Browsing by Subject "kolmikanta"

Maksussa olevia työeläkkeitä tarkistetaan Suomessa vuosittain työeläkeindeksillä, jossa kuluttajahintojen muutoksen vaikutus on 80 ja palkansaajien ansiotason nousun vaikutus 20 prosenttia. Indeksitarkistusten tehtävänä on säilyttää eläkkeen ostovoima pitkällä aikavälillä. Työeläkeindeksi nousi julkiseen keskusteluun jälleen 2010-luvun puolivälissä, kun Suomen Senioriliike ry:n edustajat panivat vuonna 2015 vireille työeläkeindeksin muuttamista ajaneen kansalaisaloitteen. Aloite vaati, että maksussa olevia työeläkkeitä tarkistettaisiin jatkossa indeksillä, jossa ansiotason nousun vaikutus olisi nykyisen 20 prosentin sijasta 100 prosenttia. Kansalaisaloite keräsi 84 820 vahvistettua kannatusilmoitusta ja eteni eduskuntaan herätettyään sitä ennen vilkasta keskustelua mediassa. Tutkielmassa tarkastellaan työeläkeindeksiä koskevasta kansalaisaloitteesta vuosina 2015–2017 käydyn mediakeskustelun toimijoita, vaateita ja niiden sisältämiä oikeutustapoja. Tutkimuskysymyksiä on kolme: 1) Mitkä toimijat pääsevät esiin mediakeskustelussa, joka koskee työeläkeindeksin muuttamista koskevaa kansalaisaloitetta? 2) Miten mediakeskusteluun osallistuvat toimijat oikeuttavat vaateitaan? 3) Millaisin keinoin Suomen Senioriliike ja sen edustajat pukevat eläkeläisten etua yhteiseksi eduksi? Tutkielman aineistona on 91 joukkoviestinten julkaisemaa verkkouutista, jotka käsittelevät työeläkeindeksin muuttamista vaativaa kansalaisaloitetta. Aineisto on poimittu Eläketurvakeskuksen sähköisistä mediakatsauksista aikaväliltä 24.9.2015–23.3.2017. Aineistoa tarkastellaan julkisen oikeuttamisen analyysilla. Analysoinnin apuna käytetään Atlas.ti- ja Microsoft Excel -ohjelmia. Analyysi osoittaa, että indeksialoitetta koskevassa mediakeskustelussa pääsivät useimmin ääneen eläkeläistoimijat ja heistä etenkin Suomen Senioriliikkeen edustajat – aloite oli siis hyvä tapa saada medianäkyvyyttä. Aloitetta koskevassa mediakeskustelussa ääneen pääsi myös työeläkealan toimijoita, työmarkkinajärjestötoimijoita, politiikan toimijoita, asiantuntijatoimijoita, nuoriso- ja opiskelijajärjestötoimijoita sekä eräitä muita toimijoita. Eläkeläistoimijat pääosin kannattivat aloitteen esittämää indeksimuutosta, kun taas työmarkkinajärjestötoimijat, politiikan toimijat sekä nuoriso- ja opiskelijajärjestötoimijat pääosin vastustivat sitä. Indeksikysymys näytti yhdistävän poliittisia nuorisojärjestöjä aatesuunnasta riippumatta. Politiikan toimijoiden ja työmarkkinajärjestöjen vastustusta voidaan selittää osin sillä, että aloite haastoi kolmikantaisen päätöksentekomenettelyn niille tuomaa eläkevaltaa. Toisaalta työmarkkinajärjestöjen ja politiikan toimijoiden vastustuksen voidaan katsoa varjelleen työeläkejärjestelmän taloudellista kestävyyttä aloitteen populistisiksi tulkittavissa olevilta pyrkimyksiltä. Analyysi osoittaa myös, että toimijat oikeuttivat vaateitaan kannasta riippumatta eniten esimerkiksi indeksimuutoksen seurauksia koskevilla laskemilla. Tutkielma tarjoaa näkökulmia siihen, millaisia perusteluita suomalaisessa eläkepoliittisessa keskustelussa pidetään hyväksyttävinä. Samalla se vahvistaa aiemmassa julkisen oikeuttamisen analyysia soveltaneessa tutkimuksessa esiin noussutta havaintoa siitä, että Suomessa julkiseen kiistaan osallistuvat käyttävät argumentaatiossaan usein laskelmia ja asiantuntijatietoa. Lisäksi kansalaisaloitetta ja siitä käytyä mediakeskustelua voidaan pitää osoituksena sukupolvien välisestä intressiristiriidasta ikääntyvässä hyvinvointivaltiossa. Indeksimuutosta ajanut kansalaisaloite ravisteli niin ikään suomalaisen työeläkejärjestelmän valtasuhteita haastamalla järjestelmän uudistamiselle ominaisen kolmikantaisen päätöksentekomenettelyn.

Tämä tutkielma tarkastelee yhteiskuntasopimus-käsitettä julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisessa kontekstissa Suomen yhteiskuntasopimusneuvotteluiden yhteydessä vuosina 1991 ja 2015. Tutkielman lähteinä käytetään Helsingin sanomien julkaisemia uutisia, mielipidekirjoituksia ja muita julkaisuja kyseisiltä ajankohdilta. Käsitehistoriaa, kehysanalyysiä ja tapaustutkimusta hyödyntäen kerätystä aineistosta on koottu yhteiskuntasopimusta kuvaavaa dataa, josta on pyritty muodostamaan yhteiskuntasopimuksen käsite työmarkkinapoliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntasopimus on klassinen yhteiskuntafilosofinen käsite, jolla on pyritty selittämään valtion olemassaolon syytä. Nimeä yhteiskuntasopimus käytti ensimmäisenä geneveläisranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau. Hän pyrki filosofisen teorian kautta perustelemaan, miksi ihmiset ovat antaneet osan oikeuksistaan ja vapauksistaan hallitsijalle. Rousseaun teoriaa on verrattu tässä tutkielmassa muodostettuun työmarkkinapoliittisen yhteiskuntasopimuksen käsitteeseen ja pyritty selvittämään onko kyseessä sama vai kaksi erillistä käsitettä. Suomessa yhteiskuntasopimus on tullut esiin julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisena käsitteenä. Vuosina 1991 ja 2015 Suomen Keskustan johtamat porvarihallitukset ovat käyneet työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteiskuntasopimusneuvotteluita. Tämän käsitteen merkitystä ei kuitenkaan ole kunnolla avattu julkisesti, vaan poliitikot ovat jättäneet sen merkityksen avoimeksi. Se on lähinnä nähty uutena nimenä tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Johtopäätöksenä yhteiskuntasopimuksen nähtiin tarkoittavan kolmikantaa, jossa hallitus pyrki viemään tulopolitiikkaa parlamentaarisempaan suuntaan. Yhteiskuntasopimuksessa tulopolitiikka toteutuu kokonaisratkaisuna, joka on vahvasti yhteydessä porvarihallitusten harjoittamalle politiikalle. Käsitteellä on myös Suomessa vahvat yhteydet keskustalaiseen politiikkaan. Nimen yhteiskuntasopimus kolmikanta sai 1970-luvun Britanniasta, jossa hallituksen ja ammattiliiton välillä tehtiin Social Contract -niminen sopimus. Johtopäätös on, että tällä yhteiskuntasopimuksella on monia yhteisiä piirteitä Rousseaun teorian kanssa, mutta kyseessä on kaksi erillistä käsitettä. Työmarkkinapoliittisessa yhteiskuntasopimuksessa on hyödynnetty klassista yhteiskuntasopimusteoriaa, josta myös käsitteen nimikin on lainattu.

Tutkielman aiheena on vuonna 1991 käydyt tulopoliittisen kokonaisratkaisun neuvottelut maaliskuusta 1991 aina marraskuun loppuun saakka. Tulopolitiikkaa tekemässä olivat niin hallitus, palkansaajat kuin työnantajatkin. Tutkielmassa hallituksen rooli on huomioitu tarkastelemalla silloin pääministeripuolueena toiminutta Keskustaa. Palkansaajakeskusjärjestöistä mukana ovat kaikki neljä, eli Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK, Suomen teknisten toimihenkilöiden keskusjärjestö STTK, Akava ja Toimihenkilö- ja virkamiesjärjestöjen keskusliitto TVK. Työnantajakeskusjärjestöistä rajauksen sisällä ovat Suomen työnantajain keskusliitto STK, Teollisuuden keskusliitto TKL sekä Liiketyönantajain keskusliitto LTK. Suomen ajautuessa yhä pahenevaan lamaan, Suomi sai ensimmäistä kertaa sodan jälkeen porvarihallituksen. Uuden hallituksen pääministeri Esko Aho ryhtyi talouden romahduksen raameissa ajamaan omaa työmarkkinapolitiikkaansa, johon kuului uusi tulopoliittinen sopimus. Tutkielmassa tarkastellaan päätoimijoiden toimintaa neuvotteluiden viidessä käännekohdassa. Käännekohtia tarkastellaan kronologisessa järjestyksessä toimija kerrallaan. Samalla tutkielmassa tarkastellaan, miten toimijoiden yhteistyö vaikutti neuvotteluiden kulkuun. Ensimmäisenä käännekohtana on Ahon hallituksen valtaannousu huhtikuussa. Tästä jatketaan yhteiskuntasopimusneuvotteluihin elokuussa. Kolmantena huomioidaan Kalevi Sorsan sovintoehdotus neuvotteluihin lokakuussa ja neljäntenä sovintoehdotuksen romuttanut devalvaatio. Viimeisenä tarkastellaan sopimuksen syntymistä. Lisäksi tutkielmassa havainnoidaan käännekohtia toimijoiden yhteistyön kautta. Tutkielman kannalta keskeisimmät aineistot ovat Keskustan puoluehallituksen sekä eduskuntaryhmän pöytäkirjat, palkansaajakeskusjärjestöjen pöytäkirjat sekä työnantajakeskusjärjestöjen pöytäkirjat. Aineiston perusteella päädytään tulokseen, että neuvotteluita leimasivat epäselvyydet monissa eri kohdissa. Ensin Ahon hallituksen aloitettua toimintansa jokainen päätoimija haki suuntaansa alati heikkenevässä taloustilanteessa. Vastaavasti elokuussa vallitsi epätietoisuus yhteiskuntasopimuksen tavoitteista työmarkkinaosapuolten keskuudessa ja lokakuussa Sorsan sovintoehdotuksen hyväksymisestä. Aineistosta käy myös ilmi, että palkansaajakeskusjärjestöt selvästi tiivistivät keskinäistä yhteistyötään juuri tulopoliittisia neuvotteluita varten. Sen sijaan työnantajakeskusjärjestöt eivät tehneet erillistä yhteistyöratkaisua jo olemassa olevien yhteistyöjärjestelmien ulkopuolelle, vaan ajoivat kukin tahoillaan omia tavoitteitaan. Keskeisin johtopäätös on, että vuonna 1991 käydyt neuvottelut tulopoliittisesta kokonaisratkaisusta olivat lopulta perinteiset kolmikantaiset keskusjärjestötason tulopoliittiset neuvottelut. Neuvottelut käytiin poikkeuksellisina aikoina porvarihallituksen ollessa vallassa taloudellisessa lamassa. Kuitenkin neuvotteluiden perusidea oli monella tapaa perinteiden mukainen. Lisäksi tutkielmassa päätellään, että erityisesti palkansaajakeskusjärjestöjen yhtenäisyydellä oli vaikutusta siihen, ettei erillisiä sopimuksia saatu aikaan. Marraskuun lopussa 1991 allekirjoitettu tulopoliittinen kokonaisratkaisu oli hyvin kattava keskusjärjestötasolla. Yhteisrintama piti, vaikka erityisesti STTK:ssa ja Akavassa oli havaittavissa kyllästymistä SAK:n linjaan, devalvaatioon ja Sorsan sopimusehdotuksen kaatumiseen. Työnantajakeskusjärjestöt pääsääntöisesti pettyivät saavutettuun sopuun, mutta tulopoliittista ratkaisua ei haluttu enää lykätä eteenpäin. Erityisesti STK ja LTK saivat kuitenkin lupauksen neuvottelujärjestelmän kehittämisestä, mikä siinä kohtaa riitti vakuudeksi tulevasta.