Browsing by Subject "köyhyys"

Tässä maisterintutkielmassa käsitellään suomalaisten lapsiperheiden kokemaa köyhyyttä ja puutetta toisen maailmansodan jälkeen vanhan Hämeen läänin alueella CARE-toiminnan näkökulmasta. Köyhillä lapsiperheillä oli mahdollisuus anoa Yhdysvalloissa asuneilta amerikansuomalaisilta avustuspaketteja, joita kutsuttiin niitä välittävän organisaation mukaisesti CARE-paketeiksi. Tämän kansainvälisen organisaation toimintaa johti Suomessa Suomen Huolto ry. Suomen Huolto toimi vuoteen 1953 asti Suomessa tapahtuneen vapaaehtoisuuteen perustuneen hyväntekeväisyyden keskusjärjestönä, jonka tehtävänä oli organisoida vapaaehtoinen Suomea avustava huoltotyö Suomen rajojen sisä- ja ulkopuolella. Suomen Huolto johti keskuselimenä toimintaa alaisinaan lääninkeskukset ja lääninkeskusten alaiset vapaan huollon keskukset. Vapaan huollon keskukset toimivat kunnan tai kaupungin vapaaehtoisen avustustoiminnan koordinoijina. Tutkimuksessa selvitetään miten suomalaisen köyhän lapsiperheen avustusprosessi eteni yksittäisestä anomuskirjeestä aina avustuksen saamiseen saakka. Tutkimuksessa vastataan tutkimuskysymykseen: ”Millainen oli CARE-avustuksen saanut lapsiperhe?” ja alatutkimuskysymyksiin: ”Millainen oli avustuksen saaneen lapsiperheen rakenne?”, ”Mitkä olivat avustuksen myöntämisen perusteet?”, ”Mikä oli vapaaehtoisen huoltotyön merkitys avustuksen saaneille perheille?”, ”Mikä oli siirtoväen määrä ja merkitys avustusten saaneiden perheiden joukossa?” ja ”Miten avustusorganisaatio toimi?”. Tutkimuskysymykseen vastataan kuvaamalla suomalaisen köyhän lapsiperheen rakenne vanhempien ammatin, lasten lukumäärän, mahdollisten perhettä kohdanneiden sairauksien ja siirtolaisstatuksen tarkkuudella. Tutkimuksen pääasiallisena aineistona on käytetty lähes 800 kotitalouden tietoja vuosien 1946–1948 väliseltä ajalta, joita vertaillaan maaseudun ja kaupunkien välillä. Materiaali koostuu erilaisista yksityisten perheiden kirjoittamista kirjeistä ja vapaan huollon keskusten tekemistä luetteloista, joiden perusteella Suomen Huolto on myöntänyt CARE-paketteja. Kyseisen avustuksen tärkein peruste on ollut suuri alaikäisten lasten lukumäärä. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä on lapsiperheiden tukemisen ja avustamisen tärkeys niin yksittäisen perheen subjektiivisen köyhyyden tunteen lievittämisessä kuin valtakunnallisen sosiaalipolitiikan pitkäjänteisessä kehittämisessä. Suomalainen sosiaalipolitiikka painottui sotien jälkeisenä aikana nimenomaan perhepolitiikkaan pyrkien vähentämään köyhyyden ylisukupolvisuutta. Sotatilan aiheuttama valtakunnallinen köyhyys loi toimintakentän vapaaehtoiselle huoltotyölle, joka konkretisoitui myöhemmin 1950-luvun jälkeen tapahtuneessa hyvinvointivaltiokehityksessä.

Tämän teoreettiseen ja filosofiseen pohdintaan perustuvan pro gradu -tutkielman tutkimustehtävänä on tarkastella askeettis-minimalistista elämäntapaa ja köyhyyttä ilmiöinä toimintamahdollisuuksien viitekehyksessä sekä pohtia, millaisia näkökulmia tarkastelu voi avata sosiaalityölle. Ilmiöiden hahmottamiseksi tarkastelussa hyödynnetään Martha Nussbaumin laatimaa kymmenen toimintamahdollisuuden luetteloa, jossa kuvataan hyvinvoinnin toteutumiselle olennaisia ulottuvuuksia. Tutkielmassa asketismi ja minimalismi hahmotetaan erilaisten elämäntapojen käsitteellisenä jatkumona, jonka toisessa ääripäässä on ankara uskonnollisiin motiiveihin perustuva asketismi ja toisessa omaan hyvinvointiin keskittyvä minimalismi. Köyhyys puolestaan ymmärretään kokemuksellisella tasolla ilmenevänä sosiaalisten, taloudellisten ja toiminnallisten resurssien rajoittumisena. Toimintamahdollisuudet tulkitaan yksilön käytettävissä olevina sisäisinä ja ulkoisina resursseina, joita voidaan oman vapaan tahdon mukaisesti toteuttaa tai olla toteuttamatta. Vaikka materiaaliset olosuhteet olisivat ulkopuolisesti tarkasteltuna identtiset, teoreettisiin lähteisiin nojautuvan tulkinnan perusteella askeettis-minimalistinen elämäntapa näyttää pääosin edistävän toimintamahdollisuuksia, joita köyhyys puolestaan heikentää. Johtopäätöksenä on, että materiaalisesti niukat olosuhteet eivät yksinään määritä ihmisen hyvinvointia ja erilaisilla tavoilla ilmenevää merkityksellisyyden kokemusta. Tätä voidaan selittää uskomusten, kokemusten ja toiminnan välisellä harmonialla ja disharmonialla. Askeettis-minimalistisessa elämäntavassa yksilöt voivat luoda maailmasta ja itsestään merkityksiä tuovia tulkintoja ja toimivuuden kokemuksia, mitkä köyhyydessä puolestaan saattavat heikentyä. Kun oma olemassaolon tapa ja toiminta näyttäytyvät yksilölle tärkeinä, on mahdollista kestää suurempiakin koettelemuksia elämässä. Tämän vuoksi on perusteltua esittää johtopäätös siitä, että sosiaalityöntekijän tulisi kiinnittää voimakkaammin huomiota asiakkaiden merkityksellisyyden kokemuksiin sekä todellisiin toimintamahdollisuuksiin ja niiden edistämiseen. Merkityksellisyyden kokemuksen löytäminen ja sen kanssa toimintatapojen sopusointuun saattaminen olisivat hyödyllisiä näkökulmapainotuksia sosiaalityön asiakastyöskentelyyn.

Street children is a broad topic that has been studied by various researchers often focusing on some more specific part, for example street life and activities in the street. In the previous years, the voices of the children themselves have been increasingly taken into account. In this study the focus is on the ways of helping the children and how to support them to get out of the street. The aim is to find the best practices to support the children and to see if the strategies of the centres meet the needs of the children. Therefore, it is important to study why the children have ended up in the street at the first place and what kind of survival strategies they have. Also the reasons for them to run away back to the street again are discussed. The study is an ethnographic case study. The methods used for data collection were interviews and participant observation. The field study was conducted in Lusaka, Zambia, in three different centres for street children. Some participant observation was done in the street too. For clarity’s sake the perceptions of the children and the strategies of the centres are analysed and discussed in different chapters. The findings show that there are various push factors for children ending up in the street, for example poverty and violence at home. Also not having anywhere to go to and the need to survive are pushing children to the street. Running away from the centres is linked to violence but also to freedom, addiction to drugs and alcohol as well as peer pressure. In the street the most usual activity is begging, which is considered as a mean of survival. Aside of begging, children do different kinds of piece works. Street life is hard and unsafe: there is violence, hunger, theft and addiction to glue and drugs. The friends in the street were seen as an important thing in order to survive. Among the children, the centres are generally considered as a good way to get out of the street, alongside education. However, the violence used in some centres is criticised and the child’s willingness to go to the centre is considered as important. Children who are willing to come to the centres can be found through street outreach. From the point of view of the centre staff children working and staying in the street is problematic because these children are deprived of their rights, for example right to education. Often the children do have parents or relatives but they are working in the street in order to support the families. The domestic work is considered as a normal thing whereas the work in the street is seen as abuse and exploitation. Sometimes the parents even send the children to the street to earn money. Work in the street often prevents the children from going to school but sometimes the work can help them to afford going to school. However, children working in the street are often taken advantage of. Both the street life and the work in the street has a lot of consequences for the child’s health and well-being, both physical and psychological. Despite the hardships in the street, there is also friends, belonging and freedom. A simple solution to tackle the street child phenomenon is to stop giving money to the children in the street and direct them to the facilities, where they can obtain education and life skills. The staff of the centres have a consensus of home being the best place for the child. The children’s perceptions are somewhat similar to the strategies of the centres when discussing the best ways to help the children. One simple solution is to stop giving the children money in the street. For the child to integrate to the society he/she needs a place he/she can consider as home, family or guardians, rehabilitation and education. Also the government’s intervention would be important in order to support the families to get help from the social welfare and to send the children to school. This study contributes to the discussion of street children, their lives in the street and how to help them, both from the point of views of the children and the staff of the centres.

Turvallisuus on käsite, joka tällä hetkellä näyttää liittyvän itsestään selvänä, mutta hahmoltaan epämääräisenä niin kansalaisten hyvinvointiin kuin kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen toimintaan. Turvallisuus yhdistetään myös erilaiseen huono-osaisuuteen, jota nykyään kutsutaan usein syrjäytymiseksi. Konkreettisena osoituksen turvallisuuden immanenssista syrjäytyminenkin nimetään sisäasiainministeriön julkaisemassa viimeisimmässä sisäisen turvallisuuden ohjelmassa turvallisuuden uhaksi. Tutkimuksessani pyrin jäljittämään tähän johtanutta kehitystä ja tarkastelemaan sitä osana laajempaa yhteiskunnallisen toimintamallin muutosta. Yhteiskunnallinen toimintamalli kriisiytyi 1990-luvun vaihteessa. Työssäni tutkin suhtautumista huono-osaisuuteen kyseisen murroksen molemmin puolin. Tarkastelen kriittisesti erityisesti sitä, kuinka asennoituminen huono-osaisina tai syrjäytyneinä pidettyihin ihmisiin on muuttunut yleisen järjestyksen säilymisen ja kriminologian näkökulmasta. Vertailen ajankohtiin liittyvien dokumenttiaineistojen avulla huono-osaisuuden ja syrjäytymisen problematisointitapoja ja ratkaisumalleja suomalaisen hyvinvointivaltiollisen kehityksen voimakkaassa vaiheessa 1970-luvulla, erityisesti kymmenluvun alussa, ja toisaalta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lähestymistapani on empiirinen ja teoreettinen. Olen lähtenyt siitä, että huono-osaisuus, köyhyys ja erityyppinen marginaalisuus ovat suhteellisen pysyviä ongelmoinnin kohteita jopa vuosisadasta toiseen. Kysymyksen hallinnalliset ratkaisut kertovat sen vuoksi ainakin yhtä paljon kulloisestakin yhteiskunnasta ja vallinneista ajattelutavoista kuin marginaalisuudesta itsestään. Teoreettisia välineitä tutkimuksen suorittamiselle antavat semiotiikka, diskurssianalyysi ja jälkifoucaultlainen hallinnan analytiikka. Rinnalla ja erikseen pohdin turvallisuuden sisältöä ja merkitystä tässä sommitelmassa. Vertailun perusteella ja hallinnan analytiikkaan kontekstoituina on pääteltävissä, että aikaisemman valtiokeskeisen sosiaalisen tukemisen ja puuttumisen sijaan huono-osaisuuden hallinnassa ja sen myötä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tavoittelussa on tapahtunut siirtymää yhteisöjen ja yhteisöllisyyteen vetoamisen käyttöön tässä pyrkimyksessä. Myös vastuullisen vapauden ja aktiivisen kansalaisuuden teroittaminen nähdään keinoiksi estää kielteinen kehitys. Oman vastuun korostumisen ohella jako mukanaoleviin ja ulkopuolelle joutuneisiin on kuitenkin jyrkentynyt. On merkkejä siitä, että ehdottoman turvallisuuden perfektionistinen tavoittelu on johtanut jopa neuroottisiin reagointitapoihin ja tämän ihmisluonteeseen kuuluvan piirteen soveltamiseen käyttäytymisen ohjailussa.

Pro gradu-tutkielman aiheena on ilo vaikeassa elämäntilanteessa. Aihetta lähestytään kysymällä, millaisesta ilosta köyhyyden kokemuksiin liittyvissä kirjoituksissa kerrotaan ja millaisia kertomisen keinoja kirjoittajat käyttävät jäsentäessään elämäänsä ilon ja myönteisyyden näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena on myös se, mitä ilosta kertomisen keinot kertovat vallitsevista köyhyyteen ja köyhiin liittyvistä kulttuurisista käsityksistä. Ilon määrittelyssä käytetään apuna erityisesti Spinozan ilon filosofiaa, jossa iloa ovat kaikki myönteiset tunteet. Ilon lisäkäsitteenä on resilienssi, jolla viitataan kykyyn selviytyä vaikeista tilanteista. Tutkielman aineistona on Tutkimusarkistosta saadut Työssä ja köyhä! -kirjoituskilpailulla vuonna 2015 kerätyt kirjoitukset, jotka käsittelevät työssäkäyvien köyhien kokemuksia köyhyydestä. Kirjoituksia on lähestytty sisällönanalyyttis-narratiivisella menetelmällä. Ilon ilmenemisen muotoja on tarkasteltu sisällönanalyyttisesti teemoitellen. Narratiivisen menetelmän avulla kirjoituksista on etsitty erilaisia ilosta kertomisen keinoja sekä kulttuurisia käsityksiä, joihin kirjoittajat tukeutuvat kertoessaan ilosta. Köyhyyden kokemuksiin liittyvissä kirjoituksissa iloa ilmaistaan erityisesti arvojen ja asenteiden avulla. Ilo jäsennetään osaksi elämää erilaisten toimijuuksien avulla valintoina, itsensätoteuttamisena, oppimisena, lupumisena ja hyväksymisenä. Aktiiviseen toimijuuteen liittyvässä ilossa aikaperspektiivi on laaja, iloa jäsennetään menneisyyden ja tulevaisuuden kautta. Iloa jäsennettään myös kertomalla pienistä ilon hetkistä vaikeissa tilanteissa, joissa toimijuus on näkymätöntä, eikä tilanteessa nähdä mahdollisuuksia muutokseen. Tällaisessa ilossa aikaperspektiivi supistuu nykyhetkeen. Ilo näyttäytyy kirjoituksissa myös resilienssimäisenä selviytymisenä ja pärjäämisenä. Kulttuurisia köyhyyteen liittyviä käsityksiä kirjoittajat ilmaisevat vertailun ja vastapuheen avulla jäsentäessään tilannettaan ja iloa osaksi elämäänsä. Vertailulla erottautudutaan ei-köyhistä tai liitytään heihin. Vastapuheen avulla tehdään erontekoa köyhyydestä vallitseviin yleisiin käsityksiin, kuten häpeään. Arvokkuus näyttäytyykin ilon mahdollistajana köyhyyden kokemuksiin liittyvissä kirjoituksissa. Köyhyyden kokemuksiin liittyvä ilo näyttäytyy arvoina ja asenteina, joiden omaksuminen vaatii joskus kovaa työtä. Toimijuus on tärkeä ilon mahdollistaja, ja sen monimuotoisuuden huomioiminen olisi tärkeää esimerkiksi sosiaalityössä. Ilon ja toimijuuden huomioiminen osana köyhyyden kokemuksia voi laajentaa käsitystä köyhyydestä ja hyvän elämän kriteereistä, ja vähentää stigmatisointia ja ulkopuolisuutta, joita köyhyyteen usein liittyy.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Kenttätyöni tavoitteena Kuuban pääkaupungissa Havannassa oli tutkia saaren suosituinta uskontoa santeríaa. Kysellessäni ja keskustellessani ihmisten kanssa uskonnosta, keskustelut päätyivät kuitenkin lähes poikkeuksetta käsittelemään rahaa. Varsinkin uskontoon vihkiytymättömät toivat usein julki avoimen paheksuntansa ja käsityksensä kaupallistuneesta santeríasta. Uskonnonharjoittajat toisaalta puolustivat lojaalisti uskontoaan, mutta myönsivät uskonnollisten rituaalien hintojen nousseen, yleisen hintatason nousun myötä. Lisäksi monia heistä huoletti perinteisinä pidettyjen arvojen, sääntöjen ja yleisen moraalin rapistuminen. Tästä uskonnon ja rahan yhteen liittävästä, mutta toisaalta vastakkain asettelevasta diskurssista tuli lähtökohta tutkielmalleni. Santería on vuosisatoja kestäneen kulttuurisen ja historiallisen prosessin tuloksena syntynyt synkretistinen kreoliuskonto, jossa afrikkalaiset ja eurooppalaiset uskomukset yhdistyvät omaksi uudenlaiseksi uskonnolliseksi kokonaisuudekseen. Kuubaan santerían juuret tulivat afrikkalaisten yoruba-orjien mukana 1700-luvulta alkaen. Santerían kosmologia perustuu käsitykselle yhdestä ylimmästä jumaluudesta ja tämän alaisuudessa vaikuttavista jumalista, orishoista sekä idealle, että nämä orishat ovat ihmisten spirituaalisia vanhempia sekä suojelijoita. Santerían harjoittamisen peruspilareita ovat initiaatio-, konsultaatio- sekä uhraamisseremoniat, joiden kautta paitsi ylläpidetään historiallista jatkumoa edeltäviin sukupolviin ja luodaan siteitä uskonnollisen perheen kesken, niin myös kommunikoidaan jumalten kanssa. Näihin rituaaleihin liittyvien kustannusten ja maksujen kautta santería myös yhdistyy talouden ja kaupankäynnin maailmaan: seremonioihin tarvittavat, osin hyvinkin hintavat, materiaalit täytyy ostaa ja lisäksi rituaalien suorittajille kuuluu maksaa palkkio. Kalliit uskonnolliset rituaalit ja surkea taloustilanne onkin juuri se mahdoton kombinaatio, johon santeríaan liittyvät jännitteet Kuuban kontekstissa kiteytyvät. Vallankumouksenjälkeistä sosialistista Kuubaa pyöritti neuvostoavuin tuettu jakelu- ja säännöstelytalous, joka piti huolen kansalaisten perustarpeista; rahalle ei ollut tarvetta – tämä oli myös sosialismin ideologinen tavoite. Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 jäi Kuuba yhtäkkiä taloudellisesti täysin tyhjän päälle – ja jakelutalouteen opetetut ja siitä riippuvaiset kansalaiset oman onnensa nojaan. Tämän talouskriisin jäljiltä mustanpörssin kauppa alkoi kukoistaa ja yhtäkkiä rahalle olikin suurempi tarve kuin koskaan, mutta sitä oli käytössä vain harvoilla ja etuoikeutetuilla: niillä ketkä työskentelivät turismin piirissä tai niillä, joille sukulaiset lähettivät rahaa ulkomailta. Valtion oli talouden elvytysyrityksissään toimittava sosialistisen ideologiansa vastaisesti hakeutuessaan takaisin globaalien talousmarkkinoiden piiriin ja panostaessaan mm. ulkomaisiin sijoittajiin ja turismiin sekä sallimalla yksityisyrittäjyyden. Tällainen talouspolitiikka yhdistettynä kahden valuutan järjestelmään sai aikaan sen, että kuubalainen yhteiskunta alkoi paitsi rahallistua niin myös eriarvoistua nopeassa tahdissa: vallankumouksen päämäärä oli nimenomaisesti ollut sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, mutta talouskriisin ja rahan laajamittaisen käyttöönoton jäljiltä oltiin tilanteessa, jossa Kuubassa oli kaksi luokkaa: ne, joilla on dollareita ja ne, joilla dollareita ei ole. Vakuutellessaan virallisessa retoriikassaan sosialismia, mutta toimiessaan käytännössä kapitalistisia rakenteita tukien, valtio näytti mallia kaksinaismoralismille, josta sittemmin tuli myös kansalaisten puutteen motivoimaa toimintaa määrittävä tekijä: yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta tuli moraalittoman ja jopa rikollisten toimeentulokeinojen sosiaalisesti hyväksytty oikeutus. Ristiriitaiset lojaliteetit ovat olennainen osa myös santerían muotoutumisen historiaa, mutta siinä missä menneisyydessä tasapainoiltiin siirtomaaisäntien ja sosialistisen ateistisen valtion vaateiden kanssa, nykyisin nuo arvovalinnat tapahtuvat pyhän ja rahan välillä: taloudelliset haasteet koettelevat myös uskonnonharjoittajia, mutta toisaalta jumalat olettavat palvontaa ja kunnioitusta maallisista rahahuolista riippumatta. Ristiriitaisia käsityksiä santeríasta on osaltaan ollut synnyttämässä myös Kuuban valtion nykyinen strategia käyttää afrokuubalaisia uskontoja kaupallisiin tarkoituksiin erityisesti turismin kontekstissa. 1990-luvun talouskriisistä seurasi Kuubassa paitsi suuria taloudellisia niin myös kulttuurisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Siitä puhutaan myös moraalin ja arvojen kriisinä, sillä toisaalta yhteisesti jaetusta puutteen kokemuksesta toisaalta rahasta on tullut kaikkea ihmisten toimintaa, myös heidän moraaliaan, määrittävä tekijä. Puutteen, moraalin ja rahan tavoittelun näkökulmasta santerían kaltainen uskonto, jonka perustoimintoihin ja -rakenteisiin raha olennaisesti liittyy, näyttäytyy siis tämän päivän Kuubassa erityisen problemaattisena.

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa helsinkiläisten vähävaraisten perheiden kokemaa puutetta maailmansodan ja sisällissodan aiheuttamana poikkeusaikana syksyllä 1919. Varattomilla helsinkiläisillä oli mahdollisuus anoa alkusyksystä 1919 vaate- ja ruoka-avustusta avustusanomuksella kaupungissa toimineelta avustusjärjestöltä Suomen lasten hätäapukomitealta. Tämä paikalliskomitea oli kansallisesti organisoidun ja virallisen avustusjärjestön, Suomen Lasten Avustustoimikunnan alainen toimija, jonka jakamista tarvikkeista osa oli yhdysvaltalaisten organisaatioiden järjestämiä. Vastaan tässä pro gradu -tutkielmassa kahteen pääkysymykseen: mitä helsinkiläinen paikalliskomitea, Suomen lasten hätäapukomitea teki ja millaisia sen avustamat perheet olivat. Paikalliskomitean toimintaa tutkiessani selvitän, millä tavoin komitea avusti helsinkiläisiä, millaisia organisaation määrittelemät avustusperiaatteet sekä avunanojia koskevat kontrollikäytännöt olivat. Tutkiessani hätäapukomitean avustamia perheitä selvitän, minkä kokoisia perheet olivat ja millaisia perheet olivat rakenteeltaan. Tutkin lisäksi, millaisissa asuinoloissa perheet elivät ja asuivatko perheet perinteisillä työväestön asuinalueilla. Analysoin myös avustettavien perheiden taloudellisesta tilannetta perehtymällä vanhempien ammatteihin, työllisyystilanteeseen, mahdollisiin työttömyyden taustoihin sekä perheiden vaihtoehtoisiin toimeentulostrategioihin. Selvitän myös, millainen perheiden terveystilanne oli sotien jälkeen. Tutkielman ensisijaisena lähteenä ovat Suomen lasten hätäapukomitealle toimitetut avustusanomukset, joihin pyydettiin tietoa perheiden taloudellisesta ja terveydellisestä tilanteesta. Komitean hyväksymiä anomuksia on lähes 2400, joten aineiston laajuuden ja arkistointijärjestyksen takia olen valinnut aineistosta harkinnanvaraisen näytteen, joka käsittää aikavälillä 8.10–11.10.1919 hyväksytyt avustusanomukset. Valitsemaltani aikaväliltä hakemuksia on yhteensä 437. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille köyhyyttä kokeneiden subjektiivisia tulkintoja vaikeutuneesta arjestaan ja perheiden kohtaamista ongelmista. Tutkimuksessa yhdistyvät tilastoihin pohjautuva kvantitatiivinen menetelmä sekä avustettavien subjektiivisten kokemusten kautta ilmiöön monitahoisemmin paneutuva kvalitatiivinen lähestymistapa. Tutkimus edustaa myös perheiden toimeentulomahdollisuuksia tarkasteltaessa historian ja sosiologian köyhyystutkimusten parissa käytettyä rakenteellista, avustettavien kontrollikäytäntöjä tutkittaessa poliittis-ideologista sekä subjektiivisten kokemusten myötä toiminnallista tutkimusteoriaa. Suomen lasten hätäapukomitea jakoi vaateavustuksia ja ruoka-annoksia vähävaraisille helsinkiläisille syksyllä 1919 ja keväällä 1920. Komitean avustukset oli suunnattu erityisesti vähävaraisille lapsille, raskaana oleville ja pienten lasten äideille. Amerikkalaisten avustusorganisaatioiden määrittelemien periaatteiden mukaisesti avustustyö perustui avustettavien samanvertaisuuteen ja komitea avusti kahtiajakautuneen sosiaalihuollon aikana myös punaisten sekä naimattomien naisten perheitä. Avustusta anoneiden ilmoittamia tietoja valvottiin todistajien sekä avunanojien koteihin kohdistuneiden tarkastuskäyntien avulla. Toteutetut ja suunnitellut avunanojia koskevat kontrollikäytännöt ilmentävät myös aikalaiskäsityksiä kunniallisesta köyhästä ja työhön kykenevän vähävaraisen velvollisuuksista. Suomen lasten hätäapukomitean avustamat perheet olivat tyypillisesti pieniä, yksinhuoltajaäidin sekä lasten muodostamia. Perheet asuivat ahtaissa asuinoloissa työväen kaupunginosissa. Perheillä oli maailmansodan ja sisällissodan vaikutuksesta aikaisempaa hankalampaa selviytyä jokapäiväisestä elämästään. Perheet kuuluivat epävakaan toimeentulon varassa elävään kaupungin köyhälistöön, joiden hädänalaisuus johtui epävakaista työmarkkinoista, elämisen kallistumisesta, puolison poissaolosta sekä terveydellisistä ongelmista. Nämä lapsiperheet elivät puutteenalaisina erilaisista toimeentulostrategioistaan huolimatta.