Browsing by Subject "kohtuullisuus"

Sopimuksen toteaminen kohtuuttomaksi on vakiintuneesti edellyttänyt sen kohtuuttomuutta nimenomaisesti sopimusosapuolten välisessä suhteessa. OikTL 36 § on joustavana yleislausekkeena kuitenkin kirjoitettu muotoon, jossa sopimuksen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon otettavia seikkoja ei ole luoteltu tyhjentävästi. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on säännöksen mukaan otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Voitaisiinko sopimuksen kohtuuttomuus mieltää myös kohtuuttomuutena ympäristölle? Tutkimuksen tarkoituksena on pohtia teoreettisia rajoitteita ja mahdollisuuksia tällaiselle käsitystavalle. OikTL 36 §:n mahdollisuuksia toteuttaa myös niin sanotusti ekologista kohtuullisuutta arvioidaan tutkimuksessa etenkin sopimusoikeuden yleisiin oppeihin peilaten. Yleisiä oppeja tarvitaan usein niin sanotusti vaikeasti tapauksissa, jollaiseksi voi oletettavasti lukea myös ilmastokriisistä aiheutuviin ongelmiin vastaamisen. Monet sopimusoikeuden keskeiset yleiset opit kuitenkin asettavat haasteita vastuullisuusdiskurssin sisällyttämiselle kiinteäksi osaksi sopimusoikeutta. Sopimusoikeuden tahtoa korostava lähtökohta ja lainsäädännön dispositiivisuus tekevät haastavaksi aidosti velvoittavampien elementtien liittämisen sopimusoikeuden osaksi. Sopimukseen ei ole mieltä puuttua, mikäli se ensinnäkään ei ole pakottavan lainsäädännön vastainen ja toisekseen vastaa myös osapuolten tahtoa, olipa tahdonilmaisuissa otettu huomioon sopimuksesta ympäristölle aiheutuvat seuraukset tai ei. Myös sovittelusäännökseen vetoaminen on jätetty osapuolten tahdon varaan. Tässä voisi auttaa esimerkiksi säännöksen mieltäminen julkisoikeudelliseksi instrumentiksi, joskin silloin ajaudutaan kauemmas tutkimuksen tarkastelukulmasta de lege lata. Lisäksi vallitsevassa sopimusmallissa kohtuus ei ole johtava oikeusperiaate, vaan poikkeus. Kestävänä ei lopulta voine pitää järjestelmää, jossa ekologisten näkökohtien huomioon ottaminen miellettäisiin lähinnä poikkeuksena. Tahto- ja luottamusmallia enemmän tilaa tällaisen tulkinnan tekemiselle voidaankin löytää esimerkiksi yhteisöllisen käytännön mallista, jossa kohtuusperiaatteen painoarvon nostamisen lisäksi irrottaudutaan osapuolten tahdosta ensisijaisena sopimuksen sisältöä ja sen oikeudenmukaisuutta määrittävänä tekijänä. Myös vastuu sopimusoikeudellisista toimista tulisi käsittää laajempana kuin vain toiseen sopimusosapuoleen kohdistuvana vastuuna, mikä muodostuu haasteeksi OikTL 36 §:n kontekstissa. Tahtoa korostavasta lähtökohdasta ja osapuoliin itseensä keskittyvästä kohtuusharkinnasta olisikin otettava huomattavaa etäisyyttä, jotta varallisuusoikeus voitaisiin todella muovata uusintamisen oikeudeksi. Toisaalta OIkTL 36 §:n säätämisen taustalla vaikuttaneet arvot, kuten pyrkimys sisällölliseen oikeudenmukaiseen ja kaikkien osapuolten kannalta kohtuulliseen sopimukseen, voidaan liittää myös tämän tutkimuksen kontekstiin, kunhan kohtuusarvioinnissa irrottaudutaan vain osapuoliin itseensä keskittyvästä tarkastelusta. Lisäksi sovitteluinstituution taustalta on löydettävissä yleisempiä, yhteiskunnallisia intressejä. Kun ottaa huomioon, kuinka sopimusoikeutta on ollut ominaista kehittää nimenomaan periaatteiden kautta, voi myös pohtia mahdollisuuksia toteuttaa ekologista kohtuutta ensisijaisesti sopimusoikeudellisena periaatteena. Tällöin säännös voitaisiin myös selkeämmin mieltää pyrkimykseksi ennakoiviin, ja siten vahvan kestävyyden mukaisiin, ympäristötoimiin siinä missä sovittelussa on aina kyse jälkikäteisestä puuttumisesta sitovaan sopimukseen. OikTL 36 §:n soveltamisalan laajentuminen ja yleisesti sopimusoikeudessa ilmennyt materialisoitumiskehitys voivat myös luontevasti viedä suuntaan, jossa ollakseen kokonaisuudessaan kohtuullisia, on sopimusten täytettävä myös ekologisen kohtuullisuuden kriteerit. Kokoavasti voi todeta, että mikäli ekologisia arvoja haluttaisiin jäsentää sopimusoikeuteen kohtuusperiaatteen kautta, olisi tehokkuuden kannalta tärkeää mieltää se keskeisemmäksi osaksi sopimusoikeudellista järjestelmää, mahdollisesti jopa nostettava yhteisöllisen käytännön mallin mukaisesti prima facie -asemaan oikeudenalan sisällä. Jotta periaatteesta voisi olla myös käytännön sopimustoiminnassa konkretisoituvaa hyötyä, tulisi se mieltää esimerkiksi lojaliteettiperiaatteen kaltaiseksi, sopimustoiminnan sujuvan toiminnan kannalta välttämättömäksi, periaatteeksi, joka aktiivisesti huomioitaisiin sopimustoiminnassa. Toisaalta tutkimuksessa on todettu myös realiteetit sen suhteen, ettei sopimusoikeutta ole pidetty ensisijaisesti kestävyyttä toteuttavana oikeudenalana. Ilman suurempia sopimusoikeudelliseen järjestelmään kohdistuvia muita muutoksia, muodostuisi ekologinen kohtuus ennemmin jonkinlaiseksi minimisuojaksi kuin aktiivisesti ympäristön oikeuksia toteuttavaksi instrumentiksi. Kyse olisi pikemminkin eri intressien yhteensovittamisesta kohtuusperiaatteen avulla. Kun tällaista kehitystä OikTL 36 §:n osalta ei kuitenkaan liene lähitulevaisuudessa odotettavissa, tulisi kestävä kehitys jo nyt selkeämmin mieltää myös sopimusoikeudelliseksi periaatteeksi. Toisaalta kehittyvä yritysvastuulainsäädäntö voi myös tuoda vauhtia sopimusoikeuden yleisten oppien tarkasteluun.

Levytyssopimus on artistin ja levy-yhtiön välinen sopimus, jonka ytimessä on artistille kuuluvien esittävän taiteilijan lähioikeuksien siirtäminen levy-yhtiölle. Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien luovutuksesta ei ole juurikaan sääntelyä eikä oikeuskäytäntöä, minkä vuoksi nykyisellään luovutuksen ehdot ovat jääneet alan käytännön varaan. Alan käytäntö muodostuu pitkälti levy-yhtiön päättämistä sopimusehdoista, koska levytyssopimukset sisältävät usein vakioehtoja ja aloittelevat artistit ovat yleensä levy-yhtiötä heikommassa neuvotteluasemassa. Tässä lainopillisessa tutkimuksessa selvitetään, millaiset levytyssopimusten ehdot voivat olla kohtuuttomia, millä keinoilla kohtuullisuus pyritään turvaamaan ja mitä sääntelyä tulevaisuudessa tarvittaisiin, jotta levytyssopimuskäytäntö olisi kohtuullinen kummallekin sopijapuolelle. Tutkimuksessa tarkastellaan myös studiomuusikon työsopimusta ja selvitetään, voisiko työsuhteen elementeistä löytyä tukea levytyssopimusta koskevaan sääntelyyn. Levytyssopimusten kohtuuttomuus johtuu yleensä sopijapuolten välisestä epätasapainosta. Kohtuuttomuus liittyy usein rojaltiehtoihin, luovutuksen kestoon ja velvollisuuteen tehdä levy-yhtiön kanssa muitakin alan sopimuksia. Lisäksi levytyssopimuksen ehdot voivat ajan myötä muuttua kohtuuttomiksi, jos esimerkiksi sopimus koskee vielä syntymättömiä oikeuksia ja käyttömuotoja tai jos levy-yhtiö ei hyödynnä sille luovutettuja oikeuksia. Nykyään levytyssopimuksen kohtuullisuutta edistävät vain yksittäiset tekijänoikeuslain säännökset, tekijänoikeusluovutusten suppean tulkinnan periaate sekä laki elinkeinonharjoittajien välisten sopimusehtojen sääntelystä. Näistä ei ole merkittävää hyötyä artistille. Keskeisimmäksi kohtuullisuusmekanismiksi jää näin ollen tekijänoikeuslain 29 §:n sovittelusäännös, jota voi pitää oikeustoimilain 36 §:n yleistä sovittelusäännöstä täsmentävänä säännöksenä. Tekijänoikeuslain 29 § tuli voimaan vuonna 2015 ja sen tavoitteena oli edistää tekijänoikeusalan sopimuskulttuurin kehitystä kohtuullisempaan suuntaan. Säännöstä on kuitenkin sovellettu erittäin vähän eikä sillä ole ollut sopimuskäytäntöä edistävää vaikutusta, minkä vuoksi tarvitaan tekijänoikeussopimuksia koskevaa yleistä ja pakottavaa lainsäädäntöä. Levytyssopimusta koskevaa sääntelyä voisi kehittää studiomuusikon työsopimuksesta mallia ottaen. Työntekijän heikompi asema on työsopimuslaissa rakenteellisesti tunnustettu, ja samankaltaista tunnustusta tarvitsisi myös tekijän ja esittävän taiteilijan heikompi asema. Saksan tekijänoikeuslakiin sisältyy tällaista tekijöitä ja esittäviä taiteilijoita suojaavaa sääntelyä, josta voisi ottaa Suomessakin mallia. Hetki sääntelyn laatimiselle on käsillä, koska DSM-direktiivin implementointi on käynnissä. Direktiiviin sisältyy useita tekijänoikeussopimuksia koskevia artikloja, jotka tulisi implementoida direktiivin tavoitteita noudattaen, jotta tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden asema saisi tehokasta suojaa. Tämän tutkimuksen perusteella käytännöllisin keino sääntelyn toteuttamiseksi olisi tekijänoikeuslakiin kirjattu velvollisuus osapuolten edustajien välisiin kollektiivisiin neuvotteluihin. Tässä mallia voisi ottaa siitä, miten studiomuusikko saa työsuhteessaan tukea työehtosopimuksesta, jossa lähioikeuden luovutuksen raameista on sovittu. Levytyssopimuksen osapuolten edustajat voisivat neuvotella sopimuspohjasta tai yleisemmistä neuvottelu- ja sopimuskäytänteistä. Tällä tavoin kullakin alalla voitaisiin luoda kumpaakin osapuolta miellyttävä hyvä sopimustapa, jossa heijastuisi myös heikomman sopijapuolen näkökulma.