Browsing by Subject "leikkaushoito"

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista. Leikkaushaavainfektio huonontaa potilaan paranemisennustetta, pitkittää sairaalassaoloaikaa ja lisää merkittävästi hoidon kustannuksia. Yliopistollisen eläinsairaalan hevossairaalassa vuosina 2006-2007 tehtyyn leikkaushaavainfektioiden seurantatutkimukseen kuului 123 leikkausta. Näissä leikkauksissa syntyneistä leikkaushaavoista infektoitui 23. Tutkimuksessa selvitettiin leikkaushaavainfektioiden esiintyvyyttä, infektioiden aiheuttajapatogeeneja sekä niiden herkkyyttä käytetyille mikrobilääkkeille. Lisäksi seurattiin mikrobilääkkeiden käyttöä eri puhtausluokan leikkauksissa. Tutkimukseen sisällytetyt leikkaukset jaettiin puhtaisiin ortopedisiin leikkauksiin (27 kpl), puhtaisiin vatsaonteloleikkauksiin (6 kpl), hengitystie-, iho ja silmäleikkauksiin (31 kpl), ähkyleikkauksiin (38 kpl) ja kastraatioihin (20 kpl). Tutkimuksen seuranta-aikana kerättiin näytteitä infektoituneista leikkaushaavoista bakteriologista viljelyä sekä mikrobilääkkeiden herkkyysmääritystä varten. Tulokseksi leikkausryhmittäin saatiin, että leikkaushaavoja infektoitui puhtaissa ortopedisissa leikkauksissa 7,4% (2/27), puhtaissa vatsaonteloleikkauksissa 0% (0/6), hengitystie-, iho- ja silmäleikkauksissa 35,5% (11/31), kastraatioissa 0% (0/20) ähkyleikkauksissa 29,6% (8/27). Ähkyleikkauksien leikkaushaavainfektioprosenttia laskiessa on laskettu mukaan vain ne potilaat, jotka selvisivät hengissä yli 24 tuntia leikkauksen jälkeen. Puhtaiden ortopedisten leikkausten osalta infektioprosentti oli muihin tutkimuksiin verrattuna korkeahko. Ähkyleikkausten osalta merkittävin löydös oli suoliresektion jälkeinen suuri infektoitumisosuus (50%) ja alhainen kotiutumisprosentti (25%). Kastraatioissa yksikään leikkaushaava ei infektoitunut, mikä korostaa suljetun kirurgisen tekniikan paremmuutta avoimeen leikkaustekniikkaan verrattuna. Leikkaushaavainfektioiden aiheuttajia oli useita. Huolestuttavimmat löydökset liittyivät metisilliini-resistenttiin Staphylococcus aureukseen (MRSA), sekä laajakirjoista β-laktamaasia tuottaviin mikrobikantoihin. Nämä löydökset kertovat, että osa infektion aiheuttajista on hyvin vastustuskykyisiä eri antimikrobisille lääkeaineille. Helsingin yliopiston eläinsairaalan hevossairaalassa toteutetussa tutkimuksessa saatiin arvokasta tietoa käytännön eläinlääkintää varten. Tutkimuksessa saatuihin tuloksiin kuului myös, että suurin osa leikkaushaavainfektioiden aiheuttajista on kuitenkin edelleen herkkiä yleisesti käytössä oleville mikrobilääkkeille.

Isoloitu silmäkuopan murtuma on yksi yleisimmistä kasvojen alueen murtumista. Se on tyypillisesti seurausta silmään ja sitä ympäröivälle alueelle kohdistuneesta tylpästä iskusta. Murtuma voidaan hoitaa leikkauksella tai ilman leikkausta. Leikkauksesta saatavan hyödyn on arvioitu olevan suurin, mikäli se suoritetaan kahden viikon kuluessa vammasta. Tästä huolimatta suuri osa leikkaushoitoon valituista potilaista leikataan yli kaksi viikkoa vammasta. Retrospektiivisen asiakirjatutkimuksen tavoitteena oli havainnoida Helsingin yliopistollisen keskussairaalan Korvaklinikalla hoidettujen isoloitujen silmäkuopan murtumien hoitoketjussa olevia viiveitä ja selvittää, miten vammaan liittyvä alkoholinkäyttö, samanaikainen silmävamma, vammamekanismi ja Korvaklinikalle lähettävä yksikkö vaikuttavat hoitoviiveisiin. Lisäksi halusimme selvittää, miksi osa potilaista leikataan yli kaksi viikkoa vammasta. Havaitsimme, että 30,2 prosenttia leikatuista potilaista leikattiin yli kaksi viikkoa vammasta. Vammaan liittyvä alkoholinkäyttö vaikutti yllättäen hieman nopeuttavan hoitopolulla etenemistä, ja samanaikainen silmävamma vaikutti hieman nopeuttavan hoitoon hakeutumista ja murtuman diagnosointia. Vammamekanismilla ei näyttänyt olevan vaikutusta hoitoviiveeseen vammasta ensimmäiseen käyntiin Korvaklinikalla. Lähete Silmäklinikalta vaikutti hieman hidastavan viivettä vammasta ensimmäiseen käyntiin Korvaklinikalla verrattuna lähetteeseen päivystyspoliklinikalta. Minkään tutkitun muuttujan ei katsottu vaarantavan tavoitetta suorittaa leikkaushoito kahden viikon kuluessa vammasta. Tavallisin syy viivästyneelle leikkaushoidolle oli leikkauksen suunnitteleminen Korvaklinikalla yli kaksi viikkoa vammasta. Tutkimuksen perusteella Korvaklinikan sisäiset tekijät ovat merkittävin interventiokohde, mikäli murtuman hoidossa halutaan vähentää yli kaksi viikkoa vamman jälkeen leikattujen potilaiden osuutta.

Maksashuntti on oikovirtaussuoni, joka ohittaa maksakudoksen joko ekstrahepaattisesti eli maksan ulkopuolella tai intrahepaattisesti eli maksakudoksessa. Ruoansulatuskanavasta maksaan virtaava veri ohittaa maksakudoksen shunttisuonta pitkin, jolloin elimistöön kertyy haitallisia aineenvaihduntatuotteita. Maksahunttipotilaiden tyypillisiä oireita ovat lisääntynyt juominen ja virtsaaminen, oksentelu, ripulointi, käytösmuutokset sekä kohtaukset. Työssä keskitytään ekstrahepaattisiin shuntteihin. Maksashunttipotilaiden tukihoitoon käytetään laktuloosia ja proteiinirajoitteista ruokavalioita sekä tarvittaessa mikrobilääkettä. Maksashunttipotilaiden ensisijainen hoito on oikovirtaussuonen sulkeminen kirurgisesti. Ennen leikkaushoitoa potilaan tilan on oltava riittävän vakaa. Shunttisuonen kirurginen sulkeminen voidaan toteuttaa usealla eri tekniikalla. Sulkutavasta riippuen shunttisuoni pyritään sulkemaan joko täydellisesti tai osittain. Tutkimusten mukaan shunttisuonen kirurgisen sulkemisen jälkeen potilaan ennuste on parempi kuin pelkällä tuki- ja lääkehoidolla. Maksashunttipotilaiden toipumisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä on tehty useita tutkimuksia. Suurimmassa osassa tutkimuksissa koiran toipumista on kuitenkin arvioitu lähinnä haastattelemalla omistajia koiriensa voinnista. Tämän lisensiaatin tutkielman tavoitteena oli kerätä yhteen kirjallisuudesta löytyviä tietoa ekstrahepaattisten maksashunttipotilaiden oireista, diagnosoinnista, hoidosta sekä toipumisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Tutkimusosiossa kerättiin tietoa Yliopistollisen eläinsairaalan potilastietojärjestelmästä vuosina 2006–2013 leikatuista potilaista, joilta oli korjattu ekstrahepaattinen maksashuntti. Hypoteesina oli, että potilaat ovat pääosin toipuneet leikkauksesta hyvin. Tutkimukseen osallistui 59 koiraa. Potilasmateriaalissa olivat yliedustettuina pienikokoiset rodut, joista yleisimmät rodut olivat kääpiösnautseri (13,6 %), valkoinen länsiylmäänterrieri (8,5 %), bichon frise (6,8 %) ja kääpiöpinseri (6,8 %). Potilaiden keskimääräinen ikä leikkaushetkellä oli 16,7 kuukautta. Uroksia oli 59,3 % ja naaraita 39,0 %, lisäksi mukana oli yksi steriloitu naaras (1,7 %). Lähetepotilaita oli 66,1 %. Tyypillisiä oireita potilailla olivat lisääntynyt juominen ja virtsaaminen, oksentelu, väsymys ja eriasteiset käytösmuutokset. Kahden viikon sisällä leikkauksesta kuoli tai jouduttiin lopettamaan potilaista 8,7 %. Kolmen kuukauden seuranta-ajan jälkeen kuolleisuus oli 10,5 %. Omistajien kertoman mukaan 64,9 % potilaista toipui leikkauksen jälkeen oireettomaksi tai lähes oireettomiksi. Seerumin sappihappopitoisuudet olivat kuitenkin koholla kolmen kuukauden seuranta-ajan jälkeen 59,5 %:lla potilaista. Tulokset noudattelevat pääosin aiempia tutkimuksia ja kirjallisuustietoja. Jatkotutkimuksina potilasmateriaalista olisi tehtävä tilastollinen analyysi, jossa selvitettäisiin eri tekijöiden vaikutusta elinajanodotteeseen. Iho-oireita kuten kutinaa ja karvanlähtöä raportoitiin 18,6 % potilaista. Iho-oireita ei ole kuvattu kirjallisuudessa liittyväksi maksashuntteihin, mutta tätä asiaa olisi varmasti hyödyllistä selvittää. Potilaista 89,8 % sai ennen leikkausta suun kautta mikrobilääkettä. Kaikki maksashunttipotilaat eivät tarvitse mikrobilääkehoitoa, joten mikrobilääkeresistenssitilanteen takia olisi hyvä harkita tarkkaan mikrobilääkkeen käyttötarve potilaskohtaisesti.

Työikäisessä väestössä nilkkamurtuma on tavallisin leikkaushoitoa vaativa murtumatyyppi. Leikkaushoidon jälkeisessä potilasseurannassa on alueellisia eroja ja näiden vaikutuksesta potilaan ennusteeseen on vähän näyttöä. Tässä tutkimuksessa selvitimme yli tuhannen (n=1115) Töölön sairaalassa leikatun nilkkamurtumapotilaan kahden viikon kontrollissa tehdyt hoitolinjan muutokset. Sovitusti kontrolliin tulleista 93% (n=788) ei tehty muutosta hoitosuunnitelmaan. Pelkkä antibiootti aloitettiin 6% (n=47) ja 0,7% (n=6) tehtiin uusintaleikkaus syvän infektion takia. Yhdellä potilaalla (0,1%) oli isoloitu murtuman asennon pettäminen ja kahdella (0,2%) todettiin laskimotukos. Ongelmien takia omatoimisesti hoitoon hakeutuneita oli yhteensä 37, joista 84% tehtiin hoitosuunnitelmaan muutos. Potilaista 62% (n=23) aloitettiin pelkkä antibiootti ja 22% (n=8) tehtiin uusintaleikkaus. Uusintaleikkauksen syynä oli kahdella potilaalla murtuman asennon pettäminen ja kuudella potilaalla syvä infektio. Tutkimuksen perusteella rutiininomaisista kahden viikon röntgenkuvista ja lääkärin kontrollikäynnistä voidaan luopua, koska ne johtavat harvoin kliiniseen hoitolinjan muutokseen. Lisäksi potilaat tunnistavat vakavat oireet ja osaavat hakeutua sairaalaan. Kontrolleista luovuttaessa on kiinnitettävä huomiota kipsin vaihtavan hoitohenkilökunnan ja potilaan ohjeistukseen.

Purpose The human capability to detect the degree of zygomatico-orbital (ZMO) fracture dislocation in surgical treatment is unknown. The aim of the study was to examine the association between ZMO fracture dislocation and injury etiology and treatment. Methods The investigators implemented a retrospective cross-sectional study and enrolled a sample composed of patients with an isolated unilateral ZMO fracture and analyzed fracture dislocation from CT (computed tomography) images with an automatic algorithm. The primary predictor variable was mean surface point-to-point dislocation (the mean distance of dislocation for all surface points in isolated ZMO fracture segments between the original position and after virtual repositioning). The primary outcome was the treatment choice (operative versus nonoperative). Other studied variables were gender, age group, injury mechanism, clinical asymmetry, and human-evaluated dislocation in CT images. Descriptive and bivariate statistics were computed, and the threshold for statistical significance was set at P < .05. Results The sample consisted of 115 subjects with a mean age of 66.3 years, 66.1% of whom were male, and the most common cause of injury was falling on the ground (49.6%). Operative treatment was required for 58 (50.4%) subjects. There was a significant association between mean dislocation and operative treatment. The mean dislocation of operatively vs. nonoperatively treated fractures was 2.39 mm vs. 1.05 mm (P < .001). Mean fracture dislocation was greatest in injuries caused by assault (2.41 mm) and smallest in MVAs (1.08 mm) and ground-level falls (1.25 mm). The threshold of human eye detection for ZMO fracture dislocation was 1.97 mm. Conclusion The results of the present study demonstrate that the threshold for operative treatment of ZMO fracture dislocation is over 2 mm, which the human eye is able to detect. True dislocation is greater in younger than elderly patients and in injuries caused by assault compared to falling.