Browsing by Subject "kuluttajansuoja"

Videopelien tai pelinsisäisten tavaroiden eli virtuaalisten hyödykkeiden oikeudelliseen asemaan kaupan kohteena ei ole historiallisesti Suomessa otettu suuremmin kantaa. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että videopelimarkkinat ovat suhteellisen uusi ilmiö. Tästä huolimatta videopelien ja virtuaalisten hyödykkeiden tarkempaan tarkasteluun olisi syytä. Videopelien maailmoissa kulttuurit, yhteisöt ja talous yhdistyvät, ja taloudelliset rajat oikean maailman ja videopelien maailman välillä hämärtyvät. Omaisuutta koskevat säännöt videopeleissä heijastelevat hyvinkin paljon oikean maailman markkinatalousjärjestelmiä: kysyntä ja tarjonta määrittävät virtuaalisten hyödykkeiden arvoa. Vaikka hyödykkeellä olisi reaalimaailman arvoa, kyse ei kuitenkaan ole tavanomaisesta irtaimesta omaisuudesta. Virtuaalinen hyödyke ei ole fyysisesti olemassa, ja sitä rajoittavat eräät sopimusoikeudelliset piirteet. Siinä missä reaalimaailman markkinoita säädellään laeilla, pelissä markkinoita säätelevät pelin toimittajan käyttöoikeussopimuksen ehdot. Vaikka virtuaalista hyödykettä koskisivatkin tietyt omistusoikeudet, näiden omistusoikeuksien jakautuminen määräytyy pelin käyttöoikeussopimuksen perusteella. Pelin toimittaja voi yksipuolisesti hallita pelinsä sisäisiä markkinoita ja sen sisältämiä virtuaalisia hyödykkeitä. Kuluttajan oikeus virtuaalisiin hyödykkeisiin on pelien käyttöoikeussopimusten valossa erittäin rajallinen. Lisenssi, jonka pelaaja saa virtuaalisiin hyödykkeisiin on heikko. Käyttöehdot on laatinut pelin toimittaja yksipuolisesti ja paremmalla asiantuntemuksella eikä kuluttajalla ole muita mahdollisuuksia kuin hyväksyä ehdot, mikäli hän haluaa pelata peliä. Kuluttajansuojalain uusi digitaalista sisältöä ja digitaalisia palveluja koskevia kuluttajasopimuksia käsittelevä 5 a luku astui voimaan vuoden 2022 ensimmäisenä päivänä. Uusi kuluttajansuojalain 5 a luku tarjoaakin erinomaisen mahdollisuuden avata uudelleen keskustelu virtuaaliseen hyödykkeen asemasta osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta. Tässä tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä, toteutuuko kuluttajansuoja virtuaalisesta hyödykkeen sovittaessa osana kuluttajan ja pelin toimittajan välistä oikeussuhdetta etenkin 5 a luvun näkökulmasta.

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten ympäristöulottuvuudet voisivat tulla paremmin huomioiduksi ryhmäkanteisiin liittyvässä sääntelyssä. Kysymyksenasettelu on merkityksellinen, sillä ympäristötietoisuuden kasvaessa ja toisaalta ympäristöongelmien kärjistyessä on odotettavaa, että ympäristöön liittyvä kollektiivisen oikeussuojan tarve tulee tulevaisuudessa kasvamaan. Tutkimus tuottaa lisää ymmärrystä niistä haasteista ja mahdollisuuksista, joita voisi liittyä ensinnäkin ryhmäkanteen soveltamisalan laajentamiseen ympäristövahinkoihin ja toiseksi kuluttajansuojaan liittyvien ryhmäkanteiden ympäristöulottuvuuksien kokonaisvaltaisempaan huomioimiseen. Tutkimuksen menetelmänä on oikeusvertailu. Tutkimuksessa vertaillaan pääasiallisesti Suomen ja Kanadan ryhmäkannemekanismeja. Tutkimuksen aineistona on käytetty tutkimuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Ympäristövahinkoihin liittyvien ryhmäkanteiden soveltamisalan laajentaminen parantaisi monilta osin kansalaisten oikeussuojaa. Ryhmäkannemekanismien olemassaololla voidaan tehokkaasti ohjata käyttäytymistä. Tämä olisi omiaan edistämään ympäristön suojelun tilaa Suomessa, mikä myös puoltaa soveltamisalan laajentamista. Vertaileva analyysi kuitenkin osoittaa, että vahinkojen määrittäminen ympäristövahinkoihin liittyvissä ryhmäkanteissa voi olla varsin haastavaa. Työn johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeudelliset periaatteet määrittävät lopulta pitkälti ympäristökysymyksiin liittyvän kollektiivisen oikeussuojan rajoja. Etenkin rangaistusluonteisten vahingonkorvauksien kielto vaikeuttaa ympäristöön liittyvien ryhmäkanteiden edistämistä, joskaan ei tee sitä mahdottomaksi.

Oikeuskirjallisuus on vakiintuneesti asettanut vastakkain pohjoismaisen, passiivisen kuluttajan, sekä EU:n aktiivisen kuluttajan. Pohjoismainen kuluttajakäsitys ilmenee kansallisessa kuluttajansuojanormistossamme, joka on perinteisesti pyrkinyt turvaamaan kuluttajan asemaa kaupankäynnissä. Lähtökohtana on ajatus heikosta kuluttajasta, jota valtion tulee sääntelynormein suojella vahvemmassa asemassa olevilta elinkeinonharjoittajilta. Euroopan unionin ymmärrys kuluttajan ominaisuuksista kiteytyi valistuneen, kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan käsitteeseen, joka muotoutui Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä ja päätyi 2000-luvun alussa osaksi Suomessakin sovellettavaa kuluttajansuojanormistoa. Keskivertokuluttajan mittapuu painotti kuluttajan velvollisuutta ostotapahtumassa ja siten heikensi kuluttajan asemaa suhteessa elinkeinonharjoittajaan. Viimeisin vuosikymmen EU:n kuluttajaoikeudessa on kuitenkin muuttanut edellä mainittua asetelmaa. EU on 2010-luvulla julkaistuissa strategioissaan painottanut kuluttajien oikeuksia ja antanut määräyksiä, jotka ovat nostaneet kuluttajansuojan tasoa. Huomiota on kiinnitetty erityisesti kuluttajansuojasäännösten täytäntöönpanoon, sekä kuluttajansuojan soveltamisalan katvealueiden tunnistamiseen ja tilkitsemiseen. Samalla tehtyjen toimenpiteiden arvioinnissa ja uusien toimenpiteiden suunnittelussa on ryhdytty hyödyntämään käyttäytymistaloustieteellistä tutkimusta. Kehityksen lopputuloksena on ollut tiheästi muuttuva kuluttajansuojasäännöstö, joka on turvannut kuluttajan asemaa jo yli sen, mitä pohjoismainen kuluttajansuojasääntely oli perinteisesti pitänyt tarpeellisena. Myös keskivertokuluttajan mittapuun tulkintaa on lavennettu komission laatimissa soveltamisohjeissa, sekä Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Euroopan komissio on perustellut kuluttajansuojan kehittämistarvetta toimimattomilla sisämarkkinoilla ja markkinaympäristön muutoksilla. Komission ulostuloissa on myös toivottu, että kuluttajien oikeuksien turvaaminen loisi luottamusta ja uudenlaista yhteyttä unionin ja sen kansalaisten välille. Euroopan unionin talouden ja muun yhteiskunnallisen kehityksen tarkastelu osoittaa, että komission huolet ovat perusteltuja. Yksityiset kuluttajat tekevät huomattavan määrän verkkokauppatilauksistaan kolmansista maista, eikä rajat ylittävä kaupankäynti EU:n sisällä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan. Verkkoympäristöt ovat myös tarjonneet uudenlaisia harhauttamisen ja päätöksentekoon vaikuttamisen kanavia. Uuden kuluttajapolitiikan taustalla on tunnistettavissa myös sellaisia tekijöitä, joita komissio ei lausu ääneen. EU on ottanut työllisyys- ja talouspolitiikan tavoitteiden nimissä entistä enemmän vastuulleen myös sosiaalipolitiikasta tuttuja keinoja ja tavoitteita. On mahdollista, että kuluttajansuojan uusi linja on ilmentymä laajemmasta hyvinvointivaltiokehityksestä, jota kohti EU on ottanut tietoisia ja osin julkilausuttuja askeleita 2000-luvulla. Kuluttajansuojasääntelyssä on myös huomioitava, ettei uudistustahti itsessään kerro kuluttajansuojan tason merkittävästä noususta. Normistoa on uudistettu myös siksi, että jo olemassa olevia oikeuksia voidaan turvata muuttuneessa markkinaympäristössä. Toistaiseksi kuluttajansuojasääntelyllä ei kuitenkaan ole pystynyt ratkaisemaan keskeisiä markkinoilla toistuvia väärinkäytöksiä. Siten on perusteltua olettaa, että EU tulee edelleen kehittämään kuluttajansuojanormistoa ja vahvistamaan täytäntöönpanoa.

Ylivelkaantumista pyritään ehkäisemään muun muassa kuluttajaluottojen hintaa sääntelemällä. Voimassa oleva kansallinen hintasääntely perustuu luotosta perittävää korkoa rajoittavaan korkokattoon ja muiden luottokustannusten enimmäismäärän osoittavaan kulukattoon. Näiden rajojen soveltaminen edellyttää selvyyttä siitä, mitä luoton korolla ja muilla luottokustannuksilla tarkoitetaan. Osa kuluttajaluottoja koskevasta sääntelystä perustuu Euroopan unionin lainsäädäntöön. Esimerkiksi kansallisessa hintasääntelyssä käytetyt käsitteet on yhdenmukaistettu koko unionin alueella. Tutkielman taustalla on ajatus siitä, että EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden erot ovat merkityksellisiä hintasääntelyyn liittyvien käsitteiden tulkinnassa ja aiheuttavat jännitettä, joka täytyy jollakin tavalla purkaa. Erityisesti erot sääntelyn tavoitteissa ja käsitteiden tehtävissä voivat vaikuttaa olennaisella tavalla siihen, miten kansallisen hintasääntelyn soveltamisala määräytyy. Tutkielman selvitetään, millaisia luottokustannusten käsitteeseen liittyviä jännitteitä EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välillä on ja miten ne vaikuttavat käsitteen tulkintaan. Kysymykseen vastataan kuluttajaluottoja koskevaa kansallista ja EU-lainsäädäntöä tulkitsemalla. Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, miten hintasääntelyn kannalta olennaisia käsitteitä käytetään EU-oikeudessa ja mikä niiden tehtävä EU-oikeudessa on. Tavoitteena on lainopillista metodia hyödyntäen löytää ja tarvittaessa kehittää juridisesti relevantteja työkaluja hintasääntelyn soveltamiseen. Tutkielman pääasiallisia tuloksia on ensinnäkin se, että jännite EU-oikeuden ja kansallisen oikeuden välillä on todellinen. Kansallisen hintasääntelyn soveltaminen edellyttää siihen liittyvien käsitteiden tulkitsemista EU-oikeuden lähtökohdista ja sille ominaista argumentaatiota käyttäen. Luottokustannusten käsitteellä ei ole itsenäistä kansallista sisältöä, vaan käsitteen sisältö määräytyy EU-oikeudellisen luoton kokonaiskustannusten käsitteen perusteella. Tilanne on sama luoton koron käsitteen kohdalla. Tällä käsitteellä on kuitenkin kansallisessa ja EU-oikeudessa niin erilaiset tehtävät, ettei se täysin luontevasti sovellu hintasääntelyssä käytettäväksi. Olennaisena johtopäätöksenä voi esittää myös sen, että luottokustannusten kannalta olennainen lisäpalvelun käsite kattaa vain sellaiset palvelut, jotka ovat luottosopimukseen nähden ylimääräisiä tai sitä täydentäviä. Lisäpalvelu ei itsessään vaikuta luottosopimuksen ehtoihin, ja niinpä sellainen seikka, josta on määrättävä luottosopimuksessa, ei voi olla lisäpalvelua koskevan sopimuksen kohteena.

Tutkielmassa tarkastellaan kuluttajaluottosopimuksia kuluttajaluottosääntelyn tavoitteiden, sopimusehtojen kohtuullistamisen ja sääntelyn tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta. Kuluttajaluottosääntelyn tavoitteet liittyvät ylivelkaantumisen estämiseen ja velkaongelmista aiheutuvien haittavaikutusten vähentämiseen. Tutkielmassa havaitaan, että ylivelkaantumisella on laajoja koko yhteiskuntaan vaikuttavia seurannaisvaikutuksia. Viime kädessä ylivelkaantumisen estämisen voidaan nähdä olevan yhteydessä perusoikeuksien toteutumiseen, jos velkaongelmat vievät velalliselta mahdollisuuden elää ihmisarvoista elämää. Kuluttajaluottosääntelyn useista uudistuksista huolimatta kuluttajaluottoihin liittyvät haitalliset seurannaisvaikutukset, kuten maksuhäiriöisten henkilöiden määrä tai ylivelkaantuminen, eivät ole vähentyneet. Kuluttajaluotonantotoiminta on nopeasti muuttuva ala, joten lainsäädäntö ei pysy alan jatkuvien muutosten perässä. Lainsäädännöllä voi olla vaikea ennakolta puuttua kuluttajaluottoihin liittyviin ajankohtaisiin ongelmakohtiin. Tutkielmassa tuodaankin ilmi, että sovittelusäännösten hyödyntäminen voisi tuoda joustavuutta kuluttajaluottosopimusten ongelmakohtiin puuttumisessa. Tutkielmassa selvitetään kuluttajaluottosopimusten kohtuuttomien sopimusehtojen sovitteluedellytyksiä sekä sopimusehtodirektiivin 93/13/ETY että kuluttajansuojalain (38/1978) 4 luvun sovittelusäännösten kannalta ja käydään läpi kuluttajansuojalain sovittelusäännösten ja sopimusehtodirektiivin eroavaisuuksia. Keskeinen havainto on, että sopimusehtojen sovittelu on yksinkertaisempaa ja joustavampaa kansallisten säännösten perusteella, koska sopimusehtodirektiivin soveltamisalan kapeus ja teknisyys vaikeuttavat sen soveltamista. Kuluttajansuojan tosiasiallisen toteutumisen näkökulmasta sopimusehtodirektiivi kuitenkin menee kansallista sääntelyä pidemmälle, sillä direktiivin soveltuessa sopimusehtojen kohtuuttomuus on arvioitava viran puolesta. Tutkielmassa tutkitaankin myös sitä, voivatko kuluttajaluottosääntely ja sen tavoitteet toteutua summaarisessa menettelyssä, kun vastaaja pysyy passiivisena. Selvästi pakottavan lainsäädännön vastaiset vaatimukset voidaan hylätä viran puolesta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 5:6.2:n tai 5:13.1:n mukaisina selvästi perusteettomina vaatimuksina. Jos säännös tai sen soveltamistilanne eivät ole riittävän selkeitä, vaatimusten hylkääminen selvästi perusteettomina ei ole mahdollista, ja tuomioistuimen mahdollisuus toimia viran puolesta on vähäistä. Näin ollen sopimusehtodirektiivin ulkopuolisissa tapauksissa sopimusehtojen kohtuullisuutta ei voida arvioida viran puolesta. Kuluttajaluottovelallisten korostuneen heikon aseman vuoksi tuomioistuimen viran puolesta toimimisella on keskeinen merkitys sen suhteen, toteutuvatko kuluttajaluottosääntely ja sille asetetut tavoitteet tosiasiassa vai eivät.

Kuluttajasopimuksissa sopijapuolia – kuluttajaa ja elinkeinonharjoittajaa – ei ole katsottu olevan keskenään tasa-arvoisessa asemassa. Kuluttajaa pidetään sopimussuhteessa heikompana osapuolena, jota tulee suo-jata. Tämän vuoksi kuluttajansuojalaissa (38/1978, ”KSL”) sekä muussa kuluttajalainsäädännössä on pa-kottavalla sääntelyllä rajoitettu osapuolten sopimusvapautta kuluttajan eduksi. Tarpeelliseksi on katsottu mm. kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan oikeuksien ja velvollisuuksien sääntely sopimuksen viivästys- ja virhetilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan KSL:n sekä eräiden muiden kuluttajasopimuksia koskevien lakien va-hingonkorvaussääntelyä siltä osin, kuin se poikkeaa vahingonkorvausoikeudellisista yleisistä opeista. Tar-koitus ei näin ollen ole tehdä tyhjentävää katsausta kaikkiin kuluttajasopimuksia koskeviin vahingonkor-vaussäännöksiin, vaan esitellä muutamia kuluttajasääntelylle ominaisia mutta vahingonkorvausoikeuden yleisistä opeista poikkeavia ratkaisuja. Tutkielmassa tarkastellaan mm. KSL:n mukaista elinkeinonharjoittajan vahingonkorvausvastuun edellytyk-siä; sekä eräitä kaksiosaissuhteen ylittävistä vastuita, kuten aikaisemman suoritusportaan vastuuta ja toi-saalta kuluttajan perheenjäsenen oikeutta korvaukseen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi eräitä aineetto-mia vahinkoja, jotka voivat tulla kuluttajalainsäädännön perusteella korvattaviksi sekä erilaisia kuluttajalle sopimusrikkomuksen vuoksi maksettavia lakisääteisiä vakiokorvauksia.

Arkistenkin laitteiden yhdistäminen internetiin sekä laitevalmistajien entistä aggressiivisemmat toimet laitteiden korjaamisen vaikeuttamiseksi ja älylaitteiden käyttöiän lyhentämiseksi ovat saaneet kansalaisjärjestöt taistelemaan äänekkäästi niin sanotun korjauttamisoikeuden (engl. ”Right to Repair”) puolesta. Seurauksena EU:ssa on tällä hetkellä käynnissä useita lainsäädäntöhankkeita, joiden tavoitteena on pidentää tuotteiden käyttöikää ja edistää erityisesti elektroniikan kestävyyttä ja kiertotaloutta muun ohella lisäämällä ja helpottamalla korjaamista. Korjauttamisoikeus kohtaa kuitenkin haasteita immateriaalioikeuden osalta. Tältä osin tässä tutkielmassa käsitellään erityisesti teknisiin suojakeinoihin (engl. ”Technological Protection Measures”, TPM) liittyvää problematiikkaa älylaitteisiin sisältyvien laiteohjelmistojen korjaamisen yhteydessä. Näillä tarkoitetaan joukkoa kulunvalvontatekniikoita, joilla pyritään rajoittamaan tai estämään pääsy tekijänoikeudella suojattuihin teoksiin taikka teoksen luvaton kopiointi. Tällaisten suojakeinojen käyttö tekijänoikeudella suojatun laiteohjelmiston suojana voi käytännössä merkittävästi hankaloittaa älylaitteen korjaamista. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että TPM:t saavat nykysääntelyssä vahvaa suojaa. Vaikka voimassa oleva tekijänoikeusdoktriini näyttäisi tiettyjen reunaehtojen täyttyessä sallivan älylaitteisiin sisältyvien ohjelmistojen korjaamisen, ja TPM:n saanee yleensä myös kiertää ohjelmiston korjaamiseksi, antaa sääntely oikeudenhaltijalle melko laajat oikeudet rajoittaa laiteohjelmiston korjaamista ja TPM:ien kiertämistä loppukäyttäjän lisenssisopimuksessa (engl. ”End User License Agreement”, EULA). Tätä ei voida pitää korjauttamisoikeuden kannalta kestävänä, varsinkaan kun otetaan huomioon, että älylaitteen käyttäjänä on usein kuluttaja, jonka tosiasialliset vaikutusmahdollisuudet EULA:n sisältöön ovat heikot. Kiertotalouden näkökulmasta tällaista TPM:iä suosivaa ratkaisua voidaan pitää kestämättömänä ja vanhentuneena. Tältä osin tässä tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, voisiko TPM:ien ja EULA-ehtojen kohdalla kyseeseen tulla myös siviilioikeudelliseen yleiseen oikeuden väärinkäytön kieltoon perustuva tekijänoikeuden väärinkäyttö. Vaikka tämä ei liene täysin poissuljettua, olisi tärkeää, että korjaamista edistettäisiin selvemmin säädetyn lain kautta. Siten voidaankin sanoa, että on tullut korkea aika nostaa myös tekijänoikeudellinen sääntely korjauttamisoikeutta valmistelevan lainsäätäjän pöydälle.

Totuudenvastaista ja harhaanjohtavaa markkinointia koskeva kansallinen seuraamusjärjestelmä on vuodesta 2020 alkaen sisältänyt sekä hallinnollisen seuraamusmaksun että kriminalisoinnin. Kummankin seuraamuskeinon tarvetta on perusteltu seuraamusten etenkin pelotevaikutukseen perustuvalla yleispreventiivisellä tehokkuudella. Tutkielmassa selvitetään normatiivista sääntelyteoriaa hyödyntäen ensinnäkin, toimiiko nykyinen sekä rikosoikeudellisia että hallinnollisia rangaistusluonteisia seuraamuksia sisältävä seuraamussääntely sille asetettuihin tavoitteisiin nähden tarkoituksenmukaisesti. Toisekseen tutkielmassa analysoidaan sitä, onko totuudenvastaisen ja harhaanjohtavan markkinoinnin kriminalisoinnille enää tarvetta ja perusteita hallinnollisen seuraamusmaksun käyttöönoton myötä. Tarkastelun ytimessä on siis seuraamussääntelyn tehokkuus ja oikeutus. Sääntelytasoisen tarkastelun perusteella tutkielmassa todetaan, että hallinnollisen ja rikosoikeudellisen seuraamussääntelyn tavoitteet ja soveltamistilanteet ovat pitkälti päällekkäiset. Seuraamuskeinojen keskeisimmät erot liittyvät niihin sisältyvään moitetta ilmaisevaan viestiin ja sen vahvuuteen. Käytännössä markkinointirikossäännöstä on sovellettu hyvin harvoin ja tuomitut rangaistukset ovat olleet lieviä sakkorangaistuksia. Hallinnollinen seuraamusmaksu voidaan määrätä rahamääräisesti huomattavasti ankarampana kuin rikosoikeudellinen rangaistus. Erityisesti markkinointirikoksen lyhyt vanhentumisaika asettaa haasteen henkilökohtaisen rikosvastuun toteuttamiselle käytännössä. Empiirisen tutkimusnäytön perusteella seuraamusten pelotevaikutuksella on merkitystä sääntelyn tavoitteiden toteutumisen kannalta, mutta vain verrattain pienessä osassa tapauksia. Preventiivisen vaikutuksen havaitaan kytkeytyvän suurelta osin paljastumisen ja seuraamusten epävirallisiin seurauksiin. Eri seuraamuskeinojen tehokkuudessa ei todeta merkittävää eroa. Muun muassa ultima ratio -periaate rajoittaa kriminalisoinnin käyttöä ja sen oikeutettavuutta etenkin kun kysymys on hallinnollisen seuraamussääntelyn kanssa päällekkäisestä rikoslainsäädännöstä. Tutkielmassa esitetyn valossa totuudenvastaisen ja harhaanjohtavan markkinoinnin sanktiointi monelta osin päällekkäisin rikosoikeudellisin ja hallinnollisin keinoin vaikuttaa sanktioinnin tavoitteisiin nähden jossain määrin ylimitoitetulta toimenpiteeltä, eikä ole kriminalisointiperiaatteidenkaan kannalta ongelmaton ratkaisu. Kriminalisointiin liittyvät käytännön ongelmat vesittävät rangaistusuhan pelotepreventiivisen vaikutuksen, ja säännöksen merkitys uhkaa jäädä kokonaan tai suurelta osin symboliseksi. Rikosoikeudellisen säännöksen kumoaminen saattaisi näin ollen olla perusteltua.