Browsing by Subject "lehmät"

Amoksisilliini on aminopenisillini, joka tehoaa useisiin grampositiivisiin ja negatiivisiin bakteereihin. Se hajoaa beetalaktamaasin vaikutuksesta, mutta yhdistettynä klavulaanihapon kanssa saadaan tehoa myös beta-laktamaasia tuottaviin bakteereihin. Amoksisilliini-klavulaanihappoyhdistelmä (SynuloxR, SmithKline Beecham, Iso-Britannia) on Suomessa rekisteröity pieneläimille, mutta maailmalla sitä käytetään myös tuotantoeläimille. Syventävien opintojemme tarkoituksena oli tutkia amoksisilliini-klavulaanihapon farmakokinetiikkaa sekä terveellä että endotoksiinimastiittia sairastavalla lypsylehmällä. Samalla tutkittiin myös SynuloxR-valmisteen lihasärsytystä. Lisäksi tutkittiin Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttaman mastiitin paranemista kliinisessä hoitokokeessa. Kirjallisuuskatsauksessa on esitetty tutkimustuloksia aminopenisilliinien ja muiden penisilliinien farmakokinetiikasta lypsylehmillä. Tutkimus suoritettiin cross-over-periaatteella kahtena eri osakokeena Hautjärven koetilalla kuudella lypsylehmällä. Endotoksiini-osakokeessa lehmille injisoitiin neljän tunnin kuluttua endotoksiinin annosta SynuloxR-valmistetta lihaksensisäisesti annoksella 8,75 mg/kg. Maito- ja verinäytteitä otettiin 2, 4, 8, 16 ja 32 minuutin sekä 1, 2, 4, 8, 12 ja 24 tunnin kuluttua injektion jälkeen lääkeaineiden määritystä varten. Maito- ja seeruminäytteistä analysoitiin amoksisilliinipitoisuudet mikrobiologisella menetelmällä. Hoitokokeessa tutkittiin amoksisillini-klavulaanihappo- yhdistelmän tehoa naudan kliinisen mastiitin hoidossa lypsykauden aikana, kun taudinaiheuttajana oli S-laktamaasipositiivinen S. aureus. Farmakokneettisessä kokeessa saatiin amoksisilliinin maksimipitoisuudeksi seerumissa 1,7 mikrog/ml. Maidossa pitoisuudet olivat hyvin alhaisia (0,04-0,23 mikrog/ml). Lehmien väliset erot farmakokinetiikassa olivat suuret. Tilastollisella testauksella ei saatu merkitseviä eroja kontrolli- ja endotoksiinimastiitti-osakokeiden välille. Hoitokokeessa SynuloxR-valmisteilla hoidettujen lehmien bakteriologinen paranemistulos oli huono. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, ettei amoksisilliini-klavulaanihappo- yhdistelmä lihaksensisäiseliä annostelulla sovi naudan utaretulehduksen hoitoon.

Tutkimuksessa selvitettiin enrofloksasiinin farmikokinetiikkaa naudalla eri antotavoilla (s.c., i.m. ja i.v.). Annos kaikilla antotavoilla oli mg/kg. Tutkimusaineistona oli 5 lypsylehmää. Lehmistä kerättiin maito- ja verinäytteitä. Maito- ja verinäytteiden lääkeainepitoisuudet analysoitiin agar-diffuusiomenetelmällä. Tuloksista laskettiin farmakokineettisiä parametreja, joita myös käsiteltiin tilastollisesti. Puoliintumisajaksi i.v. antotavalla saatiin 1,68 h, s.c. antotavalla 5,55 h ja i.m. antotavalla 5,90 h. Ero puoliintumisajoissa on tilastollisesti merkitsevä. I.m. ja s.c. antotavoilla saatu pitkä puoliintumisaika selittyy ns. flip-flop-ilmiöllä. Flip-flop-ilmiö syntyy, kun imeytyminen antokohdasta on niin hidasta, että se rajoittaa eliminaatiota. Tilastollisesti merkittävä o saatiin MRT-arvolle (mean residence time, keskimääräinen viipymisaika) i.v. ja i.m. antotavan ja i.v. ja i.m. antotavan välillä. Huippupitoisuuksissa ei ollut merkittävää eroa eri antotapojen välillä. Keskimääräinen enrofloksasiini-pitoisuus seerumissa annosvälillä 12 h annettuna suonensisäisti annoksella 5 mg/kg oli 0,617. Tämä pitoisuus ylittää useimpien gram-negatiivisten bakteerien MIC-arvon. Enrofloksasiini siirtyy hyvin maitoon. Keskiarvopitoisuudet maidossa 12h kohdalla eri annostelutapojen jälkeen vaihtelivat välillä 0,63 mg/1-1t,51 mg/l. Tavallisimpien gram-negatiivisten mastiittipatogeenien Mic_90-arvo on välillä 0,03 mg/1-0,13 mg/1. Suuren kudosärsyttävyytensä vuoksi enrofloksasiini olisi annosteltava i.v. Enrofloksasiini vaikuttaa farmakokinetiikaltaan sopivalta lääkeaineelta lypsylehmien lääkintään. Sopivia indikaatioita olisivat mm. E. coli- ja Pasteurella-bakteerien sekä mykoplasmojen aiheuttamat infektiot (esim. hengitystietulehdukset).

Tämä syventävien opintojen tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään lehmän kalsiumaineenvaihduntaa ja poikimahalvauksen etiologiaa, taudinkuvaa ja esiintymistä, sekä veren ionisoidun ja kokonaiskalsiumin käyttämistä kalsiumtason mittarina. Tutkimusosassa määritettiin poikimahalvauksen kannalta keskeisimpiä veriparametrejä. Ionisoidun kalsiumin katsotaan olevan luotettavampi kuvaamaan elimistön kalsiumaineenvaihdunnan tilaa kuin totaalikalsiumin. Viitearvot ionisoidulle kalsiumille vaihtelevat jonkin verran eri lähteissä. Tarkoituksena oli luoda viitearvot ionisoidulle kalsiumille Saaren klinikan laboratoriota varten. Lisäksi tutkittiin ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin sekä ionisoidun kalsiumin ja kliinisten oireiden välistä korrelaatiota. Tutkitut plasmanäytteet on kerätty vuosina 2002-2003 Saaren klinikan praktiikkamatkojen yhteydessä. Tutkimuksessa oli mukana 68 lehmää. Aineisto jaettiin kolmeen ryhmään; terveet, sekundaarisesti hypokalsemiset sekä poikimahalvauksesta kärsivät lehmät. Plasmanäytteistä määritettiin kalium-, albumiini- ja magnesiumpitoisuudet sekä ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin määrä. Sairaiden eläinten oireista kerättiin tietoja lomakkeella johon merkittiin sydänfrekvenssi, rektaalilämpö, pötsin toiminta sekä lehmän asento näytteenottohetkellä. Tutkitut veriarvot vastasivat hyvin kirjallisuudessa esitettyjä. Kliinisistä oireista pötsin toiminnan ja ionisoidun kalsiumin pitoisuuden välillä havaittiin tilastollisesti merkitsevä yhteys. Ionisoidun kalsiumin ja kokonaiskalsiumin välillä vallitsi tilastollisesti merkitsevä yhteys kaikissa ryhmissä, mutta korrelaatio oli selvästi heikompi terveillä kuin sairailla lehmillä. Tutkittu aineisto ei ollut riittävä varsinaisten laitekohtaisten viitearvojen määrittämiseksi ionisoidulle kalsiumille. Terveillä lehmillä ionisoidun kalsiumin pitoisuus oli keskimäärin hieman korkeampi kuin kirjallisuudessa esitetyt arvot.

Koagulaasinegatiivisten stafylokokkien merkitys utaretulehdusten ja siten tuotantotappioiden aiheuttajina on lisääntynyt. Niitä on pidetty vähemmän patogeenisina utaretulehdusten aiheuttajina, mutta niiden aiheuttamat utaretulehdukset ovat lisääntyneet Suomessa ja muualla maailmalla. Kliinisistä mastiiteista eristettyjen KNS:ien osuus utaretulehdusten aiheuttajina oli vuosina 2003-2004 Saaren ambulatorisen klinikan alueella16 % ja subkliinisistä mastiiteista koko Suomen alueella lähes 50 %. Erityisen yleisiä KNS-infektiot ovat hiehoilla ja ummessaolevilla lehmillä. Suomessa yleisimmin esiintyvät lajit ovat S. simulans ja S. chromogenes. Lajikohtaisesti niiden ominaisuuksia tunnetaan vielä huonosti. Todennäköisesti eroja taudinaiheuttamiskyvyssä eri lajien välillä on olemassa. Tulevaisuudessa lajien tarkempi tuntemus on tärkeää hoito- ja kontrollistrategioiden luomisessa. Toistaiseksi ongelmana on, ettei tarpeeksi yksinkertaisia ja edullisia tunnistusmenetelmiä rutiinidiagnostiikkaan ole saatavilla. Olemassa olevien pikatestien (esimerkiksi APIStaph) ongelmana on varsin huono luotettavuus. Ne on suunniteltu ihmisten KNS-tulehdusten diagnosoimiseen, eivätkä siten sovellu kaikilta osin nautojen mastiittia aiheuttavien KNS-lajien diagnosoimiseen. Tämän työn kokeellisessa osuudessa viidelle hieholle tartutettiin yhteen neljännekseen noin kuukausi poikimisen jälkeen S. epidermidis ja hiehojen spontaaniparanemista seurattiin, eli mitään hoitoa ei käytetty. Hiehojen vointia seurattiin tiiviisti viikon ajan ja paraneminen kontrolloitiin vielä myöhemmin, päivinä 7 ja 14. Hiehoista otettiin maito- ja verinäytteitä, joista määritettiin maidon kokonaissolumäärä (SCC), NAGaasi ja akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A (SAA) sekä maidossa että seerumissa. Bakteerien määrää maidossa tutkittiin laimennossarjamenetelmällä. Koe onnistui hyvin, eli kaikille hiehoille saatiin tartutettua KNS, mutta yksikään ei sairastunut akuutein, vakavin oirein. Yksi hiehoista jäi kuitenkin tartunnan krooniseksi kantajaksi ja hoidettiin myöhemmin. Selvimmät reaktiot olivat nähtävissä reilun vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Statuksessa havaitut muutokset olivat lievä lämpö ja turvotus utareessa. Maidon korkeimpien solupitoisuuksien keskiarvo oli 3,68 x 106 solua/ml, mutta erot hiehojen välillä olivat suuria. Myös maidon NAGaasi- ja SAA-, sekä seerumin SAA-pitoisuuksissa havaittiin selvä nousu. Maidon SCC ja NAGaasipitoisuudet korreloivat keskenään varsin hyvin. NAGaasipitoisuuksien nousu oli vähäistä; ne olivat korkeimmillaan 21 tunnin kuluttua tartutuksesta, keskiarvo (k.a.) 0,224 mol/min/l ja olivat laskeneet lähtötasolleen seitsemän vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Seerumin SAA-pitoisuudet nousivat nopeammin kuin maidon. Seerumin SAA-huippupitoisuuksien k.a. oli 73,35 mg/l (+46 h) ja maidon 6,92 mg/l (+45-69 h). Hiehojen lypsämiin maitomääriin tartutuksella oli vain vähäinen vaikutus. Bakteriologisesti tulehdus oli eliminoitunut kaikilta muilta paitsi krooniseksi kantajaksi jääneeltä hieholta 45 tunnissa. Työ on osa laajempaa mastiittitutkimusta. Koe toimii verrokkina aiemmin toteutetuille tartutuskokeille ja alkuna jatkossa suunnitelluille KNS-hoitokokeiden sarjalle.

Tämän kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten utareen maitotilan ja verisuonten välinen läpäisevyys muuttuu utaretulehduksen aikana, ja millä mekanismilla tuo muutos välittyy. Proteolyyttisten entsyymien merkitystä pyrittiin selvittämään. Koe tehtiin kahdessa osassa. Ensimmäinen osakoe tehtiin keväällä 1996 ja toinen osakoe loppuvuodesta1996. Molemmissa kokeissa käytettiin kahta ayshire-rotuista lehmää. Kaikki neljä lehmää olivat kliinisesti terveitä. Kunkin lehmän etu-utareneljännekseen ruiskutettiin Escherichia coli -bakteerin endotoksiinia. Saman lehmän vastakkaista utareneljännestä käytettiin kontrollina. Lehmiä seurattiin kliinisin tutkimuksin ja niistä otettiin toistuvia maito- ja verinäytteitä. Ensimmäiset näytteet otettiin ennen tartutusta ja viimeiset kuusi vuorokautta tartutuksen jälkeen. Lehmien yleistila muuttui jo ennen kuin paikallisia kliinisiä oireita havaittiin. Utaremuutoksia havaittiin heti tämän jälkeen. Läpäisevyys oli suurimmillaan neljän tunnin kuluttua tartutuksesta. Proteaasi- ja proteaasi-inhibiittoripitoisuuksissa havaittiin voimakas nousu. Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että läpäisevyyden lisääntyminen vaikuttaa kliinisten oireiden kehittymiseen. Muutoksia säätelevät erilaiset tulehduksen välittäjäaineet sekä mm. proteaasit ja niiden inhibiittorit. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään E.coli -bakteerin aiheuttaman utaretulehduksen syntyä ja taudinkuvaa.

Terveen ja sairaan lypsylehmän käyttäytyminen poikkeaa toisistaan. Sairauden aiheuttamat muutokset käyttäytymisessä ovat hyvin organisoidun sopeuttavan vasteen seurauksia, joilla tähdätään elimistön taistelukyvyn parantamiseen. Lievän utaretulehduksen vaikutuksia lypsylehmän normaaliin lepo- ja syömiskäyttäytymiseen selvittävälle tutkimukselle on tarvetta, koska vastaavanlaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin, millaista on terveen lehmän käyttäytyminen, ja mitkä käyttäytymistarpeet ovat sille itselleen tärkeimpiä. Lisäksi tutkittiin, mitä sairauskäyttäytyminen on, mikä on sen merkitys ja mitä tekijöitä sairauskäyttäytymisen taustalta löytyy. Katsauksessa tutustuttiin myös tarkemmin lehmän lepomukavuuteen vaikuttaviin tekijöihin, sillä miellyttävä makuualusta on erityisen tärkeä sairaalle lehmälle, jonka levontarve on kasvanut. Utaretulehduksen aiheuttamia muutoksia elimistössä ja käyttäytymisessä selvitettiin yleisellä tasolla. Nykytiedon mukaisia käsityksiä sairaskäyttäytymisen taustoista ja merkityksestä on syytä koota yhteen, sillä käytännön tasolla on välttämätöntä ymmärtää, kuinka sairauskäyttäytymisen estyminen vaikuttaa yksilön paranemisennusteeseen. Kokeellisessa osassa tutkittiin, aiheuttaako lievä utaretulehdus koelehmille sairaskäyttäytymistä (vähentynyttä syömistä, juomista ja märehtimistä sekä lisääntynyttä makaamista). Lisäksi tarkasteltiin, vähentääkö mahdolliset tulehdusmuutokset utareessa tartutetun utareneljänneksen puoleisella kyljellä makaamista sekä piteneekö kinnerten välinen etäisyys (hock-to-hock –indeksi) tulehduksen eri vaiheissa. Neljälle lehmälle tartutettiin utaretulehdus koagulaasinegatiivisiin stafylokokkeihin kuuluvilla S. simulans – tai S. epidermidis –kannoilla (kummallakin 2 lehmää). Tartutus tehtiin kaksoissokkomenetelmällä. Yksi neljännes toimi jokaisella eläimellä sen omana terveenä kontrollina. Eläinten käyttäytymistä videoitiin 24 tunnin ajan vuorokaudessa ennen tartutusta, tartutuspäivänä sekä 1, 3 ja 5 vuorokautta tartutuksen jälkeen. Tilastot tehtiin SPSS 15.0 -ohjelmalla ja tilastollisen merkitsevyyden rajaksi asetettiin p < 0,05. Utaretulehduksen tartutuksen jälkeisenä tarkkailuaikana lehmien märehtiminen väheni (p < 0,05), märehtimisjaksot lyhenivät (p < 0,05) ja niiden lukumäärä kasvoi (p < 0,02). Lehmien seisominen lisääntyi (p < 0,05) ja makaaminen väheni (p < 0,05) (myös makaaminen sairaan utareneljänneksen puoleisella kyljellä (p < 0,03)). Lehmät viettivät vähemmän aikaa ruokintapöydässä (p < 0,004), ja käynnit ruokintapöydässä lyhenivät (p < 0,05) ja lisääntyivät (p < 0,04). Toisin kuin kokeen alussa oletettiin, utaretulehdus ei vaikuttanut lehmien syömis- ja juomiskäyttäytymiseen eikä kinnerten väliseen etäisyyteen. Lievä utaretulehdus aiheuttaa muutoksia lypsylehmän käyttäytymiseen. Sairaalle eläimelle tärkeä lepoaika lyhenee, joten myös lievien utaretulehdusten tehokas havaitseminen on eläimen hyvinvoinnin ja paranemisen kannalta tärkeää. Kinnerten välistä etäisyyttä ei kuitenkaan tämän tutkimuksen perusteella voida käyttää apuvälineenä lievien utaretulehdusten havaitsemiseen.

Lypsylehmien pito kylmäpihatossa on 1990-luvulta lähtien kiinnostanut maidontuottajia lähinnä halvempien rakennuskustannusten vuoksi. Samalla on kuitenkin herännyt huoli lypsylehmien pärjäämisestä ja hyvinvoinnista kylmissä tuotantotiloissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli eri verianalyyttejä seuraamalla selvittää miten Etelä-Suomen talviolosuhteet vaikuttavat kylmäpihatossa elävien lypsylehmien fysiologiaan ja hyvinvointiin. Tutkimus suoritettiin Suitian tuotantoympäristötutkimus navetassa 15.10.1997-31.3.1998. Tutkimuksessa mukana olleilta 12 holstein-friisiläislehmältä otettiin verinäytteet 3-5 viikon välein ja näytteistä määritettiin kokonaisproteiinien, albumiinin, urean, vapaiden rasvahappojen (FFA), β-hydroksibutyraatin (β-HB), kortisolin ja glukoosin pitoisuudet sekä aspartaattiaminotransferaasin (ASAT), kreatiinikinaasin (CK) ja gammaglutamyylitransferaasin (GGT) aktiivisuudet ja valkosolujen kokonaismäärä sekä erittely. Tutkimustalvi oli melko leuto eikä talven aikana ollut pitkiä pakkasjaksoja. Kylmin kuukausi oli maaliskuu, jonka aikana keskilämpötila pihatossa oli -2,2 °C. Kylmimmillään pakkanen käväisi pihatossa – 17 °C:ssa. Veriparametreissa havaittiin tilastollisesti merkitsevää vaihtelua koko talvea tarkasteltaessa kokonaisproteiinien, FFA:n, urean, glukoosin ja kortisolin pitoisuuksissa sekä ASAT-aktiivisuuksissa. Muutokset eivät vaikuttaneet olevan kylmästressin aiheuttamia. Kokonaisproteiinipitoisuus oli koko talven koholla ja muutokset urean ja FFA:n pitoisuuksissa olivat laskevia. Nämä muutokset eivät viittaa kataboliseen tilaan eläinten elimistössä. Kortisolipitoisuuden nousuja ei edeltänyt kylmempi ajanjakso, joka olisi voinut nousuun vaikuttaa. Glukoosipitoisuuksien muutoksilla ei ollut yhteyttä kortisolipitoisuuksien vaihteluun. Muissa verianalyyteissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää vaihtelua. Tutkimustalvi oli melko leuto ja pakkasjaksot lyhyitä. Tutkimuksessa oli sekoittavina tekijöinä lehmien samanaikainen osallistuminen parrenvalintakokeeseen ja ruokintakokeeseen, jossa karkearehuruokinta vaihteli neljän viikon jaksoissa. Tämän tutkimuksen tulokset eivät anna aihetta olettaa tutkimustalvena vallinneilla Etelä-Suomen talviolosuhteilla olleen haitallisia vaikutuksia lehmien fysiologiaan tai hyvinvointiin.

Poikimahalvaus on lypsylehmillä poikimisen jälkeen esiintyvä aineenvaihduntasairaus. Poikimahalvaus on myös taloudellisesti merkittävä sairaus, joka laskee lehmän tuotosta kyseisellä tuotantokaudella. Lisäksi nämä lehmät sairastuvat terveitä lehmiä useammin myös muihin sairauksiin, kuten utaretulehdukseen, ketoosiin ja juoksutusmahasairauksiin. Ruokinnan avulla voidaan ennaltaehkäistä poikimahalvausta karjatasolla. Rehun koostumuksella, erityisesti kalium-, kalsium- ja magnesiumpitoisuudella on merkitystä poikimahalvauksen ennaltaehkäisyssä. Ummessaoloaikainen magnesiumin puute ja kalsiumylimäärä rehussa lisäävät sairastumisriskiä. Hypomagnesemiasta kärsivän lehmän kyky irrottaa kalsiumia luustosta on huonompi kuin lehmällä, jonka magnesiumtase on normaali. Magnesiumin puute häiritsee myös parathormonin, D3-vitamiinin ja kilpirauhasen toimintaa. Runsas kalsiumin saanti rehusta hidastaa kalsiumin resorptiota luustosta, ja tätä mekanismia tarvitaan poikimisen jälkeen, kun kalsiumintarve kasvaa. Rehun koostumuksella, erityisesti kaliumpitoisuudella, on vaikutusta magnesiumin imeytymiseen ja hyväksikäytettävyyteen. Kaliumpitoisuuden noustessa magnesiumin imeytyminen pötsistä laskee. Suomalaisella, runsaasti säilörehua sisältävällä rehustuksella on vaikea toteuttaa matalakaliumista ja -kalsiumista ruokintaa. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa keskityttiin magnesiumin osuuteen kivennäisaineenvaihdunnassa. Käytännön kokeessa tutkittiin magnesiumlisän ja kationi-anionitasapainon vaikutusta ummessaolevan lehmän kivennäisaineenvaihduntaan kolmessa ruokintaryhmässä. Koerehun vaikutuksia kivennäisaineenvaihduntaan seurattiin verinäytteiden avulla. Kokeessa esiintyi odotettua vähemmän poikimahalvauksia, rehun korkeasta kaliumpitoisuudesta huolimatta. Tämä saattaa selittyä nuorilla lehmillä ja hieman keskiarvoa alhaisemmilla kuntoluokilla. Plasman magnesiumpitoisuuksissa ei havaittu merkitseviä muutoksia. Kaliumlisäryhmässä viidellä lehmällä sekä kontrolliryhmässä yhdellä lehmällä havaittiin subkliininen hypomagnesemia viikko poikimisen jälkeen. Veren magnesiumtason lasku saattaa selittyä koerehun korkeilla kalium- ja magnesiumpitoisuuksilla sekä rehun vaihdoksella poikimisen jälkeen. Lehmät eivät ehkä ehtineet viikossa sopeutua kivennäisten saannin muutokseen.

Stafylokokit ovat yleisiä utaretulehduksen aiheuttajamikrobeja. Utaretulehduksissa stafylokokit jaetaan kahteen ryhmään koagulaasitestin perusteella. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus aiheuttaa akuuttia tai kroonista utaretulehdusta. Kroonisessa muodossa merkittävintä on ajoittainen voimakas maidon soluluvun kohoaminen ja utarekudoksen toiminnan väheneminen sidekudoksen muodostumisen myötä. Akuutissa S. aureus-utaretulehduksessa maito muuttuu silmämääräisesti ja utarekudos turpoaa, pahimmillaan utarekudos kuolioituu. KNS-bakteerien aiheuttama utaretulehdus on useimmiten piilevä ja ainoa oire voi olla lievästi tai kohtalaisesti kohonnut soluluku. Mikrobeilla on kyky muodostaa resistenssiä käytettyjä antimikrobisia aineita kohtaan. Antimikrobisten aineiden käyttäminen luo valintapaineen, jonka seurauksena herkät mikrobit kuolevat tai niiden kasvaminen estyy. Mikrobit voivat hankkia resistenssin neljällä eri hankkimismekanismilla: spontaanilla mutaatiolla, transduktiolla, transformaatiolla tai konjugaatiolla. Lisäksi mikrobeilla voi olla luontainen resistenssi antimikrobisia aineita kohtaan. Penisilliinit kuuluvat β-laktaamiantibioottien ryhmään ja niiden teho perustuu β-laktaamirenkaaseen. Penisilliinit tehoavat jakautumis- ja kasvamisvaiheessa oleviin mikrobeihin, jolloin ne estävät mikrobin soluseinäsynteesissä tarvittavien PBP (penisilliiniä sitova proteiini)-entsyymien toimintaa. Resistenssi β-laktaamiantibiooteille perustuu pääasiassa mikrobien tuottaman β-laktamaasin läsnäoloon. β-laktamaasi hajottaa penisilliinien β-laktaamirenkaan, jolloin niiden toiminta estyy. Stafylokokeilla penisilliiniresistenssiys perustuu yleensä blaZ-geeniin, joka ohjaa β-laktamaasin tuottamista mikrobeissa. Lisäksi stafylokokeilla resistenssiä, joka kohdistuu kaikkia β-laktaamiryhmän antibiootteja kohtaan eli metisilliiniresistenssiä. Metisilliiniresistenssiä koodaavat mecA- tai mecC-geenit. Bentsyylipenisilliini on Suomessa suositeltu ensisijainen antimikrobilääke stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen. Penisilliiniresistenttien stafylokokkien aiheuttamaan utaretulehdukseen ei ensisijaisesti suositella mikrobilääkehoitoa huonon paranemisennusteen vuoksi. Mikrobilääkehoitona voidaan herkkyysmäärityksen perusteella käyttää paikallisvalmisteena kloksasilliinia tai linkosamidia. KNS-bakteerien aiheuttamaan utaretulehduksen suositellaan käytettäväksi utareensisäistä paikallishoitovalmistetta. Penisilliinille herkän S. aureuksen aiheuttamaan utaretulehdukseen suositellaan käytettäväksi sekä utareensisäistä paikallishoitovalmistetta että parenteraalisesti annosteltavaa valmistetta. KNS-bakteerit vastaavat utaretulehdukseen käytettyyn mikrobilääkehoitoon yleensä hyvin, mutta S. aureus huonommin. Tärkein hoitotulosta heikentävä tekijä on mikrobin penisilliiniresistenssi. KNS-bakteereita esiintyy sekä eläimen iholla että ympäristössä. Niitä pidetään merkittävänä resistenssitekijöiden reservuaarina eläimen iholla esiintyvälle S. aureukselle. Merkitystä lisää se, että osa KNS-bakteerilajeista sekä S. aureus esiintyvät myös ihmisissä. Tämä muodostaa varteenotettavan riskin resistenssin säilymiselle ja siirtymiselle ihmisestä eläimiin. Lisäksi on huomioitavaa, että laajempikirjoisten antibioottien, kuten kefalosporiinien, käyttäminen eläimillä antimikrobihoidossa lisää riskiä ESBL (laajakirjoiset penisillinaasientsyymit)-geenien yleistymiselle. Tässä tutkimuksessa selvitettiin penisilliiniresistenssin esiintymisen muuttumista stafylokokkien aiheuttamissa utaretulehduksissa Helsingin Yliopiston Tuotantoeläinsairaalan alueella. Aineistona käytettiin maitonäytetuloksia. Tuloksia vertailtiin muihin penisilliiniresistenssin esiintymistä tarkasteleviin tutkimuksiin. Penisilliiniresistenssin todettiin vähentyneen S. aureuksen aiheuttamissa utaretulehduksissa. KNS-bakteerien aiheuttamissa utaretulehduksissa penisilliiniresistenssin esiintymisen todettiin lisääntyneen.

Vuonna 2002 Suomessa oli 25 716 nautakarjaa ja yhteensä noin 414 200 yli 24 kuukautta vanhaa nautaa. Lypsylehmien osuus oli noin 85 % kaikista naudoista. Yhdenkin eläimen menetys on kilpailun kiristymisen myötä karjanomistajalle huomattava taloudellinen tappio. Yleisimpien kuolinsyiden selvittäminen on tärkeää, jotta taloudellisten menetysten karsimisen lisäksi voidaan edistää nautojen hyvinvointia ja suunnata resursseja sekä tutkimuksen että karjanomistajien valistuksen osalta merkittävimpien sairauksien ennaltaehkäisemiseen. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yleisimpiä nautojen kuolinsyitä Suomessa. Aineistona käytettiin EELAan vuoden 2002 aikana BSE:n varalta tutkittaviksi lähetettyjen itsestään kuolleiden nautojen raatokeräilylähetteitä sekä kunnaneläinlääkärien ja teurastamoiden tarkastuseläinlääkäreiden BSE-tutkimuslähetteitä. Aineisto koostui yhteensä 4400 itsestään kuolleen naudan tiedoista, joista 310 tapauksessa eläinlääkäri oli täyttänyt lähetteen. Aineisto luokiteltiin kahdeksaan eri sairauskategoriaan. Koko aineistosta kuoli eniten nautoja reproduktiosairauksiin (23 %), aineenvaihduntasairauksien (15 %) ja ruuansulatuskanavasairauksien (15 %) muodostaessa seuraavaksi merkittävimmät sairauskategoriat. Tapaturmaisia kuolemia oli rapotoitu 470 kappaletta eli 11 %. Yksittäisistä diagnooseista poikimiseen liittyvät komplikaatiot aiheuttivat eniten nautojen kuolemia (16 % koko aineistosta) ja aineenvaihdunnalliset halvaukset toiseksi eniten (14 %). Eläinlääkäreiden diagnosoimista kuolinsyistä mastiitti oli yleisin (14 % eläinlääkäreiden diagnooseista) ja vastaavasti omistajien ilmoittamista kuolinsyistä poikimiseen liittyvät komplikaatiot yleisin syy eläimen menehtymiselle (17 %). Kuolemaan johtanut syy ei ollut tiedossa 23 %:ssa tapauksista. Itsestään kuolleiden nautojen lukumäärä oli korkeimmillaan heinäkuussa ja alimmillaan marraskuussa. Luokiteltuna kahdeksaan eri sairauskategoriaan omistajien ja eläinlääkäreiden ilmoittamien kuolinsyiden välillä ei ollut kahden näytteen t-testillä testattaessa tilastollisesti merkitsevää eroa (p>0,5). Synnytykseen liittyvien komplikaatioiden suuri määrä erityisesti omistajien ilmoittamana saa miettimään, että kutsutaanko eläinlääkäri riittävän usein paikalle vai yritetäänkö eläintä mahdollisesti poi’ittaa liian kauan kotikonstein tai kenties eettisesti arveluttavin menetelmin. Jalostussonnivalinnoissa tulisi enemmän kiinnittää huomiota syntyvän vasikan kokoon ja poikimavaikeusindeksiin. Lisäksi hiehojen riittävän siemennysiän ja –koon painottamisella sekä karjanomistajien perusobstetriikan taitojen parantamisella voitaisiin saada synntyskomplikaatioihin kuolleiden nautojen lukumäärää laskemaan. Tapaturmaisten kuolemien suurempi osuus verrattuna muualla maailmassa tehtyihin kuolinsyytutkimuksiin puhuu niin ikään olosuhteiden parantamisen tarpeen puolesta.