Browsing by Subject "lama"

Tässä tutkimuksessa selvitän miten diakonian työnkuva muuttui Sodankylässä 1990-luvun laman seurauksena. Tarkastelen asiaa pääasiassa kahden seurakunnassa lama-aikana ja välittömästi sen jälkeen työskennelleen diakoniatyöntekijän kokemuksina. Tutkimukseni pääasiallisen aineiston muodostavat kahdesta Sodankylän seurakunnan diakoniatyöntekijästä tehdyt puolistrukturoidut teemahaastattelut. Tutkimukseni kirjalliset lähteet, eli Sodankylän seurakunnan toimintakertomukset ja diakoniatilastot, selventävät lähinnä asiakasmäärän, asiakkaiden ikäjakauman ja jaettujen avustusten aiheuttamia muutoksia Sodankylän seurakunnan diakonian työnkuvassa. Tutkimuksessani olen kiinnostunut diakoniatyöntekijöiden tarinoista: heidän kokemuksistaan lama-aikaisesta ja sen jälkeisestä asiakastyöstä, työnkuvan muutoksesta sekä heidän omasta itseymmärryksestään siitä, mikä diakoniatyössä ja auttamistyössä on oleellista. Lisäksi olen selvittänyt avustusmääriä ja asiakaskunnan muutosta tilastoista. Tutkimus osoittaa diakonian työnkuvan muutoksen olleen Sodankylässä pitkälti samankaltainen, kuin diakonian työnkuvan muutoksen on todettu olleen valtakunnallisesti: 1990-luvun laman seurauksena asiakaskontaktien määrä kasvoi diakoniatyössä, vanhuksiin kohdistuneet asiakaskontaktit vähenivät ja työikäiset diakonian asiakkaana lisääntyivät. Diakonien työ painottui vastaanotolla työskentelyyn, ja kotikäyntien määrä väheni. Taloudellisen avustamisen määrä diakoniatyössä lisääntyi. Sodankylässä diakonian asiakasmäärään vaikuttivat voimakkaasti vuosina 1994–2008 tapahtuneet henkilöstömuutokset. Asiakaskontaktien lukumääristä kertovien tilastojen yhdistäminen haastatteluun paljasti niiden takana olevan satunaismuuttujia, jotka eivät tulisi näkyväksi pelkistä tilastoista. Paikallisseurakuntien välillä voi siis olla suuria eroja esimerkiksi asiakas- tai avustusmäärissä. Nämä vaihtelut saattavat vääristää diakonian valtakunnallisia tilastoja, jotka ovat laskettuja keskiarvoja paikallisseurakuntien keräämistä tilastotiedoista. 1990-luvun laman aikana Sodankylän seurakunnan diakoniatyöntekijät kokivat työssään oleellisimmaksi talousvaikeuksien aiheuttamien huolten kuuntelemisen. Kaikkiaan Sodankylässä diakoniatyöntekijät mielsivät työssään oleellisimmaksi keskusteluavun antamisen.

Tutkielma tarkastelee Elinkeinoelämän valtuuskunnassa (EVA) käytyä diskurssia 1980-luvulta yhdeksänkymmentäluvun laman loppuun. Elinkeinoelämän valtuuskunnan arkistoja ja julkaisuja luetaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Tutkielma analysoi aineistosta löytyviä puhetapoja ja argumentteja, ja tulkitsee niitä laajaa uusliberalismia koskevaa tutkimuskirjallisuutta vasten. Analyysin tuloksena Elinkeinoelämän valtuuskunta jäsennetään osaksi laajempaa niin sanottua uusliberaalia käännettä, jonka voidaan katsoa alkaneen länsimaissa 70-luvun talous- ja öljykriisien myötä. Arkistoanalyysi jakautuu kahdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Ensin tarkastellaan kahdeksankymmentäluvun nousukauden diskurssia, jonka jälkeen käsitellään EVAn diskurssia yhdeksänkymmentäluvun laman alusta vuosikymmenen puoliväliin. Lähestymistapa havainnollistaa katkoksia ja jatkuvuuksia, joita EVAn diskurssissa esiintyy kahdessa päinvastaisessa taloushistoriallisessa kontekstissa: kahdeksankymmentäluvun nousukaudella ja yhdeksänkymmentäluvun syvässä lamassa. Tutkielma osoittaa, että EVAn diskurssi oli tarkasteluaikana hyvin uusliberaalin ajattelutavan mukaista, vaikka suoria linkkejä maailmanlaajuisiin uusliberalismin verkostoihin ei aineistosta ilmene. EVAssa puhuttiin systemaattisesti laajemman markkinatalouden ja pienemmän hyvinvointivaltion puolesta. Argumentaatio kuitenkin myös vaihteli historiallisesta kontekstista riippuen: kahdeksankymmentäluvulla EVA korosti markkinatalouden tarjoamia mahdollisuuksia, kun taas laman myötä markkinatalous ja talouden globalisaatio nähtiin välttämättömänä ulkopuolisena voimana, jolle on antauduttava. Molempina tarkasteluajankohtina EVA suhtautui kriittisesti hyvinvointivaltioon, jonka laajenemisen sen näki uhkana yksityisen sektorin kasvulle. Laman myötä kuitenkin EVAn suunnitelmat hyvinvointivaltion kokonaisuudistuksesta saivat suuremman mittakaavan, kun julkisen talouden heikko tilanne antoi taustan määritellä koko järjestelmää uudelleen. Yhdeksänkymmentäluvulla toiseksi keskeiseksi pyrkimykseksi nousee Suomen saattaminen osaksi Euroopan unionia, mikä nähdään EVAssa myös tapana rajoittaa hyvinvointivaltion roolia. Tärkeimpänä tutkimustuloksena tutkielma asettaa EVAn ja suomalaisen liike-elämän ajattelun osaksi laajempaa uusliberaalia aaltoa, joka saavutti poliittisia voittoja seitsemänkymmentäluvulta eteenpäin. EVAn diskurssin yhdenmukaisuus laajan uusliberaalin tutkimuskirjallisuuden tulosten kanssa osoittaa, että suomalainen liike-elämä oli osaltaan mukana ylikansallisessa uusliberaalissa käänteessä. Samalla tarkentuu tältä osin myös kokonaiskäsitys Suomen yhteiskunnan uusliberalisoitumisen historiasta. Näin ollen tutkimus asettuu osaksi viime vuosikymmenenä noussutta historiantutkimuksen suuntausta, jossa Suomen talous- ja yhteiskuntahistoriaa luetaan kansallisen kerronnan sijaan osana ylikansallisia prosesseja.

Talousrikosrintamalla yksi merkittävimmistä tekijöistä 20 vuoden ajan on ollut 1990-luvun alun talouslama ja pankkikriisi. 1990-luvun alussa konkurssit ja niihin liittyvät rikokset lisääntyivät huomattavasti, mikä työllisti talousrikostutkljoita koko vuosikymmenen. Lamaan ja taloudelliseen kriisiin liittyvän taloudellisen rikollisuuden lisääntymisen myötä talousrikoksien torjunnan tehostamiselle syntyi yhteiskunnallinen tilaus. Perinteisiin rikoksiin verrattuna taloudellista rikollisuutta käsittelevä tutkimus on, sekä Suomessa, että ulkomailla ollut melko vähäistä. Yksi tärkeimmistä syistä talousrikollisuutta koskevan tutkimuksen suhteellisen vähäiseen määrään on taloudelliseen rikollisuuteen liittyvien käsitteiden epäselvyys ja yksimielisyyden puute. Talousrikokset sijoittuvat monien eri rikosnimikkeiden alle ja osaan rikoksista sisältyy myös perinteisiä rikoksia. Tutkimukseni on sekoitus kvantitatiivista sekä kvalitatiivista analyysiä, joita yhdisteilen pyrin muodostamaan kokonaiskuvaa siitä miten talousrikollisuus ja harmaa talous näkyivät 1990-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa. Sisältöanalyysiä olen käyttänyt Helsingin Sanomien mielipide- ja pääkirjoitusten sekä kansanedustajien kirjallisten kysymysten osalta. Valitsin tutkimusmetodikseni kvantitatiivisen tutkimuksen, koska halusin saada tulokset mahdollisimman hyvin tilastolliseen muotoon ja näin paremmin pystyä analysoimaan eri muuttujia ja niiden välisiä suhteita. Kvalitatiivisia metodeja käytin puolestaan, koska niiden avulla pystyy paremmin ymmärtämään sekä pääsemään lähemmäksi tutkimuskohdetta. 1990-luvun laman jälkimainingeissa Suomessa talousrikosten torjunnan kehittämiselle oli sopiva poliittinen ja sosiaalinen tilaus. Suomen hallitus teki vuonna 1996 periaatepäätöksen taloudellisen rikollisuuden ja harmaan talouden vähentämisestä, päätöksen mukaan eri viranomaisten resursseja lisättiin huomattavasti. Tehostunut viranomaistoiminta vaikutti suoraan myös ilmi tulleiden talousrikosten, etenkin verorikosten, määriin. Juuri vero- ja kirjanpitorikokset olivat suuressa määrin kontrolliin liittyvää rikollisuutta, jossa esiin tulevien rikosten määrä oli suorassa yhteydessä verottajan kontrollin tiukkuuteen. Kontrollirikosten määrien vaihtelussa ei kyse ollut niinkään suoraan taloustilanteen muutoksista, vaan epäsuoremmin siitä miten talouskriisi ja kansalaisen tyytymättömyys asioiden tilaan vaikutti poliitikkojen ja eri viranomaisten halukkuuteen puuttua rikoksiin. Velallisen rikokset puolestaan tulivat esiin yleensä konkurssipesien selvittelyn yhteydessä, jolloin ilmitulleen rikollisuuden määrät olivat kiinteässä yhteydessä konkurssien määrään. Velallisen rikosten poliisin tietoon tulleiden määrien kehitys oli siis kontrollirikoksia tiiviimmin yhteydessä taloudellisen tilanteen muutoksiin ja talouskriisin aiheuttamaan konkurssiaaltoon. Toisaalta 1990-luvun noususuhdanteessa taloudelliset vaikeudet koettelivat huonommin menestyvien yrityssektorien yrityksiä ja yrityksiä, jotka eivät pärjänneet taloudellisessa kilpailussa. Tällaiset rakenteelliset tekijät saattoivat vaikuttaa olennaisesti juuri velallisen rikosten luonteeseen. 1990-luvun talouskriisi aiheutti yhteiskunnassa monenlaisia muutoksia. Yksi muutoksista oli se, miten talousrikollisuuteen ja harmaaseen talouteen alettiin laman jälkimainingeissa suhtautua. Media, poliitikot ja suuri yleisö kiinnostuivat talousrikollisuudesta 1990-luvun alkupuoliskolla aivan uudella tavalla. Useat tahot kokivat pankkikriisin sekä sen jälkeisen pankkituen epäoikeudenmukaisena ja halusivat löytää siihen syyllisiä, tähän kasinopelurit, epämääräiset liikemiehet sekä talousrikolliset sopivat hyvin. Taloudellinen rikollisuus nousi esiin mediassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yhtenä pankkikriisin elementtinä, jolloin poliitikkojen oli käytännössä mahdotonta olla ottamatta sitä huomioon. 1990-luvun alkupuolella tehtiin paljon konkursseihin ja pankkeihin liittyviä talousrikoksia, joiden selvittely jatkui pitkälle 2000-luvun puolelle. Talousrikollisuus nousi Suomessa poliitikkojen ja suuren yleisön kiinnostuksen kohteeksi 1990-luvun alun laman myötä. Laman ja siihen liittyvän lisääntyneen talousrikollisuuden sekä harmaan talouden myötä syntyi voimakas yhteiskunnallinen tilaus talousrikosten torjunnan tehostamiselle. 1990-luvun puolivälistä lähtien talousrikostorjuntaan osoitettiin merkittäviä lisäresursseja. Talousrikollisista saatiin yhteinen vihollinen, johon poliitikot ja kansa saattoivat keskittää laman aikaansaamaa turhautumista.

Tutkimus käsittelee suomalaisen puuvillateollisuuden yhteismyyntikartelliksi kehittynyttä yhteistyötä 1920–30-lukujen vaihteen syvän ja maailmanlaajuisen suuren laman ja sitä seuranneen taloudellisen nousukauden aikana. 1800-luvun loppupuolella voimakkaasti kasvanut puuvillateollisuus etsi 1900-luvun alkuvuosista lähtien keinoja keskinäisen kilpailunsa hillitsemiseksi. Pyrkimykset tiiviimpään yhteistyöhön eivät kuitenkaan tuottaneet tuloksia, ja yhteistyö rajoittui löyhänä hinta- ja ehtokartellina toimineeseen Puuvillarenkaaseen. Vasta 1920-luvun lopulla kiristynyt tuontikilpailu ja Suomeen loppuvuodesta 1928 iskenyt lamakausi kypsyttivät puuvillatehtaat sopimaan yhteisen Puuvillatehtaitten Myyntikonttorin (PMK) perustamisesta. Porin Puuvilla pettyi neuvottelujen lopputulokseen, ja jättäytyi vuoden 1933 alusta toimintansa aloittaneen myyntikonttorin ulkopuolelle. PMK:n ensimmäinen toimikausi 1933–35 olikin ankaraa hinta- ja alennuskilpailua PMK:n ja Porin Puuvillan välillä. Tämä kilpailu päättyi, kun Porin Puuvilla liittyi PMK:n jäseneksi vuoden 1936 alusta lähtien. Tutkimuksessa kysytään, millä tavalla kartelli ja sen ulkopuolelle jättäytynyt Porin Puuvilla kilpailivat, ja minkälaisia kustannuksia tästä kilpailusta aiheutui. Tarkastelun kohteena ovat myös kartellin sisäiset ristiriidat ja niissä tapahtuneet muutokset yhteistyön saadessa uusia muotoja. Tutkielmassa kysytään, miten lama vaikutti tuontiin suhteessa kotimaiseen teollisuuteen, ja millä tavoin kotimainen puuvillateollisuus ja ulkomainen kilpailu toipuivat lamaa seuranneen nousukauden aikana. Keskeinen kysymys on, miten lama ja sitä seurannut nousukausi muokkasivat suomalaisen puuvillateollisuuden kilpailutilannetta ja yrityskenttää. Tätä tarkastellaan sekä yksittäisten yritysten näkökulmasta että koko teollisuudenalan tasolla. Tutkimuksen keskeinen aineistolähde on PMK:n arkisto, ja sen sisällöstä erityisesti PMK:n kokouspöytäkirjat, säännöt, markkinakatsaukset sekä PMK:n ja jäsenyritysten välinen kirjeenvaihto. Puuvillateollisuuden tuotantoa ja ulkomaista tuontia kuvaava tilastoaineisto on koottu Suomen virallisen tilaston (SVT) teollisuus- ja ulkomaankauppatilastoista. Puuvillayritysten tilinpäätös- ja tasetiedot on koottu analyysia varten Firmor i Finland -sarjan teoksista. Tutkimuksessa yhdistetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Markkinatilannetta ja yksittäisten yritysten tuloksellisuutta tutkitaan kvantitatiivisin menetelmin. Kartellin toimintaa, sen kohtaamia ongelmatilanteita ja niiden ratkaisukeinoja tutkittaessa käytössä ovat kvalitatiiviset menetelmät. Tutkimustulokset osoittavat, että vuosien 1928–38 välillä tapahtuneiden kilpailun ja yhteistyön muotojen vaihtelussa selvin voittaja kotimaisessa puuvillateollisuudessa oli Porin Puuvilla. Kartellia vastaan kilpaillessaan Porin Puuvilla kasvatti rohkeasti ja riskilläkin tuotantokoneistoaan ja jatkoi jo aiemmin aloittamaansa koneiden automatisointia. Tämän seurauksena Porista tuli kovan kilpailun vuosina tuotantokoneistoltaan modernein ja taloudellisesti tuottavin puuvillatehdas Suomessa. Oman pääoman tuotolla mitattuna Porin Puuvilla oli koko 1930-luvun selvästi muita puuvillatehtaita tuottavampi. Tutkimuksesta selviää myös, että tuonti kärsi 1930-luvun lamasta kotimaista puuvillateollisuutta enemmän. Puuvillatuotteiden kotimainen kysyntä putosi laman aikana voimakkaasti, ja kotimainen tuotanto kattoi siitä aiempaa suuremman osan. Kysyntä ylitti lamaa edeltäneen tason vuonna 1934, mutta tuonnissa tämä tapahtui vasta 1936. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että PMK ja Porin Puuvilla pystyivät vuosina 1933–35 keskittymään kotimaiseen kilpailuun, koska tuonti oli laman jäljiltä laskenut niin paljon. Tuontikilpailun jälleen voimistuessa tuli tärkeäksi saada kaikki merkittävät kotimaiset puuvillatehtaat PMK:n jäseniksi. Porin Puuvilla liittyi kartelliin vuoden 1936 alusta lähtien. Kovan kilpailun vuosien ansiosta sen asema oli kuitenkin huomattavasti parempi kuin mitä sille oli tarjottu vuonna 1932. Kotimainen ja ulkomainen kilpailu myös muokkasivat puuvillateollisuuden yrityskentän uuteen uskoon 1930-luvun aikana. Porin Puuvillasta kasvoi Suomen toiseksi suurin puuvillayritys. Kaksi suurinta yritystä, Finlayson ja Forssa fuusioituivat vuonna 1934. Lapinniemen puuvillatehdas taas katsoi jäävänsä markkinoilla liian pieneksi tekijäksi, joten se fuusioitui osaksi suurta Tampella-konsernia.

Tutkielma käsittelee työuupumuksen mediarepresentaatioita poikkeusaikoina 1990-luvun laman sekä 2020-luvun koronakriisin aikana, tarkemmin vuosina 1993 ja 2021. Kumpikin kriisiaika vaikutti keskeisesti työelämään ja aiheutti työssä uupumista, vaikka kriisit olivatkin keskenään erilaiset ja eriaikaiset. Kyseisten ajanjaksojen vertailu tarjoaa siksi kiinnostavan lähtökohdan työuupumuksen julkisuuden ja representaatioiden kehityksen tarkasteluun yhteiskunnallisina kriisiaikoina. Tutkielmassa tarkastellaan poikkeusaikojen työuupumuksen representaatioita mediassa. Uupumuksen tarkastelu nimenomaan julkisuuden kautta on keskiössä silloin, kun haluamme ymmärtää paremmin median roolia yhteiskunnan ja sen instituutioiden uudistumisprosesseissa. Tutkimalla työuupumuskerrontaa mediassa, ymmärrämme paremmin millaiset käsitykset ovat työhön voimakkaasti vaikuttaneiden kriisien aikana tyypillisiä ja millaisia aiheita sekä niiden tarkastelukulmia on koettu tarpeellisiksi tai sallituiksi tuoda julkisesti esille. Tutkielma on kvalitatiivinen ja aineistona hyödynnetään Helsingin Sanomissa julkaistuja työuupumusta käsitteleviä mediatekstejä vuosilta 1993 ja 2021. Metodina hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia, jonka avulla luodaan ymmärrystä työuupumuksen kielellisestä rakentumisesta keskittyen siihen tapaan, jolla työuupumusta sanoitetaan erityisesti eri kriisivuosien välisten eroavaisuuksien ja yhtäläisyyksien kautta. Aineisto teemoitellaan ja analysoidaan vertailevalla otteella keskittyen työuupumuksen merkityksellistämiseen mediassa. Tutkielman tarkoitus on luoda ymmärrystä koskien työuupumuksen käsitteellistämistä; millaisia työuupumusrepresentaatioita voidaan kriisiaikoina havaita ja sen kautta pohtia mahdollisia syitä näiden representaatioiden rakentumiseen. Tutkielman keskeisinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että sekä vuonna 1993 että 2021 työuupumus representoitiin Helsingin Sanomien mediateksteissä arvojen, vastuiden ja tulevaisuudennäkymien kautta. Molempina kriisivuosina työn kuormittavuus tuotiin esiin keskeisenä työuupumusta aiheuttavana tekijänä, mutta kuormittavuutta aiheuttavat syyt olivat vuosien välillä osittain poikkeavia. Lama-ajan työuupumusrepresentaatiot kytkeytyivät vahvasti työttömyyden uhkaan sekä työttömyyden aiheuttamiin seurauksiin, kun taas korona-aikana erityisesti työuupumuksen ennaltaehkäisy ja henkilökohtaisen arvomaailman erottaminen työstä nousivat vahvemmin esille. Vuoden 2021 koronakriisin aikaisissa mediateksteissä työttömyyteen liitettyä pelkoa ei ollut samalla tavalla havaittavissa kuin lamavuonna 1993. Vuonna 2021 uupumuskerronta kehystetään myös useammin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja tarinoihin, kun taas vuonna 1993 uupumuskokemuksista ja uhkista kirjoitetaan yleisluonteisemmin. Kumpanakin kriisivuotena teksteissä korostui yhtäläisesti vastuunkannon teemoja, erityisesti yksilönvastuuseen kytkeytyneenä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lamaa lasten ja nuorten kokemana. Tavoitteena on selvittää, millaiseksi 1990-luvun lapsuudenkokemukset ovat muodostuneet laman aikaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan viettäneiden muistoissa ja miten nämä kokemukset kulkevat tutkittavien mukana edelleen osana heidän elämäänsä. Vaikka lamaa seuranneet yhteiskunnallinen epävarmuus, massatyöttömyys, yritysten konkurssit ja sosiaaliset ongelmat varjostivat monen lapsen ja nuoren arkea, ei lapsuudenaikaisia lamakokemuksia ole juuri tutkittu aiemmin. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös yleiskuvaa siitä, minkälaisiin asioihin ja ilmiöihin lama on lapsuusaikana liitetty. Tutkimusaineisto perustuu 31 tutkittavan omaelämäkerralliseen kirjalliseen sekä suulliseen muistitietoon lapsuudesta 1990-luvun laman aikaan. Koska kertomus lapsuudesta tuotetaan aikuisuudesta käsin, heijastavat lapsuudenaikaiset kokemukset myös tutkittavien myöhempiä elämänkokemuksia. Aineistoa analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin ja muistitietotutkimuksen menetelmin. Aihepiirinsä ja näkökulmansa vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys liittyy muistitietotutkimuksen lisäksi identiteettiin, huono-osaisuuden ylisukupolvisuuteen sekä lapsuudentutkimuksen perinteeseen. Tarkastelu on rajattu laman aikaan eri ikäisinä pääkaupunkiseudulla eläneisiin lapsiin ja nuoriin. Verrattuna huolettomaksi ja harmoniseksi kuvailtuun 1980-lukuun, lama-aika toi tutkittavien arkeen monia ei-toivottuja sekä lapsuuteen kuulumattomia huolia ja haasteita. Aineiston perusteella iällä, perheen lamaa edeltäneillä olosuhteilla, muutosten syvyydellä sekä perheen mukautumiskyvyllä oli merkitystä tutkittavien lama-ajan kokemukseen. Lama näkyi tutkittavien arjessa muun muassa taloudellisena niukkuutena, perhesuhdeongelmina sekä vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmien lisääntymisenä. Varsinkin yrittäjäperheissä laman tuomat muutokset saattoivat olla perustavanlaatuisia. Yhtäältä lama toi esille eroja perheolojen ja varallisuustasojen välillä lisäten ulkopuolisuuden ja häpeän tunteita, toisaalta lamanaikaisten ongelmien yleisyys ja koettu yhteisöllisyys ehkäisivät leimautumista. Haastavista kokemuksista huolimatta tutkimusjoukko edustaa elämässään pärjänneitä aikuisia, joilla lamakokemus näkyy tänä päivänä etenkin huolena tulevaisuudesta ja tarpeena varautua mahdollisiin taloudellisiin haasteisiin.

Tutkimus käsittelee 1930-luvun alun lamakauden laitonta muuttoliikettä Suomesta Neuvostoliittoon. Arviolta 15 000 suomalaista lähti pääasiassa vuosien 1931–1932 aikana Neuvostoliittoon siirtolaisiksi. Laajuudestaan huolimatta muuttoliike on jäänyt Suomen historian marginaaliin niin yleisesti kuin akateemisessa tutkimuksessakin. Tutkimuksessa tarkastellaan muuttoliikettä siirtolaisilmiönä. Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa teoreettinen malli, joka kuvaa siirtolaisilmiön syntymistä, kasvua, toimintaa ja hiipumista. Mallia tarkastellaan myös suhteessa siirtolaisuuden tutkimuksen teoreettiseen tietoon ja siirtolaisuushistoriaan. Teoreettisen mallin rakentamisessa sovelletaan grounded theory -menetelmän periaatteita. Muuttoliikettä kuvaavat teoreettiset tekijät muodostuvat tutkimusaineiston perusteella. Tutkimuksen aineistoina käytetään viranomaisten tuottamaa materiaalia, siirtolaisten muistelmateoksia ja muistitietoa, siirtolaisten Suomeen lähettämiä kirjeitä sekä aikalaissanomalehdistöä. Lamakauden laiton muuttoliike käynnistyi laman vaikutusten seurauksena, kun laaja työttömyys ja reaalipalkkatason lasku monilla aloilla vaikeutti toimeentulon edellytyksiä työväestön keskuudessa. Muuttoliike ei ollut kuitenkaan yksinomaan taloudellinen ilmiö, vaan siinä kietoutuivat yhteen taloudelliset, poliittiset ja ideologiset tekijät. Tutkimus paljastaa, että siirtolaisilmiön taustalla vaikutti voimakkaasti sisällissodan jälkeensä jättämä suomalaisen yhteiskunnan jakautuneisuus. Tutkimuksessa todetaan, että muuttoliikkeen kasvu ja leviäminen joukkoilmiöksi selittyy työväestön sosiaalisten verkostojen toiminnalla. Siirtolaisten elinolosuhteita määritti tiukasti Neuvostoliiton viranomaisten toiminta. Siirtolaisuuden teoreettisten viitekehysten valossa lamakauden laiton muuttoliike eroaa yleisistä työperäisen siirtolaisuuden hahmotustavoista, joita käsitellään Douglas S. Masseyn hahmotteleman siirtolaisuuden kokonaisvaltaisen kehikon avulla. Samankaltainen ero voidaan havaita, kun lamakauden muuttoliikettä verrataan Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin suuntautuneisiin siirtolaisilmiöihin. Lisäksi tutkimus muistuttaa, että autoritäärisiin kohdevaltioihin suuntautuneessa siirtolaisuudessa valtioiden vaikutus poikkeaa yleisistä malleista, joissa oletuksena on yleensä demokraattinen järjestelmä. Tutkimuksen perusteella erityisen hedelmällinen teoreettinen viitekehys lamakauden muuttoliikkeen tarkastelulle on Albert O. Hirschmanin vuoden 1970 klassikkoteoksessaan Exit, Voice, and Loyalty esittelemä teoria. Hirschmanin exit- ja voice-käsitteiden avulla voidaan tarkastella työväestön keskuudessa koettua monikerroksista tyytymättömyyttä. Loyalty-käsitteen kautta voidaan tarkastella työväestön kokemaa luottamuksen puutetta suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Tutkimuksessa ehdotetaan teoreettisen vastinparin muodostamista loyalty-käsitteelle. Aktiivista epäluottamusta ehdotetaan kuvattavaksi ”distrust”-käsitteellä, joka on vaikutuksiltaan päinvastainen loyalty-käsitteeseen verrattuna. Tutkimus syventää ymmärrystä taloudellisten, poliittisten ja ideologisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta siirtolaisuudessa. Tutkimus täydentää omalta osaltaan 1930-luvun lamakauden laittoman muuttoliikkeen ja sen seurausten historiallista tuntemusta.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin, miten suomalaisten suhtautuminen maahanmuuttoon, kokemukset taloudellisesta uhasta ja hyvinvointivaltio kytkeytyivät toisiinsa yhteiskunnallisessa murroksessa vuosina 1986–1996. Talouden vapauttaminen, lama, Neuvostoliiton romahtaminen ja politiikan muutokset osuivat samalle ajanjaksolle kuin lisääntynyt julkinen keskustelu maahanmuutosta sekä nopea kasvu maahan saapuneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten määrässä. Jo 1980-luvun lopulla esiin nousivat julkisuudessa myös maahanmuuttovastainen populismi ja ulkomaalaistaustaisia vastaan suunnatut väkivallanteot. Teoreettinen viitekehys tutkielmalle muodostuu sosiaalipsykologian ryhmäsuhteita ja ennakkoluuloja kuvaavista teorioista sekä maahanmuuttoon liittyvästä yhteiskuntatieteellisestä ja historiallisesta tutkimuksesta. Keskeisiä käsitteitä ovat ennakkoluulot ja rotu, taloudelliset uhkakuvat ja hyvinvointinationalismi. Aineistona toimivat Elinkeinoelämän valtuuskunnan laajat suomalaisten asennetutkimukset, Magdalena Jaakkolan haastattelututkimukset, World Values Survey -kyselyt ja Helsingin Sanomien julkaisemat kyselyt. Analyysia täydennän aikalaisuutisoinnilla ja historiallisella tutkimuskirjallisuudella. Historiallisen kontekstin kartoittamisen ja kuvailevan analyysin lisäksi käytän tutkielmassa logistista regressiota. Menetelmien avulla tutkin, mitkä tekijät muovasivat suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Selvitän mitä tapahtuneista muutoksista kyselyaineistot kertovat ja mikä erilaisten taustatekijöiden sekä ajankohdan yhteismerkitys maahanmuuttoasenteille oli. Keskeinen kysymys on myös se, miten suomalaisten historiannarratiiveille rakentuvat käsitykset kansallisesta identiteetistä ja rodusta yhdistyvät taloudellisiin uhkakuviin ja ksenofobiaan, sellaisessa hyvinvointivaltion kehityskaaren pisteessä, jossa muutokset maahanmuutossa ja taloudelliset sekä yhteiskunnalliset mullistukset kohtaavat. Kyselyaineistoihin liittyy problematiikkaa, jonka takia tuloksiin täytyy suhtautua varauksella. Suuri vaikutus on kysymyksenasettelulla ja aineiston keruun ajankohdalla. Maahanmuutto alkoi myös tutkimusaiheena kiinnostamaan vasta sen kasvun ja laajemman yhteiskunnallisen keskustelun myötä. Eri lähteistä kasatut aineistot antavat hyvin vaihtelevan kuvan suomalaisten suhtautumisesta. 1980-luvun julkinen keskustelu ja muutokset pakolaiskiintiöissä aiheuttivat lyhyelläkin aikavälillä paljon vaihtelua eri kyselyiden tuloksissa. Asenteet myös vaikuttavat muuttuneen kielteisemmiksi jo ennen kuin talouden reaaliluvut kääntyivät laman seurauksena huonompaan suuntaan. Asenteet mahdollisesti jyrkkenivät lisääntyneen maahanmuuton takia - toisaalta rasistinen suhde rotuun näyttäisi olleen Suomessa yleistä jo ennen kuin muutos tapahtui. Tulokset tukevat aiempia tutkimuksia sen osalta, että sosioekonominen asema ja etenkin koulutus korreloivat asenteiden kanssa. Kielteinen suhtautuminen maahanmuuttoon verrattuina verrokkiryhmiinsä oli vähän koulutetuilla, työntekijöillä tai työttömillä, miehillä sekä suurien kaupunkien ja Etelä-Suomen ulkopuolella asuvilla. Kiinnostavaa on, että muiden keskuudessa asenteet muuttuivat myönteisemmiksi 1980-luvun lopulla, mutta edellä mainituissa ryhmissä tällaista muutosta ei tapahtunut, joten ero niiden ja muiden välillä syveni jo ennen lamaa. Talouden reaaliluvut eivät selitä yksinään asenteissa tapahtuneita muutoksia kovin vahvasti, jos niitä verrataan aineistoon. Tutkimuksessa havaitaan, että tärkeää on ottaa mukaan myös talouteen liittyvät odotukset ja kokemukset tulevaisuuden uhkatekijöistä. Keskeistä on myös se, miten julkinen keskustelu ja poliittiset toimijat luovat ja muokkaavat näitä odotuksia tai uhkakuvia sekä yhdistävät niitä maahanmuuttajiin. Hyvinvointivaltion heikentymisestä koettu uhka yhdistyi aineistossa kielteiseen suhtautumiseen ulkomaalaisia työntekijöitä kohtaan – sekä rasistiseen ajatteluun. Taloudellisten uhkakuvien ja ryhmien välisten suhteiden välisiä yhteyksiä pohdittaessa on huomioitava myös se historiallinen ja institutionaalinen konteksti, jossa maahanmuutto ja hyvinvointivaltio kohtaavat.

Maisterintutkielmassa selvitetään, miksi Rakennusliiton merkittäväksi tavoitteeksi nousi pääalansa talonrakennusalan yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän saavuttaminen. Rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmäkokeilu eri vaiheineen ja sen lopullinen saavuttaminen sijoittuivat vuosien 1984–1992 välille. Yritykset alkoivat hyödyntämään aliurakointia yhä enemmän 1980-luvulla, mikä loi epävarmuutta luottamusmiesjärjestelmään. Luottamusmiesjärjestelmän yrityskohtaisuudella Rakennusliitto tavoitteli järjestelmän jatkuvuutta, varmuutta sekä parempaa otetta työpaikoista. Aiemmin yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän puuttuminen oli syönyt Rakennusliiton omia resursseja. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen avaa uudenlaisen tirkistysikkunan perinteisen työmarkkinapolitiikan historiaan, jota on usein tutkittu kolmikannan näkökulmasta. Yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä luotiin aikana, jolloin 1990-luvun lama oli iskenyt erityisesti rakennusalaan sekä Rakennusliittoon, ja Suomessa toimi työnantajamyönteinen Esko Ahon hallitus. Tämä vaikutti siihen, ettei työntekijäpuoli saanut juuri parannuksia työehtosopimuksiin. Suomen 1990-luvun lama on nähty myös taitekohtana, jonka jälkeen ay-liikkeen voima on hiipunut, ja sen jäsenmäärä on lähtenyt laskuun. Tutkielman metodina on käytetty historiankirjoituksen lähdekriittistä menetelmää. Tutkielma on tehty narratiivisesta näkökulmasta. Tutkielman tärkeimmät aineistot ovat Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta löytyvät Etelä-Suomen ja Länsi-Savon sanomalehdet, Rakennusliiton toimintasuunnitelmat, liittokokousten ja hallituksen pöytäkirjat, työehto-osaston yhteenvedot ja arviot työehtosopimuskierroksista. Tutkielmaa varten on haastateltu myös Rakennusliiton entisiä työntekijöitä. Tutkielma päättyy analysointiin rakennusalan luottamusmiesjärjestelmän nykyisistä käytännöistä, sen tulevaisuudesta sekä tämänhetkisestä työmarkkinapolitiikan tilanteesta. Koko luottamusmiesjärjestelmä kehittyi Rakennusliiton ajamaan suuntaan työnantajaosapuolen vastustuksesta huolimatta, koska Rakennusliitto oli asettanut uudistuksen niin isoksi kysymykseksi työehtosopimuksia laadittaessa. Tästä johtopäätöksenä voi esittää, että yleinen käsitys koko ammattiyhdistysliikkeen heikentymisestä 1990-luvun laman aikana ei täysin pidä paikkansa Rakennusliittoon osalta. Rakennusliiton yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän tutkiminen antaa tietoa siitä, miksi rakennusalan yrityskohtainen luottamusmiesjärjestelmä muodostui Rakennusliiton toimintakohteeksi 1980- ja 1990-luvulla, ja miten Rakennusliitto saavutti yrityskohtaisen luottamusmiesjärjestelmän.