Browsing by Subject "kuvallisuus"

Tavoitteenani on tutkia idiomien käännösstrategioita Colm Tóibínin romaanin Brooklyn suomennoksessa. Olen kiinnostunut siitä, onko teoksen kääntäjä pystynyt säilyttämään lähtötekstin idiomit teoksen suomennoksessa kääntämällä ne jollakin suomen kielen idiomilla vai onko kääntäjä käyttänyt jotakin muuta käännösstrategiaa idiomien suomentamisessa. Aion myös selvittää, onko kääntäjä käyttänyt kääntäessään kompensaatiostrategiaa eli kääntänyt jonkin lähtötekstissä olevan ei-idiomaattisen normaali-ilmaisun idiomilla. Lisäksi tarkastelen, vastaako idiomikäännös lähtötekstin idiomia kuvallisuuden osalta. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Millaisia käännösstrategioita kääntäjä on käyttänyt idiomeja suomentaessaan? 2. Onko lähtötekstin idiomin kuvallisuus siirtynyt käännökseen tapauksissa, joissa idiomi on käännetty idiomilla? Hypoteesini on, että osa lähtötekstin idiomeista on käännetty idiomilla, mutta enemmistö idiomeista on silti käännetty selittävällä normaali-ilmauksella. Tätä hypoteesia tukee esimerkiksi Nidan & Taberin (1969: 106) näkemys, että idiomi käännetään usein ei-idiomaattisella ilmauksella. Näin on siitäkin huolimatta, että ideaalina pidetään sitä, että kääntäjän pitäisi pyrkiä kääntämään lähtökielen idiomi kohdekielen idiomilla (Ingo 1990: 246). Tutkimukseni on pääosittain kvalitatiivinen ja kontrastiivinen, mutta siinä on myös kvantitatiivisia piirteitä. Tutkimusaineistoni koostuu idiomeista, jotka kerään romaanista. Tutkimus alkaa idiomin käsitteen määrittelyllä sekä idiomien keräämisellä lähtötekstistä ja suomennoksesta. Tämän jälkeen luokittelen idiomit sekä niiden käännökset käännösstrategian mukaan ja analysoin ne. Analyysissä tarkastelen myös idiomien kuvallisuutta niissä tapauksissa, joissa idiomi on käännetty idiomilla. Kategorisoin nämä idiomit kuvallisuuden säilymisen tason mukaan kolmeen ryhmään: 1) sama kuva, 2) osittain sama kuva sekä 3) eri kuva. Tulosten perusteella idiomit on käännetty useimmiten selittävällä normaali-ilmauksella. 389 idiomista peräti 202 kappaletta (52 % käännösstrategioiden kokonaismäärästä) on käännetty kyseistä käännösstrategiaa käyttämällä. Toiseksi yleisin käännösstrategia on idiomilla kääntäminen (169 kpl, 43 %), kolmanneksi poisto (14 kpl, 4 %) ja viimeiseksi sananmukaisesti kääntäminen (4 kpl, 1 %). Kompensaatiostrategioita on käytetty suomennoksessa yhteensä 104 kertaa. Normaali-ilmaus on käännetty idiomilla 100 kertaa (96 % kompensaatiostrategioista), ja suomennokseen on lisätty idiomi neljä kertaa (4 % kompensaatiostrategioista). Idiomilla ja sen idiomikäännöksellä on useimmiten osittain sama kuva (66 kpl, 39 % kaikista idiomeilla käännetyistä idiomeista). Eri kuva on puolestaan 52 tapauksella (31 %) ja sama kuva 51 tapauksella (30 %).

Tarkastelen luonnonkuvausta Pauliina Haasjoen Planeetta-runoelman ekologisissa runoissa. Planeetta (2016) kuvaa konkreettisia eläimiä ja lajien elinympäristöjä puhujan Uuteen-Seelantiin tekemän matkan avulla. Matka rinnastuu uusiseelantilaisen runoilijan Allen Curnowin löytöretki-aiheiseen runoon ”Landfall in Unknown Seas” (1942), johon teos viittaa. Eläinten ja lajien elinympäristöjen lisäksi Planeetta kuvaa biosfääriä ja Maata kielikuvallisuuden keinoin, esimerkiksi metaforaa, metonyymisyyttä, synekdokeeta ja vertauksia hyödyntäen. Olen kiinnostunut siitä, mitä nämä kaksi vastakkaiselta vaikuttavaa luonnonkuvauksen keinoa, luonnon konkreettinen kuvaus ja luonnon metaforinen kuvaus, kertovat kotiplaneetastamme ja sen elinympäristöistä. Aineistoni analyysissä hyödynnän Scott Knickerbockerin (2012) tutkimusta aistivoimaisen runouden keinoista. Aistivoimaiselle runoudelle on ominaista pyrkimys vaikuttaa runokeinoilla lukijan luontosuhteeseen, ja sallia ihmiskulttuurin tuotteet, kieli ja rakentamamme asiat, osaksi luontoa. Hyödynnän kielikuvallisuuden tarkastelussa I. A. Richardsin klassista metaforateoriaa (1936), Mikko Turusen semanttisen yhteisalueen mallia (2010 ja 2011), sekä George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiivisen metaforateorian näkemystä (1989, 2003) ajatuksiamme jäsentävistä käsitemetaforista. Ensimmäisessä käsittelyluvussa tarkastelen teoksen konkreettista luonnonkuvausta. Tällöin olen kiinnostunut teoksen tavasta kuvata Uuden-Seelannin uhanalaisia lintuja ja lajien elinympäristöjä. Toisessa käsittelyluvussa tutkin biosfäärin metaforista kuvausta, jossa eloton luonto elollistuu ja elollista luontoa kuvataan muun muassa ihmisen tai eläimen kaltaisena. Lisäksi tarkastelen tapoja, joilla ihmiskulttuurin vaikutus luonnossa näkyy teoksessa keinotekoisen läsnäolona maisemassa. Kolmannessa käsittelyluvussa tarkastelen Maan metaforista kuvausta, jossa planeetta Maata kuvataan osin ihmisen kaltaisena. Tieteellinen, ekologisesti värittynyt tieto hahmottelee Maata monimutkaisena järjestelmänä. Antiikin filosofiset tekstit Planeetan pohjatekstinä kuvaavat Maan tekstuaalista historiaa. Konkreettinen luonnonkuvaus Planeetassa herättelee lukijan kiinnostusta eläimiä ja niiden kulttuuria kohtaan. Puhuja kuvaa eläimiä Maan ihmeenä. Luonnonkuvauksen tarkoituksena on antaa eläimille ääni ja suojella lajien elinympäristöjä. Metaforinen luonnonkuvaus auttaa hahmottamaan biosfäärin monimutkaisia riippuvuussuhteita, ja kuvaa biosfäärin osia aktiivisina ja ahkerina toimijoina. Kasvien ja meren rooli korostuu. Keinotekoinen kielikuvallisuus kuvaa biosfääriä ihmisen kotina. Puhujalla on rooli tiedon kerääjänä ja Maan elämän ihmeen välittäjänä. Uhanalaisten eläinten kuvaus rinnastuu Maan kuvaukseen, ja osoittaa Maan olevan uhanalainen planeetta, joka lajinsa ainoana säilyttää älyllisen elämän ihmettä. Maa-planeetta osin inhimillistyy Planeetan luonnonkuvauksessa, mutta saa myös eläimellisiä ja kasvien piirteitä. Näillä keinoilla Maa säilyttää vierautensa. Maan kuvaaminen ruumiin kuvastolla luo perustan Maan ja puhujan symbioottiselle suhteelle, jossa puhuja toimii Maan tietoisuutena. Planeetta-runoelma Maan lauluna antaa sarjallisesti etenevänä tekstinä planeetalle äänen. Planeetan luonnonkuvauksen avulla Maa näkee kauniit ja ihmeelliset kasvonsa.

Tutkielmani tarkastelee naiseuden teemaa Edith Södergranin teoksissa Dikter (1916), Septemberlyran (1918) ja Rosenaltaret (1919), erityisesti niistä poimituissa runoesimerkeissä ”Livets syster” (Dikter), ”Jungfruns död” (Septemberlyran) ja ”I feernas hängmatta” (Rosenaltaret). Tutkielman tavoitteena on analysoida, miten naiseutta kyseisissä runoissa rakennetaan ja mitä se niissä merkitsee. Tutkielman teoreettisena taustana ovat runon kuvallisuuden tutkimus sekä feministinen kirjallisuudentutkimus. Södergranin runoutta luonnehtii vahvasti kuvallisuus, ja myös teemat muotoutuvat keskeisesti sen kautta. Kuvallisuuden analysoinnissa hyödynnän Benjamin Hrushovskin metaforisen tekstin viitekehysanalyysiä. Laajat tulkinnalliset viitekehykset, joiden puitteissa tarkastelen naiseuden teemaa, ovat myytit, satuintertekstit ja nietzscheläinen kuvasto. Kyseessä ovat Södergranin runouden keskeiset piirteet, jotka osallistuvat myös naiseuden teeman rakentumiseen. Hahmotan eri teosten ja niistä poimittujen keskenään erilaisten runojen suhteutumista näihin viitekehyksiin. Runoesimerkkien analyysi valottaa naiseuden teeman kokonaisvaltaisuutta ja monikerroksisuutta Södergranin runoudessa: Runossa ”Livets syster” naiseus on metaforinen viitekehys, jonka avulla kuolema kuvataan naisellisen ruumiin läheisyytenä. Kuolemasta kirjoitetaan yllättävä, lohdullinen kokemuksellinen kuvaus. Runossa ”Jungfruns död” naiseus paikantuu neitohahmoon, jota kuvataan muun muassa sadun ja nietzscheläisen yli-ihmisen viitekehysten avulla. Runossa ”I feernas hängmatta” nainen on konkreettinen ja kuvaannollinen uuden elämän ja jopa maailman synnyttäjä. Södergranin runoudessa Lumikin kauneus voi yhdistyä nietzscheläiseen voimaan ja todellisuus saada feminiinisyyden viitekehyksessä toisenlaisen luonteen.

Tutkielma on runoudentutkimus ja sen aiheena ovat symbolit, metaforat ja tematiikka Marja-Liisa Vartion Häät-esikoisteoksen kolmessa avainrunossa. Tavoitteena on selvittää, millaista on runojen kuvakieli. Siihen lukeutuvat metaforat, symbolit ja kvasisymbolit. Näiden ohella pyritään löytämään runojen keskeiset teemat ja ymmärtämään teoskokonaisuutta. Teoreettisena taustana tutkielmassa käytetään Raili Elovaaran teosta “Olen tyhjä huone”. Sanataiteen metaforista ja symboleista (1992). Elovaara on koonnut keskeisten amerikkalaisten teoreetikoiden käsityksistä metaforateoria- ja symboliehtoja. Runoissa korostuvaa tekstiainesta verrataan näihin ehtoihin ja tarkastellaan metaforien ja symboleiden ominaisuuksia, rakentumista ja merkitysmahdollisuuksia. Symboleiden kohdalla runoissa esiin nousevia ehdokkaita verrataan vakiintuneisiin symboleihin. Vakiintuneiden symbolimerkitysten selvityksessä hyödynnetään symbolisanakirjoja, Michael Ferberin teosta A Dictionary of Literary Symbols (2017) ja Hans Biedermannin teosta Suuri symbolikirja (1993). Tutkimusaineistona on Vartion teoksen kolme runoa: “Jousella-ampuja”, ”Nainen ja maisema” sekä “Häät”. Runot toimivat kokoelmassa aloitusrunona, keskikohdan laajimpana ja viimeisenä nimirunona ja edustavat teoskokonaisuutta. Metodi on vertaileva runoanalyysi. Kohderunoja verrataan myös teoksen muiden runojen samankaltaiseen kuvallisuuteen. Vertailua laajennetaan “Häät” -runon kohdalla häälaulun piirteisiin ja kahden modernistirunoilijan hääaiheisiin esimerkkirunoihin. Tutkielman keskeinen tulos on se, että Vartion kohderunot ovat tiheän kuvakielisiä ja sisältävät paljon symboleita, metaforia ja kvasisymboleita. Kuvallisuus paljastaa puhujien mielen ongelmat ja ristiriidat. “Jousella-ampujassa” on positiivisia ja negatiivisia merkityksiä sisältäviä runolintusymboleita ja lintu yleisenä symbolina symboloi puhumisen vaikeutta. “Nainen ja maisema” -runossa keskeiset pääsymbolit ovat peili, maisema, hiukset ja koivu. Maisema jakautuu moniin sivu- tai kvasisymboleihin. Pääsymbolit symboloivat totuuden näkemistä, kipua, voiman riistämistä, väkivaltaa ja sen uhria. Metaforisina hahmoina runon väkivaltaiset subjektit herättävät kuvallisuudellaan kaksi tulkintamahdollisuutta, ”Koivuniemen herran” ja ”Kuoleman ratsumiehen” tulkinnat. ”Häät” -runosta löytyy häälaululajin tapahtumapaikkoja ja joitakin samoja aiheita ja kuvallisuutta kuin modernistien häärunoista. ”Häät” -runon metaforat ovat luonteeltaan dekoratiivisia ja havainnollistavia. Häät saa merkityksen morsiamen siirtymäriittinä, ei vakiintuneen symbolin ”häät” kautta. Pääsymboleita ovat huntu ja seppele. Huntu symboloi kainoutta ja salailua, mutta symboloituu tarkoittamaan myös vapautumista, yhteisöllisyyttä, iloa ja avoimuutta. Seppele tanssiin yhdistettynä symboloi voitontanssia ja onnistuneita häitä. Häätupa on puhujan mielen symboli.