Browsing by Subject "konstruktionismi"

Tutkielmassa tarkastellaan Israelin ja kahden arabimaan, Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien ja Bahrainin välisen Abraham-sopimuksen herättämiä reaktioita jälkimmäisten naapurimaassa, Saudi-Arabiassa. Sopimus loi diplomaattisuhteet mainittujen maiden välille ja rikkoi siten arabimaailmassa pitkään jatkuneen perinteen olla olematta virallisesti tekemisissä Israelin kanssa. Saudi-Arabia puolestaan on merkittävä poliittinen vaikuttaja Lähi-idässä ja kahden sopimuksen tehneen emiirikunnan läheinen liittolainen. Siten sen näkemyksillä asiassa on sekä merkitystä että mielenkiintoa. Käytännön tutkimuskohteena ovat maan suurissa sanomalehdissä julkaistut kirjoitukset aiheesta, sekä lehtien omat toimitetut artikkelit että lukijoiden mieli-pidekirjoitukset. Kirjoitusten pohjalta tehdään päätelmiä maan hallinnon asennoitumisesta sopimukseen. Taustaoletus on se että lehtien toimitetut artikkelit heijastavat jotenkin hallinnon linjaa, kuten monissa autoritaarisen hallinnon maissa on tapana. Toisaalta mielipidekirjoitukset kertovat yksityisten kansalaisten näkemyksistä Israelin ja arabimaiden lähentymisen suhteen ja avartavat täten kuvaa tämän kehityksen aiheuttamista reaktioista näissä maissa. Eräs tutkielman tavoitteista onkin tarkastella sananvapauden tilaa Saudi-Arabiassa, sekä median että sen kuluttajien osalta. Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassa sovelletaan konstruktionistista kansainvälisten suhteiden teoriaa. Sen lähtökohtana on valtion yhteiskunnallinen identiteetti, josta käsin sen poliittista käyttäytymistä tarkastellaan. Vertauskohtana on inhimillinen yksilöidentiteetti. Teorian juuret ovat täten sosiaali- psykologiassa mutta sitä on muokattu paremmin politiikan ja valtioiden kansainvälisten suhteiden tutkimukseen sopivaksi. Tämän tutkielman kannalta keskeiset alan teoreetikot ovat Michael Barnett ja Alexander Wendt. Arabimaiden identiteetti on kokenut muutoksia koko niiden itsenäisyyden ajan. Syynä ovat olleet erilaiset konfliktit joihin maat ovat ajautuneet, pitkälti Lähi-idän ei-arabialaisten maiden kanssa. Konfliktien seurauksena ne ovat joutuneet arvioimaan uudestaan suhdettaan toisiinsa ja mainittuihin muihin maihin, siis luomaan uudestaan oikeaoppisen arabismin normit. Julkilausumattomana päämääränä on ollut arabi-maailman poliittinen yhtenäisyys. Jokaisen konfliktin ja sitä seuranneen arvokeskustelun myötä tällainen yhtenäisyys on kuitenkin vähentynyt ja monet maat ovat alkaneet luoda kahdenkeskisiä suhteita alueen ei-arabialaisiin maihin. Abraham-sopimus kuuluu luontevasti tällaisten poliittista epäjärjestystä arabimaailmassa aiheuttaneiden tapahtumien sarjaan. Tutkielmassa vertaillaan tilannetta ennen ja jälkeen sopimuksen syntyä sekä sen aiheuttamia reaktioita arabimaiden hallinnoissa ja yksityisissä kansalaisissa. Aineiston perusteella on ilmeistä, että maiden yhtenäisyys ei ole paljon kasvanut Israelin ja parin Persianlahden emiirikunnan lähentymisen seurauksena. Pikemminkin hajaantuminen on jatkunut entiseen malliin. Monet Saudi-Arabian kansalaisetkin tuntuvat kannattavan maansa suhteiden normalisointia Israelin kanssa vaikka eivät sitä suoraan kirjoituksissaan sano. Maan virallinen asema Lähi-idän maiden yhteisössä tekee tämän kuitenkin vaikeaksi. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös että Saudi-Arabian perinteinen lehdistö on lojaali maan hallinnolle ja heijastaa varsin uskollisesti sen poliittista linjaa. Toisaalta yksityisillä kansalaisilla on varsin suuri vapaus ilmaista mielipiteensä lehtien palstoilla, tietyin rajoituksin. Ajoittain on vaikea havaita minkäänlaista eroa mielipidekirjoituksiin muiden, demokraattisempien maiden lehdissä. Sikäli maan huono maine sanan-vapauden suhteen ei ole täysin perusteltu. Kirjoitukset osoittavat, että Saudi-Arabian kansalaiset ja toimittajat tuntevat hyvin Lähi-idän monimutkaiset poliittiset olosuhteet ja voivat kirjoittaakin niistä suhteellisen vapaasti, varsinkin yksityiset kansalaiset. Toimittajat joutuvat tietysti valitsemaan sanansa huolellisemmin. Sikäli Saudi-Arabian media ei suuresti poikkea minkä tahansa maan vastaavasta.

Teknologisen kehityksen ja työn intensifikaation myötä työn ja perheen rajat ovat hämärtyneet ja elämänalueiden integroituminen on yhä yleisempää. Teknologian mahdollistama joustavuus on tutkimusten mukaan yhtäältä helpottanut työn ja perheen yhteensovittamista, mutta samalla johtanut työn liialliseen läikkymiseen perheen alueelle. Työn ja perheen rajateoria tarkastelee yksilöä työn ja perheen välisiä joustavia ja läpäiseviä rajapintoja ylittävänä toimijana, joka pyrkii tasapainottamaan omaa elämäänsä näiden välillä. Työn ja perheen suhdetta on tutkittu lähinnä realistisesta näkökulmasta ja kvantitatiivisin menetelmin. Tässä tutkielmassa aihetta lähestytään konstruktionistisesta viitekehyksestä käsin. Tavoitteena on valottaa työn ja perheen rajapintaa diskursiivisesta näkökulmasta, sosiaalisesti konstruoitavana ilmiönä. Kiinnostuksen kohteena on, millaiseksi työn ja perheen suhde ja työntekijän toimijuus rajanylittäjänä rakentuvat sekä millaisin retorisin keinoin rajoista neuvotellaan. Aineisto koostuu kolmesta ryhmähaastattelusta, joissa samassa organisaatiossa asiantuntijatyötä tekevät työntekijät kommentoivat työnantajansa perheystävällisyyttä. Teoreettismetodologinen lähestymistapa on laadullinen asennetutkimus. Aineistosta jäsentyi neljä diskurssia, joiden kautta työn ja perheen yhteensovittamista koskevaa puhetta tuotetaan: itseohjautuvuuden, ahkeruuden, kuuliaisuuden ja syyllisyyden diskurssit. Työntekijän toimijuus rakentuu diskursseissa eri tavoin. Itseohjautuvuuden diskurssissa toimijuus rakentuu yrittäjämäisenä orientaationa, jossa korostuu työntekijän vapaus ja autonomia rajojen määrittäjänä. Ahkeruuden diskurssissa toimijuus rakentuu toimijuutena suhteessa itseen, jolloin korostuu ahkeruus ja työntekijän joustaminen työnantajan suuntaan jopa perheen kustannuksella. Kuuliaisuuden diskurssissa rakentuu versio työntekijän heikosta toimijuudesta, jolloin korostuu työnantajan rooli rajojen asettajana silloin, kun se on työntekijälle itselleen vaikeaa. Haastateltavat käyttävät syyllisyyden diskurssia tasapainotellessaan eri roolien ja identiteettien välillä sekä tilanteissa, joissa hyväksyttävää käyttäytymistä määrittävät sosiaaliset normit eivät välttämättä ole selkeät. Kaiken kaikkiaan työn ja perheen suhde rakentuu monitahoisena ilmiönä, jota määritellään ja josta neuvotellaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Elämänalueiden integroituminen rakentuu luonnollisena osana nykyaikaista työelämää, ja integroimiseen myös kuvataan koettavan normatiivista painetta. Integroituminen rakentuu kuitenkin kiistanalaisena ilmiönä: yhtäältä yhteensovittamista helpottavana yksilöllisenä joustavuutena, sekä toisaalta täydellisenä ajallisten, fyysisten ja psykologisten rajojen hämärtymisenä. Käytännön tasolla johtopäätöksenä todetaan, että organisaatioissa tulisi kiinnittää huomiota niihin vuorovaikutuksen ja kielenkäytön käytäntöihin, joissa rakennetaan työn ja perheen yhteensovittamista, rajojen joustavuutta ja hyvää työntekijyyttä määrittäviä normeja. Työn ja muun elämän rajojen hämärtyminen on edelleen kiihtyvä trendi. Lisää laadullista ja konstruktionistista tutkimusta tarvitaan monipuolisemman ymmärryksen luomiseksi ilmiöstä.

Tarkastelen tutkimuksessani sitä kuvaa, joka rakentuu kaunokirjallisuuden välityksellä naisista, heidän elämästään ja kohtaloistaan Suomen sisällissodan aikana. Olen myös kartoittanut niitä yhteiskunnallisia ja aatteellisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka tuona aikana vallitsivat. Aineistoni keskeisin teos on Anneli Kannon ”Veriruusut” (2008). Maila Talvion “Kurjet” (1919) ja Hilja Haahden “Todistaja” (1921) ovat vertailuaineistona. Lähtökohtanani ovat narratologisesti suuntautuneet tutkimustavat, jotka suuntaavat huomion kertomuksen rakenteisiin, esimerkiksi henkilöhahmoihin, tapahtumapaikkoihin tai toimijoiden intentioihin. Tässä tutkimuksessa huomion keskipisteenä ovat henkilöhahmot, erityisesti naiset. Käytän analysoinnin apuna aineistosta nousevaa teemoittelua. Teoreettinen näkökulmani on sosiaalinen konstruktionismi eli todellisuuden sosiaalinen rakentuminen, jonka mukaan sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Kieli ja sen käyttö eivät vain kuvaa maailmaa, vaan samanaikaisesti havainnoinnin kanssa myös rakentavat sitä. Nämä kirjat ovat omalta osaltaan rakentamassa sitä kuvaa, joka meillä historiastamme on.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suvereniteetti-käsitteen käyttöä ja käsitteellistämistä Britannian kaksikamarisessa parlamentissa 1950-, 1970- ja 1990-luvuilla. Suvereniteetti on kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tärkeimpiä käsitteitä. Käsitteellä on yleisesti tarkoitettu poliittisen yhteisön korkeimman vallankäyttäjän ominaisuutta. Suvereniteettiin liitetään myös itsemäärääminen ja itsenäisyys. Politiikan tutkijoiden ja lainharjoittajien parissa ei kuitenkaan vallitse konsensusta sen merkityksestä ja on esitetty käsitteen hylkäämistä sen paradoksaalisuuden vuoksi. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä dimensioita Britannian parlamentaarikkojen suvereniteettidiskurssit ovat heijastaneet Euroopan integraation ja globalisaation edetessä. Britannia on hyvä tutkimuskohde, koska se on suhtautunut ylikansalliseen päätöksentekoon varauksellisesti. Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä nostetaan esille suvereniteetin monet määritelmät, Britannian parlamentin suvereenisuuden periaate, Euroopan poliittisen järjestelmän ja valtiosuvereenisuuden muotoutuminen sekä konstruktionistinen lähestymistapa suvereniteetin käsitteeseen. Tarkasteltavat vuosikymmenet on valittu niiden poliittisen ja historiallisen merkityksen vuoksi. 1950-luvulla Brittiläinen imperiumi alkoi purkautua ja Schumanin julistuksen myötä elettiin Euroopan yhteisön ensihetket. Vuonna 1973 Britannia liittyi Euroopan yhteisön jäseneksi ja postmodernilla 1990-luvulla globalisaation voidaan nähdä entisestään kiihtyneen. Tutkielmassa suvereniteettia lähestytään sekä määrällisesti että laadullisesti analysoimalla Hansard-korpukseen tallennettuja Britannian parlamentissa käytyjä puheita. Tutkimusaineistona on 900 kolmelta eri vuosikymmeneltä sattumanvaraisesti valittua suvereniteetti-käsitteen sisältävää konkordanssiriviä ja suvereniteetin 30 kollokaatiota. Aineiston analysoimiseksi käsitteelle on luotu seitsemän eri dimensiota, jotka ovat kotimainen dimensio, juridinen dimensio, supranationaalinen dimensio, parlamentaarinen dimensio, kontraktuaalinen dimensio, teoreettinen dimensio ja dekonstruktiivinen dimensio. Kotimainen dimensio viittaa valtion sisäiseen suvereniteettiin, juridinen dimensio ulkoiseen suvereniteettiin, supranationaalinen dimensio toimivallan siirtymiseen ylikansallisille elimille, parlamentaarinen dimensio suvereenia lainsäädäntövaltaa käyttäviin instituutioihin, kontraktuaalinen dimensio kansanvaltaan, teoreettinen dimensio suvereniteetin ontologiaan ja dekonstruktiivinen dimensio suvereniteetin olemattomuuteen tai pahuuteen. Konkordanssirivit on analysoitu dimensioihin ja analyysiosiossa on esitetty laskelmat dimensioiden frekvensseistä ja vertailtu käsitteen kollokaatioprofiileja konkordanssianalyysin tuloksiin. Tutkielman tulokset osoittavat hypoteesin mukaisesti, että juridinen dimensio on ollut korkeimmillaan 1950-luvulla ja parlamentaarinen dimensio 1970-luvulla. 1990-luvulla ei ole nähtävissä hypoteesissa esitettyä dekonstruktiivisen dimension frekvenssin merkittävää kasvua. Sen sijaan 1990-luvulla on lisääntynyt kontraktuaalinen dimensio, mikä indikoi tarvetta painottaa demokraattista valtuutusta vallankäytölle. Kollokaatti national, “kansallinen”, esiintyy kaikkina vuosikymmeninä kahden frekventeimmän kollokaatin ryhmässä. Tämä viittaa siihen, että suvereenisuus liitetään kansallisvaltioiden ensisijaisuutta koskeviin normatiivisiin periaatteisiin. Tutkielman loppupäätelmissä esitetään, että suvereniteetin dimensioiden olemassaolo määräytyy niiden konstruoitumisesta poliittisissa diskursseissa. Suvereniteetin eri dimensioiden tutkiminen on tärkeää, koska suvereniteetti-konstruktio on yhteydessä siihen, kuinka käsitettä harjoitetaan poliittis-oikeudellisissa toimintaympäristöissä. Aikana, jolloin kansallista päätäntävaltaa on delegoitu ylikansallisille elimille, absoluuttisen ja jakamattoman suvereenisuuden klassiseen käsitykseen kohdistuu erityisiä haasteita.