Browsing by Subject "liikesalaisuus"

Euroopan komissio julkaisi helmikuussa 2022 ehdotuksen datasäädökselle, jonka tarkoituksena on ratkaista ne oikeudelliset, taloudelliset ja tekniset juurisyyt, jotka ovat johtaneet siihen, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden tuottama teollinen data on jäänyt täydessä potentiaalissaan hyödyntämättä unionin alueella. Asetusehdotus varmentaa sen, että käyttäjillä on unionin alueella pääsy tällaisten tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen tuottamaan dataan sekä käyttäjillä on lisäksi vapaus käyttää tällaista dataa haluamallaan tavalla, kuten esimerkiksi jakaa sitä kolmannelle osapuolelle hyödynnettäväksi. Komissio on nimittäin esittänyt, että yksi merkittävä syy teollisen datan hyödyntämättömyydelle on se, että esineiden internetiin yhdistettyjen tuotteiden ja siihen liittyvien palvelujen valmistajat, eli niin sanotut datan haltijat, tyypillisesti teknisen suunnittelun valvonnan kautta määrittävät, mitä dataa erinäinen tuote tai palvelu tuottaa ja ketkä siihen pääsevät käsiksi. Asetusehdotus pyrkii siten siihen, että unionin datamarkkinat vapautuisivat niin, että tällaisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottaman datan arvo jakautuisi tasapuolisemmin sen eri toimijoiden kesken. Asetusehdotus pyrkii kuitenkin myös samalla säilyttämään kannustimet investoida menetelmiin tuottaa tällaisesta datasta arvoa, vaikka sitä velvoitettaisiin jakamaan hyödynnettäväksi käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Lähtökohtaisesti tästä tavoitteiden välisestä konfliktista on muodostunut tutkielman päätutkimuskysymys, joka on "Miten komission asetusehdotuksen tavoitteet toteutuvat, jos se tulee voimaan sellaisenaan ehdotetun asetuksen mukaisen datan vallitsevaan kansalliseen lakisääteiseen ja sopimusoikeudelliseen oikeustilaan?" Tutkielman päämääränä on siten oikeusdogmaattisesti selvittää, ottaako asetusehdotus riittävällä tavalla huomioon valmistajien ja muiden datan haltijoiden kannustimet, eli toisin sanoen intressit suojata erinäisen tuotteen tai siihen liittyvän palvelun tuottamaa teollista dataa. Komissio on nimittäin nostanut esille, että teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja voivat soveltuessaan asettaa tietyt rajat valmistajan tai muun datan haltijan velvollisuudelle asettaa ehdotetun asetuksen mukainen data saataville käyttäjille sekä mahdollisesti myös kilpaileville kolmansille osapuolille. Ei ole kuitenkaan kansallisesti itsestään selvää, suojaa teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja ehdotetun asetuksen mukaista dataa, minkä takia tutkielman ensimmäinen alatutkimuskysymys on "Suojaako teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Komissio on lisäksi esittänyt, että yksityisoikeudelliset säännöt ovat keskeisessä asemassa ehdotetun asetuksen mukaisen datan jakamisessa toiselle osapuolelle hyödynnettäväksi. Lähtökohtaisesti kansallinen sopimuskäytäntö on kuitenkin hajanainen, sillä tyypillisesti erinäisestä teollisesta datasta on sovittu standardimuotoisten salassapitoehtojen kautta tai vasta viime vuosina lanseerattujen erillisten tällaista dataa koskevien mallisopimusehtojen kautta, jonka takia tutkielman toinen alatutkimuskysymys on "Suojaako standardimuotoiset salassapitoehdot tai erilliset datalle luodut mallisopimusehdot kansallisesti ehdotetun asetuksen mukaista dataa, ja millä tavalla asetusehdotus suhtautuu niihin?" Tutkielmassa esitetään johtopäätökseksi, että tavoite säilyttää kannustimet investoida toteutuu heikosti, sillä lähtökohtaisesti kansallisesti teollis- ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuden suoja eivät tyypillisesti suojaa ehdotetun asetuksen mukaista dataa, eikä kansallinen sopimuskäytäntö ole kehittynyt suojaamaan tällaista dataa.

Tutkimus käsittelee kolmannen osapuolen vastuuta liikesalaisuuden loukkaustilanteissa ja erityisesti kolmannen osapuolen vastuun edellytysten tulkintaa lainopin metodin ja osin praktisen oikeusvertailun kautta. Kolmannen osapuolen vastuun sääntelyllä on erityinen merkitys liikesalaisuuden loukkaustilanteissa, sillä vastuuta ei voida perustaa sopimukseen tai muuhun velvoitteeseen. Liikesalaisuus ei saa suojaa yksinoikeutena, joten vastuun edellytyksiä ei myöskään tulisi tulkita liian ankarasti tai muutoin vastuuta voidaan pitää kolmannen osapuolen kannalta kohtuuttomana. Tutkimuksen tehtävänä on selkeyttää kansallista oikeustilaa liikesalaisuuslaissa asetettujen kolmannen osapuolen vastuun edellytysten suhteen. Tutkimuksen aineistossa on huomioitu liikesalaisuuksia koskeva kotimainen ja EU-tasoinen lainsäädäntö, lainvalmisteluaineisto ja kirjallisuus. Tutkimuksessa on myös hyödynnetty relevanttia oikeuskäytäntöä liikesalaisuuslakia edeltävältä ajalta, koska liikesalaisuuksia käsittelevää kotimaista tai EU:n tasoista oikeuskäytäntöä ei ole ehtinyt syntyä tutkielman valmistumiseen 15. toukokuuta 2020 mennessä. Koska kotimainen oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus kolmannen osapuolen vastuukysymysten osalta on vähäistä, tutkimuksessa on hyödynnetty reaalisina argumentteina myös ulkomaista oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta erityisesti Yhdysvalloista. Liikesalaisuuden haltija voi liikesalaisuuslain myötä kohdistaa kolmanteen osapuoleen liikesalaisuuslain oikeussuojakeinoja, joita tässä tutkimuksessa on pohdittu kolmannen vastuun näkökulmasta; kolmas osapuoli voi välttyä kiellolta ja korjaavilta toimenpiteiltä kokonaan kiellon ja korjaavan toimenpiteen oikeasuhtaisuutta sekä käyttökorvausta koskevan sääntelyn perusteella, mikä mahdollistaa kolmannen kannalta kohtuulliset seuraamukset loukkaustilanteissa erityisesti, kun kolmas on ollut vilpittömässä mielessä alkaessaan hyödyntää liikesalaisuutta. Seuraamukset soveltuvat pääsääntöisesti, kun kolmas osapuoli on toiminut tuottamuksellisesti loukatessaan liikesalaisuutta ja kolmannen vastuun edellytykset täyttyvät. Kolmannen vastuun edellytysten täyttymiseen vaikuttaa ensinnäkin se, että tieto saa suojaa liikesalaisuutena eli tieto täyttää liikesalaisuuslain 2 §:n 1 kohdan määritelmän edellytykset. Toiseksi tietoon on tullut kohdistua aikaisemmassa vaiheessa liikesalaisuuden loukkaus liikesalaisuuslain 4 §:n perusteella. Lopulta kolmannen vastuun edellytyksenä on, että kolmas osapuoli ”tietää tai sen pitäisi tietää” aikaisemmasta liikesalaisuuden loukkauksesta. Kolmannen vastuu siis aktualisoituu, jos hän tietää loukkauksesta tai tuotteen loukkaavasta luonteesta tai hän on laiminlyönyt selonottovelvollisuutensa asian suhteen. Tutkimus keskittyy erityisesti ”tietää tai pitäisi tietää” -vaatimuksen arviointiin. Liikesalaisuutta loukkaavien tuotteiden osalta kolmannen vastuun edellytyksiä on arvioitu erikseen. Liikesalaisuusdirektiiviä ja kolmannen vastuuta koskevaa sääntelyä on kritisoitu erityisesti liikesalaisuutta loukkaavien tuotteiden osalta ja oikeuskirjallisuudessa on käyty keskustelua siitä, että suoja ulottuu liian pitkälle suhteessa liikesalaisuussuojan luonteeseen. Tietoa ei voi omistaa eikä se saa yksinoikeutta vastaavaa suojaa, joten pitkälle liikesalaisuuden haltijan ja kolmansien osapuolten välisiin suhteisiin ulottuva suoja näyttäytyy kohtuuttomana. Tällaisissa tilanteissa seuraamusten arvioinnissa tulisi korostaa niiden oikeasuhtaisuutta ja intressien punnintaa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että liikesalaisuuslaissa kolmannelle asetettu huolellisuusvelvoite voi johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin. Erityisesti hallituksen esityksessä lausuttu selonottovelvollisuus asetta kolmannelle vaikeasti ennakoitavan velvollisuuden. Kirjoittajan näkemys on, ettei kolmannelle osapuolelle voida asettaa immateriaalioikeuksia tai muita rekisteröityjä oikeuksia vastaavaa selonottovelvollisuutta. Vain olosuhteissa, joissa kolmannen osapuolen toimintaa voidaan pitää vilpillisenä, olisi kyse liikesalaisuuden loukkauksesta liikesalaisuuslain 3.3, 4.4 tai 4.5 §:n perusteella. Laissa käytetty ilmaisu ”pitäisi tietää” asettaa kuitenkin arvioinnin valossa laajan huolellisuusvelvoitteen kolmannelle osapuolelle liikesalaisuuden alkuperästä.

Liikesalaisuuksien korostunut rooli modernissa verkostoituneessa tietoyhteiskunnassa on asettanut niiden oikeudellisen suojan muutospaineen alle ja edellyttänyt toimia sekä kansallisella että Euroopan unionin tasolla. Yksi keskeisistä tekijöistä lainsäädännön muutostarpeeseen on epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen. Merkittävä muutos tapahtui vuonna 2016, jolloin voimaan astuneen liikesalaisuusdirektiivin myötä etenkin siviilioikeudellinen liikesalaisuus-sääntely uudistui kauttaaltaan sekä kansallisella että unionin tasolla. Epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen haastaa kuitenkin yhä liikesalaisuussääntelyä, sillä epätyypillisiin työsuhteisiin liittyy muun muassa liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen arvioinnin kannalta erityispiirteitä. Epätyypillisissä työsuhteissa salassapitovelvoitteen sisältöä ja laajuutta arvioitaessa on sitä lähestyttävä eri näkökohdista kuin tyypillisissä työsuhteissa. Tässä tutkielmassa arvioin liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa. Tämän tutkielman on tarkoitus vastata lainopillisin tutkimusmenetelmin seuraaviin käsitemääritelmällisiin tutkimuskysymyksiin: Mikä on liikesalaisuus ja millaisia rajanveto-ongelmia liikesalaisuuden määritelmään kuuluu, ja: Mitä ovat epätyypilliset työsuhteet ja mitkä erityispiirteet yhdistävät näitä erityisesti liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Kahden ensimmäisen käsitemääritelmällisen tutkimuskysymyksen lisäksi pyrin vastaamaan nykyisen liikesalaisuuslainsäädännön analyysillä kysymykseen: Mitkä ovat varsinaisen epätyypillisen työsuhteen ja työsuhteenomaisen palvelussuhteen väliset erot liikesalaisuuksia koskevan lakisääteisen salassapitovelvoitteen näkökulmasta? Tutkimukseni kohteena on sekä kansallinen että ylikansallinen liikesalaisuuksia koskeva lainsäädäntö. Tässä tutkielmassa osoitan aiempaan tutkimukseen pohjautuen, että liikesalaisuudelle on asetettu lainsäädännössä ja oikeuskirjallisuudessa kolme vaatimusta, joita ovat: salaisuusvaatimus, salassapitointressi ja tosiasiallisen salassapidon vaatimus. Merkillistä on rajanveto työntekijän ammattitaitoon. Rajanveto-ongelma ammattitaidon ja liikesalaisuuden välillä on merkittävä liikesalaisuussääntelyssä ilmenevä epäkohta, sillä tällä hetkellä ei lainsäädännössä eikä oikeuskäytännössä kyetä liikesalaisuuksia erottamaan selvästi työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden piiriin kuuluvasta ammattitaidosta. Tämä heikentää nähdäkseni sekä liikesalaisuuksien tehokasta suojaamista että työntekijän ammatillisen ja elinkeinovapauden toteutumista. Erityisesti tämä on ongelmallista epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien kannalta. Epätyypillisten työsuhteiden osalta esitän, aiempaa tutkimusta pidemmälle vieden, että epätyypilliset työsuhteet voidaan jaotella kahteen alaluokkaan: varsinaisiin epätyypillisiin työsuhteisiin (osa-aika- ja määräaikatyö) ja työsuhteenomaisiin palvelussuhteisiin (työvoiman vuokraus). Liikesalaisuuksia koskevan salassapitovelvoitteen osalta osoitan, että epätyypillisissä työsuhteissa kansallisen liikesalaisuuslain, työsopimuslain ja rikoslain mukaisen salassapitovelvoitteen arvioinnissa tulee huomioida epätyypillisessä työsuhteessa työskentelevän työntekijän työsuhteen erityispiirteet, joita ovat korostunut ammatillisen ja elinkeinovapauden merkitys ja työsopimuslain mukaisen lojaliteettivelvoitteen kaventuminen verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin. Käytännössä nämä seikat saattavat kaventaa liikesalaisuuksia koskevaa salassapitovelvoitetta epätyypillisissä työsuhteissa verrattuna tyypillisiin työsuhteisiin.

Työsopimuslain viimeisin muutos liitti kilpailukieltojen käyttämiseen merkittävän maksuvelvollisuuden. Tästä johtuen kysymys siitä, milloin liikesalaisuuksien suojaamiseen tähtäävä sopimus tosiasiallisesti on TSL 3:5:n tarkoittama kilpailukieltosopimus nousi erittäin ajankohtaiseksi. Tutkielmassa käsitellään salassapitosopimuksen rinnastamista kilpailukieltosopimukseen. Kysymykseen vastaaminen edellyttää rajanvedon tekemistä sen osalta, mikä on liikesalaisuutta ja mikä työntekijän ammattitaitoa. Tutkielmassa tarkastellaan hiljaisen tiedon luonnetta liikesalaisuutena ja miten yrityksen know-how:na oleva negatiivinen tieto eli tieto toimimattomasta tuotanto- tai työskentelytavasta täyttää liikesalaisuuden määritelmän. Kysymys johtaa salassapitosopimuksen ja kilpailukiellon rinnastamista koskevaan problematiikkaan, koska tiedon täyttäessä liikesalaisuuden määritelmän, se saa suojaa lainsäädännöstä. Tutkielmassa määritellään liikesalaisuuden käsite ja systematisoidaan eri oikeuslähteissä esitettyjä tulkinnan suuntaviivoja. Tarkasteluun otetaan liikesalaisuuden suojaamista koskeva lainsäädäntö ja sopimista rajoittavat perusoikeudet. Tutkielmassa kuvataan eri oikeuslähteistä ilmeneviä tulkintoja ammattitaidon ja liikesalaisuuden väliselle rajanvedolle. Kilpailukieltosopimusta ja salassapitosopimusta käsitellään omina sopimustyyppeinään, joiden erityispiirteitä ja soveltuvaa lainsäädäntöä pyritään erottelemaan. Rinnastamista koskevan kysymyksen osalta tarkastellaan sitä, onko se nykyisessä oikeustilassa mahdollista ja jos on, millaisten edellytysten vallitessa. Tutkimuksessa selvitetään, voiko salassapitosopimus merkitä tosiasiallista kilpailukieltoa ns. väistämättömän paljastamisen tilanteessa.

Tekoälyn kehitystahti on viime vuosina kiihtynyt huomattavasti sitä tukevien muiden teknologisten kehitysaskelten myötä. Samoin liikesalaisuusdirektiivin säätämisen myötä liikesalaisuuksien merkitys on kasvanut EU:n alueella, ja liikesalaisuudet nähdään nykyään yhä vahvemmin osana laajempaa immateriaalioikeudellista järjestelmää. Lisäksi etenkin teknologiasektorilla liikesalaisuuksien arvon voidaan nähdä olevan korostunut. Samaan aikaan patenttijärjestelmään liitetyt yleiset ongelmat, kuten järjestelmän hitaus, kalleus ja alueellisuus korostuvat etenkin nopeasti kehittyvien teknologioiden, kuten tekoälyn alueella. Tässä tutkielmassa mielenkiinto kohdistuu itse tekoälyteknologian saamaan immateriaalioikeudelliseen suojaan, eikä niinkään tekoälyn luomien tai sen avulla luotujen keksintöjen tai teosten suojaan. Tutkielman esikysymyksenä on selvittää, minkä takia liikesalaisuussuoja on niin tärkeässä asemassa tekoälyteknologian alalla. Kysymys on kiinnostava etenkin siitä lähtökohdasta käsin, että liikesalaisuussuoja on perinteisesti tarkoitettu suojaamaan muiden immateriaalioikeuksien reuna-alueita, esimerkiksi täydentämällä keksinnön patenttisuojaa, patenttihakemuksen julkaisemisesta edeltävältä ajalta. Sen sijaan tekoälyn alueella, liikesalaisuudet näyttäisivät nousevan jopa pääasialliseksi immateriaalioikeudelliseksi suojamuodoksi, tai ainakin hyvin vahvaksi vaihtoehdoksi patentoimiselle. Esikysymystä lähestytään etenkin patenttijärjestelmän rajoitteista ja alalla vallitsevista liiketoimintamalleista käsin. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä tästä liikesalaisuuksien vahvasta asemasta aiheutuu ensinnäkin teknologiaa kehittävien yritysten kannalta ja toisaalta laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Jotta voidaan hahmottaa vaikutuksia liikesalaisuuden haltijalle, tutkielmassa tarkastellaan laajemmin sitä, millä edellytyksillä tekoälyteknologia voi saada liikesalaisuussuojaa ja kuinka laajaa tällainen suoja on. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia ongelmakohtia tekoälyteknologian suojaamiseen liikesalaisuutena liittyy etenkin liikesalaisuuden haltijan näkökulmasta. Erityiskysymyksenä tarkastellaan liikesalaisuuden ja henkilön ammattitaidon välistä rajanvetoa, jolla on huomattavaa käytännön merkitystä. Vaikutuksien tarkastelu laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen, on mielenkiintoista ottaen huomioon, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan unionin oikeudellisen kehyksen tarkoituksena on pyrkiä edistämään innovointia ja luovuutta sekä tietämyksen ja tiedon saatavuutta. Liikesalaisuuden suoja sen sijaan perustuu tiedon salaisuuteen ja salassa pitämiseen, mikä ei lähtökohdiltaan edistä tietämyksen ja teknisen tiedon saatavuutta ja leviämistä. Näin ollen, on tarpeen tarkastella sitä, edistääkö nykyinen immateriaalioikeudellinen lainsäädäntökehys immateriaalioikeusjärjestelmän taustalla olevien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että liikesalaisuusjärjestelmä näyttää tuottavan riittäviä kannustinvaikutuksia tekoälyn kehittämiselle, mutta liikesalaisuksien suoja-alaa rajoittavien liikesalaisuuden laillisten hankintatapojen käyttökelpoisuus tekoälyn alalla osoittautuu hyvin rajoittuneeksi, mikä johtaa siihen, että pitkässä juoksussa uusien tekoälyalan keksintöjen laaja suojaaminen liikesalaisuuksina voi olla haitallista yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin katsoen. Tämä voi näkyä muun muassa kilpailun vähentymisenä, markkinoille pääsyn vaikeutumisena, hintojen nousuna tai yleisenä tekoälyteknologian kehityksen hidastumisena. Lisäksi todetaan, että on tärkeää, että immateriaalioikeudellisen sääntelyn kokonaisvaikutuksia innovaatiotoiminnalle ja kilpailulle tarkastellaan lähitulevaisuudessa tarkasti, jotta sääntelyllä saavutetaan sopiva tasapaino sekä teknologiaa kehittävien yritysten kannustinvaikutusten että innovaatiotoimintaan kohdistuvien yhteiskunnallisten vaikutusten osalta.

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Whistle blowing eli väärinkäytösten ilmoittaminen on viimeaikaisen kehityksen johdosta noussut relevantiksi kysymykseksi myös kansallisen työoikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan työnsä yhteydessä havaitsemistaan väärinkäytöksistä ilmoittavan työntekijän asemaa. Ilmoitustapauksissa työnantajan edut sekä työntekijän suojelun periaate ja toisinaan myös julkisen edun toteutuminen ovat keskenään jännitteisessä asemassa. Väärinkäytöksistä ilmoittavan työntekijän asemaa normittavat niin kansainväliset, EU-oikeudelliset, kansalliset kuin työpaikkakohtaisestikin luodut normistot. Tutkielman tavoitteena on jäsentää eritasoisen normiston keskinäistä suhdetta ja merkitystä työsuhteen osapuolten kannalta. Tutkielmassa tarkastellaan myös työntekijän ilmoitusmenettelyn sallittavuutta työsuhteesta johtuvien velvoitteiden näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa pyritään hahmottamaan työoikeudellisesta näkökulmasta käsin työntekijän sananvapauden rajoihin liittyviä kysymyksiä ja niiden merkitystä arvioitaessa työntekijän ilmoitusmenettelyä. Syksyllä 2019 annetun niin sanotun EU:n whistle blowing -direktiivin tarkoituksena on tehostaa unionin oikeuden täytäntöönpanon valvontaa tietyillä aloilla vahvistamalla yhteiset vähimmäisvaatimukset korkean suojelun tarjoamiseksi henkilöille, jotka ilmoittavat unionin oikeuden rikkomisesta. Tutkielmassa tarkastellaan, millaisia muutostarpeita whistle blowing - direktiivi aiheuttaa kansalliseen työoikeuteen, ja kuinka se vaikuttaa kansallisen työoikeuden tulkintaan.