Browsing by Subject "kääntäminen"

Pro gradu -tutkielmani käsittelee alaviitekäännökseksi nimittämääni käännösmuotoa, jossa näkyy samanaikaisesti kaksi tai useampia erikielisiä tekstejä, joista yksi on käännös ja joista vähintään yksi on alaviitteenä eli erillään sivun alareunassa. Tutkielman tavoitteena on luoda yleiskatsaus tähän formaattiin, joka on jäänyt tähänastisessa käännöstutkimuksessa varsin vähälle huomiolle. Vertailukohtana on niin kutsuttu perinteinen sarjakuvien kääntäminen, jossa sarjakuvan lähtökielinen kieliaines korvataan käännöksellä. Kuvaan alaviitekäännöksen erityispiirteitä tekemällä huomioita aineistosta, joka käsittää 70 kappaletta Suomessa vuosina 2000–2012 julkaistua alaviitekäännettyä sarjakuvakirjaa. Kustanteet ja niiden tiedot on koottu Helsingin kaupunginkirjastoista Fennica- ja HelMet-hakupalveluiden, kenttätutkimuksen, muutamien keskustelufoorumilta saatujen vinkkien sekä julkaisijoiden ja kääntäjien kanssa käydyn sähköpostinvaihdon avulla. Koska aineisto rajoittuu kirjastoista saataviin kustanteisiin, etenkin alaviitekäännettyjä omakustanteita lienee enemmän kuin mitä tässä työssä on lueteltu. Aineiston perusteella alaviitekäännös näyttäisi olevan eniten käytössä pienkustantamoiden julkaisemissa sarjakuvakirjoissa, jotka on käännetty suomesta englanniksi. Suomi–englanti käännössuunnan yleisyys antaisi ymmärtää, että moni kustanne on julkaistu ulkomaan markkinoita silmällä pitäen. Tähän viittaisi myös se, että ensimmäiset alaviitekäännetyt sarjakuvakirjat ilmestyivät samoihin aikoihin, kun suomalaisilla sarjakuvilla alkoi olla kysyntää ulkomailla. Lisäksi on mahdollista, että alaviitekäännöstä hyödynnetään myös esiteltäessä sarjakuvakirjaa käännösoikeuksista kiinnostuneille ulkomaisille julkaisijoille. Kääntäjän kannalta alaviitekäännöksen suurin hyöty lienee se, että se tuo joustoa tilarajoitteisiin, sillä mikäli käännösteksti ladotaan alaviitteeseen, sen ei tarvitse vastata pituudeltaan tarkkaan lähtötekstiä. Se ei kuitenkaan poista rajoitteita täysin, sillä alaviitteessäkään ei ole tilaa loputtomiin – joissakin tapauksissa jopa vähemmän kuin sarjakuvassa. Alaviitekäännöksen voi katsoa heikentävän sarjakuvatarinan luettavuutta, sillä alaviitteen teksti on yleensä varsin pienellä tekstikoolla ja sen sijainti pakottanee lukijan siirtämään katsettaan jatkuvasti sivun alalaitaan. Käännösmuoto lienee kuitenkin julkaisijan kannalta varsin kustannustehokas: yksien kansien väliin saa samoilla painokustannuksilla kaksi kieltä, minkä lisäksi kuvankäsittelyn tarve vähenee, mikäli käännöstä ei ladota tai tekstata sarjakuvaan.

Tutkielmassa on analysoitu lukijoiden lukukokemuksia ja sitä, millainen kieli koetaan sopivaksi, hauskaksi, vieraaksi ja läheiseksi nuorille ja nuorille aikuisille suunnatussa käännössarjakuvassa. Tutkimusaineistona on ruotsalaisen Martin Kellermanin Rocky-sarjakuva, joka kertoo nuorten aikuisten elämästä Tukholmassa. Sarjakuva on suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille ja se on tyyliltään humoristinen. Tutkimusmenetelminä on käytetty tekstianalyysiä, käännösanalyysiä ja tutkimuskyselyä. Tutkielman teoriaosuudessa on käsitelty globaaleja ja paikallisia käännösstrategioita ja keskitytty erityisesti kolmeen globaaliin käännösstrategiaan: normalisoimiseen, vieraannuttamiseen ja kotouttamiseen. Lähtötekstin analyysissä kuvaillaan sarjakuvan yleistä kielimuotoa ja tyyliä. Analyysissä on perehdytty erityisesti puhekielisyyteen ja kulttuurisidonnaisiin elementteihin. Lähtötekstin analyysi keskittyy pääosin neljään sarjakuvastrippiin, jotka on valittu käännettäväksi aineistoksi. Käännösanalyysissa kuvataan käännösaineistosta tehtyä kolmea suomenkielistä käännöstä. Yksi käännöksistä on tehty normalisoivan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu neutraaliin ympäristöön ja sen kieli on neutraalia yleiskieltä. Toinen käännöksistä on tehty vieraannuttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Tukholmaan ja kieli on yleispuhekieltä. Kolmas käännös on tehty kotouttavan käännösstrategian mukaan: se sijoittuu Helsinkiin ja kieli on helsinkiläistä puhekieltä. Tutkimuskysely toteutettiin käännöksen laatututkimuksena neljässä suomalaisessa lukiossa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 102 lukiolaista Helsingistä, Iisalmesta, Tampereelta ja Turusta, joista 59 oli tyttöjä ja 43 poikia. Laatutututkimuksessa keskityttiin erityisesti lukiolaisten kokemuksiin hyvästä, hauskasta vieraasta ja omaa puhetyyliä lähellä olevasta käännöksestä. Tutkimuksessa käy ilmi, että maantieteelliset erot vaikuttavat odotettua vähemmän nuorten vastauksiin, mutta sukupuolella on jossain määrin merkitystä käännöksiä arvioitaessa. Kotouttavaa (helsinkiläistä) käännöstä pidettiin ehdottomasti hauskimpana joka paikkakunnalla (74 % kaikista vastanneista) ja sitä pidettiin myös parhaimpana käännöksenä (45,10 % kaikista vastanneista) Iisalmea lukuun ottamatta. Tutkimustulokset osoittavat, että normalisoiva käännös tuntuu nuorille vieraimmalta (43,63 % kaikista vastanneista), vaikka turkulaisista kotouttava käännös tuntui hieman vieraammalta ja iisalmelaisistakin yhtä oudolta kuin normalisoiva käännös. Vieraannuttava käännös oli lähimpänä nuorten omaa puhetyyliä (58,33 % kaikista vastanneista) joka paikkakunnalla. Tutkimustulos puhuu kotouttavan käännöksen puolesta tätä sarjakuvaa käännettäessä, jos kohderyhmän halutaan pysyvän samana. Tutkimustulosta ei kuitenkaan voida pitää yleispätevänä, niin että se koskisi kaikkea sarjakuvakääntämistä.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten idiomeja on hyödynnetty murteiden kääntämisessä kahdessa Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan saksannoksessa sekä onko käännösten välillä tässä suhteessa havaittavissa eroja tai yhtäläisyyksiä. Analyysin pohjana ovat kahden sotilashahmon, Lahtisen ja Hieta-sen, puheen suora esitys. Vertailuaineistona on käytetty yhden upseerin, luutnantti Lammion, puhetta. Tutkielman teoreettinen osuus jakautuu kahteen keskeiseen osaan: Ensin käsitellään erilaisia murteiden kääntämisen strategioita. Murteet ovat kääntäjälle suuri haaste, sillä niihin liittyy niin paljon kulttuu-rispesifisiä konnotaatioita, että niiden kaikkia ulottuvuuksia on lähes mahdotonta välittää toiselle kielelle. Tutkielmassa tarkastellaan myös, millaisia merkityksiä murteet saavat alkutekstissä. Alkutekstissä soti-lashahmot puhuvat eri paikallismurteita, kun taas upseerit käyttävät johdonmukaisesti kirjakieltä. Tämä kielellinen oppositio kuvastaa mm. sotilaiden ja upseerien sekä toisaalta eri yhteiskuntaluokkien välistä konfliktia. Lisäksi tarkastellaan lähemmin idiomi-käsitteen eri ulottuvuuksia sekä niiden käyttöä kaunokirjallisissa teksteissä. Idiomien käännösstrategioita valotetaan lyhyesti. Analyysin pääpaino on kuitenkin sellaisissa käännösten idiomiesiintymissä, joita ei voida pitää alkutekstin idiomien käännöksinä. Analyysiä varten alkutekstin ja käännösten aineistosta etsittiin idiomit sekä tarkasteltiin, miten ne jakau-tuvat romaanihahmojen kesken. Analyysi perustuu 99 idiomiesiintymään, jotka jaoteltiin vielä Duden Re-dewendungen -fraasisanakirjaan (2002) pohjautuvan fraseologismien tyylillisen luokittelun mukaan. Analyysissä havaittiin, että molemmissa käännöksissä kaikkien tarkasteltujen hahmojen puheessa on enemmän idiomeja alkutekstiin verrattuna. Ylivoimaisesti suurin osa idiomeista esiintyi sotilashahmojen puheessa ja kuului tyyliltään ryhmään arkikieliset. Toiseksi eniten sotilaiden puheessa esiintyi alatyylisiä idiomeja. Tässä erossa kuvastuu, miten alkutekstin sotilaiden ja upseerien kielenkäytön ero on välitetty käännöksiin: Saksannoksissa sotilashahmot eivät puhu paikallismurteita, mutta mm. idiomeilla heidän puheeseensa on tuotu arki- ja puhekielen piirteitä. Ero osoittaa myös, että molemmissa käännöksissä puhekielisyys ilmaistaan lähinnä leksikaalisin keinoin – kuten idiomeilla – kun taas alkutekstissä käyte-tään pääasiassa fonologisia piirteitä. Käännöksissä on kuitenkin sotilaiden puheessakin vähemmän puhekielen piirteitä, joten alkutekstiin verrattuna sotilaiden ja upseerien puhetyylien ero ei ole yhtä suuri. Lisäksi kävi ilmi, että alkutekstissä Lahtisen ja Hietasen puhe eroavat niin murteellisilta kuin idiolektaali-siltakin piirteiltään selkeästi toisistaan. Käännöksissä taas ei havaittu suuria eroja, mutta aihe vaatisi lisätutkimuksia. Analyysi osoitti, että molemmissa saksannoksissa puhekielisyyttä on ilmaistu samankaltaisin keinoin. Käännökset myös vaikuttivat seuraavan muissakin tutkimuksissa havaittua tendenssiä: alkutekstin kielel-linen variaatio on lieventynyt, ja murteiden kääntämisessä suositaan leksikaalisia keinoja, vaikka alku-tekstissä murre olisi esitetty myös muilla kielen tasoilla.

Maisterintutkielmani aiheena on idiomaattisten verbifraseologismien käyttö ja tekstifunktiot Erich Kästnerin lastenkirjan Emil und die Detektive vuonna 1929 ilmestyneessä saksankielisessä alkuperäisteoksessa sekä sen kahdessa, vuosina 1931 ja 1956 ilmestyneissä suomennoksissa. Fraseologismeilla tarkoitetaan kulloiseenkin kieleen vakiintuneita, kahdesta tai useammasta sanasta koostuvia, usein idiomaattisia, ilmauksia. Oheisen tutkimuksen tarkoitus on tutkia aineistoon valittujen fraseologismien sulautumista niitä ympäröivään tekstiin ja kontekstiin sekä vertailla käännösteksteistä kerättyjä tuloksia alkuperäistekstiin ja luoda siten kokonaiskuva tutkimusmateriaaliin kuuluvien fraseologismien käytöstä ja sopivuudesta kyseisten tekstien kokonaistyyliin. Tutkimuksen teoreettinen tausta on käännöstieteessä ja kontrastiivisessa fraseologiassa, ja tutkimus rakentuu vahvasti fraseologiatutkimuksessa käytetyn (kon)tekstuaalisen ”sulauttamisen” tai ”upottamisen” (textuelle Einbettung) käsitteen ympärille. Työn teoriaosassa esitellään lisäksi tiukasti määritellyn fraseologismin tunnusmerkit polyleksikaalisuus, kiteytyneisyys ja idiomaattisuus sekä määritellään fraseologiatutkimuksen muita keskeisiä käsitteitä. Tutkimusaineisto koostuu kolmesta korpuksesta, jotka kerättiin alkuperäisteoksesta ja sen suomennoksista rajaamalla alkuperäistekstin aineisto (vähintään heikosti) idiomaattisiin, finiittiverbin sisältäviin fraseologismeihin ja poimimalla vastaavien kohtien ilmaukset käännöksistä. Fraseologismien tunnistamisessa hyödynnettiin useita sanakirjoja sekä tarvittaessa DWDS:n referenssi- ja lehtikorpuksia. Tutkimuksen aineistona toimivat kolme korpusta sisältävät kokonaisuudessaan 203 esiintymää, joista 68 on alkuperäistekstin fraseologismeja, 68 vastaavia vanhemman käännöksen ilmauksia ja 67 vastaavia uudemman käännöksen ilmauksia. Käännösratkaisut sisältävät sekä fraseologisia että ei-fraseologisia ja idiomaattisia ja ei-idiomaattisia ilmauksia. Tutkimuksen tulosten mukaan 75 % alkuperäistekstin fraseologismeista on jollain tekstuaalisella tavalla sulautuneita ympäröivään kontekstiinsa. Vanhemman käännöksen fraseologismeista kontekstiin sulautuneita on 73,3 %, uudemman käännöksen 78,8 %. Useimmin kaikkien kolmen korpuksen fraseologismit sulautuvat osaksi muuta tekstiä ja kontekstia erilaisten parafraasien ja modifikaatioiden avulla. Vanhemman käännöksen fraseologismeista 66,7 % on lisäksi sulautuneisuudeltaan ja sulauttamistavoiltaan yhteneviä alkuperäistekstin vastaavien kohtien kanssa. Uudemman käännöksen osalta tämä prosenttiluku on 75,8 %. Tuloksista voi päätellä, että Kästnerin fraseologian käyttö on monipuolista ja oivaltavaa ja että käännöksissä fraseologiaa käytetään – siinä määrin kuin alkuperäistekstin fraseologismit ylipäätään on suomennettu fraseologismeilla – verrattain yhtä monipuolisesti kuin alkuperäistekstissä. Uuden käännöksen fraseologian käyttö on alkuperäistekstin kanssa kuitenkin jonkin verran yhtenevämpää kuin vanhemman käännöksen. Fraseologian käytön kannalta uutta käännöstä voitaisiin siis pitää semanttisesti, stilistisesti ja tekstuaalisesti hieman paremmin alkuperäistekstiä vastaavana. Käännösten kokonaistyylin ja niiden yleisen laadun sekä uudelleenkääntämisen merkityksen arvioimista varten tarvitaan kuitenkin lisää tutkimusta.

Videopelien lokalisoinnin tutkimus ottaa vieläkin ensimmäisiä askeliaan käännöstutkimuksen alalla verrattuna käännöskirjallisuuden tutkimukseen. Videopelien tutkimus käännöstieteellisestä näkökulmasta tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tutkia pelejä interaktiivisena tarinankerrontavälineenä. Pelien interaktiivisuus ja tarinankerrontamekaniikat ovat kehittyneet 1970-luvulta asti huimaa vauhtia ja yhdeksi uusimmaksi pelien alalajiksi ovat nousseet elokuvalliset pelit, jotka tunnetaan niiden elokuvallisista animointi- ja tarinankerrontatavoistaan. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin elokuvallisen pelin Detroit: Become Human interaktiivisten tekstityksien käännösstrategioita hyödyntäen Peter Newmarkin kahdeksaa käännösstrategiaa. Tutkimuskysymys oli kolmiosainen: minkälaisia käännösstrategioita on käytetty elokuvallisen pelin dialogikehotteissa ja repliikeissä, onko kyseisten kehotteiden ja repliikkien käännösstrategioiden suhteissa havaittavissa merkittäviä kaavoja, ja miten hyvin kirjallisuuteen painottuvaa käännösteoriaa voi soveltaa pelikäännökseen. Detroit: Become Human -pelin dialogijärjestelmä perustuu dialogipuihin: pelaajalle annetaan keskusteluissa neljän vaihtoehdon kehotelista, joista hän saa valita haluamansa. Lyhennetty, usein yhden sana pituinen dialogikehote edustaa pidempää repliikkiä. Lyhennetyn kehotteen pitää edustaa seuraavaa repliikkiä tarpeeksi tarkasti, jotta pelaaja voi keskusteluissa tehdä haluamiaan eettisiä ja moraalisia valintoja. Peter Newmarkin kahdeksan käännösstrategiaa, joiden avulla kehotteiden ja repliikkien käännöksiä analysoitiin, ovat suora, kirjaimellinen, uskollinen, semanttinen, adaptaatio, vapaa, idiomaattinen ja kommunikatiivinen. Detroit: Become Human on Detroitin kaupunkiin vuonna 2038 sijoittuva tarina androideista, jotka palveltuaan ihmiskuntaa alkavat kapinoida ihmisiä vastaan. Pelattavat hahmot ovat etsiväandroidi Connor, joka tutkii androidien kapinaa; kotihoitaja-androidi Kara, joka pelastaa lapsen tämän väkivaltaiselta isältä; ja henkilökohtainen avustaja-androidi Markus, josta tulee androidivallankumouksen johtaja. Peli pelattiin englanninkielisellä ääniraidalla ja suomenkielisillä tekstityksillä. Pelistä valittiin yhdeksän dialogipainotteisinta kohtausta analysoitavaksi, kolme kohtausta per pelattava hahmo. Valittujen kohtauksien dialogipuiden repliikit ja niitä edustavat kehotteet taulukoitiin ja analysoitiin Newmarkin kahdeksan strategian avulla. Korpukseen kertyi 220 dialogikehotetta ja repliikkiä. Korpuksen 220 dialogikehotteesta 94 prosentissa käytettiin suoraa käännösstrategiaa. Yli 80 prosenttia kehotteista ovat vain yhden sanan pituisia, minkä uskottiin helpottaneen niiden kääntämistä kontekstista huolimatta. Vain 12 kehotetta 220:stä käännettiin jollain toisella metodilla: nämä olivat myös ainoat kehotteet, joissa lähdetekstin sanaluokka tai verbin sijamuoto muuttui. Tästä voimme päätellä, että vain suora käännösmetodi säilytti lähdekielen kieliopin täydellisesti. Muita kehotteissa hyödynnettyjä strategioita olivat uskollinen 4 %, kirjaimellinen 1 % ja semanttinen 1 %. Repliikkien käännöksistä 66 prosentissa käytettiin uskollista käännösstrategiaa. Suoraa käännösstrategiaa käytettiin repliikkien käännöksessä 18 %:ssa tapauksista, kirjaimellista 14 %:ssa tapauksista. Adaptaatiota, idiomaattista, vapaata ja semanttista käännösstrategiaa hyödynnettiin yksittäisissä tapauksissa (<1 %). Repliikissä ja sitä edustavassa dialogikehotteessa hyödynnettiin samaa käännösstrategiaa 46 tapauksessa. Suoran ja kirjaimellisen käännösstrategian esiintyvyyden selittänee suomen kielen agglutinatiivisuus, jonka ansiosta sanajärjestys ei ole niin tiukka kuten lähdekielessä englannissa. Eniten esiintyvä käännösstrategiapari oli suora kehote uskollisella repliikillä: 138 tapausta 220:stä. Suorassa ja uskollisessa käännösmetodissa ei havaittu kuitenkaan mitään luontaisia piirteitä, jonka takia ne esiintyivät yhdessä niin usein. Erityisesti Markuksen kohtauksissa ja toistuvien dialogikehotteiden tapauksissa havaittiin johdonmukaisuusongelmia käännöksessä. Peter Newmarkin käännösmetodien hyödyntäminen tutkimuksessa osoittautui ongelmalliseksi. Kun jo olemassa olevaa käännöstä analysoitiin takautuvasti erilaisten käännösmetodien kautta, ei voinut syntyä tarkkaa kuvaa käännösmetodeista, koska ei ollut tiedossa, mitä kääntäjällä itsellään oli mielessään käännöstä tehdessään. Erityisesti kehotteiden ja repliikkien käännösstrategioiden havaitut suhteet ovat haavoittuvaisia tämän tiedon valossa, koska kyseessä voi hyvinkin olla vain kehotteiden ja repliikkien kieliopin yksinkertaisuudesta johtuva sattuma, eikä tarkoituksellinen käännösstrategioiden valinta. Johdonmukaisuusongelmat, vaikka ajoittain merkittävät, eivät ole helposti havaittavissa pelin aikana dialogimekaniikan takia; pelaaja saa usein valita dialogipuusta vain yhden vaihtoehdon per puu, joten repliikkien väliset johdonmukaisuusongelmat jäävät helposti huomaamatta.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Leena Krohnin romaania Tainaron: Postia toisesta kaupungista japaniksi kääntämisen näkökulmasta: tarkastelun kohteena teoksen sanojen ja kielikuvien merkitysverkosto sekä minäkertoja. Tarkastelun tavoite on tuoda esiin suomenkielisten ilmausten merkityskirjon suhdetta kaunokirjallisuuden teoskokonaisuuteen: sitä, että suomen kieli on olennainen osa teosta, kuinka kieli itse kylvää tekstiä, ja miten kirjailijan sanavalinta ohjaa lukijan teostulkintaa. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten japanin kielen luonteesta johtuen käännökseen syntyy lisäsävyä. Merkitysverkoston tarkastelua varten tutkielmassa analysoidaan perusteellisesti romaanin kahta lukua: "Ehtooportti: Kahdeskymmenesviides kirje" ja "Kotini kotelokehto: Kahdeskymmeneskahdeksas kirje". Analysoimalla niissä esiintyvien sanojen, ilmauksien ja kielikuvien merkityksiä ja sivumerkityksiä ja vertaamalla niitä japaninkieliseen käännökseen tarkastellaan lähdetekstin ja käännöksen eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia. Tarkastelun tarkoituksena on osoittaa, miten hyvin käännös säilyttää lähdetekstin sisällön merkitysverkostoineen tai kuinka se menettää jotakin olennaista. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1) Mitä merkityksiä ja sivumerkityksiä Krohnin romaanin tietyt sanat ja kielikuvat sisältävät? 2) Minkälainen mielikuva niistä syntyy? 3) Pysyykö japaninkielisessä käännöksessä sanojen ja kielikuvien antama mielikuva merkityksine ja sivumerkityksineen samana vai muuttuuko se toisenlaiseksi? Analyysin jälkeen yhteenvedossa pohditaan lähdetekstin ja käännöksen välistä eroa ja samankaltaisuutta teoksen tulkinnan näkökulmasta. Japanin kielessä henkilöön viittaaminen, persoonapronomini, tyyli ja rekisteri mukautuvat sen mukaan, kuka puhuu kenelle missäkin tilanteessa. Japaninnoksen minäkertojan persoona ja suhde muihin henkilöhahmoihin tulevat esille kielellisen valinnan kautta. Tutkielmassa pohditaan minäkertojan japaniksi kääntämisen ongelmallisuutta. Tutkielmassa todetaan, että suomenkielisen romaanin minäkertoja ei ole nainen eikä mies, eikä välttämättä edes ihminen, vaan tietoisuuden perspektiivi, jonka kautta nähdään ja koetaan elettyä maailmaa. Suomen kielellä toteutettu neutraali subjekti ei voi toteutua japanin kielellä. Kielen luonteesta johtuen japaninnoksen minäkertoja paljastaa omalla kielellisellä valinnallaan itsestään enemmän, mikä johdattaa erilaisiin tulkintoihin kuin lähdeteksti. Persoonapronominien valinta ja minäkertojan minäkäsityksen esille tuominen kielellisen valinnan kautta tuovat lisäsävyä Krohnin teoksen japaninnokseen. Kieli pakottaa käännetyssä tekstissä tuomaan esille sellaisia asioita, jotka eivät ilmene lähdetekstissä. Tutkielma osoittaa, että kieli on erottamaton osa teoskokonaisuutta. Teos muuttuu toisenlaiseksi, kun se käännetään toiselle kielelle.

Jälkieditointi on nousussa oleva kääntämisen osa-alue, jossa koneen tuottamaa raakakäännöstä muokataan toimeksiannon laatuvaatimusten mukaiseksi. Ns. kevyessä jälkieditoinnissa tekstistä korjataan vain räikeimmät merkitys- ja kielivirheet, mikä voi olla kääntäjälle vaikeaa omaksua. Tutkielmani tarkoituksena on testata mahdollista kevyen jälkieditoinnin opetusmenetelmää. Menetelmässäni opiskelijat työstävät rinnakkain kahta laatuvaatimuksiltaan erilaista toimeksiantoa: laadultaan keskinkertaista kevyttä jälkieditointia ja korkeampaa laatua edellyttävää täyttä jälkieditointia. Lähtöoletukseni on, että kahden toimeksiannon tekeminen rinnakkain antaisi opiskelijoille suhteellisuudentajua ja auttaisi heitä suoriutumaan paremmin kevyestä jälkieditoinnista (keskittyminen vain olennaisiin korjauksiin, pienempi vaivannäkö kuin täydessä jälkieditoinnissa). Analysoin tutkielmassani Helsingin yliopiston ranskan kääntämisen opiskelijoilla teettämäni kokeellisen jälkieditointitutkimuksen tuloksia. Tutkimusryhmiä on kaksi, joista ryhmä 1 teki samasta tekstistä kevyen ja täyden jälkieditoinnin ja ryhmä 2 pelkän kevyen jälkieditoinnin. Jälkieditointitehtävän tulosten lisäksi keräsin tietoa opiskelijoiden toiminnasta ja ajatuksista tehtävän jälkeen täytettävällä verkkokyselyllä, henkilökohtaisilla haastatteluilla sekä taustatietolomakkeella. Tärkeimpänä teoreettisena viitekehyksenä toimivat eri jälkieditointiohjeet (mm. Rico & Torrejón 2012, TAUS 2010). Analyysin ensimmäisessä osassa, ns. merkitysanalyysissa, tutkin konekäännöksen merkitysongelmien korjaamista koehenkilöiden kevyissä jälkieditoinneissa. Luokittelen merkitysongelmat vakaviin, keskivaikeisiin ja lieviin, ja vertailen onnistuneiden ja ongelmallisten korjausten määrää molemmissa tutkimusryhmissä. Merkitysanalyysin lopuksi mainitsen myös, mitkä tekijät vaikeuttavat merkityksen välittymistä jälkieditoinnissa. Analyysin toisessa osassa, ns. minimaalisuusanalyysissa, tarkastelen koehenkilöiden tekemien jälkieditointikorjausten suhdetta toimeksiantojen laatuvaatimuksiin. Ensiksi tutkin toimeksiannon kannalta turhien korjausten määrää molempien tutkimusryhmien kevyissä jälkieditoinneissa. Mitä vähemmän turhia korjauksia, sitä onnistuneempi kevyt jälkieditointi. Toiseksi tutkin ryhmän 1 täysiä jälkieditointeja nähdäkseni, ovatko koehenkilöt osanneet työstää molempia toimeksiantoja tasapainoisesti. Täysien jälkieditointien korjausten olisi laadultaan poikettava kevyistä jälkieditoinneista; muuten on syytä epäillä, että rinnakkain työskentely ei ole onnistunut tutkimusmenetelmäni odottamalla tavalla. Tutkimukseni osoittaa, että kahden toimeksiannon työstäminen rinnakkain ei juurikaan vaikuttanut koehenkilöiden kevyen jälkieditoinnin tuloksiin, sillä tutkimusryhmien välillä ei ole merkittäviä eroja. Jälkieditointituloksiin vaikuttivat enemmän jälkieditoijien henkilökohtaiset taipumukset sekä annettu jälkieditointiaika: lyhyempi aika vaikutti altistavan huolimattomuusvirheille. Menetelmää olisikin syytä kehittää esimerkiksi parantamalla yleistä ohjeistusta, antamalla käytännön jälkieditointiesimerkkejä sekä huolehtimalla annetun jälkieditointiajan riittävyydestä.

Tutkielmassa tarkastelen, millaisia romaanihenkilöiden eleitä ja kehonkieltä kuvaavia ilmauksia ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin dekkareissa esiintyy, ja miten näitä ilmauksia on suomennettu. Lähestyn aihetta ruotsin verbien 'vrida (på) sig' ja 'skruva (på) sig' kautta. Analyysin lähtökohtana on hypoteesi, että tutkimusaineistosta löytyy useita esiintymiä eleitä ja kehonkieltä kuvaavista vrida- ja skruva-ilmauksista ja että muodollinen vastaavuus ei toteudu näiden ilmausten käännöksissä, vaan suomentajat ovat päätyneet vaihteleviin käännösratkaisuihin. Vrida- ja skruva-ilmausten ja niiden suomennosten analyysin taustalla on Vladimir Ivirin (1981) monitorimalliteoria, jonka tuella olen määritellyt ilmausten suomenkieliset muodolliset vastineet. Käännösvertailussa sovellan Andrew Chestermanin (1997) paikallisten käännösstrategioiden luokittelua. Eleiden ja kehonkielen määritelmät perustuvat keskustelunanalyysin ja viestinnän tutkimuksen käsitteistöön: Ele tarkoittaa ruumiin tai ruumiinosien liikkeitä tarkoituksellisena viestintänä. Kehonkieli taas viittaa kokonaisvaltaisempaan liikehdintään, joka on usein tahatonta ja kumpuaa henkilön sisäisistä tuntemuksista. Tutkimusaineistona on kolme kirjaa Sarenbrantin Emma Sköld -dekkarisarjasta suomennoksineen. Jokaisella aineistoteoksella on eri suomentaja, joten tarkastelen analyysissa myös kääntäjien strategiavalintoja ja niiden mahdollisia eroavaisuuksia. Analyysin menetelmänä on käännösvertailu; Chestermanin käännösstrategialuokittelun avulla tarkastelen, miten vrida- ja skruva-ilmauksia on suomennettu ja eroavatko suomentajien käännösratkaisut toisistaan. Tutkimuksen ote on deskriptiivinen. Analyysin perusteella tutkimuskysymykset osoittautuivat liian laajoiksi, mutta vrida- ja skruva -ilmauksiin syventyminen tuotti runsaasti tietoa näiden ilmausten merkityksistä sekä kolmen eri suomentajan käännösstrategiavalinnoista. Hypoteesin ensimmäinen olettamus toteutui: aineistosta löytyi kaikkiaan 44 esiintymää eleitä ja kehonkieltä kuvaavista vrida/skruva-ilmauksista. Toinen olettamus sen sijaan ei pitänyt paikkaansa valitsemassani tutkimusaineistossa, sillä analyysin mukaan noin kaksi kolmannesta ilmauksista, yhteensä 31, oli suomennettu muodollisella vastineella ja vain 13 muilla käännösstrategioilla. Eri kääntäjien strategiavalintojen vertailussa nousi kuitenkin esiin, että suomentajista kokenein oli käyttänyt selvästi enemmän muita strategioita kuin kaksi muuta kääntäjää.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan erisnimien kääntämistä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Tutkimusaineistona on L. M. Montgomeryn romaani Emily Climbs (1923) ja sen kaksi suomennosta: alkuperäinen suomennos Runotyttö maineen polulla, joka julkaistiin vuonna 1948 ja saman niminen, vuonna 1964 julkaistu uudistettu suomennos. Alkuperäisen suomennoksen teki I. K. Inha, uudistetun suomennoksen tekijä ei sen sijaan ole tiedossa. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia käännösstrategioita alkuperäisteoksesta löytyneiden erisnimien kääntämiseen kummassakin käännösversiossa on käytetty ja eroavatko suomennokset erisnimien kääntämisen osalta toisistaan. Lisäksi tarkastellaan, onko erityyppiset erisnimet käännetty yhtenäisesti, vai eroavatko käytetyt käännösstrategiat sen mukaan, minkä tyyppisestä nimestä on kysymys. Tutkimusaineisto koostuu sekä fiktiivisistä että autenttisista erisnimistä, ja nimet on jaoteltu analyysia varten seuraavasti: henkilönimet, paikannimet, eläinten nimet, luontonimet, kirjallisten teosten ja maalausten nimet sekä muut nimet. Tutkimuksesta selvisi, että erityyppisiä erisnimiä ei ollut käännetty yhtenäisesti yhtä ja samaa käännösstrategiaa käyttäen, vaan vaihtelua oli sekä nimikategorioiden sisällä että niiden välillä. Yhdessäkään nimikategoriassa ei ollut käytetty pelkästään yhtä strategiaa, ja näyttäisikin siltä, että nimiä oli käsitelty pääsääntöisesti yksittäin. Merkittävimmät erot suomennosten välillä koskivat erisnimien poistamista. Vuonna 1948 julkaistu käännös mukailee alkuperäisteosta varsin tarkasti, erisnimet on pääosin säilytetty, eikä poistoja ole juurikaan tehty. Vuonna 1964 julkaistu uudistettu käännös sen sijaan eroaa alkuperäistekstistä paikoitellen varsin paljon, sillä käännöksessä tekstiä on monilta osin muokattu runsaasti ja osia alkuperäistekstistä on jopa poistettu kokonaan.

Tutkielmassani tutkin Suomen eduskuntapuolueiden vaaliesitteitä ja niiden käännöksiä vuosilta 2012 sekä 2015. Materiaalini koostuu vuoden 2012 kunnallisvaaliesitteistä ja vuoden 2015 eduskuntavaaliesitteistä. Tavoitteenani on arvioida puolueiden esitteissään sekä kirjallisesti että visuaalisesti ilmaisemia arvostuksia, ja tutkia ovatko kääntäjät muokanneet näitä arvostuksia kääntäessään esitteitä. Kääntäessään tekstiä kieleltä toiselle kääntäjä toimii toisaalta tekstin vastaanottajana lähdekielellä ja toisaalta sen lähettäjänä kohdekielellä. Näin ollen hän saattaa tietoisesti tai tiedostamattaan muokata tekstin alkuperäisen lähettäjän evaluointeja. Tätä ilmiötä kutsutaan manipulaatioksi. Analyysissani käytän suhtautumisen teoriaa (appraisaltheory), joka pohjautuu M.A.K. Hallidayn luomaan systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan. Mm. Jeremy Munday on tutkinut englanninkielisiä poliittisia puheita ja niiden käännöksiä suhtautumisen teorian avulla. Suhtautumisen teorian alalajeihin lukeutuvat asennoituminen (attitude), sitoutuminen (engagement) ja asteittaisuus (graduation), joiden avulla teoria käsittelee evaluoivia kielenaineksia tekstissä. Analysoimalla tekstin lähettäjän sanavalintoja suhtautumisen teorian avulla voidaan määritellä lähettäjän asenne käsiteltävää aihetta kohtaan. Esitteissä ilmaistaan arvostuksia paitsi kirjallisesti myös visuaalisesti mm. kuvien ja typografian avulla. Analysoin esitteitä multimodaalisina kokonaisuuksina, ottaen huomioon sekä kirjalliset että visuaaliset ilmaisun keinot. Vertailen tekstin, kuvien ja typografian ilmaisemia arvostuksia alkuperäisissä ja käännetyissä esitteissä. Jos kääntäjä muokkaa tekstin evaluointeja, voivat kuvien ja tekstin ilmaisemat arvostukset olla kohdekielisessä esitteessä ristiriidassa keskenään. Multimodaalisessa analyysissani otan mallia Anders Horsbølin tutkimuksesta, jossa hän vertailee tanskalaisten hallituspuolueiden vaalimainoksia keskenään. Tutkimuksessani havaitsin, että muutokset arvostuksissa alkuperäisesitteistä käännöksiin eivät ole merkittäviä, eivätkä siten muokkaa puolueiden ilmaisemia arvoja ja arvostuksia suuressa määrin. Muutokset koskevat lähinnä arvostusten asteittaisuutta lieventäen ilmauksia hieman. Myös tekstin ja esitteiden visuaalisten ominaisuuksien yhteisvaikutus säilyy samana joitakin yksittäisiä eroavaisuuksia lukuun ottamatta.