteerien joukossa on johtanut beetalaktaamiresistenssin leviämiseen. Metisilliiniresistenteillä stafylokokeilla beetalaktaamien sitoutuminen vaikutuskohteeseen on vähentynyt ja ne ovat resistenttejä kaikille beetalaktaameille. Fluorokinolonit häiritsevät bakteerien solun jakautumista, proteiinisynteesiä ja DNA:n virheiden korjaamista sitoutumalla DNAgyraasi ja topoisomeraasi IV entsyymeihin. Niiden vaikutus on bakterisidinen. Fluorokinolonit ovat konsentraatioriippuvaisia eli niitä annosteltaessa pyritään saavuttamaan suuri pitoisuus mutta annosten välillä pitoisuus voi laskea pieneksi. Suomessa koirilla ja kissoilla käytetään fluorokinoloneista enrofloksasiinia, marbofloksasiinia ja pradofloksasiinia. Fluorokinolonit ovat laajakirjoisia mikrobilääkkeitä ja niitä käytetään etenkin gramnegatiivisten bakteerien aiheuttamien infektioiden hoitoon. Fluorokinoloneja tulisi käyttää vain bakteeriviljelyn ja herkkyysmäärityksen perusteella. Uusilla fluorokinoloneilla, kuten pradofloksasiinilla, on hyvä teho myös grampositiivisia ja anaerobeja bakteereita vastaan. Myös fluorokinoloneja pidetään turvallisina mikrobilääkkeinä. Niiden käyttöön on kuitenkin todettu liittyvän rustovaurioita kasvavilla koirilla, ja enrofloksasiinin käyttö korkeilla annoksilla on aiheuttanut kissoilla sokeutumiseen johtavaa verkkokalvon rappeumaa. Resistenssi fluorokinoloneita vastaan voi kehittyä nopeasti. Bakteerien resistenssimekanismeja on muun muassa DNA-gyraasin tai topoisomeraasin IV:n muuntelu, jolloin fluorokinolonien sitoutuminen niihin heikkenee. Resistenssin kehittyminen yhdelle fluorokinolonille voi johtaa resistenssiin kaikkia fluorokinoloneita vastaan. Tässä tutkielmassa on keskitytty siihen mitä patogeenejä on yleisimmissä infektiosairauksissa, joihin beetalaktaameja ja fluorokinoloneita suositellaan tai käytetään, sekä mitä kliinisiä tutkimuksia näiden mikrobilääkkeiden käytöstä on. Kirjallisuudessa yleisesti suositeltuja hoitoaikoja ja annoksia on myös mainittu. Kliiniset tutkimukset beetalaktaamien ja fluorokinolonien käytössä ovat yleensä tutkimuksia, joissa verrataan kahden tai useamman mikrobilääkkeen tehoa jonkin infektiosairauden hoidossa. Usein mikrobilääkkeiden tehoa verrataan amoksisilliini-klavulaanihapon tehoon, sillä se on hyvin yleisesti käytetty mikrobilääke koirien ja kissojen infektioissa.

Genetiikan tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä 2000-luvulla on löydetty useita geneettisiä, lääkeaineiden tehoon ja turvallisuuteen vaikuttavia eroja eläinlajien ja -yksilöiden välillä. Tietoa näistä eroista ei ole aiemmin koottu yhteen suomen kielellä. Kirjallisuuskatsaus keskittyy farmakogeneettisiin eroihin farmakokinetiikassa. Farmakodynaamiset erot ja lääkeaineiden väliset yhteisvaikutukset on rajattu tutkielman aiheen ulkopuolelle. Kuljetinproteiinit kuljettavat aktiivisesti muun muassa lääkeaineita solukalvojen yli soluun sisään tai solusta ulos. Kuljetinproteiineja ilmennetään muun muassa suolistossa, maksassa, munuaisissa, veri-aivoesteessä ja veri-verkkokalvoesteessä ja niillä on merkitys lääkeaineiden jakautumisessa elimistöön. Eläimillä tutkituin kuljetinproteiini on p-glykoproteiini, jonka tehtävä on poistaa lääke- ja vierasaineita esimerkiksi veri-aivoesteessä keskushermostosta. P-glykoproteiinia koodaa ABCB1-geeni (aiemmin MDR1-geeni), jossa useilla koiraroduilla (kuten colliet ja collie-sukuiset rodut) esiintyvä mutaatio aiheuttaa puutteellisen proteiinin muodostumisen ja sitä kautta altistaa tiettyjen lääkeaineiden, kuten ivermektiinin, hermostotoksisille haittavaikutuksille. ABCG2-geeni koodaa ABCG2-kuljetinproteiinia, joka estää lääke- ja vierasaineiden pääsyä esimerkiksi verkkokalvolle veri-verkkokalvoesteessä. Kissalla ABCG2-proteiini on puutteellinen, mikä altistaa kissan esimerkiksi fluorokinolonien aiheuttamalle retinatoksisuudelle ja toisaalta saattaa myötävaikuttaa kissan parasetamoliherkkyyteen. CYP450-entsyymijärjestelmä käsittelee lääkeaineita elimistössä helpommin eritettävään muotoon. CYP-entsyymejä ilmennetään muun muassa maksassa, munuaisissa ja suolistossa ja niiden aktiivisuudessa esiintyy vaihtelua eläinlajien ja -yksilöiden välillä. Vaihtelu entsyymien aktiivisuudessa saattaa johtaa lääkeaineiden tehon puutteeseen, yllättäviin haittavaikutuksiin tai esimerkiksi riittämättömään varoaikaan. Monet rauhoittavina aineina tai anestesiassa käytettävät lääkeaineet metaboloituvat CYP450-entsyymijärjestelmän kautta ja vaihtelu entsyymien aktiivisuudessa saattaa johtaa suurempaan tai pienempään annostarpeeseen eri koiraroduilla. Koiralla ja kissalla esiintyy lajinsisäistä vaihtelua tiopuriinimetyylitransferaasientsyymin (TPMT) aktiivisuudessa. Tämä vaihtelu voi johtaa esimerkiksi atsatiopriinin tehon puutteeseen tai yllättäviin haittavaikutuksiin. Koiralta puuttuvat N-asetyylitransferaasientsyymejä (NAT1 ja NAT2) koodaavat geenit ja kissalta puuttuvat NAT2-entsyymiä koodaavat geenit, millä voi olla vaikutusta esimerkiksi näiden lajien herkkyyteen sulfonamideille ja parasetamolille. Kissalta puuttuu myös UDP-glukuronosyylitransferaasientsyymi (UGT), mikä johtaa puutteelliseen parasetamolin metaboliaan ja aiheuttaa parasetamolitoksisuutta kissalle jo pienillä annoksilla. Kirjallisuuskatsausta voidaan hyödyntää eläinlääkärien käytännön työssä suunniteltaessa lääkehoitoja. Farmakokineettisten erojen tunteminen auttaa arvioimaan sopivaa lääkeannosta esimerkiksi valmisteyhteenvedosta poikkeavassa käytössä. Tutkielman tarkoitus on tuoda eläinlääkärien tietoisuuteen muitakin kuin tutkituimpia geneettisen vaihtelun aiheuttajia. Kirjallisuuskatsaus toimii myös tukena apteekkien farmaseuttisessa työssä valittaessa eläimelle sopivaa itsehoitoon tarkoitettua eläinlääkettä. Lisää tutkimustietoa tarvitaan geneettisten erojen kliinisestä merkityksestä.

Vanhat kissat ja koirat ovat tänä päivänä yleinen erityispotilasryhmä. Geriatristen potilaiden vanhenemiseen liittyvät fysiologiset muutokset, ikään liittyvät sairaudet ja kivun todennäköisyyden suureneminen, tekevät hoitotyöstä haasteellista ja ehkä joskus pelottavaakin. Kliinisessä työssä ei voida kuitenkaan pitää hyväksyttävänä ajatusta hoitamatta jättämisestä ainoastaan potilaan korkean iän vuoksi. Tämä on sekä huonoa eläinlääketiedettä että eettinen ongelma. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu tietoa vanhenemisen fysiologisista vaikutuksista, vanhenemisen vaikutuksesta farmakologiaan ja kipukokemukseen sekä käytettävistä rauhotteista, nukutusaineista ja kipulääkkeistä geriatristen kissojen ja koirien kannalta. Aiheeseen liittyvä tutkimusaineisto on hyvin vähäistä. Toisaalta vanhenemisprosessi tunnetaan hyvin. Geriatrisessa anestesiassa onkin tärkeintä tuntea ikääntymisen vaikutukset lääkeaineisiin ja tehdä hoitopäätökset sekä valita protokolla potilaan kliinisen tilan perusteella yksilöllisesti. Geriatrisen anestesian tulee perustua tekniikoiden yhdistelemiseen, jolloin mm. useiden lääkeaineiden annoksia voidaan vähentää merkittävästi. Käytettävien lääkeaineiden tulisi olla nopea- ja lyhytvaikutteisia eivätkä haittavaikutukset saisi kohdistua vitaalitoimintoihin. Lääkeainevaikutuksen kumoaminen tarvittaessa on myös hyvä ominaisuus. Anestesia tulee pitää mahdollisimman lyhyenä ja heräämisvaiheen seuranta on tärkeää. Perioperatiivisessa analgesiassa kivun ennaltaehkäiseminen on merkittävintä, mutta myös postoperatiivisesta analgesiasta kotona on huolehdittava. Kivun lievitykseen on suositeltavinta käyttää geriatrisilla potilailla multimodaalista analgesiaa, jolloin lääkeaineiden synergia pystytään hyödyntämään ja haittavaikutuksia vähentämään. Yhtä tärkeää on kuitekin potilaan tukihoito ja valvonta koko perioperatiivisen jakson ajan. Ihmisillä nopean toipumisen ja potilaan liikuntakyvyn palautumisen on todettu olevan avainasemassa elämän laadun sekä ennusteen kannalta. Tähän vaikuttavat anestesian ja analgesian lisäksi kaikki vaiheet aina anamneesista tikkien poistoon.

Tässä työssä tutkittiin suomalaisten koiran- ja kissanomistajien sitoutumista lemmikkiensä lääkehoitoon. Tutkimuksen kohteena olivat lyhyet suun kautta annettavat lääkekuurit. Hoitoon sitoutumista on ihmislääketieteessä tutkittu melko laajasti ja pitkään ja sen tiedostetaan olevan yksi merkittävistä potilaan paranemiseen vaikuttavista tekijöistä. Aiheesta on toistaiseksi tehty hyvin vähän eläinlääketieteellisiä tutkimuksia mutta tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisessa on paljon puutteita. Suomessa ei ennen tätä ole tehty yhtään tutkimusta lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisesta. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään suomalaisten kissan- ja koiranomistajien hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä hoitoon sitoutumisen tasoa ja tarjota eläinlääkäreille keinoja parantaa potilaidensa hoitoon sitoutumista. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka suunnattiin kolmen pääkaupunkiseudulla toimivan pieneläinvastaanoton asiakkaille. Vastaanottojen henkilökunta jakoi kyselyitä itse valitsemilleen asiakkaille. Kriteereinä olivat, että potilaan tuli olla kissa tai koira ja lääkekuurin suhteellisen lyhyt, korkeintaan yksi kuukausi. Kyselyitä palautui yhteensä 101 kappaletta (25 %). Tutkimuksen perusteella lemmikin omistajien sitoutuminen lääkehoitoon oli melko hyvää. 96 % vastaajista noudatti määrättyä lääkekuuria täsmällisesti tai jokseenkin täsmällisesti. Lääkekuuria täsmällisesti noudattaneiden ja jokseenkin täsmällisesti noudattaneiden ryhmien välillä todettiin kuitenkin merkitseviä eroja muutamien vastausten suhteen. Hoitoon sitoutuminen oli merkitsevästi parempaa niillä, jotka kokivat, että lääkitysaikataulu ei ollut vaikeuttanut päivittäistä elämää, töissäkäynti, harrastukset tai opiskelu eivät olleet hankaloittaneet lääkityksen antamista, potilaan kotiuttava henkilö oli kertonut kattavasti lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta ja käynnistä vastaanotolla oli jäänyt positiivinen vaikutelma. Tutkittaessa lemmikkien omistajien hoitoon sitoutumista, on aiemminkin saatu saman suuntaisia tuloksia. Hoitoon sitoutumista voidaan siis tutkimuksen perusteella parantaa melko yksinkertaisin keinoin. Potilaan omistajaa tulee informoida riittävästi lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta. Eläinlääkärin ja koko vastaanoton henkilökunnan kannattaa myös panostaa asiakaspalveluun, jotta asiakkaalle jäisi myönteinen kuva käynnistä. Lääkehoidon suhteen kannattaa pyrkiä sellaiseen lääkitykseen, joka on sekä tehokas että käytännössä helppo toteuttaa. Kyselytutkimusten on todettu antavan liian positiivisen kuvan ihmisten hoitoon sitoutumisesta. Todellinen hoitoon sitoutumisen taso on siis todennäköisesti tutkimuksessa todettua alhaisempi.

Tämä on eläinlääketieteen lisensiaatintutkielma, kartoittava kirjallisuuskatsaus koirien ja kissojen yleisimmistä ihosiirteistä. Ihosiirteiden käyttö ei ole yleistä, mutta niille on suuri tarve silloin, kun haavaa ympäröivää ihoa ei ole riittävästi haavan suoraa sulkua varten. Työn tavoitteena on esitellä ihosiirteet, perustella, miksi ihosiirteitä tarvitaan, millä perusteella siirteistä valitaan sopivin ja miten kyseinen siirre toteutetaan. Ensisijaisesti pieneläinten haavat suljetaan yhdistämällä haavan reunat toisiinsa suoraan, toissijaisesti käytetään haavajännitettä vähentäviä tekniikoita. Näin saadaan suljettua valtaosa eläinten haavoista. Lopuissa, harvinaisissa tapauksissa käytetään ihosiirteitä. Erilaisista siirteistä valitaan ensisijaisesti yksinkertaisin ja vähiten kudosvaurioita aiheuttava siirre. Viimesijaisesti tai siirrehoidon epäonnistuttua haavat hoidetaan avoimina. Ihosiirteet, toteuttamisen yleiset yksityiskohdat ja komplikaatiot esitellään yleisesti. Subdermal plexus- ja axial pattern -siirteiden leikkaustekniikat esitellään yksityiskohtaisesti ja niistä esitetään havainnoivia kuvia. Siirteiden komplikaatiot ja käyttökohteet on kerätty siirteitä käsittelevistä kokeellisista ja vertailevista tutkimuksista sekä tapausselostuksista. Näitä julkaisuja tarkastellaan myös kokonaisuutena, tutkimustiedon kattavuuden ja tutkimuskysymysten kartoittamiseksi. Työ pohjustetaan teoriaosuudella, jossa kerrataan tiivistetysti ihon makroanatomiaa ja haavan paranemisen fysiologiaa niiltä osin, kuin se on siirteiden kannalta olennaista. Tarkasteltuja kokeellisia tutkimuksia, tapausselostuksia ja -sarjoja on kymmeniä. Siirretyypeittäin tutkimusten määrä on kuitenkin pienehkö. Tutkimusten vertailu on hankalaa, koska tutkimusten pienen määrän lisäksi niiden kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Voidaan kuitenkin päätellä, että ihosiirreleikkaukset ovat turvallisia, niihin liittyy paljon lieviä komplikaatioita, mutta vähän vakavia komplikaatioita. Ihosiirteen pääasiallinen tarkoitus, haavan primaari sulku toteutuu, sillä komplikaatioista huolimatta lähes kaikissa tutkituissa potilastapauksissa valtaosa siirteistä on selviytynyt elinvoimaisena.

Ilmarinta tarkoittaa patologista ilman kertymistä keuhkopussin onteloon. Vamman aiheuttamat ilmarinnat ovat koirilla ja kissoilla yleisimpiä, mutta myös monet sairaudet voivat olla ilmarinnan taustalla. Keuhkopussissa oleva ilma estää keuhkoja laajentumasta normaalilla tavalla sisäänhengityksen aikana. Mitä enemmän ilmaa keuhkopussiin kertyy, sitä enemmän keuhkot painuvat kasaan ja eläimen hengitys vaikeutuu. Hengityksen vaikeutuminen on eläimelle epämiellyttävää, lisää sen kokemaa stressiä, heikentää sen yleisvointia ja voi johtaa kuolemaan. Ilmarinta luokitellaan sen syntytavan mukaan spontaaniin eli ilman ulkoista vammaa syntyneeseen tai traumaattiseen eli vammaperäiseen. Traumaattisiin ilmarintoihin luetaan myös hoidosta johtuvat, eli iatrogeeniset ilmarinnat. Ilmarinta voi olla avoin tai suljettu riippuen siitä, onko keuhkopussin ontelosta yhteys ulkoilmaan. Spontaanit ilmarinnat ovat usein suljettuja, traumaattiset voivat olla avoimia tai suljettuja. Jänniteilmarinta muodostuu, kun jokin rakenne toimii yksisuuntaisen venttiilin tavoin päästäen ilmaa keuhkopussin onteloon sisäänhengitysvaiheessa, mutta ei sieltä pois uloshengitysvaiheessa. Jänniteilmarinta on aina hätätilanne ja voi hoitamattomana johtaa nopeasti eläimen kuolemaan. Traumaattinen ilmarinta syntyy koirilla ja kissoilla yleensä puremavammojen tai muiden rintaontelon ja kaulan alueelle osuvien keuhkopussin läpäisevien haavojen seurauksena. Traumaattinen ilmarinta voi syntyä myös kovasta iskusta esimerkiksi eläimen joutuessa auton töytäisemäksi tai pudotessa korkealta. Iatrogeenisiä ilmarintoja on todettu esimerkiksi hengitysputken käytön yhteydessä, liian suurella paineella suoritetun ventiloinnin seurauksena ja rintaontelon sisäisen näytteenoton jälkeen. Spontaani ilmarinta johtuu koirilla yleisimmin keuhkokudokseen tai keuhkojen pintarakenteeseen kehittyneen ilmapussin revetessä keuhkopussin onteloon. Muita spontaanin ilmarinnan aiheuttajia kissoilla ja koirilla ovat muun muassa kasvainsairaudet, tulehdukselliset tilat ja loistartunnat. Kissoilla astma voi aiheuttaa ilmarinnan. Ilmarinnan diagnosointi alkaa esitiedoista ja eläimen yleistutkimuksesta. Varmimmin ilmarinnan tunnistaa yleistutkimuksessa vaimentuneista hengitysäänistä ilmarinnan alueella rintaontelon yläosissa. Suositeltuja jatkotutkimuskeinoja ilmarinnan havaitsemiseksi ja sen syyn selvittämiseksi ovat röntgen-, ultraääni- ja tietokonetomografiatutkimukset. Ilmarintaa sairastava koira tai kissa hoidetaan ilmarinnan aiheuttaneen syyn ja ilmarinnan vakavuuden perusteella joko konservatiivisesti tai kirurgisesti. Torakosenteesillä eli rintaontelopistolla poistetaan vapaata ilmaa keuhkopussista. Jos rintaontelopisto ei riitä ilman poistamiseen keuhkopussista, asetetaan eläimelle rintaonteloimu. Kirurgisia ilmarinnan hoitotapoja ovat torakoskopia eli rintaontelon tähystys ja torakotomia eli rintaontelon avausleikkaus. Tärkein ilmarintaa sairastavan koiran tai kissan ennusteeseen vaikuttava tekijä on ilmarinnan aiheuttanut syy. Tässä kirjallisuuskatsauksessa esitellään ilmarinnan syntyyn koirilla ja kissoilla johtavia syitä, tärkeimpiä diagnosointikeinoja sekä hoitotoimia. Kirjallisuuskatsauksen on tarkoitus olla tiivis tietolähde helpottamaan ilmarinnan tunnistamista, vakavuuden arviointia ja tarvittavien toimenpiteiden valintaa koirilla ja kissoilla.

Inflammatorinen biomarkkeri on mitattavissa oleva indikaattori, jonka avulla mitataan inflammaation voimakkuutta. Niitä käytetään, kun halutaan saada mahdollisimman non-invasiivisesti lisätietoa tutkittavasta tulehduksellisesta sairaudesta. Tämä kirjallisuuskatsaus keskittyy kissan seerumista mitattaviin, kliinisesti merkittäviin inflammatorisiin biomarkkereihin, niiden käyttöön diagnostisena markkerina, sairauden ennusteen arvioimisessa sekä hoitovasteen seurannassa. Katsauksessa käsitellään myös valkosoluja ja niiden käyttökelpoisuutta tulehdusdiagnostiikassa yksinään ja akuutin faasin proteiinien kanssa yhdessä käytettynä. Tulehdus on immuunipuolustuksen aiheuttama paikallinen vaste, joka voi alkaa esimerkiksi kudostraumasta tai mikrobien tunkeutumisesta kudokseen. Esimerkiksi mikrobi-infektio saa aikaan akuutin faasin reaktion, joka saa puolestaan aikaan proinflammatoristen sytokiinien erittymistä. Tämän seurauksena muun muassa luuydin vapauttaa valkosoluja ja maksa alkaa tuottaa akuutin faasin proteiineja, joiden pitoisuus ruumiinnesteissä, kuten veressä, nousee. Kissalla akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A:ta (SAA), alpha-1-acid glykoproteiinia (AGP) ja haptoglobiinia voidaan käyttää inflammatorisena biomarkkerina. Neljäs katsauksessa käsiteltävä biomarkkeri on kalsitoniinihormonin esiaste, prokalsitoniini. SAA on hyvä inflammatorinen biomarkkeri, koska se reagoi nopeasti, jopa tunneissa, tulehduksen muutoksiin ja sillä on potentiaalia myös sairauksien paranemisen ja hoitovasteen arvioimisessa. AGP:lla on erityistä potentiaalia FIP-diagnostiikassa ja FIP-potilaiden paranemisen seurannassa. Haptoglobiinin on arvioitu olevan kissoilla erityisen hyvä kroonisen tulehduksen kehittymisen kuvaamisessa sekä tällaisten sairauksien paranemisen arvioimisessa. Prokalsitoniinin kohdalla on saatu lupaavia tutkimustuloksia bakteeri-infektioiden ja non-inflammatoristen tulehdustilojen sekä bakteeri- ja virusinfektioiden erottelussa toisistaan ihmisillä ja kissoilla. Ihmisillä on jo tutkimusnäyttöä prokalsitoniinin kohdalla siitä, että antibioottihoitoja voisi saada lyhennettyä ja tarpeettomien antibioottihoitojen aloittamista vähennettyä ilman potilasturvallisuuden vaarantumista. Valkosoluja käytetään osana tulehdusdiagnostiikkaa, mutta ne eivät ole luotettavia ainoana tulehduksen mittarina. Normaalitilassa verenkierrossa on vain osa elimistön kypsistä valkosoluista, ja tulehduksen, sekä kissoilla stressin, seurauksena niiden määrä voi melko pienessäkin ajassa nousta voimakkaasti. Toisaalta leukosytoosi saattaa näyttäytyä todellista lievempänä, kun osa valkosoluista siirtyy kudoksiin tulehduspaikalle. Valkosolujen määrien muuttuminen verenkierrossa kestää useita päiviä tai jopa viikkoja, minkä vuoksi valkosolut heijastelevat todellista tulehdustilaa jäykemmin kuin akuutin faasin proteiinit, joiden pitoisuudet veressä voivat muuttua jopa tunneissa. Valkosolujen laskennallisia kokonaismääriä tulisi tulehduksen diagnostiikassa käyttää aina yhdessä akuutin faasin proteiinien kanssa luotettavuuden parantamiseksi. Inflammatoriset biomarkkerit ovat tärkeä työkalu tulehdusdiagnostiikan parantamisessa ja myös maailmanlaajuisesti mikrobilääkeresistenssin ennaltaehkäisyssä. Kissoilla aiheesta tiedetään vielä suhteellisen vähän, minkä vuoksi lisää tutkimusta aiheesta kaivataan

Oksentelu ja pahoinvointi ovat eräitä tavallisimmista syistä tuoda kissa eläinlääkärin vastaanotolle. Oksentelun taustalla voi olla useita eri sairauksia ja syy voi usein jäädä avoimeksi. Oksentelun ja pahoinvoinnin estäminen on tärkeä osa oireenmukaista hoitoa, koska se voi johtaa mm. anoreksiaan, laihtumiseen ja dehydraatioon sekä muihin systeemisiin häiriötiloihin. Mahahaavat ovat suhteellisen harvinaisia kissalla, mutta mahansuojalääkkeitä tarvitaan hoitamaan tiettyjä sairaustiloja sekä ehkäisemään mahahaavoja niille altistavien sairauksien yhteydessä. Lisäksi mahansuojalääkkeet ovat osa oksentelevan potilaan oireenmukaista hoitoa. Oksennuksenestolääkkeitä on tutkittu kissalla melko vähän ja niiden käyttö perustuu usein käytännön kokemukseen ja muilla eläinlajeilla saatujen tutkimustulosten soveltamiseen. Oikean lääkeaineen valinta potilaalle vaatii tietämystä lääkeaineiden vaikutusmekanismeista, oksentamisen fysiologiasta sekä kissan fysiologisista ominaispiirteistä. Tutkimukset on tehty aiheuttamalla koe-eläimille keinotekoisesti oksentelua ja pahoinvointia joko lääkeaineilla tai simuloimalla matkapahoinvointia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kartoittaa eri lääkevaihtoehtoja ja pohtia niiden tieteellistä perustaa. Kissalla tavallisesti käytettäviä pahoinvoinninestolääkkeitä ovat maropitantti, prokineettisesti vaikuttavat sisapridi ja metoklopramidi, serotoniiniantagonistit ondansetroni ja dolasetroni, fenotiatsiinit proklooriperatsiini ja klooripromatsiini sekä ruokahalua stimuloiva mirtatsapiini. Näistä maropitantilla on tutkittu teho antiemeettinä kissalla. Metoklopramini toimii prokineettinä, mutta sentraalisena antiemeettinä sen teho kissalla on heikko. Sisapridi stimuloi koko ruuansulatuskanavan motiliteettia, mutta sillä ei ole lainkaan sentraalista antiemeettistä tehoa. Serotoniiniantagonistit estävät todistetusti rauhoitteiden ja solusalpaajien aiheuttamaa oksentelua. Fenotiatsiinien tehosta kissalla ei ole tieteellisiä näyttöä. Mirtatsapiini lisää todistetusti kissan ruokahalua ja sillä on lisäksi antimeettistä vaikutusta. Mahansuojalääkkeistä kissalla käytetään histamiini-2-reseptorin antagonisteja famotidiinia, ranitidiinia ja simetidiiniä, protonipumppuinhibiittori omepratsolia sekä sukralfaattia. H2-antagonistit vähentävät mahanesteen erittymistä kissalla ja famotidiini on niistä tehokkain. H2-antagonistit sopivat esimerkiksi oksentelun tai pahoinvoinnin aiheuttamaan sekundaariseen mahanesteen liikatuotantoon. Omepratsoli vähentää mahanesteen happamuutta ja sopii mahalaukun liikahappoisuutta aiheuttavien sairauksien hoitoon. Sukralfaatti ei ehkäisee mahahaavoja, mutta se edistää niiden parantumista ja sitä on syytä käyttää myös profylaktisesti potilailla, jotka sairastavat mahahaavoille altistavia sairauksia. Kirjallisuuskatsauksessa kerrottujen tietojen perusteella voidaan käytännön praktiikassa valita todistetusti tehokas antiemeetti oksentelun ja pahoinvoinnin hoitoon. Mahansuojalääkkeistä voidaan valita tehokkain tai sopivin vaihtoehto käyttöindikaation mukaan. Kliinisiä tutkimuksia lääkkeiden tehosta ja käyttöturvallisuudesta potilaskissoilla tarvitaan lisää, jotta saadaan lisätietoa siitä, miten lääkkeet toimivat eri sairauksista johtuvan oksentelun estämisessä.