Browsing by Subject "lammas"

Tämä lisensiaatin tutkielma on osa MTT:n ja Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan tekemää selvitystä kevytrakenteisen lammashallin soveltuvuudesta Suomen ilmastoon. Tutkimuksessa selvitettiin uudenlaisen muovikatteisen teräskaarihallin soveltuvuutta lampaiden kasvatukseen vertaamalla sitä puurakenteiseen kylmäpihattoon. MTT selvitti muovihallin rakennuskustannuksia ja lampaiden kasvatusolosuhteita mittaamalla lämpötilaa ja kosteutta molemmissa rakennuksissa. Helsingin yliopiston tutkimuksessa lampailta kerättiin verinäytteitä ja karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Verinäytteistä tutkittiin pieni verenkuva ja seleenin saantia kuvaava glutationiperoksidaasi sekä akuutin faasin proteiinit, haptoglobiini (Hp) ja seerumin amyloidi-A (SAA). Tämä lisensiaatin tutkielma käsittelee akuutin faasin proteiineja ja karitsoiden painonkehitystä. Lampaiden verinäytteistä mitattaviksi akuutin faasin proteiineiksi valittiin haptoglobiini ja seerumin amyloidi-A, koska molemmat ovat merkittäviä akuutin faasin proteiineja lampaalla. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella akuutin faasin proteiinien pitoisuudet muuttuvat kudosvaurion, infektion ja stressin seurauksena. Akuutin faasin proteiineja onkin alettu käyttää tutkimuksissa eläinten hyvinvoinnin mittareina. Akuutin faasin proteiinien pitoisuuksien muutoksia on havaittu myös mm. normaalin synnytyksen yhteydessä ja eläinten ensimmäisten elinviikkojen aikana. Akuutin faasin proteiineissa on paljon eläinlajikohtaisia eroja. Tutkielman kirjallisuuskatsaus keskittyy akuutin faasin proteiineihin lampailla. Tutkimuksen kokeellisen osuuden tarkoituksena oli selvittää, onko uuhien ja puu- ja muovihallissa kasvaneiden karitsoiden akuutin faasin proteiinien pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä eroja hallien välillä. Kokeessa oli mukana 26 uuhta ja näiden 56 karitsaa. Kaikki uuhet karitsoivat vanhassa puurakenteisessa lampolassa. Karitsoinnin jälkeen uuhet karitsoineen jaettiin kahteen ryhmään, joista toinen ryhmä jäi vanhaan puurakenteiseen lampolaan ja toinen siirrettiin uuteen muovikatteiseen teräskaarihalliin. Uuhilta kerättiin verinäytteitä ennen karitsointia, kolme päivää karitsoinnin jälkeen, noin kaksi viikkoa karitsoinnin jälkeen ja karitsoiden vieroituksen aikaan sekä vieroituksen jälkeen. Karitsoiden verinäytteet pyrittiin keräämään ensimmäisen kerran kolmen vuorokauden iässä, sitten kahden viikon iässä, vieroituksen aikaan, viikko vieroituksen jälkeen sekä viimeisen kerran ennen teurastusta. Karitsoiden kasvua seurattiin säännöllisillä punnituksilla. Karitsat punnittiin ensimmäisen kerran viimeistään kolmen vuorokauden iässä ja sen jälkeen kahden viikon välein ja viimeisen kerran teurastuksen yhteydessä. Uuhien ja karitsoiden haptoglobiinin ja seerumin amyloidi-A:n pitoisuuksissa ja karitsoiden painonkehityksessä ei todettu tilastollisesti merkitsevää eroa puu- ja muovihallin välillä. Näiden tulosten perusteella muovikatteinen teräskaarihalli soveltuu lampaiden kasvatukseen Suomen ilmastossa yhtä hyvin kuin puurakenteinen kylmäpihatto. Muovikatteista teräskaarihallia voidaan pitää yhtenä uutena vaihtoehtona lampaiden kasvatustilaksi.

Medetomidiini on α2-adrenoseptoriagonisti ja sen käyttö sedatiivina on kliinisessä eläinlääketieteessä hyvin yleistä. Medetomidiinilla saadaan aikaan sedaatio, joka annoksesta ja antoreitistä riippuen vaihtelee kevyestä uneliaisuudesta syvään sedaatioon, joka mahdollista pienet noninvasiiviset toimenpiteet. Medetomidiiniä käytetään usein yhdessä muiden lääkeaineiden kanssa, sillä esimerkiksi medetomidiini ja butorfanoli potentoivat toistensa vaikutuksia. Esilääkityksenä annettu medetomidiini vähentää myös yleisanesteettien tarvetta. α2-adrenoseptoriagonistien sedatiivinen vaikutus johtuu keskushermostossa tapahtuvaan presynaptisten α2-adrenoseptoreiden aktivaatiosta, mikä vähentää noradrenaliinin erittymistä synapsirakoon ja heikentää siten hermoimpulssien kulkua. α2-adrenoseptoreita on myös keskushermoston ulkopuolella esimerkiksi verisuonten sileän lihaksen pinnalla. Näiden perifeeristen α2-adrenoseptoreiden aktivaatio lisää verisuonten supistumista. Medetomidiini aiheuttaa haittavaikutuksina sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua, verisuonten vastuksen nousua, muutoksia verenpaineeseen sekä erityisesti märehtijöillä hapen osapaineen laskua valtimoveressä. Verenpaineen muutos on kaksivaiheinen, sillä verenkierron vastuksen nousu perifeerisestä α2-adrenoseptoriaktivaatiosta johtuen nostaa verenpaineen ensin korkeaksi. Myöhemmin verenpaine laskee johtuen medetomidiinin sympatolyyttisistä keskushermostovaikutuksista. Verenkierron vastuksen noususta johtuva verenpaineen nousu käynnistää barorefleksin, jonka seurauksena syke laskee entisestään. Medetomidiinin aiheuttama sedaatio voidaan kumota ja haittavaikutuksia lievittää α2-adrenoseptoriantagonisti atipametsolilla. Vatinoksaani on toistaiseksi vain tutkimuskäytössä oleva α2-adrenoseptoriantagonisti, joka voidaan annostella yhdessä medetomidiinin kanssa samassa ruiskussa suonen- tai lihaksensisäisesti. Se ei juuri ylitä veriaivoestettä, eikä siten vaikuta medetomidiinin keskushermostovaikutuksiin, kuten sedaatioon. Se lievittää medetomidiinin aiheuttamia perifeerisestä α2-aktivaatiosta johtuvaa verenkierron vastuksen nousua ja vähentää siten verenpaineen nousua. Tämä vähentää barorefleksin aktivoitumista ja estää sykkeen ja sydämen minuuttitilavuuden laskua. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää vatinoksaanin, atipametsolin ja medetomidiinin yhteisvaikutuksia, kun vatinoksaani annostellaan lihaksen sisäisesti yhdessä medetomidiinin kanssa. Hypoteesi on, että vatinoksaani lievittää medetomidiinin haittavaikutuksia ilman, että se heikentää rauhoitusta tai heräämistä. Tutkimukseen käytettiin kahdeksaa lammasta, joista kukin sedatoitiin sekä pelkällä medetomidiiniä (30 μg/kg) tai medetomidiini-vatinoksaaniseoksella (30 μg/kg ja 300 μg/kg vastaavasti). 30 minuutin kuluttua annosteltiin atipametsoli (150 μg/kg).120 minuutin seurantajakson aikana kardiopulmonaarisia muuttujia mitattiin tietyin aikavälein. Sedaation tasoa seurattiin subjektiivisesti asteikolla 0-10. Vatinoksaani lievitti merkittävästi medetomidiinin aiheuttamia muutoksia sykkeeseen atipametsoli-injektion jälkeen ja verenkierron vastukseen jo ennen sitä. Vatinoksaani joudutti verenpaineen nousua ja hapen osapaineen laskua 10 minuuttia medetomidiinin annostelun jälkeen. Sekä sedatoituminen että herääminen oli varmempaa ja nopeampaa vatinoksaanin läsnä ollessa. Tuloksista voi päätellä, että vatinoksaanin käyttö saattaa parantaa sedaation kardiopulmonaarista laatua ja sen käyttö lampailla on turvallista myös siinä tapauksessa, että sedaatio kumotaan atipametsolilla.

Tutkimuksen tarkoitus oli arvioida itselujittuneeni itsestäänliukenevan (SR-PLLA) levyn lujuutta ja verrata sitä vastaavaan metallilevyyn lampaan alaleuan osteotomian korjaamisessa. Tutkimuksessa käytettiin 36 lammasta, lisäksi leikattiin 3 lammasta, jotka poistettiin tutkimuksesta syvän haavainfektion johdosta. Kunkin lampaan alaleuasta vasen puoli leikattiin ja oikea puoli jätettiin kontrolliksi. Osteotomia kiinnitettiin joko SR-PLLA- tai metallilevyllä ja (molemmissa tapauksissa) metalliruuveilla. Röntgenkontrolli suoritettiin 3 viikon kuluttua leikkauksesta. Seuranta-ajat olivat 6, 12 ja 24 viikkoa, jonka jälkeen lampaat teurastettiin. Kussakin ryhmässäoli 3 lammasta. Seuranta-ajan jälkeen luut analysoitiin radiologisesti, mikroradiografisesti, histologisesti ja mekaanisesti. Molemmat kiinnitystavat olivat riittäviä murtuman paranemiseksi. Tuloksista voitiin päätellä, että 4-kerroksinen SR-PLLA-yhdistelmälevy oli riittävän luja, jotta kaikki lampaiden osteotomiat paranivat. 12 viikon kuluttua oli molemmissa ryhmissä tapahtunut luutumista ja voimakasta kallasmuodostusta sekä luun ulkopuolella (levyn päällä) että luun sisäpuolella (kanavassa). Luu oli paksuuntunut vielä 24 viikon kuluttua leikkauksesta. Levyn pettämisestä ei ollut merkkejä. Luutuminen näytti tapahtuvan nopeammin SR-PLLA-ryhmässä. Taivutusvoima, joka vaadittiin murtamaan SR-PLLA -levyllä korjatut osteotomiat 6 viikon seurannan jälkeen oli lähes 90% kontrolliryhmässä tarvittavasta voimasta. Metallilla kiinnitetyt näyttivät luutuvan hitaammin, niiden prosentuaalinen suhdekontrolliin ollen vielä 12 viikon seurannan jälkeenkin vasta 75 %. 24 viikon jälkeen leikkauksesta ryhmien välillä ei esiintynyt merkittäviä eroja. Lampaan alaleuan osteotomiat saadaan luutumaan levyllä ilman kompressiota.

Tutkielma käsittelee ketoprofeeniyliannostuksen aiheuttaman munuaisvaurion toteamista virtsa- ja verinäytteistä lampaalla. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja kokeellisesta osiosta. Tavoitteena oli selvittää, mitä muutoksia on havaittavissa munuaisten solutuhon tutkimisessa käytettävien muuttujien pitoisuuksissa veressä ja virtsassa. Tutkimuksen kokeellisen osion suorittamiseen oli Helsingin yliopiston koe-eläintoimikunnan lupa. Tulehduskipulääkkeiden yliannostuksen tiedetään aiheuttavan akuutin munuaisvaurion. Muita tulehduskipulääkkeiden aiheuttamia haittavaikutuksia ovat mm. mahasuolikanavaan, keskushermostoon ja maksaan kohdistuvat haitat. Tarkka toksisuusmekanismi ei ole tunnettu, mutta lääkkeiden aiheuttamaa prostaglandiinisynteesin estoa pidetään merkittävänä osana prosessia. Munuaisvauriota voidaan tutkia erilaisilla veri- ja virtsanäytteistä tehtävillä määrityksillä. Nykyisin mielenkiinnon kohteena ovat etenkin virtsasta tehtävät entsyymi- ja proteiinimääritykset, joiden avulla pyritään tunnistamaan alkava munuaisvaurio entistä aiemmin. Tutkimuksessa lampaille (n=6) annettiin yliannostus (30 mg/kg) ketoprofeenia. Lampailta kerättiin veri- ja virtsanäytteitä ja tuloksia verrattiin kontrolliryhmän (n=6) näytteisiin. Verinäytteistä määritettiin urea- ja kreatiniinikonsentraatio, proteiini- ja albumiinipitoisuus, kalsiumkonsentraatio sekä alkalinen fosfataasi (AFOS)-, hapan fosfataasi (HFOS)-, γ-glutamyylitransferaasi (GT)-, laktaattidehydrogenaasi (LD)- ja sorbitolidehydrogenaasi (SDH) -aktiivisuus. Virtsanäytteistä tutkittiin kreatiniinikonsentraatio, proteiinipitoisuus sekä AFOS-, HFOS-, GT- ja LD-aktiivisuus. Lisäksi näytteistä tehtiin sakkatutkimus ja määritettiin ominaispaino. Ryhmiä verrattiin toisiinsa tilastollisen merkitsevyyden selvittämiseksi. Ketoprofeeniryhmän lampailla veren urea- ja kreatiniinikonsentraatio nousivat ja kalsiumkonsentraatio, proteiinija albumiinipitoisuus laskivat kontrolliryhmään verrattuna. AFOS-, GT-, SDH- ja HFOS-aktiivisuudet laskivat kokeen aikana ketoprofeenia saaneilla lampailla kontrolliryhmään verrattuna. Virtsan entsyymiaktiivisuudet nousivat ketoprofeenia saaneilla lampailla kontrolliryhmään verrattuna, samoin virtsan proteiinipitoisuus. Tuloksista nähdään, että ketoprofeeniryhmän lampaille aiheutettiin munuaisvaurio. Solujen tuhoutuminen alkoi hyvin nopeasti lääkkeen antamisen jälkeen, mikä havaittiin virtsan kohonneina entsyymiaktiivisuuksina jo 2 h lääkityksen jälkeen. Seerumin urea- ja kreatiniinikonsentraatio nousivat vasta 8 ja 24 h näytteissä, mikä kertoo niiden myöhäisestä muuttumisesta akuutissa munuaisvauriossa. Näin ollen virtsasta tehtäviä entsyymiaktiivisuusmäärityksiä, etenkin HFOS- ja LD-aktiivisuuksia, voisi käyttää munuaisten tilan seuraamiseen esimerkiksi neforotoksisia lääkkeitä käytettäessä. Jatkotutkimuksia tarvitaan sopivien entsyymien valintaan ja viiterajojen asettamiseksi. Tulosten perusteella voidaan arvioida myös solutuhon sijaintia munuaisissa. Eri entsyymit vapautuvat virtsaan eri osista munuaisia ja siten tämän tutkimuksen tulokset viittaavat solutuhoon proksimaalitubuluksissa. Sijainnin varmistamiseksi tulisi munuaiset tutkia histopatologisesti. Tutkimustulokset antavat myös tietoa virtsan entsyymien normaaliarvoista lampailla. Tietoa voidaan käyttää tutkimusten tukena tulevaisuudessa.

Lampaille ja vuohille tehtäviä yleisimpiä anestesiaa vaativia toimenpiteitä ovat nupoutukset ja kastraatiot, mutta myös vaativampia toimenpiteitä voi tulla vastaan akuuttipraktiikassa. Lampaalle ja vuohelle tehdään usein toimenpiteitä kenttäolosuhteissa eli eläintilalla, missä anestesian turvallinen toteuttaminen voi olla haastavampaa kuin eläinklinikalla. Lammas ja vuohi ovat lähtökohtaisesti tuotantoeläimiä, jonka vuoksi elintarvikkeiden turvallisuuteen pohjautuva lainsäädäntö tuo omat rajoitteensa lääkeaineiden valinnalle. Lampaan ja vuohen anestesiaan liittyy useita märehtijöille tyypillisiä riskitekijöitä kuten runsas syljeneritys, regurgitaatio eli pötsisisällön virtaaminen ruokatorveen ja suuhun sekä tympania eli pötsin täyttyminen kaasulla. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä anestesian aikaiselle hypoksemialle eli veren alhaiselle happipitoisuudelle, joka voi johtaa jopa eläimen kuolemaan. Anestesian aikana hyvin olennainen komplikaatioita estävä tekijä on oikeanlainen eläimen asento anestesian aikana, jossa sylki ja mahdollinen regurgitaatio eivät valu hengitysteihin ja jossa hengitys ja pötsikaasujen röyhtäileminen on helpompaa. Anesteetteina käytettävistä lääkeaineista α2-agonistit ovat pienmärehtijöillä toimivia ja yleisesti käytettyjä lääkeaineita sedaatioon ja anestesian esilääkkeeksi, mutta lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä niiden aiheuttamalle hypoksialla ja keuhkoödeemalle. A2-antagonisteista atipametsoli on toimiva lääkeaine nopeuttamaan anestesiasta toipumista ja vatinoksaani näyttäisi tämänhetkisten tutkimusten valossa olevan hyödyllinen ehkäisemään α2-agonistien aiheuttamien sivuvaikutusten ja hypoksemian syntymistä lampaalla. Opioidien tehosta pienmärehtijöillä on puutteellista näyttöä, mutta butorfanoli on haittavaikutuksiltaan vähäisin opioidi ja osana anestesiaa toimiva lääkeaine syventämään sedaatiota ja lievittämään kipua. Midatsolaami ja diatsepaami ovat todettu toimiviksi ja haittavaikutuksiltaan vähäisiksi sedatiiveiksi vuohella ja lampaalla ja niiden käyttö on hyödyllistä esimerkiksi tilanteissa, jossa α2-agonistien käyttö on kontraindisoitua. Yleisanestesian saavuttamiseksi kenttäolosuhteissa toimivin lääkeaine on ketamiini, joka yhdistettynä muihin lääkeaineisiin takaa kohtuullisen turvallisen nukutuksen. Yleisanestesiaan sopivat lampaalla ja vuohella hyvin myös propofoli ja alfaksaloni, mutta käytännössä ongelmaksi niiden käytössä voivat koitua jatkuvan suonensisäisen annostelun tarve ja lääkeaineiden kallis hinta. Paikallispuudutukset ovat tärkeä menetelmä pienmärehtijöiden anestesiassa, sillä niiden käyttö vähentää anestesiaan liittyviä riskejä vähentämällä tarvittavaa anesteettien määrää. Lampaat ja vuohet ovat erityisen herkkiä puudutteiden toksisille vaikutuksille, joten puudutteiden turvallisiksi todettuja enimmäisannoksia ei pidä ylittää ja annostelussa kannattaa olla erityisen tarkka tahattoman systeemisen annostelun välttämiseksi. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä lampaan ja vuohen anestesiaan liittyviin riskitekijöihin, anestesian turvalliseen toteuttamiseen ja tämänhetkiseen tutkimustietoon anestesiassa käytettävien lääkeaineiden vaikutuksista kyseisillä eläinlajeilla. Tämän tutkielman tarkoitus on toimia käytännönläheisenä ja helppolukuisena oppaana pienmärehtijän anestesian toteuttamiseksi kenttäolosuhteissa.

Lampaan kaseöösi lymfadeniitti eli CLA (engl. caseous lymphadenitis) on maailmanlaajuisesti laajalle levinnyt infektiosairaus, jota esiintyy yleisesti useissa suurissa lammastuottajamaissa, kuten Australiassa, USA:ssa ja Iso-Britanniassa. Se aiheuttaa merkittäviä kustannuksia lammastuottajamaille lisäämällä ruhojen ja ruhonosien hylkäyksiä, kasvattamalla lihantarkastuskuluja ja vähentämällä villantuotantoa. Sairaus ilmenee kahtena eri muotona, sisäisenä ja ulkoisena, jotka voivat esiintyä sairastuneella lampaalla samanaikaisesti. Ulkoinen muoto havaitaan kliinisessä muodossa ulkoisten imusolmukkeiden suurentumisena. Infektoituneet imusolmukkeet saattavat erittää märkää. Sisäisessä muodossa sisäelimiin, tavallisimmin keuhkoihin, kehittyy märkäpesäkkeitä. Sairauden sisäistä muotoa ei pystytä havaitsemaan kliinisessä tutkimuksessa. Sairauden aiheuttaja on bakteeri Corynebacterium pseudotuberculosis, jolle ominaista on kyky säilyä hengissä makrofagien sisällä. Makrofagien mukana taudinaiheuttaja pääsee ihon pinnalta imuteitä pitkin paikallisiin imusolmukkeisiin, joissa se muodostaa kyseiselle bakteerille ominaisia pyogranulomatoottisia muutoksia. Leviäminen muualle elimistöön tapahtuu sairauden alkuvaiheessa oletettavasti verenkierron mukana. Sairaus on luonteeltaan krooninen ja hitaasti etenevä, ja siihen liittyy harvoin muita oireita imusolmukkeiden suurentumisen lisäksi. Taudinaiheuttaja leviää uusiin yksilöihin erittävistä ulkoisista paiseista tai keuhkoista peräisin olevan märkäeritteen välityksellä joko suorassa kontaktissa tai ympäristön, tavaroiden tai ihmisten välityksellä. C. pseudotuberculosiksen kyky säilyä ympäristössä pitkiäkin aikoja edistää sen leviämistä. Suurin osa uusista tartunnoista tapahtuu 1-2 –vuotiailla lampailla keritsimisen yhteydessä, jolloin taudinaiheuttaja pääsee pienten ihovaurioiden kautta leviämään muualle elimistöön. CLA:n hoito ei ole tuloksekasta, joten sen leviämistä on pyrittävä hallitsemaan muilla keinoin. Uusiin lampoloihin sairaus leviää tyypillisesti ostoeläinten mukana, joten lampolaan tuotavat uudet eläimet tulisi tutkia kliinisten CLA:n oireiden varalta. Lampolan sisällä leviämistä on tähän mennessä pyritty hallitsemaan kliinisesti sairaita yksilöitä karsimalla sekä rokotusohjelmilla. Australiassa rokottaminen on osoittautunut tehokkaaksi CLA:n kontrollointimenetelmäksi, mutta EU-maissa sopivia rokotteita ei toistaiseksi ole markkinoilla. Tutkimushankkeissa on sairauden saneerauksessa onnistuttu tutkimalla kaikki lampolan lampaat säännöllisin väliajoin sekä kliinisesti että serologisesti ELISA-testillä vasta-aineiden varalta ja karsimalla tai eristämällä kaikki kliinisesti oireilevat ja ELISA-testissä positiivisen näytteen antaneet yksilöt. Lisää tutkimusta vaaditaan, jotta saneerausohjelmia voitaisiin soveltaa lammastaloudessa. Suomessa CLA:ta ei ole toistaiseksi vielä todettu, mutta sen leviäminen Suomeen on mahdollista tuontilampaiden tai ulkomaalaisten keritsijöiden välityksellä. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena on koota keskeinen tutkimustieto sairaudesta suomeksi ja siten lisätä tietoisuutta CLA:sta eläinlääkäreiden ja lampurien keskuudessa. Tavoitteena on myös pohtia kirjallisuudesta löytyvän informaation merkitystä Suomen olosuhteissa ja ottaa kantaa siihen, miten sitä voidaan käytännössä hyödyntää, jos CLA:n kontrollointi tulee Suomessa ajankohtaiseksi. Kun tietoa on helposti ja nopeasti saatavilla, pystytään sairauteen varautumaan paremmin ja tarvittaessa ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin sen leviämisen estämiseksi.

Tässä työssä tutkittiin lampaiden ruuansulatuskanavan loisten esiintymistä Suomessa. Loisten esiintymistiedoista on hyötyä lampaiden terveydenhuollon parissa työskenteleville ihmisille. Loisten aiheuttamat vahingot lampaille vaihtelevat johtuen loislajista ja loisten lukumäärästä, sekä lampaan omista ominaisuuksista. Yleensä loissairaudet vaivaavat nuoria eläimiä, sillä iän myötä lampaiden vastustuskyky eri loislajeja vastaan kehittyy. Loiset voivat vaikuttaa lampaiden taloudelliseen tuotokseen muun muassa hidastuneen kasvun tai huonon villanlaadun kautta. Loislääkityksiin on syytä Suomessakin kiinnittää huomiota, sillä lääkitykset ovat tärkein resistenttien loiskantojen syntymiseen vaikuttava tekijä. Lampailla oletettiin esiintyvän paljon ruuansulatuskanavan loisia. Tutkittuja ulostenäytteitä oli 262 kappaletta, joista 182 kpl oli karitsoista eli alle vuoden ikäisistä eläimistä ja 70 kpl aikuisista lampaista. Näytteitä oli 24:ltä eri tilalta ja ne otettiin teurastuksen yhteydessä syksyllä 2004 (202 kpl) ja keväällä 2005 (60kpl). Näytteet tutkittiin modifioidulla McMaster-menetelmällä. Menetelmä on kvantitatiivinen ja perustuu loisen munan kellumiseen nesteessä, jonka ominaispaino on suurempi kuin loisenmunan paino. Loiset eroteltiin kuuteen eri ryhmään seuraavasti (kokonaisesiintyvyys prosentit näkyvissä): Moniezia 8,0 % (eli lampailla Moniezia expansa), kokkidit 80,9 % (sis. kaikki löydetyt Eimeria-lajit), Strongyloides 47,7 % (sis. Strongyloides-tyyppiset munat, joista lampailla esiintyy S. papillosus), Nematodirus 10,7 % (eli Nematodirus spp.), "Trichostrongylus" 47,3 % (sis. Trichostrongyloidea- ja Strongyloidea-yläheimojen loiset lukuun ottamatta Nematodirus-suvun loisia) ja muut ryhmän 1,1 % (sis. kaikki ne loiset joita ei pystytty sijoittamaan edellä mainittuihin ryhmiin). Tutkimuksessa ei todettu yhtään tilaa, jolla ei olisi ollut loisia. Yksittäisiä eläimiä, joilla ei havaittu loisia oli 7,6 %. Kokkidit olivat yleisin loisryhmä karitsoilla (98,4 %). Myös aikuisilla lampailla oli eniten kokkideja (54,3 %) tosin "Trichostrongyluksia" (54,3 %) oli vastaava määrä. Verrattaessa loisten esiintymistä aikuisilla lampailla ja karitsoilla havaittiin odotetusti loisten olevan huomattavasti yleisempiä karitsoilla. Ryhmien "Trichostrongylus" (aikuisilla 54,3 %, karitsoilla 62,3 %) ja muut (aikuisilla 1,4 %, karitsoilla 1,6 % ) kohdalla erot eivät olleet yhtä suuria kuin muilla ryhmillä. Syksyn ja kevään näytteiden vertailu tehtiin karitsoilla, koska keväällä ei saatu aikuisten eläinten näytteitä. Loisia esiintyi keväällä odotetusti vähemmän kuin syksyllä. Loistartuntojen voimakkuudet vaihtelivat ja yksittäisillä kliinisesti terveillä eläimillä oli voimakkaitakin tartuntoja. Tilojen loistilanteen selvittäminen loishäätölääkityksiä suunniteltaessa olisikin tarpeellista. Näin voidaan suunnitella ja suunnata lääkityksiä paremmin eri eläinryhmille, jolloin turhia lääkityksiä voidaan välttää.

Haemonchus contortus –loinen aiheuttaa lammastalousmaissa taloudellisia tappioita hidastamalla lampaiden kasvua ja vakavissa tartunnoissa aiheuttaen lampaiden kuolemia. Loinen on ennen ollut ongelma vain lämpimissä maissa, missä lämmin ilmasto mahdollistaa sen elämänkierron . Aiemmin ajateltiin, ettei H. contortus selviä pohjoisten maiden talvesta. Viime vuosina Ruotsissa ja Norjassa on tutkittu loisen esiintymistä ja sitä on löydetty molemmista maista. Suomesta loista on löydetty Eviran suorittamissa raadonavauksissa ja lisäksi yksittäisiä kliinisiä tapauksia on havaittu. Suomessa ei ole tehty laajempaa esiintyvyystutkimusta aiheesta. Suomessa ei ole ollut sopivaa menetelmää H. contortus- tartunnan havaitsemiseen ulostenäytteestä. Haemonchus.contortus -munat ovat vaikeasti erotettavista muista Trichostrongylodea-tyyppisistä munista perinteisesti ulostenäytteiden tutkimiseen käytetyllä McMaster – menetelmällä. Tutkimuksessa pystytettiin laboratoriomenetelmä Jurasakin ym. 2010 artikkelin perusteella H. contortus –tartunnan määrittämiseksi. Menetelmä perustuu maapähkinälektiinin sitoutumiseeni H. contortus- munien pintarakenteisiin. Maapähkinälektiiniin liitetyn fluoresenssimolekyylin avulla H. contortus -munat fluoresoivat näytettä tutkittaessa fluoresenssimikroskoopin avulla. Muihin Trichostrongyloidea-tyyppisiin muniin maapähkinälektiini ei sitoudu. Tutkimuksessa tutkittiin ulostenäytteitä kuudelta lammastilalta Etelä-Suomesta. Näytteitä oli yhteensä 103. Näytteet tutkittiin ensiksi McMaster-menetelmällä ja siinä Trichostrongyloidea-tyyppisten munien suhteen positiivisille näytteille suoritettiin maapähkinälektiinivärjäys. Maapähkinälektiinivärjäyksessä yhteensä 9 näytettä kahdelta eri lammastilalta osoittautui positiiviseksi H. contortuksen suhteen. Tämä oli 8,7 % tutkituista näytteistä. Tulos osoittaa, että Suomessakin esiintyy H. contortusta, joten olisi hyvä suorittaa tulevaisuudessa laajempi esiintyvyystutkimus. Haemonchus contortuksen taloudellinen merkitys Suomen lammastalouteen ja loislääkeresistenssin esiintyminen Suomessa H. contortuksella olisi selvittää tulevaisuudessa.

Medetomidiinin (1 5mikrog/kg), midatsolaamin (0,1 mg/kg) ja näiden yhdistelmän kardiovaskulaarisia vaikutuksia tutkittiin seitsemällä uuhella. Lampaille annosteltiin lääkeaineet iv. ja niitä seurattiin tunnin ajan (medetomidiini ja medetomidiini-midatsolaami) tai 30 minuuttia (midatsolaami). Kymmenen minuutin välein tehtiin mittauksia ja otettiin näytteitä: sydän- ja hengitysfrekvenssi, lämpötila, systolinen- ja keskiverenpaine, hapen- ja hiilidioksidinosapaine, ph, bikarbonaatin ja hapen konsentraatio ja saturaatio sekä emäsylimäärä. Midatsolaamin havaittiin syventävän ja pidentävän medetomidiinin aiheuttamaa sedaatiota. Medetomidiini aiheutti valtimoveren happiosapaineen ja hemoglobiinin saturaation laskua. Midatsolaami vielä pahensi hypoksiaa potentoimalla medetomidiininvaikutuksia. Koska hypoksia oli merkittävä ja koska yksi lammas jouduttiin elvyttämään, medetomidiini-midatsolaami ei tämän tutkimuksen perusteella vaikuta turvalliselta vaihtoehdolta lampaan anestesiaan.

Lampaiden loisten lääkeaineresistenssi on yleistymässä käytössä oleville loishäätölääkkeille. Lääkeaineresistenssin todennäköisyyttä lisää lääkeaineiden jatkuva käyttö ilman kunnollisia loishäätösuunnitelmia tai loishäätötapoja, joilla resistenssin kehittymistä voitaisiin hidastaa. Loiset, jotka selviävät lääkeaineiden vaikutuksesta, pääsevät lisääntymään ja niiden jälkeläiset selviävät todennäköisemmin loishäätölääkkeistä. Täysin uusien lääkeaineiden kehittäminen on hidasta, joten täytyy löytää vaihtoehtoisia tapoja loishäätöön. Loishäädön tavoitteena on saada loistaakat pysymään pieninä ja samalla hidastaa lääkeaineresistenssin kehittymistä. Yksi vaihtoehto on käyttää loishäädössä apuna refugiaa. Refugialla tarkoitetaan sitä osaa loispopulaatiosta, johon ei kohdisteta valintapainetta loishäätölääkkeillä. Jätettäessä osa loispopulaatiosta refugiaan, lampaat voivat saada loishäädön jälkeen tartunnan loisista, joihin lääkeaineet eivät ole vaikuttaneet. Tällöin lääkkeille resistenttien loisten jälkeläiset eivät pääse leviämään lammaslaumassa. Refugiaa voidaan käyttää usealla eri tavalla. Osa lampaista voidaan jättää lääkitsemättä erilaisten indikaattorien perusteella tai lampaat voidaan pitää kontaminoituneella laitumella loishäädön jälkeen, jolloin laitumen loiset toimivat refugiana. Kirjallisuuskatsauksessa pyrin vertailemaan loishäädettävien lampaiden valintaan käytettäviä indikaattoreita. Pyrin myös selvittämään, kuinka suuri osa laumasta on tarkoituksenmukaista jättää lääkitsemättä. Erilaisia indikaattorivaihtoehtoja ovat esimerkiksi päiväkasvun ja kuntoluokan seuranta, anemian voimakkuuden määrittäminen, ulosteiden koostumuksen tarkkailu ja loisten munien laskeminen ulostenäytteistä. On syytä muistaa, että oireilevat yksilöt täytyy aina hoitaa. Tarkin keino määrittää loishäätöä tarvitsevat lampaat on tutkia lampaiden ulosteista madon munien määrä grammassa ulostetta. Jokaisen lampaan tutkiminen erikseen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Eri menetelmin on pyritty määrittämään kuinka monta ulostenäytettä olisi syytä tutkia lammaslaumasta, jotta pystyttäisiin arvioimaan lauman loishäädön tarve. Kirjallisuuskatsauksessa käyn läpi tutkimuksia, joissa on määritetty lampureiden halukkuutta jättää osa laumasta lääkitsemättä. Loistartunnat ovat yksi yleisimmistä ongelmista lampailla ja voivat aiheuttaa tilalliselle isoja taloudellisia tappioita. On ymmärrettävää, että tuottajat epäilevät refugian käyttöä. Tutkimusten mukaan lampurit harvoin mieltävät loisten resistenssiä oman alueensa ongelmaksi, vaikka asia olisi tutkimuksin todettu. Tutkimuksissa on havaittu lampureiden olevan halukkaampia käyttämään refugiaa, jos he saavat neuvoja suoraan eläinlääkäreiltä tai maatalousneuvojilta. On tarpeen luoda hyvä neuvontaverkosto lammastilallisia varten, jotta saadaan levitettyä tietoa loishäätötapojen muuttamisen tärkeydestä. Vuonna 2015 voimaan tulleissa hyvinvointikorvausvaatimuksissa edellytetään ammattilaisen tekemää tilakohtaista loishäätösuunnitelmaa. Refugian mahdollisuudet on syytä tuoda eläinlääkäreiden ja neuvojien tietoisuuteen, jotta jo loishäätösuunnitelmia tehtäessä voitaisiin panostaa lääkeaineresistenssin kehittymisen hidastamiseen.