Browsing by Subject "kunnallishallinto"

Tiivistelmä – Referat – Abstract Paikallishallinto ja siihen liittyvä köyhäinhoito kokivat merkittävän muutoksen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, kun ne siirrettiin seurakunnilta kunnille. Siihen asti köyhät eli vaivaiset nähtiin yhtenä ryhmänä, josta paikallisyhteisön piti huolehtia. Vähitellen käsitykset eriytyivät: turvattomat lapset, vammaiset, mielisairaat, köyhät ja vanhukset alettiin nähdä omina ryhminään omine erilaisine tarpeineen. Köyhistä huolehtimista ohjaamaan ja valvomaan perustettiin 1888 vaivaishoidontarkastelijan virka. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sitä, miten nämä lainsäädännön, organisaatioiden ja asenteiden muutokset näkyvät Merikarvian, Pohjanlahden rannikolla sijaitsevan suhteellisen teollistuneen maalaiskunnan köyhäinhoidossa. Tarkastelen sitä, miten köyhistä huolehtiminen muuttui, mistä herätteet toiminnan muutoksiin tulivat, ketkä olivat paikalliset toimijat ja kenen ehdoilla köyhistä ja muista avuntarvitsijoista huolehdittiin. Tutkielmani lähdeaineisto koostuu Merikarvian kunnanarkistossa talletettavista kuntakokouksen, kunnallislautakunnan ja kunnanvaltuuston pöytäkirjoista vuosilta 1906 – 1927. Lisäksi olen käyttänyt lähteenä kyseisinä vuosina pääasiassa Porissa ilmestyneitä sanomalehtiä sekä maalaiskuntien kunnallishallintoa ja köyhäinhoitoa sääteleviä lakeja, asetuksia ja ohjeita 1800-luvun loppupuoliskolta 1920-luvulle. Merikarvian kunta perustettiin kirkonkokouksessa 1867. Sen ylin päättävä elin oli kuntakokous, joka toimi vuoden 1918 loppuun. Kunnallislautakunta valmisteli kuntakokouksessa päätettävät asiat ja vastasi niiden toimeenpanosta. Vuodesta 1912 Merikarvialla toimi kunnanvaltuusto, jonka jäsenet kuntakokous valitsi. Kuntakokouksen ja valtuuston rinnakkaisesta toiminnasta aiheutui toimivaltaristiriitoja. Kunnan toimielimissä toimi pääasiassa talollisia, yrittäjiä, virkamiehiä, opettajia ja itsenäisiä ammatinharjoittajia kuten käsityöläisiä ja kalastajia. Köyhäinhoidon kohteena olevilla ei veroja maksamattomina ollut edustusta kunnan elimissä. Ristiriitoja syntyi paitsi oikeiston ja sosialidemokraattien välillä myös kirkonkylän ”eliitin” ja kylien talollisten välillä. Vuonna 1919 kunnallinen päätösvalta siirtyi vuosien 1917 ja 1919 kunnallislakien mukaisesti yleisellä äänioikeudella valitulle kunnanvaltuustolle. Tarkastelujakson alussa Merikarvialla olivat toiminnassa vaivaispiirit, jotka pyrkivät omalta osaltaan minimoimaan kustannuksensa, mistä aiheutui piirien välistä kitkaa ja kuntalaisten eriarvoisuutta. Piirijako purettiin vuoden 1909 alussa ja köyhäinhoidosta vastaamaan perustettiin vaivaishoitohallitus. Vaivaishoidontarkastajan patistamana Merikarvialle perustettiin vuonna 1910 vaivaistalo, jota varten ostettiin rakennuksineen kaksi tilaa. Vaivaistalossa pyrittiin ankaran ohjesäännön alaisuudessa ja puutteellisissa olosuhteissa hoitamaan kaikki köyhäinhoitoa tarvitsevat lapsia lukuun ottamatta. Tilanne kriisiytyi parissa vuodessa, ja porilaisen Sosialidemokraatti-sanomalehden raportoitua epäkohdista vaivaistalon johto ja vaivaishoitohallitus nostivat kunnianloukkauskanteen lehden toimittajaa ja reportteria vastaan. Oikeus hylkäsi kanteen, koska lehtikirjoitukset voitiin osoittaa todenmukaisiksi. Vaivaishoidontarkastajan ja nimismiehen asioihin puuttuminen paransivat jossain määrin vaivaistalon tilannetta. Tämän jälkeen kuntakokous päätti piirijakoon palaamisesta ja vaivaistalon sulkemisesta. Talolliset kannattivat piirijakoon palaamista säästöjen, työväestö vaivaistalon epäkohtien takia. Läänin kuvernööri ei näihin sinänsä lainmukaisiin toimiin suostunut, joten piirijakoon ei palattu. Kuvernööri ja vaivaishoidontarkastaja vaativat lopulta sakon uhalla uuden kunnalliskodin rakentamista Merikarvialle, mutta hanke viivästyi maailmansodan ja sisällissodan takia sekä kunnan pyrkiessä siirtämään rakentamista eteenpäin. Harjun tilalle valmistui ajanmukainen kunnalliskoti vuonna 1924. Harjuun rakennettiin aiemmin perheissä ja vaivaistalossa hoidettuja mielisairaita varten mielisairasosasto, joka valmistui vuonna 1926.

Participatory budgeting is one of the major democratic innovations of the recent decades. This participatory method from Brazil has been started to actively utilize in Finnish municipalities during 2010s. The basic idea of this methodology is that citizens can together decide how to use public assets. The goal of this thesis is to understand how participatory budgeting can have an impact on ecological sustainability in Finland. I’m focusing on the proposals of participatory budgeting which the citizens have voted for to be implemented. Research material has been collected from public online sources on all the Finnish participatory budgeting projects. Some of these projects have been excluded as they do not fulfill the characteristics of participatory budgeting. The material is analyzed using content analysis, building categories, themes and types. There are three key findings in this thesis. First, participatory budgeting has created ecologically sustainable solutions, but sustainability has been an unintended by-product. Proposals concerning environment focus primarily on people’s living environment. Second, the changes are minor, and individuals are the ones carrying the responsibility for the sustainability. Third, the means how proposals are carried out influences ecological sustainability. Here, municipal authorities have a significant role. Finnish participatory budgeting projects therefore have the chance to create ecologically sustainable proposals. However, the capability is limited by both small, project specific budgets and processes that do not acknowledge ecological sustainability. In the long run, the changes might be more significant as participatory budgeting still is relatively new method in Finnish society.

Nälkävuodet koettelivat Suomea 1866–1868. Niiden seurauksena kuoli 100 00–150 00 suomalaista enemmän kuin muuten olisi ollut oletettavaa. Nälkävuosien tuhovoimalla oli suuria eroja eri paikkakuntien välillä. Sotkamo oli yksi Suomen eniten kärsineistä kunnista. Viidesosa sotkamolaisista kuoli nälkävuosien aikana. Suurin syy Sotkamon korkeisiin kuolleisuuslukuihin oli täyteen ahdetut köyhäintalot, joiden epähygieenisissä oloissa tartuntataudit levisivät ihmisestä toiseen. Seurakunnan eripuraisuus, siirtyminen kunnallishallintoon ja keskeisten työntekijöiden kuolemat edesauttoivat väestökriisin etenemistä. Sotkamolaisten suhtautumisessa lähimmäisten hätään oli suuria eroja. Toiset auttoivat omien voimiensa äärirajoille asti, toiset pyrkivät saamaan siitä taloudellista hyötyä. Viljaa Sotkamossa oli myös nälkävuosien aikana. Vuonna 1865 annettiin asetus kunnallishallinnosta maalla. Sotkamo siirtyi kuntamuotoon ensimmäisten joukossa vuoden 1866 alussa. Samalla vaivaishoito siirtyi seurakunnalta kunnalle. Ajankohta oli huonoin mahdollinen köyhäinhoidon näkökulmasta. Sotkamossa koitui vastuun siirtymisestä myös ajankohtaan liittymättömiä ongelmia: Sotkamon ensimmäinen kunnallislautakunnan esimies kavalsi vaivaishoidon kassan ja päätyi sen jälkeen itsemurhaan. Sotkamon kirkkoherran Carl Ståhlbergin menehdyttyä helmikuussa 1867 Sotkamon kappalainen Gustaf Pettersson määrättiin hoitamaan kappalaisen virkansa ohella kirkkoherran virkaa uuden kirkkoherran saapumiseen asti. Uusi kirkkoherra valittiin samana vuonna, mutta virkaansa hän astui vasta keväällä 1869, minkä vuoksi Pettersson oli laajan seurakunnan ainoa pappi nälkävuosien tuhoisimman ajan. Synkimpänä kuolonvuotena 1868 jouduttiin yhden papin seurakunnassa siirtymään joukkohautauksiin vainajien suuren määrän vuoksi. Muihin kirkollisiin toimituksiin nälkävuodet eivät merkittävästi vaikuttaneet. Syntyvyys ja avioituminen eivät laskeneet nälkävuosien aikana missään vaiheessa huomattavan alas. Vuonna 1869 sekä syntyvyys että kuolleisuus olivat alhaisella tasolla, mutta avioituneiden määrä oli ennätyksellisen suuri. Nälkävuodet muuttivat väestön ikärakennetta, koska kuolema kohtasi pieniä lapsia ja vanhuksia useammin kuin työikäisiä. Sotkamon taloudellisen toipumisen kannalta väestörakenne oli vuoden 1869 lopulla optimaalinen. Työikäisiä oli paljon ja huollettavia vähän.