Browsing by Subject "lehdistö"

Tässä tutkielmassa tarkastelen Maghreb-maiden (Marokko, Algeria, Tunisia) kontekstissa syntynyttä ḥogran käsitettä kahden eri marokkolaisen aineistokokonaisuuden avulla. Ḥogran käsitteellä viitataan tilanteeseen, jossa yhteiskunnan hierarkkiset valtasuhteet asettavat osan ihmisistä yhteiskunnallisen arvoasteikon pohjalle, ja näiden ihmisten ihmisarvoa eri tahot voivat loukata ilman rangaistusta. Käsitteeseen sisältyy vahvasti ajatus viranomaisvallan väärinkäytöksistä, korruptiosta sekä näiden ilmiöiden aiheuttamasta päivittäisestä tilasta niille ihmisille, joita valtiovalta ei suojele. Termi juontuu arabian kielen verbistä ḥaqara, jolla tarkoitetaan halveksuntaa ja alaspäin katsomista. Ḥogralla viitataan kuitenkin laajempaan ilmiöön, ja sillä tarkoitetaan tutkija Abdelmajid Hannoumin mukaan valtion syrjivää julkisivua. Tarkastelen tutkielmassani marokkolaisen toimittajan Rachid Ninin vuonna 2008 Al-Masāʾ –sanomalehdessä julkaisemia yhteiskunnallisia epäkohtia käsitelleitä kolumneja ja piirtäjä Mohammed Nassibin YouTube- animaatiosarjaa Bouzebalin tarinat (Ḥikāyāt Bouzebal), jonka ensimmäisen jakson Nassib julkaisi vuonna 2012. Tutkimuskysymykseni on, miten ḥogran käsitteen voi ymmärtää aineistoni pohjalta jälkikoloniaalisen teorian näkökulmasta. Teoreettisena lähtökohtana hyödynnän kamerunilaisen poliittisen teoreetikon Achille Mbemben ajatuksia jälkikoloniaalisesta vallankäytöstä. Tutkielmani kannalta tärkeimpiä Mbemben ajatuksia ovat hänen huomionsa siirtomaavalta-ajan jälkeisistä valtion banaaleista vallankäytön muodoista ja eräänlaisesta vulgaarisuuden estetiikasta, jota jälkikoloniaalisten hallintojen epälegitiimi vallankäyttö on synnyttänyt hallinnon ja kansalaisten väliseen kanssakäymiseen. Mbemben ajatukset banaaleista vallankäytön muodoista yhdistyvät Rachid Ninin huomioihin yhteiskunnan paradoksaalisesta tilasta, kun jotkin yhteiskunnan osa-alueet eivät toimi niin kuin niiden olettaisi, koska yhteisten ideaalien toteutumisen tielle saattaa ennalta-arvattavasti tulla ne samat tahot, jotka näitä tavoitteita asettavat. Mohammed Nassibin Bouzebalin tarinoissa Mbemben vulgaarisuuden estetiikka tulee puolestaan esille. Bouzebal on Nassibin animaatiosarjan päähenkilö, mutta henkilön nimellä tarkoitetaan Marokon puhekielessä yleisesti yhteiskunnan marginaalissa elävää ”ylijäämäkansalaista”. Täten ḥogra näyttäytyy aineistossa kahdella tavalla: Ninin artikkeleissa korostuu ḥogran institutionaalisempi taso yhteiskunnan paradoksaalisina ilmiöinä, kun taas Bouzebalin tarinoissa päähenkilö on itse ḥogran alainen ihminen (maḥgour), joka tuntee yhteiskunnan syrjivyyden päivittäisessä elämässään ja on tämän vuoksi myös itse karkea ja huonokäytöksinen ihminen. Laajojen arabikevään mielenosoitusten seurauksena vuonna 2011 ulkovaltojen huomio kiinnittyi myös Marokkoon ja mielenosoittajien vaatimuksiin hallinnon uudistamisesta. Tutkielmani tarkoituksena on tuoda esille niin arabikevään yhteydessä kuin myös paljon sitä ennen ja sen jälkeenkin käytetyn ḥogran käsitteen ulottuvuuksia. Eri yhteiskuntien ilmiöitä on tärkeää pystyä tarkastelemaan myös niiden omilla, niin kutsutuilla emic-tason käsitteillä, jotta ymmärrys näistä ilmiöistä ei jäisi vain ulkopuolisten käsitteellistyksien varaan.

Tutkielma käsittelee senaattori Leo Mechelinin (1839–1914) ympärille vuosina 1899–1915 rakentunutta henkilökulttia, sen erilaisia muotoja ja levinneisyyttä. Leo Mechelin oli Suomen autonomian ajan yhteiskunnallinen moniottelija, joka vaikutti laajasti politiikan, talouden ja kulttuurin eri aloilla. Erityisen tunnetuksi Mechelin tuli Suomen autonomisen ja perustuslaillisen aseman puolustajana niin kutsuttujen sortokausien aikana. Politiikassa hänen vaikutusvaltansa oli korkeimmillaan vuosina 1905–1908, jolloin Mechelin toimi senaatin varapuheenjohtajana. Tutkimus lähestyy Mechelinin henkilökulttia rituaalien, juhlien ja kirjoitusten näkökulmasta. Käytän lähdeaineistona pääasiassa suomalaista sanomalehdistöä, elämäkertoja sekä Mechelinin ja hänen lähipiirinsä henkilöarkistoja. Mechelin-kultti syntyi vaiheittain: erottuaan senaatista 1890 Mechelin sai marttyyrin maineen, ja myöhemmin helmikuun manifestin jälkeen 1899 hänen 60-vuotisjuhlastaan tuli suuri kansallinen näytös. Mechelin oli karkotettuna maasta vuosina 1903–1904, mikä vahvisti hänen marttyyrimainettaan. Myös Mechelinin hautajaisista vuonna 1914 tuli suuri, perustuslaillinen mielenilmaus. Kuoleman jälkeen Mechelinin muiston ympärille syntyi erilaisia muistohankkeita, joilla pyrittiin monumentalisoimaan edesmenneen senaattorin elämäntyö. Hänelle kaavailtiin muun muassa muistopatsasta ja nimikkoinstituuttia, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet. Mechelinistä julkaistiin myös elämäkertoja, joissa hänet esitettiin poikkeuksetta myönteisessä valossa. Osoitan tutkimuksessani, että Mechelin-kultti oli melko tyypillinen henkilökultti. Se syntyi poikkeusaikana vahvan persoonan ympärille. Mechelin-kultti oli perustuslaillinen projekti: sen takana ja taustalla olivat nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset; vanhasuomalaisille ja sosialisteille Mechelin oli vieroksuttu henkilö. Leo Mechelinin kohtaloksi koitui kuitenkin unohdus. Ruotsinkielisenä, liberaalina pasifistina hän ei enää edustanut kansallista ihannetta itsenäistyneessä Suomessa.

Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Mario Bergoglio valittiin paaviksi maaliskuussa 2013. Paaviksi tultuaan hän otti nimekseen Franciscus. Paavi Franciscus on virkakautensa aikana muodostunut tavallista enemmän esillä olevaksi julkisuudenhenkilöksi niin kristillisiin kirkkoihin sitoutuvissa kuin sekulaareissakin mediavälineissä. Pro gradu -tutkielmassani tutkin, miten Franciscuksesta kirjoitettiin yhdysvaltalaisessa National Catholic Reporter -lehdessä Franciscuksen paaviuden ensimmäisen vuoden aikana. Tutkin, millaisia teemoja paavi Franciscuksesta ja hänen toiminnastaan nousee esille ja millaista suhtautumista häneen lehden lukijoille välitetään. Käyn läpi Franciscuksen käsittelyä lehdessä läpi kronologisessa järjestyksessä siten, että tutkimuksestani muodostuu kuva Franciscukseen liittyvän kirjoittelun kehittymisestä tutkimusajanjakson aikana. Tutkimuksesta selvisi, että National Catholic Reporter välitti lukijoilleen paavi Franciscuksesta pääosin hyvin positiivisen kuvan. Franciscus esitettiin lehdessä katolisen kirkon aktiivisena uudistajana ja ihmisläheisenä arvojohtajana, joka omalla esimerkillään inspiroi muita kirkon johtohenkilöitä muuttamaan toimintatapojaan. Lisäksi Franciscuksen hallinnolliset uudistukset kuuriassa herättivät lehdessä mielenkiintoa. NCR:ssä puhuttiin toistuvasti ”Franciscuksen vallankumouksesta”. National Catholic Reporter suhtautui Franciscukseen positiivisesti jo heti tämän valinnan jälkeen. Franciscuksen odotettiin alusta asti tuovan muutoksia katoliseen kirkkoon. Lehti seurasi koko tutkimusajanjakson tiiviisti Franciscuksen tekemiä hallinnollisia uudistuksia ja suhtautui niihin toivottuina asioina. Syksyn 2013 aikana vallankumous-käsite alkoi pikku hiljaa siirtyä tarkoittamaan Franciscuksen paaviuden tuomaa asennemuutosta kirkon sisällä hallinnollisten radikaalien muutosten sijaan. Franciscuksen uudenlainen tyyli toimia paavina ja hänen innostamansa asennemuutokset otettiin erittäin positiivisesti vastaan. Franciscukseen kohdistui lehden kirjoittelussa vain vähän kritiikkiä, joka ei koskaan ollut paavin itsensä, vaan tämän yksittäisten tekojen tai päätösten kritisoimista. Kritiikkiä herätti yleensä pettymys siitä, ettei paavin linja ollut kirkkopoliittisesti kyllin liberaali.

Tutkielma tarkastelee suomalaisen lehdistön reaktioita tammikuun kansannousuun. Tarkasteltu ajanjakso kattaa kansannousun ensimmäiset kuukaudet. Kansannousu alkoi Venäjän keisarikunnan puolalaisissa osissa, Puolan kuningaskunnassa, tammikuussa 1863. Suomen alue kuului myös Venäjän keisarikuntaan, joten suomalaisille tammikuun kansannousussa oli kyse keisarikunnan yhteisesti asioista. Tutkielman tutkimuskysymykset etenevät kaksivaiheisesti. Ensin tutkielma selvittää, mitä suomalainen lehdistö julkaisi tammikuun kansannoususta. Kun itse uutisointi ja sen määrä on selvitetty, seuraa kysymys, miten tämä uutisointi kuvaa suomalaisten suhdetta Venäjän keisarikuntaan, suomalaisten aatteita ja toimintaa. Tutkimuskysymyksiin on pyritty vastaamaan uutisten lähiluvulla ja kontekstoimalla ajan suomalaista aatemaailmaa ja ympäristöä. Sensuurilla oli tutkielman kannalta erityisen suuri vaikutus lähdeaineistoon ja sen toimintamahdollisuuksiin, minkä vuoksi sen laajuus ja vaikutus on pyritty tuomaan esiin. Lähdeaineistona on käytetty neljän sanomalehden numeroita kansannousun ensimmäisistä uutisista huhtikuun loppuun. Lähdeaineistosta kaksi lehteä edustaa suomenkielistä ja kaksi ruotsinkielistä lehdistöä. Tutkitut lehdet ovat Finlands Allmänna Tidining, Helsingfors Dagblad, Helsingin Uutiset ja Suometar. Nämä neljä lehteä olivat kukin oman aatemaailmansa edustajia, mikä näkyi myös lehtien Puolaa ja kansannousua käsittelevissä uutisissa. Tutkielmassa selvisi, että tammikuun kansannousu oli aikansa suurimpia uutisaiheita Suomessa. Puolaa käsitteleviä kirjoituksia julkaistiin määrällisesti hyvin paljon. Tutkitut lehdet kirjoittivat kansannoususta käytännössä jokaisessa numerossaan. Kansannousua käsittelevät kirjoitukset käsittivät laajuudessaan valtaosan tutkittujen lehtien Suomen ulkopuolisesta uutisoinnista. Suomalainen uutisointi nojasi niin keisarikunnan virallisiin tietoihin kuin ulkomaisiin sanomalehtiin. Suomalaiset lehdet julkaisivat näiden tietoja, mutta suhtautuivat niihin myös epäluuloisesti. Lähdeaineistona käytetyt lehdet edustivat Suomen aateilmapiirissä kukin omaa aatettaan, mikä näkyi niiden uutisoinnissa. Täten voidaan sanoa, että suomalainen lehdistö oli monipuolista, ja lehtien uutisointi kansannoususta moniäänistä. Lehtien yleiset aatteelliset linjat toistuivat myös tammikuun kansannousun uutisoinnissa. Tammikuun kansannousu ei siis avannut erityistä kuvaa suomalaisten suhteesta Venäjän keisarikuntaan, mutta se toisti ja vahvisti kuvaa aikansa suomalaisesta aateilmapiiristä ja julkisesta keskustelusta.

Yleisradiossa asetettiin äänilevyille esityskieltoja ja -rajoituksia vuoteen 1972 saakka, jolloin tehtiin päätös esityskieltojen poistamisesta. Päätöksen myötä vastuu siitä, mitä musiikkia ohjelmissa oli soveliasta soittaa, siirrettiin toimittajille. Yleisradiossa siirryttiin virallisen esityskiellon purkamisen jälkeen uudenlaisen sensuurin aikaan. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että suomalaisen populaarimusiikin esittämistä rajoitettiin Yleisradiossa edelleen. Tässä tutkimuksessa tarkastelen Yleisradion harjoittamaa populaarimusiikin sensuuria koskevaa diskurssia lehdistössä vuosina 1972–1979. Tutkimuksella vastataan kysymyksiin, miten suomalaisessa lehdistössä on keskusteltu suomalaisen populaarimusiikin sensuurista edellä mainitun ajanjakson aikana, miten Yleisradion edustajat ovat asiaa kommentoineet, miten sensuuria on ilmennyt Yleisradion toiminnassa ja lehdistössä sekä millä tavalla Yleisradion ohjelma- ja musiikkitarjonnasta on lehdistössä keskusteltu. Tutkimusaineistoa tarkastellaan diskurssianalyyttisin keinoin. Tutkimusaineistonani toimii vuosien 1972–1979 aikana julkaistut Helsingin Sanomien, Uusi Suomi -sanomalehden sekä Suosikki-nuortenlehden jutut, joissa tuodaan esille Yleisradion harjoittamaa suomalaisen populaarimusiikin sensuuria sekä ohjelmatarjontaa. Lehtijuttuja valikoitui yhteensä 15. Tutkimusaineistosta ilmeni monenlaisia sensuurin muotoja. Sensuuria ilmeni itsesensuurina sekä Yleisradion toimittajien että lehdistön osalta. Hiljennysvaikutusta ilmeni tapauksissa, joissa yleisö koki Yleisradion soittamat kappaleet loukkaavina tai epäsopivina. Soitetusta kappaleesta syntynyt kohu vaikutti Yleisradion toimintaan siten, että kappaleet saatettiin jälkikäteen kieltää tai niiden esitystä rajoitettiin entistä tiukemmin. Sensuuria ilmeni myös musiikin jakelun rajoittamisena, jota Yleisradio teki systemaattisesti. Monien muusikoiden ja yhtyeiden levytykset eivät soineet radion taajuuksilla erilaisista syistä johtuen, jolloin Yleisradion toiminnalla oli sensuroivia vaikutuksia suomalaisten taiteilijoiden työhön. Jakelua rajoitettiin myös soittamalla joitakin kappaleita ainoastaan tietyissä ohjelmissa tai tiettyyn aikaan päivästä. Tästä syystä Yleisradion musiikkitarjonnan rajallisuus voidaan nähdä Yleisradion harjoittaman sensuurin tuloksena. Keskeisiksi diskursseiksi tutkimuksessa nousi esiin etäännyttäminen sensuurista sekä diskurssi sensuurista julkisuutta ja houkuttelevuutta lisäävänä tekijänä. Ajallinen etäännyttäminen ilmeni etenkin Yleisradion toimittajien puheenvuoroissa silloin, kun esityskielloista puhuttiin. Lehdistön ja kirjoittajien diskursseissa nousi useaan otteeseen esille ajatus Yleisradion vastuusta, sillä sen tehtävänä nähtiin kansan sivistyksen vaaliminen. Yleisradiolla nähtiin olevan vastuu yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitämisessä ja moraalin sekä hyvän maun säilyttämisessä. Toisaalta Yleisradion vastuuna nähtiin myös musiikin, etenkin viihdemusiikin, monipuolinen tarjoaminen nuorisolle sekä yleisesti radion kuuntelijoille.

Vuonna 2011 Yhdysvaltain republikaaninen puolue alkoi etsiä presidenttiehdokasta valtaa pitänyttä presidentti Barack Obamaa haastamaan. Neljä vuotta aiemmin republikaanisen puolueen ehdokkaaksi pyrkinyt Mitt Romney ilmoittautui jälleen mukaan kilpailuun, tällä kertaa voittaen ehdokkuuden itselleen. Romney oli uskonnolliselta taustaltaan mormoni, mikä aiheutti niin puolueessa kuin puolueen ulkopuolella erilaisia reaktioita. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko, lyhemmin MAP-kirkko tai mormonikirkko, on Yhdysvalloissa syntynyt uskonnollinen liike. Mormoneita oli vaalien aikaan Yhdysvalloissa alle kaksi prosenttia väestöstä, eli yhteensä noin kuusi miljoonaa. Mormonien ja protestanttikristittyjen historia 1800-luvun Yhdysvalloissa oli ollut sotaisa. Vaikka 1900-luvun loppupuolelta alkaen molemmilla uskonnollisilla ryhmillä on ollut yhteisiä poliittisia päämääriä, Romneyn ehdokkuus aiheutti jännitteitä henkilökohtaista uskonratkaisua painottavissa protestanttikristityissä eli evankelikaaleissa. Evankelikaalit olivat suurin protestanttikristillinen ryhmä, joten heidän äänestysvalinnoillaan oli merkitystä vaaleissa. Romneyn ehdokkuudessa oli joitakin samankaltaisuuksia kuin vuoden 1960 presidentinvaalissa, jolloin ehdolla oli katolilainen John F. Kennedy. Yhdysvalloissa oli ollut Kennedyn ehdokkuuden aikaan voimakasta katolisuuden vastaista liikehdintää, mikä aiheutti hänen vaalikampanjalleen vaikeuksia. Tutkin pro gradu -työssäni sitä, miten Romneyn uskonnollisuutta käsiteltiin kristillisessä lehdistössä hänen presidentinvaalikampanjansa aikana. Tärkeimmät lähteeni olivat evankelikaalinen aikakauslehti Christianity Today sekä katolinen sanomalehti National Catholic Reporter. Työssäni analysoin sitä, millaisia sanavalintoja lehtien artikkeleissa käytettiin, millaisia näkökulmia mormonismista nostettiin esiin, ja millaisia mielikuvia ne loivat mormoniuskonnosta ja Romneysta. Tutkielmani osoittaa, että Romneyn uskonnollisuudesta uutisoitiin eri tavoin, ja että keskustelu mormonismista lisääntyi vaalikampanjan aikana. Romneyn uskonnolla oli vaikutusta republikaanisen puolueen esivaaleissa, joissa valittiin puolueen presidenttiehdokas. Romneyn valinta ehdokkaaksi ei ollut itsestään selvää, ja hän hävisikin monissa osavaltioissa kilpakumppaneilleen. Romneylla oli kuitenkin tasainen kannatusprosentti, joka riitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden voittamiseen. Siinä missä katolinen National Catholic Reporter puolusti Romneyn uskonnollista vakaumusta, lehti ei missään vaiheessa osoittanut tukea Romneyn vaalikampanjalle. Evankelikaalisessa Christianity Todayssa puolestaan uutisointi Romneysta ja mormonismista muuttui myönteisemmäksi vaalien lähestyessä.

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen Suomen sotakorvausajan henkisen ja aatteellisen maailman ja sotakorvausmyytin ilmentymistä kahtena viimeisenä sotakorvausvuotena 1951–1952 ilmestyneiden lehtiartikkelien kautta. Tämän lisäksi analysoin vuonna 1951 Sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan eli Sotevan julkaisemaa dokumenttielokuvaa Suomi maksaa. Analysoin Sotevan harjoittaman propagandan näkymistä sanomalehdistön sotakorvausteollisuuden tapahtumien uutisoinnissa. Tutkimusmetodina käytän kvalitatiivisen kriittisen lähiluvun metodia. Tarkastelen Sotevan virallisia julkilausumia ja näihin tiedotteisiin valikoituneita otsikoita. Kiinnitän analyysissäni huomiota myös uutisointien retoriikkaan ja puheenparsiin, käytettyyn sanastoon ja argumentteihin. Lähestyn sotakorvausten loppuvuosien artikkeleita ja niiden sisällön tarkastelua niin kronologisesti kuin osin temaattisesti. Primäärilähteinäni käytän Kansallisarkistossa olevia Sotevan arkiston lehtileikkeitä sotakorvausvuosilta. Nämä lehtiartikkelit on koonnut Suomen Kulttuurirahaston leikelmäpalvelu Sotevan aloitteesta. Tutkimukseni tukena ja ajankuvan taustoittajana käytän sekä historian yleisteoksia että eri aikakausien tutkimuskirjallisuutta. Seitsemäs sotakorvausvuosi lehdistön uutisoinnissa on varsin sekalainen. Lehdistön kirjoittelu jakautuu karkeasti yleisiin uutisointeihin ja Sotevan valmistamasta Suomi maksaa -propagandaelokuvasta kertoviin artikkeleihin. Toiseksi viimeinen maksuvuosi on täynnä Sotevan toimitusten kiireilmoituksia, huolta myöhästymissakoista ja kansainvälisestä raaka-ainepulasta sekä edellisen maksuvuoden metallilakon jälkipuintia. Kotimaisista ja kansainvälisistä vaikeuksista huolimatta vuosi 1951 päättyy lehdistön ja yleisen mielipiteen ääressä positiivisiin tunteisiin ja suureen tulevaisuuden uskoon. Viimeisen maksuvuoden alussa isoimpia huolia ovat mahdolliset työselkkaukset ja niistä mahdollisesti langetettavat myöhästymissakot. Lakkopelon väistyttyä lehdistön sivuilta lukijat saavat tietää korvaustoiminnan loppumisen etenemisestä. Tieto sotakorvausteollisuuden jatkuvasta pienentymisestä otetaan ilolla vastaan. Lehdet julkaisevat tietoja jäljellä olevan korvaussumman määrästä prosentin kymmenesosien tarkkuudella sekä väliaikatietoja Sotevan organisaation kutistumisesta. Lehdissä esiintyvät laajalla skaalalla aiheet urakan loppumisesta, siitä selviytymisestä, tulevaisuuden haasteista ja toiveista sekä maan suunnasta talouden kentällä. Suomi maksaa -elokuvasta kirjoitetut uutisoinnit ovat lehdistössä pääosin myönteisiä. Lehdet kokevat elokuvan olevan onnistunut kuvaus teollisuuden ja työn laadusta ja osaamisesta. Kannanotot elokuvaan jakaantuvat ensi-illan jälkeen kahteen eri leiriin, sillä äärivasemmisto tyrmää elokuvan ja sen päämäärän. Tätä hyökkäystä vastaan muu poliittinen rintama yhdistyy ja elokuva-artikkelit lehdissä täyttyvät poliittissävytteisillä kannanotoilla, joissa itse elokuva jää taka-alalle. Lehtiartikkeleista on helposti huomattavissa, kuinka kahtiajakautuneita lehdistö ja poliittinen kenttä ovat. Tämä jako korostuu lakkoaiheissa, Suomi maksaa -elokuvaa käsiteltäessä sekä mainittaessa sotakorvausurakan raskaus Suomen kansalle ja kansantaloudelle. Yleinen näkemys painottaa sotakorvausten yhtenäistä maksurintamaa, joka vaatii jokaista suomalaista suorittamaan velvollisuutensa. Valtalehdistö leimaa uutisoinneissaan hyvin negatiivissävytteisesti kaikki, jotka vaikeuttavat urakkaa. Lakkoilijat ja kommunistit saavat harteilleen epäisänmaallisuuden viitan. Tulkintani mukaan lehdistössä käsitellään sotakorvauksia tietynlaisen realismin kautta. Tämä realismi välittyy uutisoinnista etenkin vuoden 1952 aikana. Julkisuudessa todetaan yksimielisesti, että äärimmäisen vaikeaa on ollut. Näiden julkilausumien sanoma mielestäni lisää tehdyn urotyön myyttistä mittakaavaa: yhteiskunnalliset ja sosiaaliset olot ovat lähes katastrofaaliset, mutta silti tässä kaikessa onnistutaan ja Suomi selviytyy. Esiin nostetuissa otsikoissa ja artikkelien sisällöissä käytetty retoriikka on erittäin tunteellista. Tutkimukseni mukaan Sotevan harjoittama propaganda näkyy lehdistölle annettujen tiedonantojen hengessä, sanavalinnoissa ja aiheissa. Julki tuodaan tietoja urakan vähentymisestä, eikä siihen liittyvistä vaikeuksista. Myös sotakorvausmyytin synnyn voi nähdä lehtien palstoilta. Mielikuva tunnollisesta Suomesta, joka suorittaa sille säädetyn maksuvelvollisuuden vastaan panematta, syntyy julkisen vallan antamana roolina. Artikkelit ovat usein samoja uutisointeja. Lukijakunnan huomio saadaan kiinnitettyä erilaisilla iskevillä otsikoinneilla. Kukin lehti tietoisesti valikoi huomionarvoisimmat seikat otsikkotasolle. Usein otsikko on pääuutinen, sillä se kertoo kaiken oleellisen artikkelista.

Tässä Pro Gradu -työssä tarkastellaan neljän kirjailijan, Eino Leinon (1878–1926), Arvid Mörnen (1876–1946), Hilda Huntuvuoren (1887–1968) ja Arvid Järnefeltin (1861–1932) aikavälillä 1907–1933 ilmestyneitä, Suomen niin kutsutun ensimmäisen ristiretken traditiosta ammentaneita, kaunokirjallisia teoksia sekä niiden aikalaisvastaanottoa. Teokset ovat ilmestymisjärjestyksessään seuraavat: Lalli (1907), Den helige Henricus (1914), Suomen apostoli (1923), Lallin pojat (1926) ja Lalli (1933). Aikalaisreseptiota havainnoidaan teoksista laaditun sanoma- ja aikakauslehtikritiikin avulla. Tämä reseptiosta kertova aineisto on noudettu Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen arkistosta. Tärkeimmät lähdeaineistolle esitetyt tutkimuskysymykset ovat; mistä lähtökohdista ja millä tavoin kukin kirjailija toisinsi ensimmäisestä ristiretkestä kertovaa traditiota (Pyhän Henrikin ja Erikin legendat, Piispa Henrikin surmavirsi, myös Topeliuksen Maamme kirja)? Miten näiden teosten hahmot, eritoten piispa Henrik ja talonpoika Lalli, ilmensivät kansallisia tuntoja, jos ylipäätään ilmensivät? Miten aikalaiskritiikki suhtautui tämän kollektiivisesti jaetun makrotarinan toisinnukseen eli millaisia teemoja aikalaisvastaanotossa nostettiin esille ja mitä piirteitä kiiteltiin, mitä taas moitittiin? Tutkimukseen liittyviä taustateorioita ovat löyhästi soveltaen Kari Syreenin muotoilema reseptiohistoriallisen analyysin työkalu, joka kulkee nimellä ’kolmen maailman malli’, sekä lehdistökritiikin osalta kirjallisuustieteessä käytetty niin kutsuttu ’odotushorisontin’ teoria. Varsinaisena tutkimusmetodina käytetään perinteistä historiallista metodia. Tutkielman loppupäätelmänä voi pitää, että puhtaan nationalistisista motiiveista toisinnettu traditio, jonka polttopisteessä on itsenäisyystaistelijaksi mielletyn Lallin surmatyö, sekä alkoi että päättyi Evald Ferdinand Jahnssonin (1844–1895) kansallisromanttiseen Lalli murhenäytelmään vuonna 1873. 1900-luvun puolella aihetta käyttäneiden kirjailijoiden aatekirjo laajeni ja heidän motiivinsa syventyivät. He eivät nähneet Lallia enää samalla tavoin viimeiseen asti Suomen kansan itsenäisyyden puolesta taistelleena sankari- ja marttyyrihahmona. Tämä näkyi selvästi myös teosten vastaanotossa. Varsinkin suurin osa Leinon teoksia tulkinneista suomettarelaisista (myöh. kokoomuslaisista), sekä Huntuvuoren osalta etenkin maalaisväestön, sanomalehdistä torjui ei kyllin herooisella tavalla tulkitut Lallin hahmot. Myös monissa luokkataistelua kannattaneissa työväenlehdissä Leinon Lalli (vetäytynyt individualisti) nähtiin liian vaisuna. Huntuvuoren teoksia nämä eivät arvioineet laisinkaan. Toisaalta oikeistopoliittiselle 1930-luvulle tultaessa työväenlehdet yltyivät ylistämään Arvid Järnefeltin alter egoa, koston jättänyttä ja tolstoilaiseen pasifismiin kääntynyttä talonpoikaa. Nyrpistelyä esiintyi myös svekomaanilehdistön esiymmärryksessä jaloksi mielletyn Arvid Mörnen päähenkilön, piispa Henrikin, liian inhimillisinä pidettyjä piirteitä kohtaan. Sosialidemokraattinen Mörne halusi havainnollistaa valtaa omanneiden Henrikin ja Lallin hahmojen kautta eri yhteiskuntaluokkien ylitsepääsemättömiä maailmankatsomuksellisia eroja. Teoksessa esiintynyt sosialismi ei kuitenkaan aiheuttanut lehdistössä mainittavaa torjuntareaktiota, sillä nämä, pääosin kaupalliset ja epäpoliittiset liberaalilehdet, eivät sitä edes teoksesta tunnistaneet. Vaikka voimakkaan fennomaanisen aatemaailman omaksuneen kansakoulunopettaja Hilda Huntuvuoren teokset nousivatkin lähelle Jahnssonin tyyliä, niiden ydinteema löytyi piispa Henrikin Suomeen tuomasta, ja kansan valtaosan auliisti vastaanottamasta kristinuskosta, ei pakanallisen Lallin johtamasta itsenäisyystaistelusta. Historiallisen tutkimuksen parissa toimineen Huntuvuoren teoksien ristiretkitulkinnat heijastelivat kaikkein eniten Zacharias Topeliuksen Maamme kirjan arvomaailmaa (luottamus auktoriteetteihin ja Kaitselmukseen) ja katolisen kirkon traditiota. Paitsi Leino ja Järnefelt, myös Henrikin päähenkilökseen valinnut Mörne, käyttivät tulkintojensa pohjana paikallisen tradition pohjalta syntynyttä Piispa Henrikin surmavirttä.

Pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien uutisointia paavi Benedictus XVI:ta tämän paaviusvuosina 2005–2013. Tutkimuksen päähuomio on näkyvästi uutisoiduissa aiheissa. Selvitän niiden avulla, millaisista aiheista uutisoitiin ja miten. Tarkastelen myös kuvaa siitä, millaisena paavi ja paavius nähtiin lehdissä. Selvitän lisäksi, millaisia lähteitä uutisoinnissa käytettiin. Vertaan kahden lehden tapaa uutisoida selvittääkseni oliko sanomalehden ja iltapäivälehden välillä näkyvissä eroavaisuuksia. Tarkastelen myös sitä, näkyikö lehtien uutisoinnissa muutosta kahdeksan vuoden aikana. Paavi Benedictus XVI näkyi uutisissa erityisesti seitsemän aiheen kautta. Vuonna 2005 uutisoitiin paavin vaihtuminen. Seuraavana vuonna uutisoitiin paavin Regensburgin puheesta noussut kohu. Vuoden 2009 keväällä paavista uutisoitiin Pius X:n veljeskunnan holokaustikohun yhteydessä ja samana vuonna paavista uutisoitiin myös hänen Afrikan-matkan kondomilausunnon seurauksena. Vuoden 2010 alussa Benedictus näkyi uutisissa katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalin takia. Vuonna 2012 lehdet uutisoivat Vatileaks-tietovuotoskandaalista. Benedictus XVI poistui lehtien sivuilta näyttävästi ilmoitettuaan eroavansa paavin virasta vuoden 2013 helmikuussa. Näkyvä uutisointi paavi Benedictus XVI:ta jakautui kahteen pääryhmään. Hänen paaviutensa alku ja loppu muodostavat toisen ryhmän ja toiseen ryhmään kuuluvat paavin liitetyt kohu- ja skandaaliuutiset. Paavista uutisoitiin melko vähän, eikä esimerkiksi arkipäivän paavius paljoakaan lehtien sivuilla näkynyt. Lehtien ja paavin arvomaailmat erosivat toisistaan merkittävästi, mikä näkyi lehtien kritiikkinä paavia ja kirkkoa kohtaan. Lehdillä ei ollut erityisesti paaviuteen keskittyneitä toimittajia ja lehdet turvautuivat usein kansainvälisten uutistoimistojen uutisiin. Suomalaiset roomalaiskatolisen kirkon jäsenet näkyivät harvoin uutisten yhteydessä. Lehtien uutisissa paavius näyttäytyi hyvin maalliselta instituutiolta. Paavin hengellinen rooli ei uutisissa juurikaan näkynyt, vaan usein uutisissa korostui paavin viran poliittinen ja maallinen puoli. Median kanssa toimiminen aiheutti hankaluuksia akateemiselle Benedictus XVI:lle ja se näkyi paavin mediakuvassa. Benedictus-uutisoinnin perusteella voi päätellä, että toimivien mediasuhteiden merkitys paaviudelle on huomattava.