Browsing by Subject "lestadiolaisuus"

”Ihmisen kohtalon iankaikkisuudessa ratkaisee se, mikä henki hänessä on”, kirjoitti vaikutusvaltainen ja myös pelätty maallikkosaarnaaja Heikki Saari Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) pää-ääneenkannattajassa, Päivämies-lehdessä, vuonna 21.2.1979. SRK-vanhoillinen herätysliike oli tuolloin syvässä kriisissä. Liikkeen sisäinen kuohunta hoitokokouksineen herätti huomiota myös ulkopuolisissa. Kriisissä näytteli keskeistä roolia henkiä ja henkivaltoja koskeva opetus, niin kutsuttu henkioppi. Myöhemmin SRK on sanoutunut irti henkiopista ja todennut sen harhaopiksi. On kuitenkin merkkejä, että se elää yhä liikkeen ruohonjuuritasolla. Tutkielmassani analysoin SRK-vanhoillisuuden henkiä koskevaa opetusta vuosina 1976-1979. Lähdeaineistonani ovat Päivämies-lehden kirjoitukset mainituilta vuosilta. Pyrin saamaan selville, mitä henkioppi pitää sisällään käsitteellisellä tasolla, millaisista opillisista ja historiallisista lähtökohdista se nousi ja miten se kytkeytyy SRK-vanhoillisen maallikkodogmatiikan kokonaisuuteen. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi herätysliike ajautui 1970-luvulla niin syvään ja traumatisoivaan kriisiin. Päivämies-lehden kirjoitukset ovat tyyliltään käsitteellisesti epätarkkaa tunne- ja kokemuskieltä. Niiden analysoiminen vaatii poikkeuksellisen runsasta taustoitusta. Tästä syystä teen johdannon jälkeen katsauksen SRK-vanhoillisuuden tapahtumahistoriaan 1960- ja 1970-luvuilla. Se muodostaa kulttuurisen kontekstin, johon herätysliike reagoi henkiopin avulla. Tämän jälkeen selvitän SRKvanhoillisen maallikkodogmatiikan perusteita. Ne muodostavat henkiopin opillisen kontekstin. Sen jälkeen analysoin itse Päivämiehen henkiä ja henkivaltoja koskevaa opetusta. Lopuksi teen yhteenvedon ja johtopäätökset. Tutkimukseni osoittaa, että henkioppi kytkeytyy saumattomasti SRK-vanhoilliseen soteriologiaan, erityisesti seurakunta- ja vanhurskauttamisoppeihin. Liikkeen teologian ydin on ajatus uskovasta eräänlaisena persoonasakramenttina, joiden kautta Jumala tekee maailmassa vanhurskauttavaa työtään. Uskovat ihmiset, joissa Pyhä Henki asuu, ovat liikkeen opetuksessa myös seurakunnan, ”Jumalan valtakunnan”, tärkein konstitutiivinen elementti. SRK-vanhoillisen seurakunnan auktoriteetti pohjautuu katkeamattomaan ”uskovien jatkumoon” (successio fidelium), jonka kautta Pyhä Henki ja pelastava armo välittyvät Kristuksesta nykypäivään. SRK-vanhoillinen ”Jumalan valtakunta” rakentuu ensisijaisesti sisäisten, subjektiivisten tekijöiden eikä ulkoisten tekijöiden, kuten opin, armonvälineiden ja erityisen viran, varaan. Tätä taustaa vasten henkioppi on ymmärrettävä: ”saastaiset henget” uhkaavat katkaista läpi historian kulkevan uskovien jatkumon. Samalla ne vaarantavat myös ”Jumalan valtakunnan” ykseyden, koska oikea henki, Pyhä Henki, vetää uskovat yhteen ja synnyttää seurakuntaa koossa pitävän ”yksimielisyyden” ja ”yhteisen rakkauden”. Ylivoimaisesti tärkein ”väärän hengen” tuntomerkki Päivämiehen kirjoituksissa onkin yksilön tottelemattomuus ja kriittinen mieli ”Jumalan valtakuntaa” kohtaan. Henkiopin tiiviistä kytköksestä SRK-vanhoilliseen ekklesiologiaan kertoo myös se, että yksilö voi Päivämiehen mukaan vapautua ”väärästä hengestä” vain tekemällä asiasta julkiripin ”seurakunnan” eli paikallisen rauhanyhdistysyhteisön edessä. SRK-vanhoillisen eksklusivismin ohella henkioppi kantaa mukanaan useita pietistisherrnhutilaiselle teologialle rakkaita teemoja. Eräs selvästi näkyvä on pyrkimys ratkaista hengelliset asiat mieluummin subjektiivisen, Pyhän Hengen inspiroimaksi ymmärretyn intuition kuin vaaralliseksi ”järkeilyksi” mielletyn rationaalisen argumentaation keinoin. Syy sille, miksi henkioppi nousi esille erityisesti 1970-luvun loppupuolella, on suomalaisen yhteiskunnan 1960- ja 1970-lukujen kulttuurimurros, jonka säikäyttämänä herätysliike arvioi elävänsä pahaa ja vaarallista lopun aikaa.

Tutkimuskohteenani on pastori Kullervo Hulkon (1914–1965) rooli vanhoillislestadiolaisuuden hajaannuksessa 1957-1961. Tavoitteena on kartottaa Huolkon toimintaa kirjoitusten ja pöytäkirjojen avulla. Lisäksi pyrin löytämään syyt Kullervo Hulkon toiminnalle ja sijoittaa hänet suhteessa hajaannuksessa vaikuttaneisiin ryhmiin, sekä arvioimaan hänen vaikutustaan hajaannusprosessissa. Keskeisinä aineistoina käytän Kullervo Hulkon henkilökohtaisen arkiston materiaalia hajaannuksen ajalta. Käytössäni on myös puhujainkokousten pöytäkirjat 27.-28.4.1960 ja 29.12.1960. Muut pöytäkirjat tutkimusajalta olen saanut muistiinpanomuodossa Ari-Pekka Palolalta. Muistiinpanojen tarkkuus vaihtelee ja jokaista pöytäkirjaa on arvioitava erikseen luotettavuuden kannalta. Kuitenkin muistiinpanoista saan hyvän yleiskuvan tapahtumista. Luin järjestelmällisesti läpi myös vanhoillislestadiolaisuuden vaikuttavimmat lehdet Päivämiehet ja Siionin Lähetyslehdet tutkimusajankohdalta. Lisäksi katsoin kaikki lestadiolaisen ylioppilaskodin julkaisut Maitojyvät vuosilta 1957-1960. Näiden pohjalta loin määrällisen taulukon, joka selittää Hulkon roolia julkaistujen kirjoitustensa valossa. Tein tutkimusta varten myös kolme haastattelua. Hulkon toiminnan keskeinen piirre oli se, ettei hän pyrkinyt aktiivisesti muiden näkemysten muokkaamiseen. Omalla toiminnallaan ja sanavalinnoillaan hän pyrki välittämään osapuolille omasta mielestään oikeaa käsitystä asioista. Näin hän näyttäytyy hajaannuksen alkuvaiheessa vuoteen 1960 loppuun saakka välittäjän roolissa. Tämän mahdollisti molempien osapuolten näkemysten tunteminen, jonka kautta Hulkko osasi sanoittaa opillisia kysymyksiä aiheuttamatta vastareaktiota kummassakaan ryhmässä. Hulkon vaikutus hajaannuksen kulussa jäi lopulta vähäiseksi, vaikka hänen aktiivisuutensa kasvoikin vuoden 1960 lopulla. Hulkon rooli välittäjänä ei tuottanut hänen toivomaansa tulosta, sillä hajaannus tapahtui Rauhan päivänä 29.12.1960 puhujainkokouksessa. Tuossa kokouksessa Hulkon pyrkimykset asian ratkaisemiseksi olivat huomattavat. Kokouksessa käytettyjen taitavien sanoitustensa ansiosta Hulkko saavutti kiistassa myös liikkeestä irrotettujen luottamuksen. Vuoden 1961 alussa Hulkko omaksuu sillanrakentajan roolin ryhmien välissä. Sillanrakentaja kuvastaa Hulkon roolia aktiivisena toimijana ryhmien välisen sovun saavuttamiseksi. Mahdollisuudet sovun syntymiseen kariutuivat kuitenkin hajaannuksesta heränneeseen keskusteluun suomalaisessa lehdistössä sekä SRK:n työvaliokunnan kieltäytymiseen neuvotteluista. Kullervo Hulkko toimii vuonna 1961 SRK:n epävirallisena auktoriteettina päättävien elinten ulkopuolella. Hänen läheiset suhteensa SRK:n johtokuntaan, erityisesti sen puheenjohtajaan Eino Vaherjokeen, oli keskeinen syy Hulkon auktoriteetin kasvuun hajaannuksen tapahduttua. Toisena merkittävänä seikkana on Hulkon korkea kouluttautuneisuus, joka sai uudenlaisen arvon hajaannuksen tapahduttua. Hänen roolinsa SRK:n julkisuuskuvan muokkaajana vuonna 1961 on merkittävä. Hulkon keskeinen pyrkimys oli tehdä selväksi liikkeen suhde tunnustuskirjoihin ja kirkkoon.

Tutkielmani käsittelee Anna-Maija Ylimaulan (s. 1950) vuonna 1976 ilmestyneen esikoisromaanin Papintytön vastaanottoa. Vanhoillislestadiolaista herätysliikettä sisältäpäin kuvaava Papintyttö arvioitiin useissa sanoma- ja aikakauslehdissä ympäri Suomen, ja siitä otettiin nopeasti kaksi uutta painosta. Kiinnostusta herättänyt kirja synnytti laajan keskustelun. Analysoimani kirja-arvostelut ovat ilmestyneet heti kirjan julkaisemisen jälkeen vuosina 1976 ja 1977. Kirja-arvosteluissa liikuttiin sekä kirjan sisällön ja juonen ympärillä että pohdittiin lestadiolaisen liikkeen tilaa ja suhdetta yhteiskuntaan. Papintyttö on omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävä tarina vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvaneesta papin tyttärestä. Minämuodossa elämänvaiheitaan kirjassa esittelevä päähenkilö kyseenalaistaa herätysliikkeen opit ja lopulta erkaantuu liikkeestä. Päähenkilön elämässä on monia yhtäläisyyksiä kirjan kirjoittaneen Anna-Maija Ylimaulan elämään, minkä vuoksi kirja-arvosteluissa toistuvasti kysyttiin, oliko Papintyttö elämäkerta vai fiktiivinen tarina. Lestadiolaisuus kohtasi 1970-luvulla muutostilassa olleessa yhteiskunnassa monenlaisia haasteita. Paineita uudistumiseen tuli sekä liikkeen sisä- että ulkopuolelta. Papintytön arvosteluissa toistui elämäkerta-kysymyksen lisäksi pohdintaa siitä, tarkoittiko Ylimaula kirjansa paljastavaksi syytökseksi lestadiolaisuutta kohtaan, vai oliko kirjoitus sovinnainen kertomus. Kirja-arvostelijat olivat usein kannanotoissaan erimielisiä, sillä kirjan keskeinen teema, lestadiolaisuus, oli useimmille kirja-arvostelijoille vieras. Lisäksi kaunokirjallisuuden tulkitseminen on aina omakohtaista. Tutkimuksessani pohdin, millaisia mahdollisuuksia kaunokirjallisuudella on nostaa keskustelunaiheeksi arkoja, vaiettuja aiheita. Huomioni kiinnittyy siihen, millä tavalla Papintyttö rohkaisi kirja-arvostelijoita pohtimaan uskonnollisuuteen, yhteisöllisyyteen ja kasvuun liittyviä kysymyksiä, ja millainen kuva lestadiolaisuudesta kirja-arvostelujen perusteella muodostui.

Tiedekunta – Fakultet – Faculty Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildningsprogram – Degree Programme Kirjallisuudentutkimuksen maisteriohjelma Opintosuunta – Studieinriktning – Study Track Kotimainen kirjallisuus Tekijä – Författare – Author Ellen Aura Salome Mäkelä Työn nimi – Arbetets titel – Title Minä tiedän paikkani maailmassa. Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Antti Hyryn Uunin yhteisökuvaus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu Aika – Datum – Month and year 5/2019 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 70 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksen tavoite on esittää ja vertailla kahden vanhoillislestadiolaistaustaisen kirjailijan, Pauliina Rauhalan ja Antti Hyryn, yhteisökuvausta. Aineisto koostuu Rauhalan romaanista Taivaslaulu (2013) ja Hyryn romaanista Uuni (2009). Tutkittavaa aineistoa lähestytään lukijalähtöisesta teematutkimuksesta, jossa teema nähdään ulkokirjallisena, teokset toisiinsa yhdistävänä tekijänä. Vertailu toteutetaan temaattisen kentän avulla, jossa vanhoillislestadiolainen uskonyhteisö toimii temaattisena kenttänä ja lähtökohtana rinnastaa teokset tutkielmassa. Yksittäiset tutkielmaan valikoituneet teemat ovat usko, yhteisö, perhekäsitys ja luontosuhde. Tekstistä löydettävät teemat sitoutuvat laajempaan temaattiseen kenttään. Tutkielman haaste on kertojien erilainen tyyli asettaa kerronta uskonyhteisöön ja Hyrystä tehty runsas tutkimus, joka vasta vähän käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden merkitystä Hyryn tuotannossa. Tutkimus rakentuu siten, että johdannon jälkeen esitellään tutkittavat teokset juonen, rakentumisen, kielen ja uskonyhteisön kannalta sekä esitellään kirjailijoiden asettuminen kirjallisille periodeille ja heistä tehty tutkimus. Lisäksi käsitellään vanhoillislestadiolaisuutta herätysliikkeenä ja kotimaisessa kirjallisuudessa, tieteessä ja taiteessa. Teoreettisten lähtökohtien ja aikaisemman tutkimuksen jälkeen siirrytään tulkintaan. Tutkielmassa kysytään, miten vanhoillislestadiolaisuus ilmenee romaaneissa, ja millaisen merkityksen se saa kertojien todellisuudessa? Antti Hyrystä tehdyssä tutkimuksessa toistuvat maininnat herätysliikkeestä, mutta useimmiten Hyryn kerronnan todellisuutta on kuvattu “agraariksi” ja “maaseutumaiseksi”, “uskonnolliseksi” ja “hengelliseksi”. Hyryn kohdalla on puhuttu jopa hyryismistä, jolla tarkoitetaan kertojan myönteistä suhtautumista elämään ja todellisuuteen. Aarne Kinnunen on tulkinnut Hyryn myönteisen kerronnan sen kautta, mitä tuotannossa jätetään sanomatta. Kinnusen mukaan Hyryn tuotannon poisjätöt ovat yhtä merkittäviä kuin sanottukin, sillä poisjätöt ovat maailmassa tulkittavissa synniksi. Tutkielmassa kysytäänkin, onko Hyryn “ehyt” ja “maaseutumainen” todellisuus idylli, ja löytyykö Rauhalan romaanista idyllin piirteitä. Onko myönteinen ja positiivinen kerronta, joka sulkee negatiiviset ja tyypillisesti kirjallisuutta kiinnostaneet aiheet ulkopuolelleen, yhteydessä myös vanhoillislestadiolaisen yhteisön jäsenten elämään. Lopuksi tutkielmassa esitetään yksilön ja yhteisön suhdetta luontoon ja ympäristöön. Pinnallisella tasolla hyvinkin erilaiselta vaikuttavat yhteisönkuvaukset, saavat samanlaisia merkityksiä kertojien todellisuudessa: henkilöt elävät yhteisön mukana ja tahtovat kuulua yhteisöön, joka antaa heille paikan maailmassa. Merkittäviä eroja on siinä, miten yksilöllisenä ja yhteisöllisenä henkilöhahmot ymmärtävät synnin, ja mitä romaaneissa tarkoitetetaan maailmalla. Hyryn kertojan käsitys synnistä ja taivaasta on subjektiivinen eikä määräydy sosiaalisesti yhteisön odotusten tai normien alla. Rauhalan kertojan suhde on henkilökohtainen suhteessa yhteisöön ja Jumalaan, mutta käsitys oikeasta ja väärästä, synnistä ja maailmasta, muotoutuu sosiaalisemmin ja yhteisön ääntä vahvemmin tiedostaen. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on viime vuosina elänyt murroksessa. Maallistuminen ja modernin maailman tuomat kysymykset ovat koskettaneet herätysliikkeen jäseniä. Pauliina Rauhalan tuotanto edustaa nykykirjallisuutta, jonka yhtenä piirteenä on ollut kuvata “suuria kertomuksia” uudelleen ja nähdä nykyhetki suhteessa menneeseen ja tulevaan, sekä katsoa uskonyhteisöjä kriittisesti. Antti Hyryä on luonnehdittu modernistien modernistiksi. Hyryn maailmassa yhteisöä ei kritisoida, mutta jakoa yhteisön ja sen ulkopuolisen välillä tehdään. Romaaneja yhdistää tiivis uskonyhteisö, tahto tehdä työtä ja liikkua luonnossa, nähdä asioiden kaunis ja valoisa puoli ja sulkea synti pois yhteisön ja ihmismielen sisältä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Rauhala, Pauliina - Taivaslaulu – Hyry, Antti - Uuni – vertaileva kirjallisuudentutkimus - lestadiolaisuus Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

“Kiitos olkoon Jumalalle, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, että hän on antanut pienimmille vanhurskauttavan uskon”, kirjoittaa Erkki Reinikainen. Erkki Reinikainen (1919- 2006) on yksi merkittävimpiä vanhoillislestadiolaisen maallikkodogmatiikan sanoittajia. Hänen mukaansa lapsella on usko ennen kasteen sakramenttia. Mihin lapsen usko perustuu ja mikä tehtävä kasteella on pelastuksen kannalta? Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida systemaattisen teologian keinoin Erkki Reinikaisen käsitystä kasteen effektiivisyydestä ja merkityksestä pelastukseen. Tämän metodin avulla jäsennellään eri käsitteiden ja käsitejärjestelmien keskinäisiä suhteita. Tutkimuksessa taustoitetaan Reinikaisen teologiaa laajemminkin, koska kasteen opinkohta voidaan ymmärtää oikein vastan silloin, kun se suhteutetaan opin perusteisiin. Lähteinä tutkimuksessa käytetään Reinikaisen kirjallista tuotantoa (1961-2003), mutta hänen kirjoittamansa lehtiartikkelit on jätetty tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa on syytä ottaa huomioon, että tuotanto on syntynyt melko pitkällä aikavälillä. Tutkimuksen taustoittamiseen ja analyysin tueksi käytetään lestadiolaisuutta sekä luterilaista sakramenttiteologiaa koskevaa kirjallisuutta. Tutkimuksen rakenne on seuraava: Johdantoa seuraava luku avaa Reinikaisen taustalla vaikuttaneen (vanhoillis)lestadiolaisen liikkeen kasteteologian kehitystä. Kolmannessa luvussa käsitellään Reinikaisen opetusta vanhurskauttamisesta ja seurakunnasta, koska tästä avautuu hänen teologiansa ydin. Seuraava luku on lapsen uskosta ja sen suhteesta edellisen luvun sisältöön eli vanhurskauttamiseen ja seurakuntaoppiin. Tämän jälkeen seuraa luku kasteesta ja sen suhteesta lapsen uskoon. Kuudennessa luvussa esitetään loppukatsaus ja johtopäätökset. Tutkimuksen tulos osoittaa, että Reinikaisen kasteteologiaa selittää olennaisilta osiltaan hänen taustallaan vallitseva vanhoillislestadiolainen opintulkinta, jossa ekklesiologialla on merkittävä asema. Vanhurskauttamista konstituoi Hengen virka, joka kytkeytyy seurakuntaoppiin ja siihen, missä uudestisyntyminen eli vanhurskauttaminen voi tapahtua. Reinikaisen mukaan uudestisyntyminen voi tapahtua ainoastaan siellä, missä “Hengen viralta” julistetaan absoluutio. Tämän vuoksi kaste ei vaikuta uudestisyntymistä, koska sakramentin jakajalta CA:n mukaan ei edellytetä uskoa eli osallisuutta “Hengen virasta”. Reinikaisen mukaan vain siellä, missä on “Hengen virka” eli “Jumalan seurakunta”, voi tapahtua uudestisyntyminen. Reinikaisen mukaan kaikki lapset syntyvät maailmaan lunastustyön osallisuuteen. Tämä tarkoittaa, että jokainen lapsi on uskova ja Kristuksen vanhurskauden tähden Jumalalle kelpaava jo ennen kasteen aktia eli merkkiä. Tämä selittää osiltaan sen, miksi kasteen merkille ei anneta uskoa synnyttävää merkitystä. Kasteen vastaanottajalta edellytetään henkilökohtaista uskoa. Kasteelle jää näin ollen vain näkyvän seurakunnan opetusyhteyteen sekä uskon tunnustamiseen liittyvä tehtävä. Tämän perusteella Reinikaisen käsitystä voidaan kutsua uskovien kasteeksi. Kaste laajemmassa merkityksessä on liitto Jumalan kanssa. Tässä merkityksessä kaste saa vahvan armonväline- ja pyhitystä korostavan luonteen. Kaste on tällöin olennainen osa kristityn kilvoitusta, ja se toteutuu jokapäiväisessä parannuksessa. Uskon säilyttäminen, kasteen liitossa eläminen, tapahtuu “Jumalan seurakunnassa”, jossa on välineet uskon säilyttämiseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan narratiivisella tutkimusotteella vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneiden kokemuksia sosiaalisesta tuesta ja muista coping-keinoista. Tutkimustehtävänä on tutkia, mistä vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä irtautuneet saivat sosiaalista tukea irtautumisprosessiinsa ja miten tuen odotukset ja saatu tuki kohtasivat tutkittavien kokemuksissa. Lisäksi tutkitaan, mitä muita coping-keinoja irtautuneet käyttivät irtautumisprosesseissaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu vanhoillislestadiolaista herätysliikettä, uskonnollisista yhteisöistä irtautumista sekä sosiaalista tukea ja muita coping-keinoja käsittelevästä tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Tutkimusaineisto muodostuu kymmenestä vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneen teemahaastattelusta. Aineisto analysoidaan holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin avulla. Holistis-sisällöllisen narratiivisen analyysin tuloksena aineistosta muodostuu kolme erilaista ryhmää irtautumisprosessin sosiaaliseen tukeen liittyen: 1) itsenäiset, 2) tuetut, 3) tarvitsevat. Itsenäisten ryhmässä korostuu oman ajattelun ja itsenäisen prosessoinnin merkitys irtautumisprosessissa, tuettujen ryhmässä sosiaalisen tuen laaja tarve ja toteutuminen ja tarvitsevien ryhmässä sosiaalisen tuen puutteesta kärsiminen. Analyysin tuloksena vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen näyttäytyy kokonaisvaltaisena prosessina, johon tarvitaan monenlaista sosiaalista tukea. Sosiaalista tukea saadaan eniten irtautuneilta sisaruksilta, vanhoillislestadiolaisen liikkeen ulkopuolisilta ystäviltä ja psykologisen tuen ammattilaisilta. Eniten puutteita on vertaistuessa sekä omien vanhempien ja evankelis-luterilaisen kirkon tarjoamassa sosiaalisessa tuessa. Vähiten tukea odotetaan omilta vanhemmilta ja muilta vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäseniltä. Muista coping-keinoista eniten esiin nousevat kirkon tapahtumiin osallistuminen, lukeminen ja huumori. Tutkimus tarjoaa näkökulmia vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneiden sosiaalisen tuen tarpeesta ja toteutumisesta. Tutkimustulokset haastavat ympäröiviä tukiverkostoja parantamaan vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuville tarjottavaa sosiaalista tukea. Ennen kaikkea evankelis-luterilaisen kirkon ja muiden yhteisöjen olisi tärkeää kehittää tarpeelliseksi osoittautunutta organisoitua vertaistukitoimintaa irtautuneille.

Tutkimuksessa tarkastellaan tieteellisten asiantuntijoiden rooleja Kalevassa lestadiolaisuutta ja sen osaryhmiä koskevissa kirjoituksissa ajanjaksolla 2010–2015. Tieteellisten asiantuntijoiden roolit on jaoteltu nelitahoisesti tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, aikalaiskeskustelijan sekä mielipidevaikuttajan rooleihin. Tutkimus on toteutettu kirkkohistoriallisesta näkökulmasta osana herätysliike- ja lehdistötutkimusta yhdistäen kirkkohistorialliseen lähestymistapaan lehdistöhistoriallisen tutkimuksen kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen metodi. Tutkimusajanjakso sijoittuu myöhäismoderniin aikaan, jossa media, uskonnot ja yhteiskunta elivät suurten muutosten keskellä. Lestadiolaisuus, erityisesti sen vanhoillislestadiolainen osaryhmä, oli ajanjaksolla suuren mediahuomion kohteena sen piirissä aiemmin tapahtuneiden lasten hyväksikäyttöjen ja hoitokokousten tultua julkisuuteen vuonna 2010. Tutkimuskirjallisuutena on käytetty kirkkohistorian, yhteiskuntatieteiden ja mediatutkimuksen alan teoksia yhdistellen niihin lestadiolaisuuteen liittyvien artikkeleiden sisältöä. Tietoja on täydennetty haastatteluilla. Tutkimusaineisto koostuu kirjoituksista, joissa Kaleva on käyttänyt haastateltavana tieteellistä asiantuntijaa tai joissa asiantuntija on ollut tekstin kirjoittajana lestadiolaisuutta koskevissa kysymyksissä. Tutkimusajanjaksolla aikakauden tendenssinä on ollut naistutkijoiden suuri rooli yhteiskuntatieteellisillä aloilla. Yliopiston tieteenaloista yhteiskunnallisten alojen tieteelliset asiantuntijat, politiikan tutkijat ja sosiaalitieteilijät, ovat olleet lehdessä eniten esillä. Lisäksi tieteellisinä asiantuntijoina ovat olleet lehdessä paljolti ne tutkijat, jotka ovat julkaisseet aiheeseen liittyneitä tutkimuksia ajanjaksolla tai joiden herätysliiketausta on ollut vanhoillislestadiolaisuudessa. Lehtikirjoituksiin haastatelluista asiantuntijoista valtaosa (2/3) on ollut naisia. Naisten rooli on korostunut tutkimusajanjaksolla aktiivisina edelläkävijöinä ja muutoksen edistäjinä samalla kun monet mieshenkilöt ovat esiintyneet puolustamassa liikkeen perinnettä ja oppia. Naiset ovat nostaneet keskusteluun vaikeita asioita ja olleet aktiivinen toimija muutoksen puolesta puhujina. Miehet sen sijaan ovat olleet enemmistönä asiantuntijakirjoituksissa ja mielipidekirjoituksissa. Kokemusasiantuntijuus näyttää saaneen tutkimusajanjaksolla painoarvoa Kalevassa. Lisäksi mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolit ovat tutkimusaineistossa vahvasti esillä. Kaiken kaikkiaan tietynlainen ”yhdistelmäasiantuntijuus”, jossa ollaan samaan aikaan tieteellisen asiantuntijan, kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan rooleissa, joko osassa tai kaikissa samaan aikaan, vaikuttaa yleistyneen. Eniten lehdessä tutkimusajanjaksolla käytettyjen asiantuntijoiden esillä olossa korostuvat kokemusasiantuntijan, mielipidevaikuttajan ja aikalaiskeskustelijan roolien yhdistyminen tieteellisen asiantuntijan rooliin. Teemoina Kalevassa on ajanjaksolla kirjoitettu eniten vanhoillislestadiolaisuuteen liittyen lasten hyväksikäytöistä, hoitokokouksista, puhujakielloista, naispappeuskysymyksestä, ehkäisykiellosta, SRK:n roolista, liikkeen opin muuttumattomuudesta sekä liikkeeseen kohdistuneista muutospaineista. Tutkimuksen haasteina ovat olleet sen ajallinen läheisyys, aihepiirin laajuus sekä kokemusasiantuntijuuden tuoreus ilmiönä.