Browsing by Subject "kunnallispolitiikka"
Now showing items 1-10 of 10
-
(2017)Tutkielma käsittelee Turun kaupungin asuntopolitiikkaa aluerakentamisen näkökulmasta vuosina 1963–1967. Aluerakentamisella viitataan lähiöiden alueittain toteutettuun teolliseen rakentamiseen, jossa rakennusyhtiö myös usein erillisen sopimuksen turvin vastasi kunnallistekniikan, eli teiden ja viemäreiden, rakentamisesta alueelle. 1960-luvulla rakennemuutoksen ja palveluyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena ja edellytyksenä oli voimakas kaupungistuminen. Asuntopula ratkaistiin rakentamalla olemassaolevan kaupunkirakenteen ulkopuolelle teollisesti tuotettuja lähiöitä, joita toteutettiin yleensä aluerakentamiskohteina. Tutkielman pääasiallisena viitekehyksenä toimii valtakunnallinen asuntopolitiikka ja -rakentaminen. Tarkastelen kuinka kiinteästi Turun asuntotuotantoratkaisut liittyivät valtakunnalliseen kehitykseen ja mitkä ratkaisut olivat Turun asuntopolitiikalle piirteenomaisia. Turussa alueittain rakentamiseen siirryttiin vaiheittain: aluerakentamiskokeiluja oli toteutettu 1950-luvulta lähtien, mutta lähtölaukaus varsinaiseen aluerakentamiseen tehtiin vuonna 1963, kun kaupunki teki suuria aluevarauksia paikallisille rakennusyrityksille. Vielä suuremmat aluevaraukset tehtiin neljä vuotta myöhemmin ”hätäohjelman” myötä. Näiden aluevarausten seurauksena on rakennettu muun muassa Runosmäen lähiö. Tutkielmassa rakennetaan kronologinen ja temaattinen kuvaus Turun aluerakentamiseen liittyvästä asuntopolitiikasta vuosina 1963–1967. Pääasiallinen lähdeaineisto on kaupunginvaltuuston ja -hallituksen kokousten pöytäkirjat, joita täydentävät aikakauden paikalliset sanomalehdet. Valtakunnallisen asuntopolitiikan taustoitukseen on käytetty tutkimuskirjallisuutta. Pääasiallisena metodina on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että Turun asuntopolitiikka aluerakentamisen suhteen oli vahvasti ylipaikallisten ehtojen sanelemaa, mutta siinä oli huomattavia paikallisia piirteitä. 1960-luvulla asuntopolitiikkaan vaikutti Turun yleiskaavatyön pitkittyminen ja valtakunnallinen asuntopolitiikka, joka ohjasi kohti aluerakentamista. Keskeneräisenä yleiskaava ei estänyt kaavojen tapauskohtaista toteuttamista. Asuntotuotantolaki 1966/1968 puolestaan pakotti Turussakin asuntotuotanto-ohjelman laatimiseen, mikä johti hätäohjelmaan. Paikalliselle asuntopolitiikalle oli luonteenomaista ei-politiikka; kunnallinen päätöksentekojärjestelmä ei ollut aktiivinen toimija asunto-ongelman ratkaisussa vaan rakennusteollisuus. Edellytyksiä asunto-ongelman ratkaisuun luotiin maapolitiikan keinoin. Tutkielma peilaa siten aiempaa tutkimusta piirtämällä kuvan maaltamuuton paineisiin valmistautumattomasta Suomesta, jossa rakennusyrityksillä ja niiden toimintaa rahottaneilla pankeilla oli historiallinen tilaisuus kehittää omaa liiketoimintaansa. Turku ei ollut tästä poikkeus, kuten tutkielma osoittaa. Toisaalta asuntoteollisuuden toimintatapojen hyväksyntä asuntopolitiikan keinoiksi kertoo myös siirtymävaiheesta kunnissa pitkäjänteisempään, kokonaisvaltaiseen suunnitteluun, jonka 1960-luvulle ominaisena piirteenä oli usko rationaalisuuteen ja laskelmiin ongelmien ratkaisussa.
-
(2012)Helsingissä kävelykadut olivat kiivaan keskustelun kohteena, kun muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa niitä oli jo rakennettu vauhdilla. Ensimmäisen varsinaisen kävelykadun rakentaminen kesti yli 15 vuotta ensimmäisten suunnitelmien tekemisestä ja Iso Roobertinkatu avautui kävelijöille syksyllä 1985. Aleksanterinkadusta ei tullut ikinä kävelykatua, vaikka kadulla toteutettiinkin kävelykatukokeilu 12.6.1970–8.1.1971. Kadun jalkakäytävät kuitenkin levennettiin ja liikennettä rajoitettiin vuosina 1982–1986. Pro gradun -työn aiheena on näistä kahdesta Helsinkiin suunnitellusta kävelykadusta, Aleksanterinkadusta ja Iso Roobertinkadusta, käyty kunnallispoliittinen keskustelu vuosina 1967–1984. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisiin perusteisiin valtuutetut, yhdistysten ja yritysten edustajat vetosivat puolustaessaan ja vastustaessaan kaupungin kävelykatusuunnitelmia sekä millaisiin ilmiöihin nämä perusteet liittyvät. Pääasialliset lähteet työssä ovat kaupunginvaltuutettujen, yhdistysten ja yritysten edustajien kannanotot Helsingin kaupunginarkistossa sijaitsevissa kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjoissa ja sanomalehdissä kuten Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Uudessa Suomessa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Kansan Uutisissa. Kävelykatujen rakentamista Helsinkiin kannattivat erityisesti SDP ja SKDL sekä yhdistyksistä Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Aleksanterinkadun ja Iso Roobertinkadun muuttamista kävelykaduiksi vastustivat suurin osa kokoomuksen ja perustuslaillisten valtuutetuista, Aleksanterinkatu ry, kauppakamari, Stockmannin tavaratalo ja eräät autoyhdistykset. Lähes kaikista valtuustoryhmistä löytyi kuitenkin myös kävelykatujen kannattajia. Kävelykatuja vastustettiin erityisesti sillä perusteella, että ne tuhoavat keskustan kaupankäynnin, kun autoilla ei pääse asioimaan kaupoissa. Vastustajat olivat huolissaan myös kaupan laadun kärsimisestä ja keskustan slummiutumisesta kävelykatujen myötä. Kävelykatujen kannattajat sen sijaan uskoivat katujen tuovan etuja kaupoille, eikä päinvastoin. He vetosivat kansainväliseen esimerkkiin, sillä monet Euroopan kävelykatujen kauppiaat olivat tyytyväisiä katuihin. Lisäksi kävelykatukeskustelussa käytiin vilkas mielipiteenvaihto auton ja ihmisen suhteesta kaupungissa. Vastustajat kannattivat ajatusta vapaasta autoilusta, kun taas kannattajien mielestä autolla oli jalankulkijaan nähden liikaa valtaa ja tilaa kaupungissa. Autot uhkasivat myös jalankulkijan turvallisuutta. Kävelykadut nähtiin niiden puolustajien parissa sopivana liikenteen rajoittamisen keinona Helsingin keskustassa. Myös kävelykatujen vastustajat perustelivat vastustustaan liikennepoliittisilla syillä kuten, että kävelykatuja ei ollut nivottu liikenteen yleissuunnitelmiin ja siksi ne tulisivat aiheuttamaan ympäröivien katujen ruuhkautumista. Vastustuksen perusteena käytettiin myös parkkipaikkojen puutetta. Kävelykatujen puolustajat näkivät kävelykadut myös yleisen edistyksen ja moderniuden merkkinä. Helsinkiä pidettiin takapajulana kävelykatujen hitaan suunnittelun vuoksi. Lisäksi puolustajat vetosivat kunnalliseen demokratiaan. Kävelykadut tuli toteuttaa, koska valtuustossa oli hyväksytty niitä koskevia suunnitelmia ja, koska kansan enemmistö oli joissakin mielipidetiedusteluissa niiden kannalla.
-
(2015)Pro gradu -tutkielma käsittelee DDR:n ystävyyskaupunkitoimintaa ja kunnallisten ulkomaansuhteiden hoitoa Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. DDR:n keskeisin tavoite oli saada Suomi tunnustamaan se kansainvälisoikeudellisesti suvereeniksi valtioksi. Suomi nähtiin DDR:ssä tähän potentiaalisesti valmiimpana kuin moni muu maa: se ei ollut ulkopoliittisista syistä tunnustanut kumpaakaan vuonna 1949 Saksan miehitysvyöhykkeille syntynyttä valtiota. Tutkimuksella pyritään syventämään kuvaa itäsaksalaisen diplomatian keinovalikoimasta, osaamistasosta sekä sen valtiojärjestelmän rakenteellisista puitteista, erityisesti toimittaessa läntiseen järjestelmään kuuluvassa maassa. Samalla siinä tuodaan esiin ristiriitoja paikallistason suomalaisten kunnallistoimijoiden ja kansainvälispoliittisen DDR:n ulkoministeriön toisistaan eroavien tavoitteiden välillä. Tutkimuksen alkuperäislähdeaineistona on käytetty Berliinissä säilytettäviä DDR:n ulkoministeriön ja valtiojärjestöjen arkistoja, Suomen Kansallisarkistossa säilytettävää Suomi—DDR-seuran arkistoa, Helsingissä säilytettävää Suomen kaupunki- ja kuntaliittojen arkistoa sekä suomalaisten ystävyyskaupunkien kaupunginarkistoissa säilytettäviä kunnallispoliittisia päätösasiakirjoja. Tutkimus tuo esiin DDR:n ensimmäisten ystävyyskaupunkiyhteyksien synnyn Suomessa 1950-luvun lopulla sekä niissä koetut onnistumiset ja epäonnistumiset. DDR:n tavoittelemat, maiden välisten suhteiden puolivaltiollisuutta korostaneet kirjalliset ystävyyskaupunkisopimukset kaatuivat suomalaisten vastustukseen. Myös Berliinin muurin pystyttäminen elokuussa 1961 muuttaa itäsaksalaisten ystävyyskaupunkien toimintaedellytyksiä Suomessa. DDR- ja suomalaistoimijoita peilataan tutkimuksessa aiemman tutkimuksen pohjalta Länsi-Saksan tavoitteisiin Suomessa. Kylmän sodassa eri puolen järjestelmiin kuuluneet Saksat ajoivat omia etujaan myös ystävyyskaupunkitasolla toistensa toimia valvoen. Ystävyyskaupunkitoiminta asetetaan tutkimuksessa kylmän sodan kontekstiin kaupunki- ja kuntaliittojen kansainvälisen yhteistyön kautta. Suomalaiset liitot korostivat suhteiden tasapuolisuutta idän ja lännen välillä läntisen järjestelmän eduksi. Vuodesta 1963 alkaen ystävyyskaupunkeja arvioitiin yhä keskeisemmin osana DDR:n laajempaa julkisuustyötä ja kulttuuripoliittista näkyvyyttä Suomessa. Samalla kunnallispoliitikkojen tapaaminen muuttui rutiininomaisemmaksi 1960-luvun aikana. Kansainvälispoliittisen liennytyksen ja Saksojen välisten suhteiden parantuessa 1960-luvun lopulla DDR aloitti laajennetut toimet diplomaattisen tunnustamisen aikaansaamiseksi. Vuosina 1971—1973 aktivoituneet DDR:n tunnustamiskomiteat näkyivät tunnustamisviikkojen kautta myös ystävyyskaupungeissa. Ystävyyskaupunkisuhteilla oli kuitenkin DDR:n ulkoministeriölle vain välineellinen arvo. Niiden ylläpitäminen vaati varoja, joita oltiin yhä haluttomampia käyttämään vuonna 1973 saavutetun kansainvälispoliittisen tunnustamisen jälkeen. DDR luopuikin kaikessa hiljaisuudessa ystävyyskaupunkisuhteiden edistämisestä 1970-luvun aikana jättäen aloitteenteon suomalaisille.
-
(2013)The largest party holds more than half of the seats in every third Finnish local council and, thus, is likely to govern alone. It is namely the absolute majority that makes the decisions. In this study, I investigate, if single-party and coalition governed municipalities differ in economic outcomes. Theoretical considerations often rely on so-called common pool problem. Common pool models suggest that when there is a governing coalition, all parties want to target some spending to their core constituents, while costs are shared equally across all parties. This results in higher spending than in the case that one party would be governing. However, also contradictory arguments have been proposed. It has been suggested that, for instance, strategic use of debt or role of swing voters in elections could lead to higher spending under single-party government. In this study, I show evidence from Finnish municipalities that is consistent with the idea of common pool models. Following the recent development lines in empirical political economics, I exploit close elections as a source of exogenous variation using regression discontinuity design (RDD) adjusted to proportional system. It is assumed that close elections are as good as if they were random. Estimates suggest that single-party control decreases, on average, total expenditures and revenues by around 200 euros per capita. However, it seems that the effect gets smaller year by year. It could be that re-electoral incentives affect the behavior of parties that govern councils alone. I also analyze the effect in several areas of spending and revenues. The data set that I use in this study includes data from 445 municipalities for a varying number of years between 1980–2010, which makes 13,104 observations in total. These data cover results of 3,778 elections. This study develops a simple though new way of analyzing the research question. I use seat division rules to compute the running variable for the regression discontinuity design. Moreover, most previous studies on the topic compare outcomes in different countries. In this study, the outcomes are compared within the same system, i.e. all units share the same institutional background. Last, the topic has not been studied in the Finnish context before, even though single-party control is common phenomenon and municipalities have an important role in the Finnish system.
-
(2020)Pro gradu -työni tarkoitus on selvittää Lahden kaupunginvaltuuston keskusteluissa käytettyä retoriikkaa kaupungin pohjoisosassa sijaitsevan Mukkulan lähiön rakentamiseen liittyen vuosina 1959 – 1983. Työni etenee kronologisesti Mukkulan kartanon ostamisesta lähiön pääasialliseen valmistumiseen. Käsittelen jokaiselta vuosikymmeneltä keskeisimmät Mukkulan suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät valtuustokeskustelut tarkentaen huomion vielä erikseen siteerattuihin puheenvuoroihin taustoittaen analyysiäni 1990-luvun suomalaisen lähiötutkimuksen perusteosten avulla. Lähdeaineisto muodostuu Lahden kaupungin keskusarkistossa säilytettävistä Lahden kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista vuosilta 1959 – 1999, jotka on alustavan tarkastelun jälkeen rajattu ajallisesti vuosiin 1959 – 1983. Näiden vuosien materiaali on edelleen rajattu nimenomaan Mukkulan suunnittelua ja rakentamista suorimmin koskeviin keskusteluihin. Tätä aineistoa tarkastelen jaottelemalla puheenvuoroissa käytettyä retoriikkaa viiden eri kategorian mukaisesti. Lisäksi hyödynnän teorian osalta Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimusta käyttämieni yleisluontoisten kategorioiden laajentamiseen. Suorittamaani Mukkulaa koskevien keskusteluiden analyysiä vertaan Irene Roivaisen teoksen Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. (1999) kuvaukseen Helsingin Sanomien lähiökirjoittelusta. Työni kuvailee Lahden kuntapäättäjien käyttämän retoriikan jakautumista kategorioittain tulevaisuuteen suuntautuneeseen retoriikkaan sekä luontoon ja ympäristöön, ryhmäkohtaiseen ja yleiseen etuun ja käytännöllisyyteen ja ehdottomuuteen perustuvaan retoriikkaan, ja avaan yksittäisten puheenvuorojen avulla retorisia kategorioita tarkemmin. Lisäksi osoitan retoriikassa tapahtuneiden muutosten yleisiä linjoja Mukkulan rakentamisen eri vaiheissa alueen ostamisesta vuonna 1959 Mukkulan osayleiskaavoittamisesta ja sen seurauksista käytyihin keskusteluihin vuosina 1977 ja 1983. Valtuutettujen käyttämän retoriikan selvittämisen lisäksi työni osoittaa toissijaisesti retoriikan analyysin soveltuvuutta kunnallispoliittisten aiheiden tutkimukseen.
-
(2020)Pro gradu -työni tarkoitus on selvittää Lahden kaupunginvaltuuston keskusteluissa käytettyä retoriikkaa kaupungin pohjoisosassa sijaitsevan Mukkulan lähiön rakentamiseen liittyen vuosina 1959 – 1983. Työni etenee kronologisesti Mukkulan kartanon ostamisesta lähiön pääasialliseen valmistumiseen. Käsittelen jokaiselta vuosikymmeneltä keskeisimmät Mukkulan suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvät valtuustokeskustelut tarkentaen huomion vielä erikseen siteerattuihin puheenvuoroihin taustoittaen analyysiäni 1990-luvun suomalaisen lähiötutkimuksen perusteosten avulla. Lähdeaineisto muodostuu Lahden kaupungin keskusarkistossa säilytettävistä Lahden kaupunginvaltuuston pöytäkirjoista vuosilta 1959 – 1999, jotka on alustavan tarkastelun jälkeen rajattu ajallisesti vuosiin 1959 – 1983. Näiden vuosien materiaali on edelleen rajattu nimenomaan Mukkulan suunnittelua ja rakentamista suorimmin koskeviin keskusteluihin. Tätä aineistoa tarkastelen jaottelemalla puheenvuoroissa käytettyä retoriikkaa viiden eri kategorian mukaisesti. Lisäksi hyödynnän teorian osalta Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimusta käyttämieni yleisluontoisten kategorioiden laajentamiseen. Suorittamaani Mukkulaa koskevien keskusteluiden analyysiä vertaan Irene Roivaisen teoksen Sokeripala metsän keskellä. Lähiö sanomalehden konstruktiona. (1999) kuvaukseen Helsingin Sanomien lähiökirjoittelusta. Työni kuvailee Lahden kuntapäättäjien käyttämän retoriikan jakautumista kategorioittain tulevaisuuteen suuntautuneeseen retoriikkaan sekä luontoon ja ympäristöön, ryhmäkohtaiseen ja yleiseen etuun ja käytännöllisyyteen ja ehdottomuuteen perustuvaan retoriikkaan, ja avaan yksittäisten puheenvuorojen avulla retorisia kategorioita tarkemmin. Lisäksi osoitan retoriikassa tapahtuneiden muutosten yleisiä linjoja Mukkulan rakentamisen eri vaiheissa alueen ostamisesta vuonna 1959 Mukkulan osayleiskaavoittamisesta ja sen seurauksista käytyihin keskusteluihin vuosina 1977 ja 1983. Valtuutettujen käyttämän retoriikan selvittämisen lisäksi työni osoittaa toissijaisesti retoriikan analyysin soveltuvuutta kunnallispoliittisten aiheiden tutkimukseen.
-
(2014)In this paper I address speeches held by the city councilors of Helsinki at the meeting held in February 2010. In the meeting it was taken a vote on the weekly vegetarian lunch day which was about to be carried out at schools and in the educational institutions. I identify the rhetorical methods and categories used by the councilors. Furthermore, I study the relation of public, in other words I examine to whom the delegates directed their speech to and what role that had to the progress of the discussion. The discussion in question woke plenty of stir and the discussion itself as well as the discussion on the Internet from the subject has been dealt with also in other dissertations. The material of the paper is a public recording transcribed by a city official. The discussion consisted of 56 speeches held by 36 councilors and it lasted altogether over two and half an hour. I established my report to the text classified by me with the help of the ATLAS.ti program. The research methods I used have a discourse analytic approach, which are a part of the field of the qualitative study. The examination of the public of the delegates' speech was based on the theory of Perelman (1996). I dealt with rhetorical methods based on Jokinen's (1999) theory. Pälli's (2003) constructionist theory of groups of people served as the base of the category analysis. The public the delegates spoke to were mostly other delegates on the hall and the residents of Helsinki. The audience councilors aimed their speech was thus very local. The use of rhetorical methods was extremely abundant and versatile. The categories used by the delegates from the people were distinctly purposeful. Delegates who have resisted the initiative genderized the question of nourishment presenting the boys' and men's nourishment which deviates from the opposite sex of the one needing. The differences between generations stood out clearly on the speeches. The delegates who had represented the opposite opinions dealt with different matters in their addresses when the supporters of the initiative paid plenty of attention to ecological points when the opponents concentrate on the individual freedom.
-
(2020)Pro gradussani selvitän arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla, millä tavoin rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen tilanne ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Tutkimusta ohjaava ydinkysymys on, millaista suomalainen esteettömyyspolitiikka on ollut. Käytännön esteettömyys ja saavutettavuus, erityispalvelut ja asenteet ovat kehittyneet yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaiheiden ehdoilla ja osittain niistä riippumatta. Normit ovat omalta osaltaan ohjanneet kaikkea kehitystä. Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös uusliberalistisesta hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon (NPM) myötä 1990-luvulta alkaen. Merkkejä käsitekaappauksista tosin löytyy tutkimusaineistossa jo 1970-luvulta. Ajanjaksolla voi havaita esteettömyyden politiikkaakin määrittäneen hyvinvointivaltion ja universalismin ihanteen nousun ja laskun. Huomionarvoista on se, kuka keskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja mitkä tahot käyttävät todellista valtaa. Esimerkiksi 2010-luvulla rakennusyhtiöillä oli paljon näkyvyyttä, ne ottivat esteettömyyskeskustelussa asiantuntija-aseman, ja niiden teesejä toistivat norminpurkutalkoita ajavat poliitikot. Vammaisjärjestöt ja tutkimuksiin perustuva esteettömyysasiantuntemus on usein jäänyt sivuun, vaikka ihmisoikeusnäkökulma on viime vuosina voimistunut osin normien ansiosta. Vuonna 2016 ratifioitu YK:n vammaisten oikeuksien sopimus sitoo Suomea, jolloin siihen on voinut myös tukeutua keskustelussa. Aineiston pohjalta voidaan todeta, normien merkitys esteettömyyden kehittämisessä on ollut keskeinen koko tarkastelujakson ajan. Lainsäädännössä ovat vahvistuneet rakennusmääräysten ja subjektiivisten oikeuksien lisäksi kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja esim. vammais- ja vanhusjärjestöjen asema kunnallistasolla. Normien avulla kasvanut esteettömien asuntojen, asuinalueiden ja liikkumismahdollisuuksien tarjonta ovat parantaneet valinnanvapautta mm. asuinpaikan suhteen. Normien voi katsoa sekä ohjaavan että heijastavan yhteiskunnan asenteita. Asenteissa näkyvä muutos 1970-luvulta on hyvin huomattava, mutta ei itsestään syntynyt. Pohdin myös ideologioiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta, mutta niistä on vaikeampi tehdä johtopäätöstä.
-
(2020)Pro gradussani selvitän arkistotutkimuksen ja diskurssianalyysin avulla, millä tavoin rakentamisen ja julkisten palvelujen esteettömyyttä koskeva keskustelu suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut 1970-luvulta 2010-luvulle ja kuinka yleiset yhteiskunnalliset muutokset ja taloudellinen tilanne ovat vaikuttaneet asenteisiin esteettömyyttä ja sitä määrittävää normistoa kohtaan. Tutkimusta ohjaava ydinkysymys on, millaista suomalainen esteettömyyspolitiikka on ollut. Käytännön esteettömyys ja saavutettavuus, erityispalvelut ja asenteet ovat kehittyneet yleisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten vaiheiden ehdoilla ja osittain niistä riippumatta. Normit ovat omalta osaltaan ohjanneet kaikkea kehitystä. Keskustelussa on vuosikymmenten aikana kilpistynyt vastakkainasettelu toisaalta esteettömyyttä turvaavien normien ja toisaalta eri yhteiskunnan aloilla ajettujen norminpurkutalkoiden välillä. Leimallista esteettömyyskeskustelulle ovat olleet myös uusliberalistisesta hyvinvointivaltion kritiikistä tutut käsitekaappaukset, jotka ovat yleistyneet varsinkin uuden julkishallinnon (NPM) myötä 1990-luvulta alkaen. Merkkejä käsitekaappauksista tosin löytyy tutkimusaineistossa jo 1970-luvulta. Ajanjaksolla voi havaita esteettömyyden politiikkaakin määrittäneen hyvinvointivaltion ja universalismin ihanteen nousun ja laskun. Huomionarvoista on se, kuka keskustelussa on puhunut, kenen puolesta ja mitkä tahot käyttävät todellista valtaa. Esimerkiksi 2010-luvulla rakennusyhtiöillä oli paljon näkyvyyttä, ne ottivat esteettömyyskeskustelussa asiantuntija-aseman, ja niiden teesejä toistivat norminpurkutalkoita ajavat poliitikot. Vammaisjärjestöt ja tutkimuksiin perustuva esteettömyysasiantuntemus on usein jäänyt sivuun, vaikka ihmisoikeusnäkökulma on viime vuosina voimistunut osin normien ansiosta. Vuonna 2016 ratifioitu YK:n vammaisten oikeuksien sopimus sitoo Suomea, jolloin siihen on voinut myös tukeutua keskustelussa. Aineiston pohjalta voidaan todeta, normien merkitys esteettömyyden kehittämisessä on ollut keskeinen koko tarkastelujakson ajan. Lainsäädännössä ovat vahvistuneet rakennusmääräysten ja subjektiivisten oikeuksien lisäksi kansalaisten vaikutusmahdollisuudet ja esim. vammais- ja vanhusjärjestöjen asema kunnallistasolla. Normien avulla kasvanut esteettömien asuntojen, asuinalueiden ja liikkumismahdollisuuksien tarjonta ovat parantaneet valinnanvapautta mm. asuinpaikan suhteen. Normien voi katsoa sekä ohjaavan että heijastavan yhteiskunnan asenteita. Asenteissa näkyvä muutos 1970-luvulta on hyvin huomattava, mutta ei itsestään syntynyt. Pohdin myös ideologioiden ja yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutusta, mutta niistä on vaikeampi tehdä johtopäätöstä.
-
(2018)Several investigations have shown that high-quality early childhood education has positive impact on child development. Research has also shown that early childhood education has longer-term positive impacts on society as a whole. When comparing international statistics, children´s participation in Finland in early childhood education is lower than the average compared to other countries. The purpose of this thesis was to compare the changes in percentages of children participating in early childhood education in the provinces between 2016 and 2017. The aim was also to find out about the location of the municipalities in the provinces participating in the experiment of the free of charge early childhood education of the five-year olds. The thesis compared changes in participation rates across 19 provinces of Finland. In the case of free early childhood education, the provinces to which the experimental municipalities belonged were examined. The needed background information for the research was obtained from the Statistics and Indicators Bank of the Sotkanet-service maintained by the National Health and Welfare Institute and the website of Ministry of Education and Culture. The research was carried out with a comparative research method. The point of view of the study was the social science approach to early childhood education. The thesis showed that the municipalities participating in the experiment of free early childhood education were included in the provinces, where the participation rate had already increased between 2016 and 2017. However, in some of the emerging regions, the participation rate remained below the average for Finland´s 2017 participation rate. The different views of municipalities regarding early childhood education policies create inequalities between municipalities. The awareness of municipalities and families on the positive impact of early childhood education on child and society need to be increased.
Now showing items 1-10 of 10