Browsing by Subject "kulttuurintutkimus"

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää miten prestiisi ja voiton tavoittelu kietoutuvat toisiinsa skotlantilaisessa elokuvateollisuudessa ja erityisesti julkisen rahoituksen varassa toimivan kulttuuriteollisuuden instituution, Creative Scotlandin, toiminnassa. Tämän lisäksi tutkielmassa selvitetään mahdollisia syitä sille, miksi Skotlannin naapurimaat ja Iso-Britannian muut alueet houkuttelevat ulkomaisia elokuvaprojekteja luokseen huomattavasti Skotlantia enemmän, syitä skotlantilaisten elokuvatyöntekijöiden maastamuuttoon ja alan rahoituksen vähyyteen. Lisäksi huomiota kiinnitetään kotoperäisen- ja kansainvälisen tuotannon välisiin suhteisiin ja ulkomaisen investoinnin merkitykseen skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa Creative Scotlandin omia julkaisuja: markkinointimateriaalia, vuosittaisia suunnitelmia ja tilinpäätöksiä vuodesta 2014 vuoteen 2024. Aineistoa tutkitaan kvalitatiivisen kulttuurintutkimuksen ja elokuvatutkimuksen teorian keinoin, eli analysoidaan tutkimusaineistosta nousevia diskursseja ja sidotaan nämä kulttuurisiin konteksteihin. Apuna käytetään akateemista elokuvakirjallisuutta, kulttuurintutkimuksen teoriaa, sekä kulttuuriteollisuuden toimintaa ja merkitystä selittävää teoriaa. Tämän lisäksi kulttuurialan toimittajien kirjoittamat artikkelit toimivat Creative Scotlandin sisäisiä menettelytapoja kriittisesti tarkastelevina lähteinä. Skotlantilainen elokuva koki ensimmäisen kasvukautensa 90-luvun puolivälissä, uusien rahoitusmenetelmien mahdollistaessa ilmapiirin, jossa kotoperäisten elokuvien tuotanto kukoisti ja ennennäkemätön kansallisylpeys elokuvan saralla oli aistittavissa. Elokuvien rahoitukseen ja tuotantoon panostettiin kuitenkin verrattain vähän: verovaroja ohjattiin riittämättömästi julkiseen kulttuurintuotantoon ja muutkin rahoitusmahdollisuudet olivat rajallisia sekä julkisella, että yksityisellä sektorilla. Skotlantilainen kulttuuriteollisuus ja siihen liittyvä politiikka on kuitenkin kehittynyt viime vuosikymmeninä elokuvatuotantoa arvostavampaan ja tukevampaan suuntaan. Elokuvallinen representaatio on kansakunnan identiteetille merkittävä, sillä elokuvallisen ilmaisun kautta katsojaa voidaan puhutella uniikilla tavalla. Skotlantilaisten elokuvantekijöiden lähtökohdat ja tavoitteet elokuvilleen ovat moninaisia, ja tämän vuoksi Creative Scotland on sitoutunut tukemaan niin taide-elokuvaa, sosiaalista realismia kuvaavaa elokuvaa kuin taloudellisesti kannattavaa viihde-elokuvaakin. Creative Scotlandin yksi merkittävimmistä haasteista on tasapainon löytäminen rahoituksen jakamisessa kotimaisille ja ulkomaisille tuotantoyhtiöille ja elokuvantekijöille, sillä monimuotoiset elokuvan tekemisen tavat tuovat oman arvonsa skotlantilaiselle elokuvateollisuudelle lisääntyvän prestiisin tai taloudellisen kasvun kautta. Kansainvälisen arvostuksen saavuttaminen on tärkeä elementti elinvoimaisen elokuvateollisuuden säilyttämisen kannalta, sillä sen myötä ulkomaalaisten elokuvantuotuottajien halukkuus työskennellä Skotlannissa lisääntyy. Ulkomaiset investoinnit voivat kuitenkin parhaimmillaan tarjota työtä myös skotlantilaiselle työvoimalle ja mahdollistaa paikallisten elokuvantekijöiden asettumisen Skotlantiin. Vaikka Skotlanti onkin maantieteellisesti kaukana Iso-Britannian päätösvallasta, sen henkeäsalpaavat maisemat ja moneen mukautuvat kaupunkiympäristöt ovat sen suurin valttikortti. Brexitin vaikutus kansainväliseen liikkuvuuteen ja rahoitusmahdollisuuksiin tullaan näkemään lähivuosina. Tutkimuksesta voidaan silti päätellä skotlantilaisen elokuvateollisuuden elävän kasvukautta. Keskeisinä rakennuspalikoina toimivat elokuva- ja tv-tuotannon kehittämiseen keskittyvän yksikön, sekä laaja-alaisen elokuvastudion perustaminen, joiden suurimpana mahdollistajana on toiminut julkisen sektorin rahoituksen lisääntyminen ja Creative Scotlandin yhteistyö paikallisten toimijoiden kanssa.

Tämä tutkielma käsittelee aikuisuuden representaatioita suomalaisessa Aikuiset-draamakomediasarjassa (Yle 2019–2022). Aikuiset on fiktiivinen, (itse)ironinen ja satirisoiva kuvaus Helsingin Kalliossa asuvien urbaanien nuorten elämästä aikuistumisen kynnyksellä. Sarja tutustuttaa katsojan maailmaan, jossa pitäisi olla koko ajan menestyneempi, kiinnostavampi ja aikuisempi. Tutkimusaineisto koostuu 34 jaksosta: kolmesta 10-osaisesta tuotantokaudesta ja neljästä erikoisjaksosta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten sarja kuvaa ja tuottaa aikuisuutta erilaisten sukupolvirepresentaatioiden kautta, millaisia komedian aineksia se siihen liittää sekä millaisesta kulttuurisesta kontekstista nämä representaatiot nousevat. Tarkastelen Aikuiset-sarjaa tekstinä ja populaarikulttuurin tuotteena, jonka kautta pääsen kiinni siihen, mitä aikuisuus modernissa yhteiskunnassa tarkoittaa ja millaisten tunnusmerkkien kautta se rakentuu. Tutkin sarjan kieltä ja kuvastoa, joista erityisen tärkeiksi nousevat aikuisuuteen ja sukupolvieroihin viittaavat aiheet, tapahtumat ja keskustelut sekä visuaalisen kuvaston piirteet. Tutkielmani paikantuu kulttuurintutkimuksen kentälle ja painottuu aikuisuuden, nuorison ja sukupolvien tutkimukseen. Koska aineistoni on draamakomediasarja, asetan työni myös televisio- ja komediatutkimuksen kontekstiin. Tulkitsen tutkimusaineistoa laadullisen sisällönanalyysin avulla. Osana analyysia kontekstualisoin aineistosta nousevat merkityskokonaisuudet asettamalla ne siihen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin, jossa ne ovat syntyneet. Tekemieni tulkintojen mukaan Aikuiset-sarja sijoittaa aikuisuuden representaation nopeatempoiseen, uusliberaaliin ja urbanisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa aikuisuuden kriteereiksi nousevat muun muassa itsenäisyys, uusien velvollisuuksien omaksuminen ja taloudellisen turvan saavuttaminen. Sarja kuvaa kaksikymppisten hahmojensa kipuilua prekaarien työmarkkinoiden ja menestyspaineiden keskellä kritisoiden samalla individualistisen yhteiskunnan vaatimuksia. Aikuisuus määrittyy sarjassa oleellisesti sukupolvien välisten ymmärryskatkosten ja antagonismin kautta, sillä nuo eronteot tuovat näkyviksi vanhempien ja nuorempien sukupolvien eroavat käsitykset siitä, mitä ovat ”oikeat” tavat olla aikuinen. Aikuiset esittää satirisoitujen sukupolvierojen kautta kommentteja laajemmasta paradigman muutoksesta, joka suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut elintason nousun, globalisaation etenemisen ja uusliberalisoitumisen myötä. Sarja ammentaa kulttuurisesta tilanteesta, jossa muutosvauhdin kiihtyminen ja mahdollisten elämänpolkujen lisääntyminen ovat tuottaneet entistä sirpaleisempia, jatkuvassa liikkeessä olevia aikuisuuksia. Aikuiset sijoittaa representaationsa maailmaan, jossa sitoutumattomuudesta on muodostunut selviytymisstrategia erityisesti urbaanissa ympäristössä, jossa aikuisuuden lykkäämiseen liitetty elämänpolkujen ja identiteettien tutkiskelu ovat selkeästi läsnä. Aikuiset-sarja on onnistunut tallettamaan tunnistettavan ajankuvan, jonka osuvuus nousee sarjan tarkkasilmäisestä tavasta käsitellä modernia yhteiskuntaa ja elämäntapaa. Karikatyyrimäiset hahmot ja satirisoiva huumori ovat syntyneet tosielämän havaintojen pohjalta ja kommentoivat aikuisuutta ensivilkaisulla kevyellä, mutta toisaalta puhuttavalla tavalla. Kutsutaan sitä sitten aikuisuuden ikuiseksi kysymykseksi tai ylisukupolviseksi kokemukseksi, Aikuiset representoi aikuisuuden monisyistä merkitysverkkoa tavalla, joka tarjoaa identifioitumisen paikkoja katsojan sukupolvesta riippumatta.

Tutkielma käsittelee kotipaikkaan kuulumisen kokemuksia Kaakkois-Lontoon Peckhamissa. Tarkastelen aineistoni kautta mikä synnyttää paikkaan kuulumista, millaisia käytänteitä siihen liittyy ja millaisia vaikutuksia se saa aikaan kaupunkitilassa. Tutkimusalueeni Peckham on monikulttuurinen, tiiviisti asuttu ja nopeasti gentrifioituva alue noin kuuden kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Analyysi perustuu kahdentoista paikallisen asukkaan haastatteluihin, jotka toteutin itse Peckhamissa helmi- ja maaliskuussa 2017. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu pääpiirteissään, paitsi yksi haastattelu joka käytiin sähköpostitse. Haastateltaviksi tavoiteltiin Peckhamissa pitkään asuneita henkilöitä. Viisi heistä oli haastatteluhetkellä asunut alueella noin viisi vuotta ja loput seitsemän useita vuosikymmeniä. Haastatteluissa pyrin selvittämään miten asukkaat käsittävät oman kotipaikkansa ja kokevatko he kuulumisen tunteita. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja: jokaisessa haastattelussa keskityttiin ennalta määriteltyihin teemoihin, kuten arkielämä, sosiaaliset suhteet, paikkaan kuuluminen sekä paikan muutos, mutta tarkat kysymykset ja niiden esittämisjärjestys vaihtelivat tilanteittain. Tutkielma on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteinen. Tutkimuksen kohteena ovat kokemukset, ja metodisesti tutkielma liittyy hermeneuttiseen kokemuksen tutkimukseen sekä aineiston puheesta nousevien diskurssien erittelyyn ja kontekstualisointiin. Kokemuksen määrittelyssä nojaan niinikään hermeneutiikan tapaan määritellä kokemus diskursiivisena ja valmiiksi merkityksellistyneenä. Käsittelytapa on vahvasti käsitteellinen ja tulkitseva. Teoreettinen pohja yhdistää tutkimusta monilta aloilta kuten sosiologiasta ja kulttuuri-, ihmis- ja humanistisesta maantieteestä. Aineistossa keskiöön nousevat arkiset toimet ja rutiinit sekä merkitykset, joita ihmiset niille antavat. Tutkielma liittyykin kiinteästi arkielämän tutkimukseen. Tutkielma näyttää, että paikkaan kuuluminen on monitahoinen ja muuttuva ilmiö, johon liittyy olennaisesti tuttuuden kokemus. Tuttuus liittyy niin materiaaliseen paikkaan kuin sen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Arkiset rutiinit ja askareet muodostavat paikkakokemuksen ytimen. Niin ikään tutut sosiaalisen kanssakäymisen muodot ja erilaiset paikalliset sosiaaliset suhteet sekä koettu yhteisöllisyys vaikuttavat kuulumiseen moni tavoin. Tutkielmalle luo lisäksi yhden kontekstin paikan muutos eli Peckhamin läpikäymä gentrifikaatioprosessi, joka saa paikan kiistellyt merkitykset erityisellä tavalla näkyväksi. Pohjimmiltaan tutkielma tarkastelee kuinka erilaiset valtarakenteet vaikuttavat paikan kokemiseen, ja miten valta vaikuttaa ja tuottuu arkielämän sosiaalisissa suhteissa ja käytänteissä. Erityisesti luokan ja etnisyyden merkitys kuulumiselle nousee tärkeäksi.

Vaihtoehtohoidoista on käyty Suomessa laajaa julkista keskustelua 60-luvulta lähtien. Tässä Pro gradu -tutkielmassa selvitetään, miten Helsingin Sanomien verkkojutuissa kehystetään vaihtoehtohoitoja ja minkälaisia terveys- ja sairauskäsityksiä jutuissa ilmenee. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on sosiaalinen konstruktionismi ja tutkimus sijoittuu terveysviestinnän tutkimuksen kulttuurilinjalle. Lähtökohtana on ajatus siitä, että terveysjournalismi rakentaa käsityksiä siitä, mitä sairaus ja terveys ovat. Tämä tutkimus pyrkii hahmottamaan terveysjournalismin terveyttä konstruoivaa luonnetta kehysanalyysin avulla. Verkkojutut ovat toimitustyön käytännöissä ja kulttuurisessa kontekstissa muodostuneita ”tulkintapaketteja”, joissa tuotetaan vaihtoehtohoitoihin liittyviä merkityksiä. Aineisto koostuu 72:sta Helsingin Sanomien verkkojutuista, jotka sijoittuvat ajalle 1.1.2018–22.11.2020. Vaihtoehtohoitoja ei tutkita vain yksittäisenä ilmiönä, vaan osana yhteiskunnallista terveys- ja sairauskäsitysten merkityskamppailua. Analyysin tukena hyödynnetään lääketieteen filosofiaa, lääketieteen antropologiaa ja sosiologiaa. Vaihtoehtohoitoja kehystetään aineistossa neljällä tavalla. Vaarallisuuden kehyksessä vaihtoehtohoidot esitetään riskien, uhan ja sääntelyn kautta. Huijauksen kehyksessä vaihtoehtohoidot liitetään laajempaan keskusteluun ”huuhaan” leviämisestä. Yhteistyön kehyksessä vaihtoehtohoidot esitetään mahdollisena apukeinona lääketieteelliselle hoidolle. Inhimillisyyden ja henkisyyden kehyksessä vaihtoehtohoidot näyttäytyvät henkisyyden ja elämän merkityksellisyyden kontekstissa. Äänessä ovat eniten lääketieteen edustajat ja terveysviranomaiset. Vaihtoehtohoitojen tarjoajat ja niiden käyttäjät saavat vain vähän tilaa. Jutuissa näkyy tieteellinen maailmankuva, jossa sairauksien hoitamisen tulee perustua tutkittuun tietoon. Kautta linjan esiin nousee kysymys vaihtoehtohoidoista bisneksenä. Moraalinen viesti on se, että sairaiden ihmisten rahastaminen epätieteellisillä vaihtoehtohoidoilla on väärin. Tulokset ovat linjassa aikaisemman tutkimuksen kanssa, jonka mukaan biolääketieteelliset terveys- ja sairauskäsitykset saavat mediassa hegemonisen roolin. Vaarallisuuden, huijauksen ja yhteistyön kehyksissä terveys määrittyy suhteessa lääketieteeseen ja auktoriteetteihin. Viimeisessä kehyksessä terveys esittäytyy yksilön kokemuksellisuuden kautta murtaen vallitsevia käsityksiä.

Pro gradu -tutkielmani aihe on nörtin stereotypia ja kuinka se on mahdollisesti muuttunut teknologiahypen ja yhteiskunnan muutoksen myötä. Tarkastelen eri aikakausien elokuvien tarjoamaa kuvaa nörteistä ja sitä miten tämä kuva on muuttunut. Lähtökohtana muutokselle on 1980-luvun stereotyyppinen kuva nörtistä teknisesti lahjakkaana, mutta epäsuosittuna ja sosiaalisesti lähes avuttomana mieshenkilönä. Hypoteesina tutkielmassani on muutos. Niin kutsutun nörttiyden yleistyessä ja muun muassa vuosituhannen vaihteen it-kuplan ja teknologiahypen myötä kuva nörtistä on muuttunut. Tutkielman tavoitteena on selventää mitä nörttiys voi olla nykyään ja mitä se on ollut ennen. Alustavat tutkimuskysymykseni, joita lähden tässä työssäni kehittelemään ja syventämään, ovat: – Kuinka nörtin stereotypia on muuttunut ajan myötä, 1980-luvulta nykyaikaan? – Mitkä asiat vaikuttavat nörtin stereotypiaan? Mistä nörttiys muodostuu? – Onko nörttiys oma alakulttuurinsa? Nörtin tarinaa lähden aluksi seuraamaan yhdysvaltalaisten elokuvien kautta. Elokuvissa henkilöhahmot usein esitetään tietynlaisina ihmistyyppeinä. Lähden etsimään nörttityyppiä sieltä, mistä sen voi nähdä syntyneen, yhdysvaltalaisesta nuorisokulttuurista ja sitä kuvaavista elokuvista. Etsin elokuvien tarjoamasta kuvasta nörtteihin liittyviä yleistyksiä ja lainalaisuuksia. Tämä gradu rakentuu erilaisten prismojen varaan, joiden keskiössä on nörtti. Lainaan prisman käsitettä luonnontieteistä, joissa prismalla tarkoitetaan optista laitetta, jolla voidaan taittaa, heijastaa tai hajottaa valoa valospektrin eri väreihin. Esimerkiksi auringon valkoinen valo taittuu prisman läpi kulkiessaan sateenkaaren kaikkiin väreihin. Spektri on se värien kirjo, johon esimerkiksi juuri auringon valo jakautuu. Nämä luonnontieteestä lainatut termit saattavat aluksi kuulostaa hieman kaukaa haetuilta ja käytänkin niitä tässä gradussa metaforana asioiden useammista näkökulmista ja tarkastelusuunnista. Tarkastelussa tässä tutkielmassa ovat sukupuolijärjestelmien prisma, toisessa päässään 'miehisyys' ja toisessa 'naiseus'. Toisella prismalla löytyvät etnisyyteen liittyvät asiat. Spektrit jakautuvat toisena ääripäänään 'rodullistettu herruus' ja toisena päätynä 'rodullistettu alisteisuus'. Yksi lähestymiskulma on uuden teknologian herättämät pelot sekä nörtti sivuroolissa, kritiikittömänä, urkinnan apulaisena. Viimeinen piirtämäni prisma vaikuttaa koko nörtti-imagon taustalla. Se liittyy yhteiskunnan muutokseen ja työnjakoon yhteiskunnassa. Kuten kaikki liittyy kaikkeen, myös tämä prisma liittyy jokaiseen aikaisemmin mainittuun näkemykseen

Tämä tutkielma käsittelee kodin kokemuksia ja kuulumisen tunteen muodostumista Suomenlinnan historiallisessa merilinnoituksessa, joka on sekä suojeltu maailmanperintökohde että Helsingin merellinen kaupunginosa. Tutkielma nojaa vahvasti arjen elämän tutkimukseen. Tarkastelen aineistoni kautta, kuinka paikkaan kuulumista ja paikkaan kiinnittyviä valtarakenteita eletään ja uusinnetaan arkisissa käytänteissä ja sosiaalisissa kohtaamisissa. Suomenlinnan merilinnoitus valikoitui tutkimuskohteeksi, koska se mahdollistaa kodin kokemusten ja asukkaiden ja tilan vuorovaikutuksen monipuolisen tarkastelun sekä urbaanissa kaupunkitilassa, suojellussa maailmanperintökohteessa että turistikohteessa. Tutkielman aineisto koostuu etnografisesta materiaalista, johon kuuluu haastatteluja, valokuvia ja Suomenlinnassa tehtyjen havainnointikierrosten tuottamia muistiinpanoja. Yhdeksän Suomenlinnan asukkaan haastattelut ja haastattelujen yhteydessä otetut valokuvat muodostavat aineiston keskeisimmän osan. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka toteutin kävelyinä Suomenlinnassa. Kävelyhaastattelu on etnografinen tutkimusmenetelmä, joka tarjoaa monia etuja, kun halutaan tutkia paikkaan liittyviä kokemuksia ja paikan roolia eletyssä arjessa. Haastatteluissa pyrin selvittämään paikkasuhteen muodostumiseen vaikuttavia tekijöitä ja kotiin liitettyjä merkityksiä arkisten reittien ja rutiinien sekä asukkaiden kokemuksissa merkityksellisten paikkojen kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat kodin ja kuulumisen tunteen käsitteet, joita tarkastelen alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteellisesti. Tutkielmassa pyrin tuottamaan tietoa Suomenlinnan asukkaiden kuulumisen tunteen, kodin merkitysten ja paikkasuhteen muodostumisesta jokapäiväisessä elämässä. Tutkin, miten erilaiset tilat ja käyttäjäryhmät vaikuttavat oman tilan kokemiseen ja millaisia rajaamisen prosesseja tapahtuu yksityisen ja julkisen tilan raja-alueilla. Tutkielma osoittaa, että paikkaan kuuluminen on monimutkainen tilallinen prosessi, joka rakentuu sosiaalisissa ja kulttuurisissa merkityksenannoissa, erilaisista rajanvedon prosesseissa ja ajallisissa suhteissa. Tutkielmassa nousee esiin, miten monimutkainen ja monista elementeistä muodostuva kokonaisuus kodin ja kuulumisen tunne on. Aineiston valossa koti voi olla epämääräisesti rakentuva ja ajallisesti elävä asia, joka laajentuu fyysisen asunnon rajojen ulkopuolelle asukkaiden toimintaympäristöön, joka rakentuu sosiaalisissa suhteissa ja arkisissa käytänteissä ja kulkureiteissä. Informanttien arkiset tavat olla yhteydessä fyysiseen ympäristöönsä edistävät kuulumisen tunteen syntymistä ja vaikuttavat ympäröivän tilan kokemiseen. Tutkielma osoittaa myös etnografisen kävelyhaastattelun edut paikkaan liittyvien kokemusten ja jokapäiväisen elämän tarkastelussa suhteessa perinteiseen istumahaastatteluun.

Myyttinen Yhdysvaltain länsi on kiehtonut valkoista mielikuvitusta jo parin vuosisadan ajan. Läntiseen ekspansioon liittyvät läheisesti mielikuvat toisaalta hurjista intiaanisotureista ja toisaalta jaloista villeistä, jotka valmistautuivat tyynesti kohtaamaan oman sukupuuttonsa. Näiden stereotyyppien vakiintumisessa ja levittämisessä massamedioilla on ollut keskeinen osansa. Tutkielmassani lähestyn Yhdysvaltain alkuperäiskansojen edustuksia eli representaatioita televisiotutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen keinoin. Pyrin tutkielmallani tuottamaan ajantasaista tietoa siitä, millaisia ovat intiaaninaisten representaatiot 2000-luvun televisiofiktiossa. Aineistonani käytän vuosina 2014-2015 tuotettua The Red Road -rikossarjaa. Metodina sovellan lähilukua, jonka kautta tarkastelen eroja ja toiseutta. Millaisia ovat intiaaninaiset 2000-luvun televisiofiktiossa? Miten televisiosarja kuvaa etnisyyttä ja sukupuolta? Miten nämä representaatiot suhteutuvat aiempaan intiaanikuvauksen historiaan? Intiaaninaisten moderneja televisiorepresentaatioita ja niiden mekanismeja on toistaiseksi tutkittu varsin vähän. Syitä on mielestäni kaksi: 1. Vaikka televisiosarjat ovat muuttuneet 2000-luvulla ennennäkemättömällä tavalla etnisesti moninaisemmiksi, alkuperäiskansoja edustavia hahmoja ei juurikaan televisiofiktiossa ole viime vuosikymmeninä ollut, ja 2. Kun intiaanihahmoja kirjoitetaan televisiofiktioon, usein tarinat sijoitetaan nimenomaan 1800-luvun Yhdysvaltoihin. Historiallisten sarjojen ongelmana on usein se, että ne käsittelevät intiaanejaan stereotyyppisesti. Intiaaninaisille ei ole syntynyt samalla tavalla kierrätettäviä stereotyyppejä kuin intiaanimiehille, joten monista lännensarjoista onkin jätetty intiaaninaiset kokonaan pois. Tämän vuoksi valitsin tutkittavaksi aineistokseni The Red Roadin. Se on paitsi suhteellisen tuore sarja, sen tapahtumat sijoittuvat 2000-luvulle ja Yhdysvaltain itärannikolle New Jerseyn ja New Yorkin osavaltioiden rajalle. Aineistoni osoitti, että intiaaninaisten representaatioilla on televisiossa kaksinkertainen taakka kannettavana. Tutkimani sarja soveltaa intiaaninaisiin sekä valkoisia, perinteisiä tarinankerronnan trooppeja että alkuperäiskansoja koskevia stereotyypittelyjä. Lisäksi sarja koodasi intiaaninaiset visuaalisesti selkeästi ”intiaaneiksi” isoilla koruilla ja kirkkailla väreillä, kun taas miesintiaanien hiukset oli leikattu ja heidät oli puettu farkkuihin ja flanellipaitoihin. Sillä, oliko hahmo intiaani, ei kuitenkaan ollut tarinankerronnan kannalta väliä. Kun intiaanielementit riisuu sarjasta, sarjan tarina ei muutu. The Red Road on siis pohjimmiltaan vain eksotisoitu rikoskertomus, jonka todellisia keskushenkilöitä ovat valkoinen keskiluokkainen perhe intiaanien sijasta.

Tutkielmassa tarkastellaan napolilaisten räp-artistien sanoituksissaan luomaa kuvaa Napolin kaupungista ja Etelä-Italiasta. Aineisto koostuu pääasiassa kuuden yhtyeen tai artistin ja heidän yhteistyöprojektiensa tuotannosta, josta on poimittu analysoitavaksi Napolia ja Etelä-Italiaa kommentoivia sanoituksia. Tutkielmassa käsitellyt artistit ovat Lucariello, Dope One, Clementino, Co'Sang, Rocco Hunt ja Enzo Dong. Tarkastelun kohteena on toisaalta Napolin kaupungin imago ja toisaalta napolilaisten identiteetti. Hiphopin kaltaisen urbaanin nuorisokulttuurin avulla voidaan päästä lähelle Napolin esikaupunkialueiden nuorison arkea, ja tutkimuksen kolmas keskeinen käsite onkin periferia. Aineistosta aukeavia pääteemoja on neljä: Napolin imago, etelän asema Italiassa, musiikin ja rikollisuuden suhde, sekä periferioiden nuorten elämä ja tulevaisuus. Napolin imagoon ovat vaikuttaneet erilaiset kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa esitetyt kuvaukset aina 1800- luvun vaihteen matkakirjoittajien kommenteista lähtien. Lisäksi kaupungin pitkä ja rikas musiikkiperinne on erityisesti tehnyt sitä tunnetuksi maailmalla. Räppäreidenkin käyttämällä napolin kielellä on suuri merkitys paikalliselle identiteetille, vaikka se on toisaalta aiheuttanut ennakkoluuloja ja esteitä artistien ymmärrettävyydelle muualla Italiassa. Etelä-Italia on politiikassa usein jäänyt Italian sisäiseksi periferiaksi, jota ei vuonna 1861 tapahtuneesta yhdistymisestä huolimatta juurikaan huomioida kansallisella tasolla. Alueellinen eriarvoisuus etelän ja pohjoisen välillä on edelleen huomattava. Ympäristöongelmat kietoutuvat osin järjestäytyneen rikollisuuden voimakkuuteen, ja valtio voi olla kansalaisille uhka sekä väkivallan että välinpitämättömyyden kautta. Räp-sanoitukset kertovat näistä ongelmista suorasukaisesti, mutta mukana ovat myös positiiviset teemat ja usko parempaan tulevaisuuteen. Erityisesti gangsta-räppiä on syytetty huonojen käyttäytymismallien välittämisestä nuorisolle. Vaikka Yhdysvaltojen mustan vähemmistön ja eteläitalialaisten aseman väliltä löytyykin yhtäläisyyksiä, poikkeaa napolilainen räp usein painotuksiltaan amerikkalaisten räppäreiden tematiikasta. Osa räppäreistä kirjoittaa kuitenkin aiheista suorasukaiseen tyyliin, mikä on johtanut pohdintoihin artistin vastuusta myös Italiassa. Periferioiden nuorison kohtaama tulevaisuus köyhyyden, korkean työttömyyden ja rikollisuuden piinamassa ympäristössä on keskeinen aihe napolilaisessa räpissä. Artistit taistelevat sanoituksillaan periferioiden nuoria kohtaan suunnattuja ennakkoluuloja vastaan, ja toimivat samalla rohkaisevina esikuvina seuraaville sukupolville. Napolilainen räp käsittelee monipuolisesti ja avoimesti sekä alueen ongelmia että ylpeydenaiheita, ja tarjoaa siten ajankohtaisen näkökulman Napolin ja Etelä-Italian nykyhetkeen.

Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen Elina Hirvosen romaania Kauimpana kuolemasta: miten Hirvosen romaani ilmentää länsimaisten ja afrikkalaisten välisiä kulttuurisia hierarkioita, ihmisten jaottelua itseen ja toisiin; toiseuteen. Yleisesti toiseus merkitsee jonkun yksilön tai ryhmän sulkemista marginaaliin - yhteisön ulkopuolelle. Jaottelua voidaan tehdä esimerkiksi ihonvärin tai alkuperän perusteella: he, me; vieras, tuttu; länsimainen, ei-länsimainen. Tällaiset jaottelut ovat näkyvästi esillä romaanissa eri henkilöhahmojen puheista, ajattelusta ja käyttäytymisestä, mutta romaanissa niiden tarkoituksena on enemmänkin kyseenalaistaa eroja, kuin ylläpitää käsitystä erilaisista ihmisryhmistä. Teos kuvaa henkilöhahmojen tarinoiden kautta kuvausta kahdesta eri maailmankolkasta, joista toinen tuo esiin länsimaista kulttuuria ja toinen afrikkalaista. Se on kirjoitettu vuonna Teos esittää, että kokemuksiin liittyvät tunteet, haaveet ja pettymykset, joita henkilöhahmot kokevat ja prosessoivat, ovat hyvinkin samankaltaisia, vaikka ihmisten elinympäristöt tai mahdollisuudet ihmisarvoiseen elämään ovat erilaiset. Tutkimukseni keskeisenä taustateoriana käytän kulttuurintutkimuksen teorioita "me ja muut" ("the West and the Rest") -diskurssista sekä toiseudesta. Tutkin kuinka Kauimpana kuolemasta toisaalta heijastelee fiktion välityksellä maailmassa esiintyviä todellisia valtasuhteita ja osallistuu diskurssin purkamiseen korostamalla ihmisten samankaltaisuutta. Tarkastelen ilmiöitä erityisesti kolmen romaanin keskeisen henkilöhahmon kautta, joista Esther ja Paul ovat myös romaanin minäkertojia, mutta kolmannen, Bessyn tarina välittyy lukijoille hänen lapsuudenystävänsä Estherin kertomana. Aiheesta tekee mielenkiintoisen se, että jo stereotypioita kuvaamalla voi osallistua toiseuden käsitysten ylläpitämiseen ja tuottamiseen ja stereotypoioiden vahvistamiseen. Hirvonen on kuitenkin onnistunut esittämään käsitykset erilaisista ja eriarvoisista ihmisistä siten, että teos onnistuu purkamaan vallalla olevia stereotypioita. Kyseenalaistetut tai ympärikäännetyt stereotypiat ovat yksi pro-graduni keskeinen tutkimuskohde. Oman lisänsä tutkimukseeni tuo myös Hirvosen kolumnit, joita hän kirjoitti Afrikassa asuessaan. Hirvonen on nostanut romaaniinsa esille hyvin paljon samoja kysymyksiä ihmisyydestä, kuin mitä hän kolumneissaankin käsittelee. Kolumnit sijoittuvat kuitenkin selkeämmin tosimaailmaan ja niiden tehtävänä on yleensä fiktiivistä romaania selkeämmin vaikuttaa ihmisten ajatteluun tai asenteisiin. Fiktiota voidaan pitää myös vähemmän yhteiskunnallisena (väite vaatii varmaan jonkun lähteen), joten on mielenkiintoista vertailla, miten myös fiktio voi yhtä lailla vakavasti otettavasti heijastella todellisen maailman ongelmia. Kolumneissa on kerrottu Hirvosen tapaamien ihmisten tarinoista, joita hän on yhdistellyt romaaniinsa henkilöhahmojen tarinoihin. Yksi tärkeä ero romaanin ja kolumnien luonteessa on se, että kolumneissa on tarkempaa pohdintaa eri ongelmakohtien syistä, seurauksista ja parannusehdotuksista. Romaanissa on vähemmän esittelyä ongelmien syistä ja parannusehdotuksista ja sen takia kolumneissa esitettyjen ajatusten tuominen mukaan tutkielmaan on hyödyllistä.