Browsing by Subject "korporatismi"
Now showing items 1-10 of 10
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläistä marttatoimintaa jatkosodan aikana. Tavoitteena on selvittää, millaista Marttaliiton alaisen Helsingin Marttayhdistyksen toiminta oli sodan ja sen sanelemien poikkeusolojen aikana, sekä toisaalta tarkastella tätä toimintaa ohjanneita ideologisia ja ulkoisia voimia. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoituivat Helsingin Marttayhdistyksen vuosikertomukset vuosilta 1941–1944. Näitä asiakirjoja tarkastellaan tutkimuksessa historiantutkimukselle luonteenomaisen aineistolähtöisen lähestymistavan keinoin sekä aineisto- ja teorialähtöisen sisällönanalyysin työkaluja soveltaen. Teorialähtöistä sisällönanalyysiä varten tähän tutkielmaan valikoituivat maternalismin ja korporatismin näkökulmat, joiden muodostamaa viitekehystä hyödynnettiin tutkimusaineistosta ilmenneen marttatoiminnan tarkasteluun. Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta voidaan tunnistaa tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella kolme keskeistä kokonaisuutta, jotka määrittivät helsinkiläistä marttatyötä jatkosodan aikana. Ensimmäinen näistä muodostui yhdistyksen alaisista kerhoilloista sekä ruohonjuuritasolla tehtävästä, nimenomaan martoille kohdistetusta opetus- ja virkistystoiminnasta. Tällainen järjestetty ohjelma mahdollisti rivijäsenien marttaharrastuksesta kiinni pitämisen myös poikkeusoloissa. Lisäksi kerhoissa toteutettiin laajemmin yhteiskuntaan suunnattua huolto- ja avustustyötä. Toisen kokonaisuuden loi yhdistyksen tarjoama neuvontatyö, jonka välityksellä se pyrki tarjoamaan konkreettisin neuvoin apua niin jäsenilleen kuin muillekin helsinkiläisille. Stockmannin tavaratalon tiloissa järjestetyillä näyttelyillä oli erityisen näkyvä rooli helsinkiläisten marttojen suorittamassa neuvontatyössä. Niiden kautta Helsingin Marttayhdistys pystyi tarjoamaan suurelle yleisölle apua pula-ajan ja tuotantokamppailun aiheuttamien vaikeuksien selättämiseen kaupunkiolosuhteissa. Kolmas kokonaisuus muodostui Marttakoulun tekemästä työstä sekä koulun yhteyteen vuonna 1941 perustetusta kotitaloudellisesta neuvonta-asemasta. Alun perin kotiapulaiskouluna alkunsa saanut Marttakoulu koki kurssitoiminnan uudistumisen ja valtion laajentuneen tuen myötä merkittäviä muutoksia jatkosodan aikana. Koulun merkitystä helsinkiläisille korosti sinne avattu neuvonta-asema, josta käsin Martat pystyivät tarjoamaan keskitettyä neuvontatyötä ympäri vuoden. Suoritetun analyysin pohjalta voidaan todeta, että Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta oli tunnistettavissa sekä maternalismin että korporatismin merkkejä. Marttaliikkeen äitiyden merkitystä korostanut ideologia näkyi sekä naisten ja äitien kotien piirissä tekemän työn huomioimisessa että laajemmin yhteiskunnallisena äitiytenä tulkittavana huolenpitona. Korporatistiset piirteet puolestaan kuvastuivat niissä tavoissa, joilla martat itse tukivat valtiovallan intressejä sekä toisaalta niissä marttojen työmuodoissa, joihin valtio suuntasi taloudellista tukea ja ohjausta.
-
(2021)Tutkielmassa tarkastellaan helsinkiläistä marttatoimintaa jatkosodan aikana. Tavoitteena on selvittää, millaista Marttaliiton alaisen Helsingin Marttayhdistyksen toiminta oli sodan ja sen sanelemien poikkeusolojen aikana, sekä toisaalta tarkastella tätä toimintaa ohjanneita ideologisia ja ulkoisia voimia. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoituivat Helsingin Marttayhdistyksen vuosikertomukset vuosilta 1941–1944. Näitä asiakirjoja tarkastellaan tutkimuksessa historiantutkimukselle luonteenomaisen aineistolähtöisen lähestymistavan keinoin sekä aineisto- ja teorialähtöisen sisällönanalyysin työkaluja soveltaen. Teorialähtöistä sisällönanalyysiä varten tähän tutkielmaan valikoituivat maternalismin ja korporatismin näkökulmat, joiden muodostamaa viitekehystä hyödynnettiin tutkimusaineistosta ilmenneen marttatoiminnan tarkasteluun. Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta voidaan tunnistaa tutkielmassa käytetyn aineiston perusteella kolme keskeistä kokonaisuutta, jotka määrittivät helsinkiläistä marttatyötä jatkosodan aikana. Ensimmäinen näistä muodostui yhdistyksen alaisista kerhoilloista sekä ruohonjuuritasolla tehtävästä, nimenomaan martoille kohdistetusta opetus- ja virkistystoiminnasta. Tällainen järjestetty ohjelma mahdollisti rivijäsenien marttaharrastuksesta kiinni pitämisen myös poikkeusoloissa. Lisäksi kerhoissa toteutettiin laajemmin yhteiskuntaan suunnattua huolto- ja avustustyötä. Toisen kokonaisuuden loi yhdistyksen tarjoama neuvontatyö, jonka välityksellä se pyrki tarjoamaan konkreettisin neuvoin apua niin jäsenilleen kuin muillekin helsinkiläisille. Stockmannin tavaratalon tiloissa järjestetyillä näyttelyillä oli erityisen näkyvä rooli helsinkiläisten marttojen suorittamassa neuvontatyössä. Niiden kautta Helsingin Marttayhdistys pystyi tarjoamaan suurelle yleisölle apua pula-ajan ja tuotantokamppailun aiheuttamien vaikeuksien selättämiseen kaupunkiolosuhteissa. Kolmas kokonaisuus muodostui Marttakoulun tekemästä työstä sekä koulun yhteyteen vuonna 1941 perustetusta kotitaloudellisesta neuvonta-asemasta. Alun perin kotiapulaiskouluna alkunsa saanut Marttakoulu koki kurssitoiminnan uudistumisen ja valtion laajentuneen tuen myötä merkittäviä muutoksia jatkosodan aikana. Koulun merkitystä helsinkiläisille korosti sinne avattu neuvonta-asema, josta käsin Martat pystyivät tarjoamaan keskitettyä neuvontatyötä ympäri vuoden. Suoritetun analyysin pohjalta voidaan todeta, että Helsingin Marttayhdistyksen toiminnasta oli tunnistettavissa sekä maternalismin että korporatismin merkkejä. Marttaliikkeen äitiyden merkitystä korostanut ideologia näkyi sekä naisten ja äitien kotien piirissä tekemän työn huomioimisessa että laajemmin yhteiskunnallisena äitiytenä tulkittavana huolenpitona. Korporatistiset piirteet puolestaan kuvastuivat niissä tavoissa, joilla martat itse tukivat valtiovallan intressejä sekä toisaalta niissä marttojen työmuodoissa, joihin valtio suuntasi taloudellista tukea ja ohjausta.
-
(2021)Maisterintutkielman aiheena ovat Suomen työehtosopimusjärjestelmässä sekä työmarkkinapolitiikan piirissä tapahtuneet muutokset keskitetyn sopimisen lopun myötä. Keskusjärjestöjen kesken solmitut sopimukset työehdoista vaikuttavat olevan lopullisesti historiaa sopimisen siirryttyä liittotasolle vuoden 2016 kilpailukykysopimuksen jälkeen. Tutkielmassa tarkastellaan työehtosopimusjärjestelmän muutoksia ja muutoksen syitä institutionaalisesta lähestymistavasta: samanaikaisesti ollaan kiinnostuneita, kuinka työehtosopimusjärjestelmä on institutionaalisesti muuttunut, ja mikä muutosta on institutionaalisesti tarkasteltuna aiheuttanut. Tutkielmassa käsitellään myös muita työmarkkinapoliittisia muutoksia keskitetyn sopimisen jälkeen ja kuinka muutokset vaikuttavat korporatismin rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielmassa hyödynnetään historiallis-institutionalistista tutkimusotetta. Työehtosopimisen ja suomalaisen korporatismin historialla on merkitystä, sillä historiallisen institutionalismin mukaan tapahtumat ja muutokset eivät ole yksittäisiä itsenäisiä tapahtumia vaan osa pitempää jatkumoa. Tutkielman aineistona käytetään sekä dokumentti- että haastatteluaineistoa. Dokumenttien avulla analysoidaan kolmen sopimusalan työehtosopimusneuvotteluja vuoden 2019–2020 neuvottelukierroksella sekä vuosina 2020 ja 2021 tapahtuneita irtiottoja valtakunnallisesta työehtosopimisesta. Tutkielmaa varten haastateltiin lisäksi helmi-maaliskuussa 2021 kuutta henkilöä, jotka edustavat Suomen työmarkkinaeliittiä. Tutkielman keskeinen havainto on suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän hajautuminen. Vahvasti keskittyneestä järjestelmästä on siirrytty liittokohtaiseen työehtosopimiseen ja viimeaikaisten muutosten myötä kohti yrityskohtaista työehtosopimista. Samalla työlainsäädännön ja sosiaaliturvan kehittäminen on eriytynyt työehtosopimisesta. Institutionaalisesti muutoksia selittää Mahoneyn ja Thelenin (2010) mallin mukainen sääntöjen korvaaminen (displacement) eli vanhojen sääntöjen korvaaminen uusilla, jossa toimijoiden eli työnantajajärjestöjen strategioilla on ollut suuri vaikutus muutosten syntyyn. Työehtosopimusjärjestelmän perustuminen institutionaalisiin tapoihin on mahdollistanut merkittävien muutosten tekemisen järjestöjen sääntömuutosten kautta eli käytännössä kieltämällä järjestöä solmimasta esimerkiksi työehtosopimuksia. Palkanmuodostuksen osalta tutkielman havainto on, että lopputulos liittokohtaisen sopimisen aikana on lähes sama kuin keskitetyn sopimisen aikana, vaikka mekanismi ja neuvottelujärjestelmä on hajautuneempi. Ns. neuvottelukierroksen päänavaajan instituutio on vahva, ja yhdessä valtakunnansovittelijan kanssa päänavaajasopimus on toiminut myös kansantaloudellisen palkkakoordinaation mekanismina. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että palkkatasa-arvokysymyksen ratkaisemiseksi ei liittokohtaisen sopimisen aikakaudella vaikuta olevan työkaluja eikä haastatteluaineiston perusteella konsensusta työmarkkinatoimijoiden kesken. Päänavaajan instituution vahvuus vaikuttaa myös palkkatasa-arvokysymykseen, sillä päänavaajasopimuksena on toiminut kahdella viime kierroksella miesvaltainen teknologiateollisuus. Tutkielman johtopäätöksenä nähdään suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän ja korporatismin olevan tällä hetkellä murroksessa. Muutoksia on tapahtunut viime vuosina kiihtyvällä tahdilla, etenkin jos kehitystä verrataan keskitetyn sopimisen ajan institutionaaliseen vakauteen. Silti kehityksen lopputulos ei vielä ole selvä, vaan vasta tulevaisuus näyttää yleistyykö yrityskohtainen sopiminen valtakunnallisten työehtosopimusten kustannuksella, ja mitä vaikutuksia valtakunnallisten työehtosopimusten vähentymisellä olisi laajemmin esimerkiksi suomalaisen korporatismin vahvan aseman osalta.
-
(2021)Maisterintutkielman aiheena ovat Suomen työehtosopimusjärjestelmässä sekä työmarkkinapolitiikan piirissä tapahtuneet muutokset keskitetyn sopimisen lopun myötä. Keskusjärjestöjen kesken solmitut sopimukset työehdoista vaikuttavat olevan lopullisesti historiaa sopimisen siirryttyä liittotasolle vuoden 2016 kilpailukykysopimuksen jälkeen. Tutkielmassa tarkastellaan työehtosopimusjärjestelmän muutoksia ja muutoksen syitä institutionaalisesta lähestymistavasta: samanaikaisesti ollaan kiinnostuneita, kuinka työehtosopimusjärjestelmä on institutionaalisesti muuttunut, ja mikä muutosta on institutionaalisesti tarkasteltuna aiheuttanut. Tutkielmassa käsitellään myös muita työmarkkinapoliittisia muutoksia keskitetyn sopimisen jälkeen ja kuinka muutokset vaikuttavat korporatismin rooliin suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielmassa hyödynnetään historiallis-institutionalistista tutkimusotetta. Työehtosopimisen ja suomalaisen korporatismin historialla on merkitystä, sillä historiallisen institutionalismin mukaan tapahtumat ja muutokset eivät ole yksittäisiä itsenäisiä tapahtumia vaan osa pitempää jatkumoa. Tutkielman aineistona käytetään sekä dokumentti- että haastatteluaineistoa. Dokumenttien avulla analysoidaan kolmen sopimusalan työehtosopimusneuvotteluja vuoden 2019–2020 neuvottelukierroksella sekä vuosina 2020 ja 2021 tapahtuneita irtiottoja valtakunnallisesta työehtosopimisesta. Tutkielmaa varten haastateltiin lisäksi helmi-maaliskuussa 2021 kuutta henkilöä, jotka edustavat Suomen työmarkkinaeliittiä. Tutkielman keskeinen havainto on suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän hajautuminen. Vahvasti keskittyneestä järjestelmästä on siirrytty liittokohtaiseen työehtosopimiseen ja viimeaikaisten muutosten myötä kohti yrityskohtaista työehtosopimista. Samalla työlainsäädännön ja sosiaaliturvan kehittäminen on eriytynyt työehtosopimisesta. Institutionaalisesti muutoksia selittää Mahoneyn ja Thelenin (2010) mallin mukainen sääntöjen korvaaminen (displacement) eli vanhojen sääntöjen korvaaminen uusilla, jossa toimijoiden eli työnantajajärjestöjen strategioilla on ollut suuri vaikutus muutosten syntyyn. Työehtosopimusjärjestelmän perustuminen institutionaalisiin tapoihin on mahdollistanut merkittävien muutosten tekemisen järjestöjen sääntömuutosten kautta eli käytännössä kieltämällä järjestöä solmimasta esimerkiksi työehtosopimuksia. Palkanmuodostuksen osalta tutkielman havainto on, että lopputulos liittokohtaisen sopimisen aikana on lähes sama kuin keskitetyn sopimisen aikana, vaikka mekanismi ja neuvottelujärjestelmä on hajautuneempi. Ns. neuvottelukierroksen päänavaajan instituutio on vahva, ja yhdessä valtakunnansovittelijan kanssa päänavaajasopimus on toiminut myös kansantaloudellisen palkkakoordinaation mekanismina. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että palkkatasa-arvokysymyksen ratkaisemiseksi ei liittokohtaisen sopimisen aikakaudella vaikuta olevan työkaluja eikä haastatteluaineiston perusteella konsensusta työmarkkinatoimijoiden kesken. Päänavaajan instituution vahvuus vaikuttaa myös palkkatasa-arvokysymykseen, sillä päänavaajasopimuksena on toiminut kahdella viime kierroksella miesvaltainen teknologiateollisuus. Tutkielman johtopäätöksenä nähdään suomalaisen työehtosopimusjärjestelmän ja korporatismin olevan tällä hetkellä murroksessa. Muutoksia on tapahtunut viime vuosina kiihtyvällä tahdilla, etenkin jos kehitystä verrataan keskitetyn sopimisen ajan institutionaaliseen vakauteen. Silti kehityksen lopputulos ei vielä ole selvä, vaan vasta tulevaisuus näyttää yleistyykö yrityskohtainen sopiminen valtakunnallisten työehtosopimusten kustannuksella, ja mitä vaikutuksia valtakunnallisten työehtosopimusten vähentymisellä olisi laajemmin esimerkiksi suomalaisen korporatismin vahvan aseman osalta.
-
(2020)Sukupuolistuneet palkkaerot ovat yksi keskeisin ja pitkäaikaisin tasa-arvo-ongelma Suomessa. Kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö velvoittavat Suomea samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamiseen, mutta palkkaerot ovat kaventuneet huomattavasti hitaammin kuin poliittisissa tavoitteissa on pyritty. Aiemman korporatiivista palkkapolitiikkaa käsittelevän tutkimuksen perusteella voidaan todeta palkkojen määräytyvän Suomessa poliittisesti. Lisäksi aiemman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että työmarkkinatoimijat ohjaavat päätöksentekoa niille ei-uhkaaviin kysymyksiin ja naisvaltaisten töiden aliarvostus on työmarkkinajärjestelmän institutionalisoimaa. Tähän perustuen voidaan todeta, että työmarkkinajärjestelmä on ollut osaltaan vaikuttamassa sukupuolistuneiden palkkaerojen syntyyn ja se uusintaa niitä aktiivisesti kaiken aikaa. Tässä tutkielmassa selvitin kolmikantaisen palkkatasa-arvotyön haasteita ja tutkimuskysymykseni olivat: (1) mitä haasteita työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijat näkevät samapalkkaisuustyöskentelyssä ja (2) mitä haasteita palkkatasa-arvotyöhön liittyy. Työ lähtee oletuksista, että samapalkkaisuusperiaate ei nykyisellään työmarkkinoilla toteudu ja että palkat muodostuvat Suomessa poliittisen prosessin tuotteena. Tätä järjestelmää, jossa palkat muotoutuvat, nimitän tutkimuksessa palkkatasa-arvotyöksi ja sen parissa toimivia osapuolia työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiksi. Tutkimuksen lähtöoletus on, että tässä palkkoja ja työmarkkinapolitiikkaa muovaavassa järjestelmässä on haasteita, joiden vuoksi palkkaerot eivät ole kaventuneet tavoitellusti. Haastattelemalla keskeisiä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoita pyrin tunnistamaan järjestelmän haasteita nimenomaan palkkatasa-arvotyön sisältäpäin, kolmikantaisen työskentelyn rajapinnasta. Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena ja keräsin aineiston syksyn 2019 aikana haastattelemalla kuutta keskeistä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijaa teemahaastattelurunkoa hyödyntäen. Analysoin aineiston aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen neljässä vaiheessa: pelkistys, ryhmittely, luokittelu ja käsitteellistäminen. Luokittelulla vastasin ensimmäiseen tutkimuskysymykseen ja käsitteellistämisellä toiseen tutkimuskysymykseen. Luokittelussa muodostin työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiden nimeämistä haasteista viisi pääluokkaa: osapuolten näkemyserot, tehoton samapalkkaisuuspolitiikka, resurssit, tiedon vähyys ja usko vaikuttamismahdollisuuksiin. Näistä muodostin palkkatasa-arvotyön kolme keskeistä haastetta, jotka ovat: (1) palkkatasa-arvotyön monet tasot ja keskustelut, (2) priorisoinnin puute ja toimenpiteisiin tyytyminen ja (3) tiedon ja tutkimuksen lisätarve. Aineiston perusteella voidaan todeta, että osapuolten erimielisyys, heikko sitoutuminen ja poliittiset tavoitteet näyttävät heijastuvan myös itse järjestelmään ja varsinaista työskentelyyn pääsemistä hankaloittaa keskustelu palkkaerojen eri tasoista ja määritelmistä. Lisäämällä tietoa ja kasvattamalla osapuolten vastuuta palkkatasa-arvotyön tuloksista, työskentelyn sujuvuutta ja vaikuttavuutta saataisiin mahdollisesti parannettua
-
(2020)Sukupuolistuneet palkkaerot ovat yksi keskeisin ja pitkäaikaisin tasa-arvo-ongelma Suomessa. Kansainvälinen ja kansallinen lainsäädäntö velvoittavat Suomea samapalkkaisuusperiaatteen toteuttamiseen, mutta palkkaerot ovat kaventuneet huomattavasti hitaammin kuin poliittisissa tavoitteissa on pyritty. Aiemman korporatiivista palkkapolitiikkaa käsittelevän tutkimuksen perusteella voidaan todeta palkkojen määräytyvän Suomessa poliittisesti. Lisäksi aiemman tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että työmarkkinatoimijat ohjaavat päätöksentekoa niille ei-uhkaaviin kysymyksiin ja naisvaltaisten töiden aliarvostus on työmarkkinajärjestelmän institutionalisoimaa. Tähän perustuen voidaan todeta, että työmarkkinajärjestelmä on ollut osaltaan vaikuttamassa sukupuolistuneiden palkkaerojen syntyyn ja se uusintaa niitä aktiivisesti kaiken aikaa. Tässä tutkielmassa selvitin kolmikantaisen palkkatasa-arvotyön haasteita ja tutkimuskysymykseni olivat: (1) mitä haasteita työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijat näkevät samapalkkaisuustyöskentelyssä ja (2) mitä haasteita palkkatasa-arvotyöhön liittyy. Työ lähtee oletuksista, että samapalkkaisuusperiaate ei nykyisellään työmarkkinoilla toteudu ja että palkat muodostuvat Suomessa poliittisen prosessin tuotteena. Tätä järjestelmää, jossa palkat muotoutuvat, nimitän tutkimuksessa palkkatasa-arvotyöksi ja sen parissa toimivia osapuolia työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiksi. Tutkimuksen lähtöoletus on, että tässä palkkoja ja työmarkkinapolitiikkaa muovaavassa järjestelmässä on haasteita, joiden vuoksi palkkaerot eivät ole kaventuneet tavoitellusti. Haastattelemalla keskeisiä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoita pyrin tunnistamaan järjestelmän haasteita nimenomaan palkkatasa-arvotyön sisältäpäin, kolmikantaisen työskentelyn rajapinnasta. Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena ja keräsin aineiston syksyn 2019 aikana haastattelemalla kuutta keskeistä työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijaa teemahaastattelurunkoa hyödyntäen. Analysoin aineiston aineistolähtöistä sisällönanalyysia hyödyntäen neljässä vaiheessa: pelkistys, ryhmittely, luokittelu ja käsitteellistäminen. Luokittelulla vastasin ensimmäiseen tutkimuskysymykseen ja käsitteellistämisellä toiseen tutkimuskysymykseen. Luokittelussa muodostin työmarkkina- ja samapalkkaisuustoimijoiden nimeämistä haasteista viisi pääluokkaa: osapuolten näkemyserot, tehoton samapalkkaisuuspolitiikka, resurssit, tiedon vähyys ja usko vaikuttamismahdollisuuksiin. Näistä muodostin palkkatasa-arvotyön kolme keskeistä haastetta, jotka ovat: (1) palkkatasa-arvotyön monet tasot ja keskustelut, (2) priorisoinnin puute ja toimenpiteisiin tyytyminen ja (3) tiedon ja tutkimuksen lisätarve. Aineiston perusteella voidaan todeta, että osapuolten erimielisyys, heikko sitoutuminen ja poliittiset tavoitteet näyttävät heijastuvan myös itse järjestelmään ja varsinaista työskentelyyn pääsemistä hankaloittaa keskustelu palkkaerojen eri tasoista ja määritelmistä. Lisäämällä tietoa ja kasvattamalla osapuolten vastuuta palkkatasa-arvotyön tuloksista, työskentelyn sujuvuutta ja vaikuttavuutta saataisiin mahdollisesti parannettua
-
(2020)Tiedustelulainsäädännön kokonaisuudistus on ollut yksi 2010-luvun merkittävimmistä lakihankkeista. Uudistuksessa luotiin säädöspohja sotilastiedustelulle ja laajennettiin siviilitiedustelun toimivaltuuksia muun muassa sallimalla tietoliikennetiedustelu. Koska viranomaisten uudet toimivaltuudet vaikuttavat merkittävästi kansalaisten yksityisyydensuojaan, käytiin aiheesta laajaa julkista keskustelua koko lainvalmistelun ajan. Pro gradu -työssä tutkitaan eri sidosryhmien pääsyä tiedustelulakeja käsittelevään uutisointiin Helsingin Sanomissa vuosien 2015–2019 aikana. Työ on tapaustutkimus, jossa selvitetään, millaiset toimijat ja sidosryhmät pääsivät esille mediajulkisuudessa. Mediajulkisuus käsitteellistetään yhdeksi poliittisen päätöksenteon areenaksi, jolla erilaisia intressitahoja ja -ryhmittymiä edustavat toimijat neuvottelevat yhteiskunnallisista teemoista. Julkisuutta arvioidaan myös deliberatiivisen demokratian ideaalimallien näkökulmasta. Mediajulkisuudella on tutkimuskirjallisuuden valossa kahtiajakautunut suhde poliittiseen päätöksentekoon. Se voidaan erottaa konstruktivistisen ajattelutavan mukaisesti omaksi symboliseksi todellisuudekseen suhteessa lainvalmistelun aineellisen todellisuuteen. Toisaalta politiikan medioitumiskehitys myös tosiasiallisesti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja siten myös lainvalmisteluun. Lainvalmistelun sidosryhmät ymmärretään tutkimuksessa laajasti tahoiksi, joilla on asiantuntemusta tai intressiä valmisteltavaan asiaan. Työssä huomioidaan myös suomalaisen korporatistiseksi mielletyn poliittisen päätöksenteon kulttuurin vaikutus sidosryhmien pääsyyn poliittisen päätöksenteon eri areenoille. Tiedustelulakeja on valmisteltu laaja-alaisissa työryhmissä, ja valmistelua on leimannut poliittinen yksimielisyys uuden säädöspohjan tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Tutkimusmenetelmänä työssä hyödynnetään määrällistä sisällönanalyysiä, jonka avulla aineistosta luokiteltiin näkökulmia Helsingin Sanomissa tarkasteluvuosina esittäneet toimijat. Aineistosta löydetyt toimijat luokiteltiin poliitikkoihin ja lainvalmistelijoihin, viranomaisiin, järjestöihin ja yrityksiin sekä kansalaisiin ja tutkijoihin. Tutkimuksen perusteella valtaosa ääneen päässeistä toimijoista edustaa vakiintuneita, poliittisen päätöksenteon sisäpiiriin kuuluvia ryhmiä. Myös muiden viranomaisten ja tutkijoiden näkökannat pääsivät esiin uutisoinnissa. Sen sijaan aineistosta löydettiin vain muutama järjestöjä tai yksittäisiä kansalaisia edustava toimija. Tutkimustulos vahvistaa osaltaan aiempia tutkimustuloksia, joiden perusteella mediajulkisuuteen ja journalismiin pääsyyn vaikuttavat muun muassa toimijan taloudelliset ja tiedolliset resurssit ja journalistisen työn reunaehdot. Vaikka perinteiset institutionaalisten ja vaikutusvaltaisten ryhmien edustajat ovat lehden uutisoinnissa hyvin esillä, ei toimijoiden määrällisestä luokittelusta voida päätellä, että uutisointi olisi ollut näkökulmien kannalta yksipuolista. Toimittajat ottivat itse aktiivisesti kantaa toimijoiden näkemyksiin ja myös haastoivat niitä.
-
(2020)Tiedustelulainsäädännön kokonaisuudistus on ollut yksi 2010-luvun merkittävimmistä lakihankkeista. Uudistuksessa luotiin säädöspohja sotilastiedustelulle ja laajennettiin siviilitiedustelun toimivaltuuksia muun muassa sallimalla tietoliikennetiedustelu. Koska viranomaisten uudet toimivaltuudet vaikuttavat merkittävästi kansalaisten yksityisyydensuojaan, käytiin aiheesta laajaa julkista keskustelua koko lainvalmistelun ajan. Pro gradu -työssä tutkitaan eri sidosryhmien pääsyä tiedustelulakeja käsittelevään uutisointiin Helsingin Sanomissa vuosien 2015–2019 aikana. Työ on tapaustutkimus, jossa selvitetään, millaiset toimijat ja sidosryhmät pääsivät esille mediajulkisuudessa. Mediajulkisuus käsitteellistetään yhdeksi poliittisen päätöksenteon areenaksi, jolla erilaisia intressitahoja ja -ryhmittymiä edustavat toimijat neuvottelevat yhteiskunnallisista teemoista. Julkisuutta arvioidaan myös deliberatiivisen demokratian ideaalimallien näkökulmasta. Mediajulkisuudella on tutkimuskirjallisuuden valossa kahtiajakautunut suhde poliittiseen päätöksentekoon. Se voidaan erottaa konstruktivistisen ajattelutavan mukaisesti omaksi symboliseksi todellisuudekseen suhteessa lainvalmistelun aineellisen todellisuuteen. Toisaalta politiikan medioitumiskehitys myös tosiasiallisesti vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon ja siten myös lainvalmisteluun. Lainvalmistelun sidosryhmät ymmärretään tutkimuksessa laajasti tahoiksi, joilla on asiantuntemusta tai intressiä valmisteltavaan asiaan. Työssä huomioidaan myös suomalaisen korporatistiseksi mielletyn poliittisen päätöksenteon kulttuurin vaikutus sidosryhmien pääsyyn poliittisen päätöksenteon eri areenoille. Tiedustelulakeja on valmisteltu laaja-alaisissa työryhmissä, ja valmistelua on leimannut poliittinen yksimielisyys uuden säädöspohjan tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Tutkimusmenetelmänä työssä hyödynnetään määrällistä sisällönanalyysiä, jonka avulla aineistosta luokiteltiin näkökulmia Helsingin Sanomissa tarkasteluvuosina esittäneet toimijat. Aineistosta löydetyt toimijat luokiteltiin poliitikkoihin ja lainvalmistelijoihin, viranomaisiin, järjestöihin ja yrityksiin sekä kansalaisiin ja tutkijoihin. Tutkimuksen perusteella valtaosa ääneen päässeistä toimijoista edustaa vakiintuneita, poliittisen päätöksenteon sisäpiiriin kuuluvia ryhmiä. Myös muiden viranomaisten ja tutkijoiden näkökannat pääsivät esiin uutisoinnissa. Sen sijaan aineistosta löydettiin vain muutama järjestöjä tai yksittäisiä kansalaisia edustava toimija. Tutkimustulos vahvistaa osaltaan aiempia tutkimustuloksia, joiden perusteella mediajulkisuuteen ja journalismiin pääsyyn vaikuttavat muun muassa toimijan taloudelliset ja tiedolliset resurssit ja journalistisen työn reunaehdot. Vaikka perinteiset institutionaalisten ja vaikutusvaltaisten ryhmien edustajat ovat lehden uutisoinnissa hyvin esillä, ei toimijoiden määrällisestä luokittelusta voida päätellä, että uutisointi olisi ollut näkökulmien kannalta yksipuolista. Toimittajat ottivat itse aktiivisesti kantaa toimijoiden näkemyksiin ja myös haastoivat niitä.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan työllisyyden muotoutumista ja vakiinnuttamista suomalaisen yhteiskunnan sekä työmarkkinoiden yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin ongelmaksi 1900-luvun lopulla. Tutkimusta on motivoinut erityisesti ajatus työllisyydestä taloudellisen kestävyyden ja hyvinvoinnin yleismittarina, joka on ohjannut julkista keskustelua yhä enemmän tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuottavuuden suuntaan. Tutkimuksen kohteena ovat työmarkkinoiden ja suomalaisen korporatismin kaksi historiallisesti merkittävintä toimijaa, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) ja Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK). Tutkimus kohdentuu näiden kahden työmarkkinakeskusjärjestön työllisuuspuheeseen, näkemyksiin talous- ja työpolitiikasta, sekä talouden rakenteiden ja työmarkkinoiden muutoksen käsittelemiseen 1970-luvun puolivälin ja 1990-luvun laman työllisyyden kriiseissä. Tutkimusaineisto on muodostettu työmarkkinakeskusjärjestöjen edellä mainittujen ajanjaksojen keskeisimmistä järjestölehdistä, Palkkatyöläisestä (SAK), Työnantajasta (STK) sekä Teollisuusviikosta (STK). Tutkimus on rajattu ajallisesti tarkemmin korkean työttömyyden kausiin, 1970-luvun osalta vuosiin 1975–1976 ja 1990-luvun laman osalta vuosiin 1991–1992. Tutkimus on toteutettu laadullisen sisällönanalyysin ja kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksessa hyödynnetään aiempaa työmarkkinoiden ja talouspolitiikan tutkimusta, sekä uusinstitutionalismin, sosiaalisen konstruktionismin ja korporatismin tutkimuksen näkökulmia. Työllisyysongelma ja työpolitiikka ovat perinteisesti ilmenneet Suomessa muille talouspoliittisille näkökannoille, kuten viennin kilpailukyvylle ja kasvupolitiikalle, alisteisina tulokulmina hyvinvointikysymyksiin. Työllisyyden laajempaan yhteiskunnallisen merkityksen kasvuun havahduttiin järjestölehdissä merkittävässä määrin vasta 1990-luvulla suurtyöttömyyden myötä. Esimerkiksi työttömyyden kustannusten ja kilpailukyvyn haasteiden ilmaiseminen työllisyyspuheessa yleistyi tutkimusajanjaksolla. Tästä huolimatta työllisyyden perinteinen toissijainen rooli muihin talous- ja hyvinvointitavoitteisiin nähden ei vielä murtunut työllisyyspuheessa, vaikka työllisyysongelman käsitteellistäminen alkoi yleistyä ja kehittyä. SAK:n ja STK:n yhteiskunnallinen vahva toimijuus työvoiman ja työllisyyden tehtävien määrittelyssä vahvisti jatkuvuutta myös työllisyyspuheessa. 1970-luvulta 1990-luvulle korporatistinen työmarkkinajärjestelmä sitoi osapuolten toimijuuden työmarkkinainstituutioihin, kuten tulopolitiikkaan. Tutkimus vahvistaa, ja työmarkkinajärjestöjen osalta täydentää, aiemman työmarkkinahistorian tutkimuksen käsityksiä työllisyydestä erillisenä yhteiskunnallisena ongelmana erityisesti ennen 1990-lukua, sekä tuo esiin suomalaisten työmarkkinajärjestelmän polkuriippuvuuden. 1990-luvun alussa työmarkkinasuhteet joutuivat koetukselle ja sidos löyheni, muttei rauennut. Elinkeinoelämän ja työnantajien intressien sekä vaikutusvallan jatkumo ja toisaalta uusi vahvistuminen työllisyyskysymyksissä on kuitenkin merkille pantavaa.
Now showing items 1-10 of 10