Browsing by Subject "käsitehistoria"
Now showing items 1-20 of 26
-
(2011)Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin mielipideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteitä Animalia-lehdessä vuosina 1975–2004 ja selvitetään, käytettiinkö lehdessä muita eläinasiaan liittyviä käsitteitä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia merkityksiä näille käsitteille on eri aikoina annettu ja miten käsitteiden käytössä tapahtuneet muutokset heijastelevat laajempia kehityskulkuja eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeissä. Aineistoa on analysoitu käsitehistoriallisesta näkökulmasta, sillä kamppailut eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeen ja samalla eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteiden välillä ovat määrittäneet eläimistä käytyä yhteiskunnallista keskustelua. Aineistosta on löydettävissä eri aikakausille tyypilliset käsitteet. Vuosina 1975–1985 eläinsuojelu oli eläinten kohteluun liittyvän keskustelun normi ja eläinten oikeudet lainsäädäntökontekstissa eläinsuojelun alakäsite. 1980-luvun puolivälistä alkaen eläinten oikeudet alkavat muotoutua omaksi käsitteekseen nousevan eläinoikeusliikkeen myötä. Samaan aikaan myös yhteiskunnalliset muutokset antavat tilaa uudelle eläinten hyvinvoinnin käsitteelle, joka liittyy ennen kaikkea kuluttamiseen. 1990-luvun puolivälissä eläinten oikeudet yhdistetään suoraa toimintaa harjoittaviin aktivisteihin. Animaliassa pyritään irtisanoutumaan ilkivallasta ja hakemaan omaa roolia Suomen EU-jäsenyyden tuomien muutosten keskellä. Lehdessä kirjoitetaan 2000-luvun vaihteen molemmin puolin eniten eläinten hyvinvoinnista ja eläinoikeuskeskustelu katoaa. Aineisto tukee pitkälti eläinoikeusliikkeen noususta esitettyjä tulkintoja. Lisäksi löytyy sellaista käsitteiden käyttöä, joka implikoi, että Animaliassa ei 1990-luvun vaihteessa tehty yhtä suurta eroa eläinten suojelun ja oikeuksien välillä kuin vuoden 1995 turkistarhaiskujen jälkeen. Aineiston perusteella Animaliassa on aina ollut monia erilaisia käsityksiä päämääristä ja eläinten asemasta.
-
(2021)Tässä tutkielmassa tarkastellaan eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteitä Animalia-lehdessä vuosina 1975–2004 ja selvitetään, käytettiinkö lehdessä muita eläinasiaan liittyviä käsitteitä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia merkityksiä näille käsitteille on eri aikoina annettu ja miten käsitteiden käytössä tapahtuneet muutokset heijastelevat laajempia kehityskulkuja eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeissä. Aineistoa on analysoitu käsitehistoriallisesta näkökulmasta, sillä kamppailut eläinsuojelu- ja eläinoikeusliikkeen ja samalla eläinsuojelun ja eläinten oikeuksien käsitteiden välillä ovat määrittäneet eläimistä käytyä yhteiskunnallista keskustelua. Aineistosta on löydettävissä eri aikakausille tyypilliset käsitteet. Vuosina 1975–1985 eläinsuojelu oli eläinten kohteluun liittyvän keskustelun normi ja eläinten oikeudet lainsäädäntökontekstissa eläinsuojelun alakäsite. 1980-luvun puolivälistä alkaen eläinten oikeudet alkavat muotoutua omaksi käsitteekseen nousevan eläinoikeusliikkeen myötä. Samaan aikaan myös yhteiskunnalliset muutokset antavat tilaa uudelle eläinten hyvinvoinnin käsitteelle, joka liittyy ennen kaikkea kuluttamiseen. 1990-luvun puolivälissä eläinten oikeudet yhdistetään suoraa toimintaa harjoittaviin aktivisteihin. Animaliassa pyritään irtisanoutumaan ilkivallasta ja hakemaan omaa roolia Suomen EU-jäsenyyden tuomien muutosten keskellä. Lehdessä kirjoitetaan 2000-luvun vaihteen molemmin puolin eniten eläinten hyvinvoinnista ja eläinoikeuskeskustelu katoaa. Aineisto tukee pitkälti eläinoikeusliikkeen noususta esitettyjä tulkintoja. Lisäksi löytyy sellaista käsitteiden käyttöä, joka implikoi, että Animaliassa ei 1990-luvun vaihteessa tehty yhtä suurta eroa eläinten suojelun ja oikeuksien välillä kuin vuoden 1995 turkistarhaiskujen jälkeen. Aineiston perusteella Animaliassa on aina ollut monia erilaisia käsityksiä päämääristä ja eläinten asemasta.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan kansainvälisen yhteisön käsitteen merkitystä kylmän sodan päättymistä seuranneessa turvallisuuspoliittisessa murroskohdassa. Kylmän sodan kahtiajaon korvasi pyrkimys yhteistyöhön valtioiden välillä. Kansainvälisen yhteisön käsite nousi tässä tilanteessa esiin uudella tapaa. Käsitteelle on kuitenkin tyypillistä sen epämääräisyys: sitä käytetään määrittelemättä sitä tarkemmin. Tutkimuksen purkaa kansainvälisen yhteisön merkityssisältöä, jotta voidaan vastata kysymykseen mikä on kansainvälinen yhteisö. Tarkoituksena on lisätä ymmärrystä suomalaisesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Aihetta lähestytään käsitehistorian näkökulmien kautta. Käsitehistoriallisen lähestymistavan perinteiden mukaisesti tutkimuksessa rakennetaan konteksti, jossa tutkittava aineisto syntyi. Tutkimuksessa hyödynnetään Quentin Skinnerin ideoita käsitteen merkityksen selvittämiseksi. Tällöin on ensiksi selvitettävä käsitteen mahdolliset merkitykset, toiseksi ne olosuhteet ja tilanteet, joissa käsitettä on mahdollista käyttää ja kolmanneksi käsitteeseen sisältämä arvolataus. Tutkimuksen aineiston muodostaa kolmen erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, asian käsittely eduskunnassa vuonna 1995. Kronologisesti ensimmäisenä eduskunnassa käsiteltiin hallituksen antamaa turvallisuuspoliittista selontekoa. Tämän jälkeen eduskunta hyväksyi rauhanturvaamislain uudistuksen. Viimeisenä eduskunta hyväksyi suomalaisen rauhanturvaajaosaston lähettämisen Bosnia-Hertsegovinaan turvaamaan vastasolmitun rauhansopimuksen toteutumista. Keskeisenä tutkimustuloksena on, että kansainvälisen yhteisön käsitettä leimaa tietty epämääräisyys. Se määrittyy aina tapauskohtaisesti uudestaan. Mahdollisia toimijoita kansainvälisessä yhteisössä ovat eri valtiot ja valtioiden muodostamat yhteenliittymät, kuten esimerkiksi Yhdistyneet kansakunnat, Nato ja EU. Valtiot voivat käyttää hyödykseen kansainvälisen yhteisön instituutioita hakiessaan toiminnalleen esimerkiksi legitimaatiota. Konfliktinhallinta eri muodoissaan on Kansainvälisen yhteisön keskeistä toimintaa. Kansainväliseen yhteisöön liittyvä arvolataus on vahvasti positiivinen, vaikka kansainvälisen yhteisön toiminnan tulokset näyttäytyivät heikkoina. Tutkimustuloksena on myös, että kansainvälisen yhteisön käsite oli hyödyllinen argumentoitaessa kansainvälisen toimintaa osallistumisen puolesta. Vaikka kansainvälisen yhteisöön kuuluttiin ainoastaan tapauskohtaisesti, kansainvälisen yhteisön jäsenyyden koetaan velvoittavan valtioita osallistumaan sen toimintaan, jotta ei jää turvallisuuspoliittisen yhteistyön ulkopuolelle.
-
(2021)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.
-
(2021)Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.
-
(2019)Tiivistelmä – Referat – Abstract Tiivistelmä – Referat – Abstract Toisen valtion kansalaisiin kohdistuvan viestinnän ja vaikuttamisen käsitteet, kuten strateginen viestintä, informaatiosota, hybridivaikuttaminen ja disinformaatio ovat nousseet vilkkaan akateemisen ja poliittisen debatin aiheeksi Ukrainan sodan jälkeen. Strategisesta viestinnästä ja Venäjän disinformaatio hybridiuhkien torjunnasta on tullut EU:lle keskeinen prioriteetti. Venäjä puolestaan on syyttänyt EU:ta propagandasta ja sanavapauden rajoittamisesta. Venäjän narratiivien mukaan se on lännen informaatiosodan kohde, ja sen oma toiminta on vain reaktiivista. EU ja Venäjä näkevät siis olevansa ”informaatiosodassa” tai narratiivisessa kamppailussa toistensa kanssa. Tämä tutkielma pyrkii valaisemaan sitä, miten eli minkälaisen prosessin kautta tähän ”informaatiosotaan” on päädytty. Venäjän viestintä- ja vaikuttamistoimintaa on jo tutkittu huomattavasti, mutta EU:n strategista viestintää, sekä hybridiuhkien ja disinformaation torjuntaa on tutkittu vähän aiheen ajankohtaisuudesta ja siihen kohdistuneesta suuresta poliittisesta mielenkiinnosta huolimatta. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään linkitä vuoden 2015 jälkeistä strategista viestintää EU:n aiempaan viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaan, kuten julkisuusdiplomatiaan. EU:n omissa narratiiveissa vuosi 2015 nähdään käännepisteenä, joka sai EU:n reagoimaan Venäjän vaikuttamiseen. Toisaalta Venäjä on syyttänyt EU:ta sekaantumisesta ja omien arvojensa tyrkyttämisestä jo ennen Ukrainan kriisiä. Tässä työssä ”informaatiosotaan” johtaneet kehityskulut pyritään asettamaan osaksi laajempaa EU–Venäjä-suhteen kehittymisen viitekehystä vuosina 2000–2018. EU:n ja Venäjän ulkoisia viestintä- ja vaikuttamispolitiikkoja ja niiden turvallistamista ei ole juuri tutkittu rinnakkaisina, yhtyeenlinkittyneinä kehityskulkuina. Tutkielman teoreettinen viitekehikko on konstruktivistinen. Tutkielmassa ei hyödynnetä selvärajaista analyyttista metodia, vaan tutkielman analyyttisessä kehikossa yhdistetään käsitehistoriallista ja narratiivista analyysiä, turvallistamisen tutkimusta, sekä tulkitsevaa prosessin jäljittämistä. Aineisto kostuu EU:n ja Venäjän politiikkadokumenteista ja virallisista puheista vuosilta 2000–2018. yön lähtökohtana on toiminut käsitehistoriallisesta tutkimusotteesta nouseva kysymys siitä, milloin toisen valtion kansalaisiin kohdistuvaa viestintä- ja vaikuttamistoimintaa pidetään hyväksyttävänä ja milloin se muuttuu kyseenalaiseksi tai turvallistetaan ”informaatiosodaksi”. Käsitteet nähdään kiistanalaisina ja poliittisen toiminnan strategisina välineinä, joiden avulla voidaan muokata mahdollisuushorisonttia. Viestinnän ja vaikuttamisen lukuisten käsitteiden vodaan kastoa laajasti ottaen samankaltaista toimintaa: kyse on vaikuttajatahoa hyödyttävien narratiivien levittämisestä ja pyrkimyksestä vaikuttaa kohdevaltion sisäisiin diskursseihin. Valtiot levittävät strategisia narratiiveja politikkakysymyksistä, omasta roolistaan maailmanpolitiikassa sekä maailmanpolitiikan järjestyksen suunnasta. Strategisten narratiivien kautta toimijat voivat rakentaa identiteettiään ja vahvistaa politiikkojensa legitimiteettiä, mutta niiden kautta voidaan myös kyseenalaistaa toisten identiteettiä ja legitimiteettiä tukevia narratiiveja. Tässä työssä viestinnän ja vaikuttamisen käsitteistöllä katsotaan olevan kaksoisrooli: ne kuvaavat ja perustelevat EU:n ja Venäjän narratiiveja levittävää viestintä- ja vaikuttamispolitiikkaa, mutta käsitevalinnat ovat myös osa EU:n ja Venäjän narratiiveja itsestään ja maailmanpolitiikasta. Tyyli, jolla poliittinen entiteetti, kommunikoi on myös keskeinen osa sen identiteettiä ja kokonaisvisioista. Kuitenkin se, mikä on toisen toimijan maailmankuvasta ja itseymmärryksestä käsin legitiimiä pehmeää valtaa tai julkisuusdiplomatiaa, voikin olla toisen näkökulmasta propagandaa tai infosodankäyntiä. Narratiiveihin ja käsitevalintoihin, kuten tilanteen kuvaaminen ”informaatiosodankäynniksi”, liittyi kuitenkin myös itseään toteuttavien ennustusten ja eskalaation riski. Tutkielmassa on lähdetty liikkeelle siitä oletuksesta, että sekä Venäjä ja EU ovat kärsineet 2000- ja 2010-luivuilla identiteettikriisistä eli ontologisesta turvattomuudesta, jota on osittain yritetty lievittää parantamalla ulkoista viestintää. Ulkoisen viestinnän ja vaikuttamisen informaatiosodaksi kärjistymisen oletetaan liittyvän ontologisen turvattomuuden ratkaisuyrityksistä nousevaan essentialisaation kierteeseen tai itseään toteuttava geopoliittiseen ajatteluun. Analyysin perusteella voidaan todeta, että ”informaatiosota” syntyi kehityskulun tuloksena, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, mutta kumpikaan ei myöskään kyennyt estämään. Pehmeän vallan käsitteestä tuli EU:n postmodernin identiteettinarratiivien kulmakivi, josta käsin EU:n julkisuusdiplomatia ja arvojen edistäminen nähtiin dialogisena ja ei-propagandistisena. Median ja internetin avoimuuden uskottiin optimistisesti levittävän demokratiaa ja ihmisoikeuksia. Oletus EU:n pehmeästä vetovoimasta ja dialogisesta viestinnästä legitimoi EU:ta ulkoisille ja sisäisille yleisöille, mutta toisaalta EU ei nähnyt pehmeän vallan strategiansa ylemmyydentuntoisia ja geopoliittisia alavireitä. Siinä missä EU näki maailmanpolitiikan ei-nollasummapelinä, Venäjä näkemyksessä maailmanpolitiikkaa leimasi kilpailu, joka ylettyi myös informaatiotilaan. Pehmeän valta ja julkisuusdiplomatia nähtiin välineellisesti, ja informaatioteknologian välityksellä välitettävää informaatiota voitiin käyttää myös aseena, joka uhkasi yhteiskunnan arvoja, kulttuuria ja identiteettiä. Venäjän narratiivi maasta lännen epäreilun mediainfrastruktuurin ja informaatiosodan kohteena on vahvistanut Venäjän identiteetin essentialisaatiota. Tutkitun ajanjakson aikana EU:n ja Venäjän narratiivit maailmanpolitiikasta, informaatioteknologiasta ja ulkoisesta viestinnästä ja vaikuttamisesta ovat alkaneet samanlaistua. Kumpikin osapuoli on alkanut näkemään maailmanpolitiikan yhä enemmän narratiivisena kilpailuna kehitysmallien ja sivilisaatioiden välillä. EU on myös Venäjän tavoin alkanut pitämään informaatioteknologiaa ja informaatiota uhkana vakaudelleen ja arvoilleen. Samalla EU ja Venäjä ovat ajautuneet legitimiteettikamppailuun siitä, kumman viestintä- ja vaikuttamistoiminta on hyväksyttävää ja kumpi on sananvapautta rajoittava propagandisti. Vallitsevaa ”informaatiosotaa voi kuitenkin olla hankala purkaa, sillä vastakkainasettelu ja vaarallisten hybriditaktiikoiden käyttäjäksi leimatuksi tuleminen on myös vähentänyt Venäjän ontologista turvattomuutta antamalla sille ”tunnustusta” keskeisenä maailmanpolitiikan toimijana.
-
(2011)Tutkielman yleisenä tarkoituksena on analysoida systeemi-käsitteen merkitystä organisaatiotutkimuksessa pohtimalla, mihin ajatus systeemistä pohjautuu, mistä systeemi koostuu, sekä millaisia estetisoituja piirteitä systeemiin heuristisena mallina liittyy. Tutkimus on ensisijaisilta lähtökohdiltaan teoreettinen ja käsitehistoriallinen. Empiirisemmältä osuudeltaan tarkastelu kohdistuu Amerikassa 1900-luvun alussa vaikuttaneeseen tieteelliseen liikkeenjohtoon, jota tässä tutkielmassa kutsutaan termillä systemaattinen liikkeenjohto. Yksittäisten henkilöiden sijasta huomio suunnataan aikakauden tietämisen ja käsitteellistämisen kontekstiin, jonka tulkitaan jäsentävän ajattelua ja kielen käyttöä. Viitekehyksenä hyödynnetään käsitehistoriallista lähestymistapaa, Michel Foucaultn näkemystä tietämisen arkeologisista syvärakenteista, metaforiin kohdistuvaa organisaatiotutkimusta sekä organisaatioestetiikan teoriaperinnettä. Tutkimuskirjallisuuden keskeisimpiä teoreetikkoja ovat amerikkalaisen liikkeenjohdon systeemidiskurssia tarkastellut Yehouda Shenhav, amerikkalaiseen 1800-1900 —lukujen aatehistoriaan perehtynyt Mark Seltzer sekä organisaatioestetiikkaa tutkineet Mauro F. Guilkn, Rafael Ramirez ja David A. White. Tutkimusaineisto muodostuu liikkeenjohdon edustajien kirjoittamista teoksista, jotka suunnattiin teollisuussektorin yritysjohdon tarpeisiin. Tutkielmassa systeemin merkityssisällön katsotaan yleisellä tasolla pohjautuvan klassiseen kysymykseen siitä, onko ympäristöä mahdollista hallita rationaalisen tieteen avulla. Systeemin nykyisiä merkityksiä erittelemällä käsitteen esitetään koostuvan 'koneen', 'organismin' ja 'organisaation' kompleksisista metaforista, jotka sekoittuivat yhteen liikkeenjohdon edustajien kirjoituksissa. Metaforien muodostamaa synteesiä nimitetään Mark Seltzeriä seuraten elävän koneen kompleksiksi, jonka katsotaan peruStuvan aikakauden biologisoituneen luonnontieteen diskurssiin. Kielellisenä hallintastrategiana elävä kone tarkoitti organisaatiota, johon assosioitiin mekaanisen koneen ja elollisen organismin piirteitä toiminnan kontrolloitavuuden varmistamiseksi. Muodoltaan elävää konetta voi lähestyä systeemisenä, osista koostuvana ja tiettyyn päämäärään pyrkivänä kokonaisuutena. Tutkielmassa esitetään, että tätä kokonaisuutta olisi mahdollista ymmärtää symmetrisen estetiikan näkökulmasta, eli harmonian, tasapainon, keskittyneisyyden ja kehityksen periaatteiden kautta. Organisaatioestetiikan viitekehyksen kannalta organisaatio toimii siten kognitiivisuuteen ja hahmottamiseen perustuvalla tavalla kauniisti silloin, kun osien ja kokonaisuuden suhde on ymmärrettävissä symmetrisesti, ja tietyn muodon ottanut kokonaisuus seuraa toiminnalle asetettua päämäärää. Tutkielmassa liikkeenjohdon edustajien on tulkittu pitäneen sulavasti ja tehokkaasti toimivaa organisaatiota kauniina. Systeemin sisältämien metaforien ja niiden estetisoidun muodon ajatellaan pohjautuvan aikakauden luonnontieteen diskurssiin, joka heijastui biologian lisäksi myös esimerkiksi arkkitehtuuriin ja liikkeenjohtoon. jolloin useilla tahoilla pyrittiin tutkimaan ja mallintamaan luonnon tuottamia systeemejä
-
Linjat poikki? : Suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet liikkeessä vuosina 1989–1995 (2020)Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.
-
Linjat poikki? Suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet liikkeessä vuosina 1989–1995 (2020)Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten käsitteiden kehitystä vuosina 1989¬–1995. Työn kannustimena on toiminut ulko- ja turvallisuuspoliittisen aatehistorian tärkeys ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon kannalta sekä vastikään tutkimuskäyttöön vapautunut arkistoaineisto. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota niihin ulko- ja turvallisuuspoliittista käsitteistöä koskeviin muutoksiin, jotka määrittivät ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa ja ajattelua kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tutkimuskohteina ovat erilaiset linja- ja puolueettomuuskäsitteet sekä vakauspolitiikan, konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Tutkielmassa sovelletaan käsitehistoriallista teoriaa ja metodia. Käsitehistoriallinen lähestymistapa on tutkielman aiheen kannalta perusteltu siksi, että suomalaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset käsitteet muuttuivat merkittävästi 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Vanhat käsitteet saivat uusia merkityksiä, ja käsitteitä jäi pois käytöstä samalla, kun uusia ulko- ja turvallisuuspoliittisia käsitteitä kehiteltiin. Uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen käsitteistö kuvasi muuttuvaa maailmaa, mutta se myös määritteli Suomen ulkopolitiikan mahdollisuuksia ja ulkopoliittisen toiminnan rajoituksia. Tutkielman aineistona ovat Suomen ulkoministeriön poliittisella osastolla vuosina 1989–1995 Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta kirjoitetut asiakirjat, joiden lisäksi tutkielman aineistona käytetään joitakin samalta aikakaudelta peräisin olevia ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä artikkeleita. Tutkielmassa tarkastellaan ulkoministeriön virkamiehiä Quentin Skinnerin innovatiivisen ideologin käsitteen kautta. Skinnerin retorinen käsiteanalyysi yhdistetään tutkielmassa Reinhart Koselleckin temporaaliseen käsitehistorialliseen analyysiin. Ulkoministeriön virkamiehet pyrkivät innovatiivisina ideologeina käsitteellistämään Suomen virallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvin palvellut ulkoministeriössä koettuja Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia etuja sekä laajentanut Suomen toimintamahdollisuuksia. Käsittein rekisteröitiin Euroopassa tapahtuneita moninaisia muutoksia, mutta niiden avulla pyrittiin myös hallitsemaan syvällistä ja arvaamatonta muutosta Euroopassa sekä laajemmin koko kansainvälisessä järjestelmässä. Syvällisen käsitteellisen muutoksen suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa voidaan katsoa alkaneen Mihail Gorbatshovin puolueettomuustunnustuksesta, jonka hän antoi vieraillessaan Suomessa lokakuussa 1989. Puolueettomuuden käsitettä typistettiin useassa eri vaiheessa 1990-luvun alussa, kunnes se jäi suureksi osaksi pois käytöstä YYA-sopimuksen raukeamisen aikaan. Liittoutumattomuuden käsitteen ei kuitenkaan voida sanoa olleen kylmän sodan aikaisen puolueettomuuden käsitteen kaventamisen tulos. Eurooppalaisesta keskustelusta suomalaiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan omaksuttiin konfliktinhallinnan ja arvosidonnaisuuden käsitteet. Käsitteellisen muutoksen taustalla vaikutti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa tapahtunut siirtymä, jossa odotukseen perustunut ulko- ja turvallisuuspoliittinen tieto korvasi aiempien doktriinien kokemusperäisen tiedon. Historiallisten tosiasioiden tunnustamisen sijasta uudessa ajattelussa tuli kiinnittää huomiota alati muuttuvaan toimintaympäristöön ja pyrkiä ennustamaan tulevaisuuden mukanaan tuomia kriisejä ja mahdollisuuksia.
-
(2019)Työ ja sen tulevaisuus on yksi keskeisimmistä yhteiskunnallisista kysymyksistä vuonna 2019. Keskustelussa korostuu käsitys siitä, että työ ja työyhteiskunta ovat murroksessa. Työyhteiskunnan tai työkeskeisen yhteiskunnan synty Suomessa on historiantutkimuksissa ajoitettu 1800-luvun loppuun. Näissä tutkimuksissa ei ole juuri pohdittu työn merkityksiä, vaan työ on niissä apriorisesti määritelty jo ennalta. Keskustelu työn tulevaisuudesta on herättänyt myös historiantutkijat tarkastelemaan kriittisesti työn historiallisia merkityksiä. Tässä tutkimuksessa kysytään tätä taustaa vasten: mitä merkityksiä työ sai 1800-luvun lopun Suomessa? Tutkimuksen aineisto koostuu Työmies-lehdestä vuosilta 1895–1898 kerätystä aineistosta. Tarkempi tutkimuskysymys kuuluu: millaisia merkityksiä työ saa tai sille annetaan aineistossa? Tutkimuksessa tehdään teoreettinen oletus siitä, että työn merkitykset ovat sekä kielellisiä että ei-kielellisiä, ruumiillisia ja toiminnallisia. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, minkälaisessa teoreettisessa viitekehyksessä työn merkityksiä kannattaisi tutkia. Minkälaisia taustaoletuksia erilaiset teoriat pitävät sisällään? Vaikka tutkimuksessa tehdään oletus siitä, että työ saa myös ei-kielellisiä merkityksiä, tutkitaan tässä työssä työn kielellisiä merkityksiä laadullisin menetelmin. Aineistosta löytyvät merkitykset voidaan jakaa kolmeen: ruumiillinen työ, naisten tekemä työ ja “työ kuin työ”. Työmiehessä korostetaan ruumiillisen työn keskeistä roolia miehen elämässä. Ruumiillinen työ on miehen kansalaisuuden, siveellisyyden ja ylipäänsä hyvän elämän perusta. Naiselle työ on vain toissijainen seikka. Työmiehessä korostetaan, että naiselle tärkeää on äitiys. Kiinnostavin merkitys on ”työ kuin työ”. Työ merkityksessä ”työ kuin työ” on ymmärrettävä löyhässä mielessä ja heuristisena välineenä. Siihen sisältyy joukko erilaisia subjektiivisista positioista ilmaistuja tapoja, joilla Työmiehessä yleisesti esiintyviä näkemyksiä työn merkityksestä pyritään haastamaan. Työ merkityksessä ”työ kuin työ” asettaa osittain kyseenalaiseksi eräiden tutkimusten väitteen siitä, että Suomessa olisi syntynyt 1800-luvun lopussa uusi mentaliteetti, jossa työ nähtiin automaattisesti miehelle elämän täyttymyksenä. Aineistoni esimerkkien perusteella voi päätellä, että tällainen käsitys pystyttiin ainakin osittain haastamaan. Näin pienen aineiston perusteella on kuitenkin vaikea sanoa, miten yleisiä vaihtoehtoiset tavat käsitteellistää työ olivat 1800-luvun lopun Suomessa. Asiaa pitäisi tutkia lisää. Tämä tutkimus auttaa myös osaltaan ymmärtämään työstä käytävien nykykeskustelujen kontekstia. Työ ei ollut 1800-luvun lopussakaan itsestään selvä ja ongelmaton käsite, vaan se oli silloinkin hieman vastaavalla tavalla murroksessa.
-
(2019)Työ ja sen tulevaisuus on yksi keskeisimmistä yhteiskunnallisista kysymyksistä vuonna 2019. Keskustelussa korostuu käsitys siitä, että työ ja työyhteiskunta ovat murroksessa. Työyhteiskunnan tai työkeskeisen yhteiskunnan synty Suomessa on historiantutkimuksissa ajoitettu 1800-luvun loppuun. Näissä tutkimuksissa ei ole juuri pohdittu työn merkityksiä, vaan työ on niissä apriorisesti määritelty jo ennalta. Keskustelu työn tulevaisuudesta on herättänyt myös historiantutkijat tarkastelemaan kriittisesti työn historiallisia merkityksiä. Tässä tutkimuksessa kysytään tätä taustaa vasten: mitä merkityksiä työ sai 1800-luvun lopun Suomessa? Tutkimuksen aineisto koostuu Työmies-lehdestä vuosilta 1895–1898 kerätystä aineistosta. Tarkempi tutkimuskysymys kuuluu: millaisia merkityksiä työ saa tai sille annetaan aineistossa? Tutkimuksessa tehdään teoreettinen oletus siitä, että työn merkitykset ovat sekä kielellisiä että ei-kielellisiä, ruumiillisia ja toiminnallisia. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, minkälaisessa teoreettisessa viitekehyksessä työn merkityksiä kannattaisi tutkia. Minkälaisia taustaoletuksia erilaiset teoriat pitävät sisällään? Vaikka tutkimuksessa tehdään oletus siitä, että työ saa myös ei-kielellisiä merkityksiä, tutkitaan tässä työssä työn kielellisiä merkityksiä laadullisin menetelmin. Aineistosta löytyvät merkitykset voidaan jakaa kolmeen: ruumiillinen työ, naisten tekemä työ ja “työ kuin työ”. Työmiehessä korostetaan ruumiillisen työn keskeistä roolia miehen elämässä. Ruumiillinen työ on miehen kansalaisuuden, siveellisyyden ja ylipäänsä hyvän elämän perusta. Naiselle työ on vain toissijainen seikka. Työmiehessä korostetaan, että naiselle tärkeää on äitiys. Kiinnostavin merkitys on ”työ kuin työ”. Työ merkityksessä ”työ kuin työ” on ymmärrettävä löyhässä mielessä ja heuristisena välineenä. Siihen sisältyy joukko erilaisia subjektiivisista positioista ilmaistuja tapoja, joilla Työmiehessä yleisesti esiintyviä näkemyksiä työn merkityksestä pyritään haastamaan. Työ merkityksessä ”työ kuin työ” asettaa osittain kyseenalaiseksi eräiden tutkimusten väitteen siitä, että Suomessa olisi syntynyt 1800-luvun lopussa uusi mentaliteetti, jossa työ nähtiin automaattisesti miehelle elämän täyttymyksenä. Aineistoni esimerkkien perusteella voi päätellä, että tällainen käsitys pystyttiin ainakin osittain haastamaan. Näin pienen aineiston perusteella on kuitenkin vaikea sanoa, miten yleisiä vaihtoehtoiset tavat käsitteellistää työ olivat 1800-luvun lopun Suomessa. Asiaa pitäisi tutkia lisää. Tämä tutkimus auttaa myös osaltaan ymmärtämään työstä käytävien nykykeskustelujen kontekstia. Työ ei ollut 1800-luvun lopussakaan itsestään selvä ja ongelmaton käsite, vaan se oli silloinkin hieman vastaavalla tavalla murroksessa.
-
(2022)Tutkielma tarkastelee lobbauksen käsitettä Suomen poliittisessa kielessä. Käsitehistorialliseen tutkimusperinteeseen asettuvassa työssä kysytään, miten lobbaus tuli osaksi suomalaista yhteiskuntaa rakentavaa ja heijastavaa kieltä. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä ja arvolatauksia lobbaukseen liitettiin ja millaisen sanaston ja käsitteiden joukkoon lobbaus asettui, kun se tuotiin Suomen kielelliseen ja poliittiseen kulttuuriin. Tulkintoja vertaillaan osin englanninkieliseen aineistoon, jota analysoidaan tutkielman pääosion taustaksi. Työ on ensimmäinen avaus lobbauksen käsitehistorialliselle tutkimukselle. Se tuottaa uutta tietoa suomalaisesta ja osin englanninkielisestä poliittisesta sanastosta, joka kuvastaa ja luo tulkintoja poliittisiin päättäjiin kohdistuvasta vaikuttamisesta. Tutkielman käsitehistoriallinen näkökulma ja menetelmä perustuu Reihart Koselleckin (1923–2006) ja Quentin Skinnerin (1940–) näkemyksiin ja metodologisiin kuvauksiin. Analyysin ytimessä on tutkijoiden ajatus käsitteiden historiallisuudesta ja niihin liittyvien puhetapojen alati muuttuvasta luonteesta. Työn pääasiallinen aineisto koostuu lehtiartikkeleista ja valtio-opillisesta tutkimuskirjallisuudesta. Tulosten mukaan lobbaus tuli osaksi suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kieltä 1980–1990-luvuilla, jolloin Suomen hakeutuminen osaksi eurooppalaista yhteisöä nosti lobbauksen ajan kirjoittajien agendalle. Sekä yhdysvaltalaiskirjallisuudessa että suomalaisaineistossa lobbaus merkitsi useimmiten ryhmien tai niiden puolesta toimivien yksilöiden vaikutuspyrkimyksiä, jotka kohdistuivat päättäjien työhön. Suomen julkisessa keskustelussa lobbauksen arvolataukset olivat kiittäviä silloin, kun toimintaa harjoitettiin ”Suomen etujen” puolesta EU-areenalla ja negatiivisia silloin, kun lobbaus kohdistui suomalaisiin päättäjiin. Lobbaavat ryhmät nähtiin 1950-luvun suomalaistutkimuksissa yhdysvaltalaiskirjallisuuden tavoin ulkoisesti painostavina toimijoina, joilla oli tarpeellinen tehtävä pluralistisessa järjestelmässä. Erot yhdysvaltalaistulkintoihin nousivat esille korporatismin aikakaudella 1960-luvun jälkeen, jolloin järjestöt eivät olleet ulkoisesti lobbaavia ryhmiä, vaan päättäjien yhteistyökumppaneita. Seuraava orastava muutos tapahtui 1990-luvulla, jolloin lobbauksen käsitettä tarvittiin kuvaamaan entistä moninaisempaa poliittisen vaikuttamisen kenttää. Tuolloin osa ajan kirjoittajista pyrki uudelleenmäärittelemään käsitteen arvolatauksia korostamalla lobbauksen muuttuneita toimintatapoja ja ammattimaisuutta. Tutkielma osoittaa, kuinka käsitehistoriallisesta näkökulmasta Suomessa kiistellään siitä, mitä lobbaus on, ketkä lobbaavat, minkälaisissa tilanteissa lobbausta tapahtuu ja mikä on lobbauksen toivottavuus yhteiskunnassa. Vaikka käsitteen merkitykset ja arvolataukset vaihtelevat merkittävästi puhujasta toiseen, kiistat käydään pitkälti pluralistisen ideaalin kehyksessä, jossa lobbaavat ryhmät nähdään kiistattomana osana demokraattista päätöksentekojärjestelmää. Jaettua ideaalia rakentavat puhe- ja ajattelutavat pitävät yllä lobbaavien tahojen toimintamahdollisuuksia yhteiskunnassa.
-
(2022)Tutkielma tarkastelee lobbauksen käsitettä Suomen poliittisessa kielessä. Käsitehistorialliseen tutkimusperinteeseen asettuvassa työssä kysytään, miten lobbaus tuli osaksi suomalaista yhteiskuntaa rakentavaa ja heijastavaa kieltä. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä ja arvolatauksia lobbaukseen liitettiin ja millaisen sanaston ja käsitteiden joukkoon lobbaus asettui, kun se tuotiin Suomen kielelliseen ja poliittiseen kulttuuriin. Tulkintoja vertaillaan osin englanninkieliseen aineistoon, jota analysoidaan tutkielman pääosion taustaksi. Työ on ensimmäinen avaus lobbauksen käsitehistorialliselle tutkimukselle. Se tuottaa uutta tietoa suomalaisesta ja osin englanninkielisestä poliittisesta sanastosta, joka kuvastaa ja luo tulkintoja poliittisiin päättäjiin kohdistuvasta vaikuttamisesta. Tutkielman käsitehistoriallinen näkökulma ja menetelmä perustuu Reihart Koselleckin (1923–2006) ja Quentin Skinnerin (1940–) näkemyksiin ja metodologisiin kuvauksiin. Analyysin ytimessä on tutkijoiden ajatus käsitteiden historiallisuudesta ja niihin liittyvien puhetapojen alati muuttuvasta luonteesta. Työn pääasiallinen aineisto koostuu lehtiartikkeleista ja valtio-opillisesta tutkimuskirjallisuudesta. Tulosten mukaan lobbaus tuli osaksi suomalaista yhteiskuntaa käsittelevää kieltä 1980–1990-luvuilla, jolloin Suomen hakeutuminen osaksi eurooppalaista yhteisöä nosti lobbauksen ajan kirjoittajien agendalle. Sekä yhdysvaltalaiskirjallisuudessa että suomalaisaineistossa lobbaus merkitsi useimmiten ryhmien tai niiden puolesta toimivien yksilöiden vaikutuspyrkimyksiä, jotka kohdistuivat päättäjien työhön. Suomen julkisessa keskustelussa lobbauksen arvolataukset olivat kiittäviä silloin, kun toimintaa harjoitettiin ”Suomen etujen” puolesta EU-areenalla ja negatiivisia silloin, kun lobbaus kohdistui suomalaisiin päättäjiin. Lobbaavat ryhmät nähtiin 1950-luvun suomalaistutkimuksissa yhdysvaltalaiskirjallisuuden tavoin ulkoisesti painostavina toimijoina, joilla oli tarpeellinen tehtävä pluralistisessa järjestelmässä. Erot yhdysvaltalaistulkintoihin nousivat esille korporatismin aikakaudella 1960-luvun jälkeen, jolloin järjestöt eivät olleet ulkoisesti lobbaavia ryhmiä, vaan päättäjien yhteistyökumppaneita. Seuraava orastava muutos tapahtui 1990-luvulla, jolloin lobbauksen käsitettä tarvittiin kuvaamaan entistä moninaisempaa poliittisen vaikuttamisen kenttää. Tuolloin osa ajan kirjoittajista pyrki uudelleenmäärittelemään käsitteen arvolatauksia korostamalla lobbauksen muuttuneita toimintatapoja ja ammattimaisuutta. Tutkielma osoittaa, kuinka käsitehistoriallisesta näkökulmasta Suomessa kiistellään siitä, mitä lobbaus on, ketkä lobbaavat, minkälaisissa tilanteissa lobbausta tapahtuu ja mikä on lobbauksen toivottavuus yhteiskunnassa. Vaikka käsitteen merkitykset ja arvolataukset vaihtelevat merkittävästi puhujasta toiseen, kiistat käydään pitkälti pluralistisen ideaalin kehyksessä, jossa lobbaavat ryhmät nähdään kiistattomana osana demokraattista päätöksentekojärjestelmää. Jaettua ideaalia rakentavat puhe- ja ajattelutavat pitävät yllä lobbaavien tahojen toimintamahdollisuuksia yhteiskunnassa.
-
(2022)Tämä tutkielma tarkastelee yhteiskuntasopimus-käsitettä julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisessa kontekstissa Suomen yhteiskuntasopimusneuvotteluiden yhteydessä vuosina 1991 ja 2015. Tutkielman lähteinä käytetään Helsingin sanomien julkaisemia uutisia, mielipidekirjoituksia ja muita julkaisuja kyseisiltä ajankohdilta. Käsitehistoriaa, kehysanalyysiä ja tapaustutkimusta hyödyntäen kerätystä aineistosta on koottu yhteiskuntasopimusta kuvaavaa dataa, josta on pyritty muodostamaan yhteiskuntasopimuksen käsite työmarkkinapoliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntasopimus on klassinen yhteiskuntafilosofinen käsite, jolla on pyritty selittämään valtion olemassaolon syytä. Nimeä yhteiskuntasopimus käytti ensimmäisenä geneveläisranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau. Hän pyrki filosofisen teorian kautta perustelemaan, miksi ihmiset ovat antaneet osan oikeuksistaan ja vapauksistaan hallitsijalle. Rousseaun teoriaa on verrattu tässä tutkielmassa muodostettuun työmarkkinapoliittisen yhteiskuntasopimuksen käsitteeseen ja pyritty selvittämään onko kyseessä sama vai kaksi erillistä käsitettä. Suomessa yhteiskuntasopimus on tullut esiin julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisena käsitteenä. Vuosina 1991 ja 2015 Suomen Keskustan johtamat porvarihallitukset ovat käyneet työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteiskuntasopimusneuvotteluita. Tämän käsitteen merkitystä ei kuitenkaan ole kunnolla avattu julkisesti, vaan poliitikot ovat jättäneet sen merkityksen avoimeksi. Se on lähinnä nähty uutena nimenä tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Johtopäätöksenä yhteiskuntasopimuksen nähtiin tarkoittavan kolmikantaa, jossa hallitus pyrki viemään tulopolitiikkaa parlamentaarisempaan suuntaan. Yhteiskuntasopimuksessa tulopolitiikka toteutuu kokonaisratkaisuna, joka on vahvasti yhteydessä porvarihallitusten harjoittamalle politiikalle. Käsitteellä on myös Suomessa vahvat yhteydet keskustalaiseen politiikkaan. Nimen yhteiskuntasopimus kolmikanta sai 1970-luvun Britanniasta, jossa hallituksen ja ammattiliiton välillä tehtiin Social Contract -niminen sopimus. Johtopäätös on, että tällä yhteiskuntasopimuksella on monia yhteisiä piirteitä Rousseaun teorian kanssa, mutta kyseessä on kaksi erillistä käsitettä. Työmarkkinapoliittisessa yhteiskuntasopimuksessa on hyödynnetty klassista yhteiskuntasopimusteoriaa, josta myös käsitteen nimikin on lainattu.
-
(2022)Tämä tutkielma tarkastelee yhteiskuntasopimus-käsitettä julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisessa kontekstissa Suomen yhteiskuntasopimusneuvotteluiden yhteydessä vuosina 1991 ja 2015. Tutkielman lähteinä käytetään Helsingin sanomien julkaisemia uutisia, mielipidekirjoituksia ja muita julkaisuja kyseisiltä ajankohdilta. Käsitehistoriaa, kehysanalyysiä ja tapaustutkimusta hyödyntäen kerätystä aineistosta on koottu yhteiskuntasopimusta kuvaavaa dataa, josta on pyritty muodostamaan yhteiskuntasopimuksen käsite työmarkkinapoliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntasopimus on klassinen yhteiskuntafilosofinen käsite, jolla on pyritty selittämään valtion olemassaolon syytä. Nimeä yhteiskuntasopimus käytti ensimmäisenä geneveläisranskalainen valistusajan filosofi Jean-Jacques Rousseau. Hän pyrki filosofisen teorian kautta perustelemaan, miksi ihmiset ovat antaneet osan oikeuksistaan ja vapauksistaan hallitsijalle. Rousseaun teoriaa on verrattu tässä tutkielmassa muodostettuun työmarkkinapoliittisen yhteiskuntasopimuksen käsitteeseen ja pyritty selvittämään onko kyseessä sama vai kaksi erillistä käsitettä. Suomessa yhteiskuntasopimus on tullut esiin julkisessa keskustelussa työmarkkinapoliittisena käsitteenä. Vuosina 1991 ja 2015 Suomen Keskustan johtamat porvarihallitukset ovat käyneet työmarkkinajärjestöjen kanssa yhteiskuntasopimusneuvotteluita. Tämän käsitteen merkitystä ei kuitenkaan ole kunnolla avattu julkisesti, vaan poliitikot ovat jättäneet sen merkityksen avoimeksi. Se on lähinnä nähty uutena nimenä tulopoliittiselle kokonaisratkaisulle. Johtopäätöksenä yhteiskuntasopimuksen nähtiin tarkoittavan kolmikantaa, jossa hallitus pyrki viemään tulopolitiikkaa parlamentaarisempaan suuntaan. Yhteiskuntasopimuksessa tulopolitiikka toteutuu kokonaisratkaisuna, joka on vahvasti yhteydessä porvarihallitusten harjoittamalle politiikalle. Käsitteellä on myös Suomessa vahvat yhteydet keskustalaiseen politiikkaan. Nimen yhteiskuntasopimus kolmikanta sai 1970-luvun Britanniasta, jossa hallituksen ja ammattiliiton välillä tehtiin Social Contract -niminen sopimus. Johtopäätös on, että tällä yhteiskuntasopimuksella on monia yhteisiä piirteitä Rousseaun teorian kanssa, mutta kyseessä on kaksi erillistä käsitettä. Työmarkkinapoliittisessa yhteiskuntasopimuksessa on hyödynnetty klassista yhteiskuntasopimusteoriaa, josta myös käsitteen nimikin on lainattu.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten käsite ‘sukupuolineutraali’ toimii sukupuolipopulismin merkitsijänä kansanedustajien Suomen eduskunnan täysistunnoissa pitämissä puheenvuoroissa. Tutkielmassa analysoidaan kriittisesti sitä, millä keskeisillä tavoilla käsitettä ’sukupuolineutraali’ ja siitä johdettuja ilmaisuja on käytetty poliittisina käsitteinä vuosina 2012-2020. Tutkimus sijoittuu sukupuolentutkimuksen kentälle osaksi queerteoreettista tutkimusperinnettä ja oikeistopopulismin tutkimusta. Tutkimusaineisto koostuu kansanedustajien Suomen eduskunnan täysistunnoissa vuosina 2012-2020 pitämistä puheenvuoroista. Analyysimetodina sovelletaan käsitehistoriallista lähestymistapaa niin, että aineistosta paikannetaan käsitteen ’sukupuolineutraali’ tihentymiä ja merkityksen siirtymiä. Lisäksi analysoidaan käsitteen ’sukupuolineutraali’ esiintymisyhteyksiä ja sen yhteydessä esiintyvää sukupuolipopulistista merkityskenttää. Tutkimuksen päätulos on, että käsite ‘sukupuolineutraali’ on alkanut toimia sukupuolipopulismin merkitsijänä kansanedustajien puheenvuoroissa vuosina 2012-2020. Käsitteen avulla määritetään sukupuolen, perheen ja yhteiskunnan rajoja. Käsite on erityisen tiheästi käytössä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista eduskunnan täysistunnoissa käydyssä keskustelussa, ja sen käyttöyhteys on tarkastellun ajanjakson aikana siirtynyt seksuaalivähemmistöjä koskevista keskusteluista sukupuolivähemmistöjä käsitteleviin yhteyksiin.
-
(2023)Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten käsite ‘sukupuolineutraali’ toimii sukupuolipopulismin merkitsijänä kansanedustajien Suomen eduskunnan täysistunnoissa pitämissä puheenvuoroissa. Tutkielmassa analysoidaan kriittisesti sitä, millä keskeisillä tavoilla käsitettä ’sukupuolineutraali’ ja siitä johdettuja ilmaisuja on käytetty poliittisina käsitteinä vuosina 2012-2020. Tutkimus sijoittuu sukupuolentutkimuksen kentälle osaksi queerteoreettista tutkimusperinnettä ja oikeistopopulismin tutkimusta. Tutkimusaineisto koostuu kansanedustajien Suomen eduskunnan täysistunnoissa vuosina 2012-2020 pitämistä puheenvuoroista. Analyysimetodina sovelletaan käsitehistoriallista lähestymistapaa niin, että aineistosta paikannetaan käsitteen ’sukupuolineutraali’ tihentymiä ja merkityksen siirtymiä. Lisäksi analysoidaan käsitteen ’sukupuolineutraali’ esiintymisyhteyksiä ja sen yhteydessä esiintyvää sukupuolipopulistista merkityskenttää. Tutkimuksen päätulos on, että käsite ‘sukupuolineutraali’ on alkanut toimia sukupuolipopulismin merkitsijänä kansanedustajien puheenvuoroissa vuosina 2012-2020. Käsitteen avulla määritetään sukupuolen, perheen ja yhteiskunnan rajoja. Käsite on erityisen tiheästi käytössä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista eduskunnan täysistunnoissa käydyssä keskustelussa, ja sen käyttöyhteys on tarkastellun ajanjakson aikana siirtynyt seksuaalivähemmistöjä koskevista keskusteluista sukupuolivähemmistöjä käsitteleviin yhteyksiin.
-
(2018)Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää miten tekniikan ja teknologian käsitteet ovat muuttuneet sen 120 vuoden aikana, jolloin ne ovat suomenkielisessä sanoma- ja aikakauslehdistössä esiintyneet. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään miten kolme teknologiakäsitystä, teknologinen determinismi, tekno-optimismi ja teknopessimismi, ovat kyseisenä aikana ilmenneet osana tutkittavien käsitteiden sisältöä. Tutkimus osallistuu teknologianhistorian ja käsitehistorian tieteenalojen keskusteluun. Tutkimusaineisto on muodostettu Kansalliskirjaston sanoma- ja aikakauslehtikokoelman ns. Kielipankki-version, eli digitaalisessa muodossa olevan tekstidatan pohjalta. Kielipankin korpus sisältää noin kolmensadan suomenkielisen lehden kielitieteellisellä meta-datalla rikastetun tekstiaineiston vuosilta 1820-2000. Tämän tutkimuksen aineiston muodostaa Kielipankki-korpuksesta poimitut sanoma- ja aikakauslehtien tekstikappaleet, joissa esiintyvät sanat "tekniikka" tai "teknologia". Aineiston ajallinen alkupiste on 1880-luku ja päätepiste 1990-luku. Aineiston koko on noin viisi miljoonaa sanetta. Menetelmällisesti tutkimus kuuluu digitaalisiin ihmistieteisiin. Siinä käytetään etäluennan ja lähiluennan yhdistelmää. Etäluenta tapahtuu historiallisia sanojen esiintymismääriä, eli sanafrekvenssejä visualisoimalla. Lisäksi tutkimuksessa käytetään Python-ohjelmointiin pohjautuvaa luonnollisen kielen käsittelyä. Luonnollisen kielen käsittelyllä jäljitetään kielellistä piirrettä, joka ilmaisee tekniikan tai teknologian toimijuutta. Tutkimuskirjallisuuden mukaan toimijuus ilmenee, kun tekniikalle tai teknologialle annetaan subjektin paikka lauseessa. Tätä piirrettä jäljittämällä tutkimusaineisto suodatetaan esikategorisoiduksi tekstiksi lähilukua varten. Tavoitteena on löytää suuresta datamäärästä olennainen lähilukua, eli laadullista analyysiä varten. Lähiluku tapahtuu laadullisella sisällönanalyysillä. Tutkimus osoittaa tekniikan ja teknologian käsitteiden muuttuneen selvästi ajan kuluessa. 1800-luvun lopussa tekniikka oli taidetta, taitoa ja vähäisemmässä määrin koneita sekä laitteita. Teknologian käsite sisälsi tuolloin ainoastaan tiettyjä oppialoja. Tekniikan käsite alkoi yhteiskunnallistua 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Taiteen rooli tekniikan käsitteen sisällössä väheni nopeasti. Tekniikka alkoi täyttämään käsitteellistä tyhjiltä, mikä syntyi suurten tekno-sosiaalisten järjestelmien myötä. Oli syntynyt uusi yhteiskunnallinen ilmiö, mutta sille ei vielä ollut riittävän kattavaa ja abstraktia käsitettä. Tekniikka myös vedettiin osaksi ajan yhteiskunnallisia kamppailuja muun muassa työväenlehdistössä. Teknologian käsite pysyi muuttumattomana aina 1940-luvulle asti, jolloin se alkoi hitaasti laajentua vain oppialoja tarkoittavasta käsitteestä kohti sitä merkityskokonaisuutta, johon sana "teknologia" 2000-luvulla viittaa. Tekniikan ja teknologian käsitteet alkoivat lähentyä 1900-luvun puolivälissä. Teknologiaa alettiin käyttämään samassa merkityksessä kuin tekniikkaa tai sen suorana synonyyminä. Karkeasti noin 1970-luvulla tekniikan ja teknologian käsitteiden abstraktiotaso ja kattavuus vastasivat toisiaan, lukuunottamatta tekniikan taitoihin viittaavaa sisältöä. Tämän jälkeen teknologia on vakiinnuttanut paikkansa abstraktia, tekno-sosiaalista kokonaisuutta kuvaavana käsitteenä ja tekniikalle on jäänyt konkreettisempi rooli. Teknologiakäsitykset ovat muuttuneet käsitteiden rinnalla. 1800-luvun lopun Suomessa teknologinen determinismi oli vähäistä ja teknopessimismiä ei juuri esiintynyt. Edistykseen liittyvää tekno-optimismia oli havaittavissa. Tekniikan käsitteen yhteiskunnallistuminen toi mukanaan deterministiset ja normatiiviset tulkinnat. Tutkimuksessa ei tunnisteta mitään selvää ajanjaksoa, jolloin teknologiakäsitykset olisivat olleet ainoastaan pessimistisellä tai optimistisella laidalla. Molemmat esiintyvät rinnakkain eri teemoilla. Pessimismi kytkeytyi tapahtumiin, kuten suuriin onnettomuuksiin ja sotiin. 1970-luvulta eteenpäin postmoderni pessimismi näkyi teknologian kyseenalaistamisena hyvin analyyttisesti. Tekno-optimismi oli arkisempaa. Teknologiakäsityksissä se näkyi ilmaisuina, joissa teknologian tuomat arjen helpotukset tunnustettiin, mutta sen syvempiä analyysejä ei joitain 1960-luvun tieteellisiä teknoutopioita lukuunottamatta näkynyt.
-
(2018)Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää miten tekniikan ja teknologian käsitteet ovat muuttuneet sen 120 vuoden aikana, jolloin ne ovat suomenkielisessä sanoma- ja aikakauslehdistössä esiintyneet. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään miten kolme teknologiakäsitystä, teknologinen determinismi, tekno-optimismi ja teknopessimismi, ovat kyseisenä aikana ilmenneet osana tutkittavien käsitteiden sisältöä. Tutkimus osallistuu teknologianhistorian ja käsitehistorian tieteenalojen keskusteluun. Tutkimusaineisto on muodostettu Kansalliskirjaston sanoma- ja aikakauslehtikokoelman ns. Kielipankki-version, eli digitaalisessa muodossa olevan tekstidatan pohjalta. Kielipankin korpus sisältää noin kolmensadan suomenkielisen lehden kielitieteellisellä meta-datalla rikastetun tekstiaineiston vuosilta 1820-2000. Tämän tutkimuksen aineiston muodostaa Kielipankki-korpuksesta poimitut sanoma- ja aikakauslehtien tekstikappaleet, joissa esiintyvät sanat "tekniikka" tai "teknologia". Aineiston ajallinen alkupiste on 1880-luku ja päätepiste 1990-luku. Aineiston koko on noin viisi miljoonaa sanetta. Menetelmällisesti tutkimus kuuluu digitaalisiin ihmistieteisiin. Siinä käytetään etäluennan ja lähiluennan yhdistelmää. Etäluenta tapahtuu historiallisia sanojen esiintymismääriä, eli sanafrekvenssejä visualisoimalla. Lisäksi tutkimuksessa käytetään Python-ohjelmointiin pohjautuvaa luonnollisen kielen käsittelyä. Luonnollisen kielen käsittelyllä jäljitetään kielellistä piirrettä, joka ilmaisee tekniikan tai teknologian toimijuutta. Tutkimuskirjallisuuden mukaan toimijuus ilmenee, kun tekniikalle tai teknologialle annetaan subjektin paikka lauseessa. Tätä piirrettä jäljittämällä tutkimusaineisto suodatetaan esikategorisoiduksi tekstiksi lähilukua varten. Tavoitteena on löytää suuresta datamäärästä olennainen lähilukua, eli laadullista analyysiä varten. Lähiluku tapahtuu laadullisella sisällönanalyysillä. Tutkimus osoittaa tekniikan ja teknologian käsitteiden muuttuneen selvästi ajan kuluessa. 1800-luvun lopussa tekniikka oli taidetta, taitoa ja vähäisemmässä määrin koneita sekä laitteita. Teknologian käsite sisälsi tuolloin ainoastaan tiettyjä oppialoja. Tekniikan käsite alkoi yhteiskunnallistua 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Taiteen rooli tekniikan käsitteen sisällössä väheni nopeasti. Tekniikka alkoi täyttämään käsitteellistä tyhjiltä, mikä syntyi suurten tekno-sosiaalisten järjestelmien myötä. Oli syntynyt uusi yhteiskunnallinen ilmiö, mutta sille ei vielä ollut riittävän kattavaa ja abstraktia käsitettä. Tekniikka myös vedettiin osaksi ajan yhteiskunnallisia kamppailuja muun muassa työväenlehdistössä. Teknologian käsite pysyi muuttumattomana aina 1940-luvulle asti, jolloin se alkoi hitaasti laajentua vain oppialoja tarkoittavasta käsitteestä kohti sitä merkityskokonaisuutta, johon sana "teknologia" 2000-luvulla viittaa. Tekniikan ja teknologian käsitteet alkoivat lähentyä 1900-luvun puolivälissä. Teknologiaa alettiin käyttämään samassa merkityksessä kuin tekniikkaa tai sen suorana synonyyminä. Karkeasti noin 1970-luvulla tekniikan ja teknologian käsitteiden abstraktiotaso ja kattavuus vastasivat toisiaan, lukuunottamatta tekniikan taitoihin viittaavaa sisältöä. Tämän jälkeen teknologia on vakiinnuttanut paikkansa abstraktia, tekno-sosiaalista kokonaisuutta kuvaavana käsitteenä ja tekniikalle on jäänyt konkreettisempi rooli. Teknologiakäsitykset ovat muuttuneet käsitteiden rinnalla. 1800-luvun lopun Suomessa teknologinen determinismi oli vähäistä ja teknopessimismiä ei juuri esiintynyt. Edistykseen liittyvää tekno-optimismia oli havaittavissa. Tekniikan käsitteen yhteiskunnallistuminen toi mukanaan deterministiset ja normatiiviset tulkinnat. Tutkimuksessa ei tunnisteta mitään selvää ajanjaksoa, jolloin teknologiakäsitykset olisivat olleet ainoastaan pessimistisellä tai optimistisella laidalla. Molemmat esiintyvät rinnakkain eri teemoilla. Pessimismi kytkeytyi tapahtumiin, kuten suuriin onnettomuuksiin ja sotiin. 1970-luvulta eteenpäin postmoderni pessimismi näkyi teknologian kyseenalaistamisena hyvin analyyttisesti. Tekno-optimismi oli arkisempaa. Teknologiakäsityksissä se näkyi ilmaisuina, joissa teknologian tuomat arjen helpotukset tunnustettiin, mutta sen syvempiä analyysejä ei joitain 1960-luvun tieteellisiä teknoutopioita lukuunottamatta näkynyt.
Now showing items 1-20 of 26