Browsing by Subject "maaseutu"

This thesis is about the construction of the countryside among recreational walkers of Sheffield, North England. The identity of the countryside is not fixed, but in a constant state of flux and differentiated along social lines. Recreational walkers, a peoples movement of outdoor enthusiasts, have participated in the process of its definition since late 19th century. Historically, walking has been restricted by the 18th and 19th century Enclosure Acts, which closed open fields and common land in England. The passing of the Countryside and Rights of Way Act in 2000 brought significant improvements in the right of public access; however, through their walking, the walkers continue to negotiate the identities of the land and England itself. This thesis focuses on the recreational walkers of Sheffield, a North English city known for its industrial history and leading role in the struggle for the right of public access during the 20th century. The data which it builds on consists of structured interviews as well as additional notes taken during a ten-week period in summer 2008. The informants are members of two local groups of the Ramblers, Britains largest walkers rights organization. The interviews deal with the walkers’ experiences of leisure, travel habitation in and beyond Sheffield. The additional notes, taken during participant observation out in the countryside, elucidate the walkers’ interactions with the landscape and each other. This thesis argues that recreational walking is a form of environmental engagement mediated not only by the challenges of the past, but, even more importantly, by contemporary social and environmental experiences. The Sheffield walkers use wilful movement to assert particular visions of the landscape and to effect social change. Open-ended and socially inclusive, these visions set them apart from traditionalist narratives of the countryside, which have historically been used by the landowning class and others to assert different social and legal goals. The laws, norms and customs of movement are at the heart of how the society works. Rejecting both cultural and material determinism, this thesis maintains that processes of place construction cannot be reduced to either human activity or material contexts. The relationship between the two is essentially interactive and subject to historical change. The unique quality of the Sheffield walkers’ senses of place, owing to culture and nature alike, demonstrates the inherent plurality of place identities.

Epävirallinen auttaminen on merkittävä osa ihmisten välistä kanssakäymistä ja se voi toteutua niin käytännön apuna, hoiva-apuna kuin taloudellisena apuna. Annetun ja saadun avun määrät ja tavat muotoutuvat aina suhteessa ympäristöön ja niihin vaikuttavat merkittävästi virallisen avun rakenteet, jotka toteutuvat pääsääntöisesti hyvinvointivaltion kautta. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suurten ikäluokkien antamaa ja saamaa epävirallista apua maaseudulla ja kaupungeissa asuvia vertailemalla. Tavoitteena on selvittää, miten asuinpaikan kaupunkimaisuus ja astutusalueen tyyppi vaikuttavat käytännön avun määriin. Tutkielmassa on käytetty Sukupolvien ketju -hankkeen vuoden 2012 aineistoa. Aineisto on vuosina 1945-1950 syntyneitä suomalaisia suuria ikäluokkia edustava kyselylomakeaineisto (n=2278). Käytännön avun määriä tutkittiin suurten ikäluokkien, heidän aikuisten lastensa, sisarustensa ja ystäviensä välillä. Vastaajat jakautuvat asuinpaikan tyypin mukaan siten, että vastaajista 20,4 prosenttia asui maaseutumaisessa kunnassa ja haja-asutusalueella 17,6 prosenttia. Tutkielmassa käytetään menetelmänä logistista regressioanalyysia, jonka avulla tutkitaan miten väestömääräisesti mitattu asuinpaikan kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttavat annetun ja saadun käytännön avun määriin, mukaan lukien lastenhoitoapu. Lopuksi suurten ikäluokkien lapsiltaan saamaa käytännön apua ja heille annettua lastenhoitoapua tarkastellaan vastavuoroisuuden näkökulmasta ristiintaulukoimalla saatu käytännön apu ja annettu lastenhoitoapu. Tulosten mukaan asuminen asukasmäärältään maaseutumaisessa kunnassa lisää sisarukselta saadun käytännön avun määrää suhteessa kaupunkimaisessa kunnassa asuviin. Asuminen haja-astusalueella taas lisää sekä sisarukselta että lapselta saadun käytännön avun määrää suhteessa taajamassa asuviin. Suuret ikäluokat näyttäisivät myös antavan enemmän lastenhoitoapua aikuisille lapsilleen haja-astusalueella kuin taajamissa. Ystäville annettuun ja ystäviltä saatuun apuun eivät kaupunkimaisuus ja asutusalueen tyyppi vaikuttaneet merkitsevästi. Logistisen regressioanalyysin taustamuuttujista sukupuoli, siviilisääty ja koulutusaste näyttäisivät vaikuttavan annetun ja saadun käytännön avun määriin. Avoliiton merkitys yksinasuviin nähden näkyy erityisesti suuremmassa avun määrässä suurten ikäluokkien ja heidän ystäviensä välillä. Korkea-asteen koulutuksen ja keskiasteen koulutuksen merkitys perusasteen tai alhaisemman koulutusasteen suorittaneisiin näkyy pienempinä avun antamisen ja saamisen määrinä. Sukupuolittain tarkasteltuna miehet antavat naisia enemmän apua lapsilleen ja sisaruksilleen, mutta saavat vähemmän apua lapsiltaan ja sisaruksiltaan. Ystävilleen miehet sekä antavat että saavat naisiin nähden enemmän apua. Tutkielman tulokset antaisivat jossakin määrin viitteitä sille, että maaseudulla annettaisiin enemmän epävirallista apua perheen piirissä, mutta ei ystävien kesken. Tulokset eivät ole kuitenkaan yhtä voimakkaita molempien selittävien muuttujien osalta, vaikkakin saman suuntaisia. Tämä korostaisi maaseudun ja kaupungin käsitteiden määrittelyn merkityksen tärkeyttä siinä, miten maaseutu ja kaupunki käsitteellistetään. Tutkielmassa käytetty kaupunkimaisuuden mittari on väkilukuun perustuva ja asutusalueen tyyppi taas määritelmältään tilastollismaantieteellinen. Kun tuloksia tarkastellaan suhteessa laajempaan viitekehykseen, on syytä pohtia sitä, miksi haja-asutusalueella epävirallisen avun määrät ovat suurempia kuin taajamissa. Johtuuko tämä hyvinvointivaltion palveluverkoston vajaasta roolista harvaan asutuilla seuduilla? Vaikuttaako avun määrään välttämättömyys vai maaseudun vahvempi sosiaalinen integraatio? Tutkielmassa päädytään varovaisesti tukemaan välttämättömyysnäkökulmaa, jonka mukaan olosuhteet määrittävät toimintaa. Hyvinvointivaltion roolia voidaan siis pitää tuloksia parhaiten selittävänä tekijänä. Maaseudun sosiaalinen merkitys taas korostuu erityisesti normatiivisesta näkökulmasta, auttamisen näyttäytyessä velvollisuutena.

Innovaatiot ovat tärkeitä yritystoiminnalle, sillä ne parantavat yritysten kilpailukykyä ja taloudellista menestymistä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella maaseudulla yrityskeskittymissä sijaitsevien hevosalan ja bioenergia-alan pienyritysten innovaatiotoimintaa, kilpailukykyä ja taloudellista menestymistä. Tutkimusaineisto muodostui 124 uusmaalaisen ja itäuusmaalaisen hevosalan sekä 41 pohjoispohjalaisen bioenergia-alan yrittäjän posti- ja internet-kyselyaineistosta. Tutkimusmenetelminä käytettiin ei-parametrisiä testejä, faktorianalyysia ja ryhmittelyanalyysia. Tulosten mukaan eri osa-alueilla innovatiivisista yrityksistä useilla osa-alueilla innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten keskinkertaisesti, kun taas joillakin osa-alueilla innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten hyvin. Ei-innovatiiviset olivat menestyneet useimmiten heikosti. Useilla osa-alueilla innovatiiviset kokivat kilpailukykynsä pääosin paremmin ja ei-innovatiiviset huonommin kuin muut yrittäjät. Eri tavoin taloudellisesti menestyneistä yrityksistä sekä hyvin että keskinkertaisesti menestyneet olivat harjoittaneet innovaatiotoimintaa useimmiten joillakin osa-alueilla. Heikosti menestyneistä huomattava osa ei ollut harjoittanut innovaatiotoimintaa lainkaan. Hyvin menestyneet yrittäjät kokivat kilpailukykynsä pääosin paremmin ja heikosti menestyneet huonommin kuin muut. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että innovaatiotoiminta joillakin osa-alueilla varmistaa parhaan taloudellisen tuloksen. Se heijastaa yrittäjän seuraavan aikaansa ja kehittävän toimintaansa kohtuullisessa määrin. Näissä yrityksissä lienee löydetty oma menestymiskonseptinsa. Innovaatiotoiminta useilla osa-alueilla voi olla merkki siitä, että yrityksessä ollaan käymässä läpi perusteellista muutosprosessia toiminnassa. Tämä saattaa heijastua yrityksen taloudelliseen tulokseen kielteisesti ainakin muutoshetkellä innovoinnin lisätessä kustannuksia. Innovaatiotoiminnan harjoittamattomuus näyttää heijastuvan yrityksen menestymiseen heikkona menestymisenä. Tutkimuksen perusteella ei voida sanoa yksiselitteisesti, että innovaatiotoiminnan harjoittamisella, kilpailukyvyllä ja taloudellisella menestymisellä olisi suora yhteys toisiinsa, sillä sitä ei mitattu ja niiden vaikutuksia on haastavaa arvioida täsmällisesti. Kuitenkin tulokset viittaavat siihen, että näillä tekijöillä on positiivinen yhteys toisiinsa.

In public debate, peripheral areas have become accustomed to dealing with through the problems that are related to them. Declining populations, poor physical accessibility, decaying services and disappearing jobs are typical ways of describing rural and remote areas. Also, comparing to cities and growth centers is a typical part of the style of conversation. The peripheral regions and their decision-makers have had to come up with new ways of discussing and engaging their residents as part of a more positive aspect of regional development and a more solution-oriented discussion style. The objective of inclusive regional development activities that arise from this need is to involve the residents of the area in planning so that development is more likely to be oriented in the right and desired direction from the perspective of the actual inhabitants of the places. The relationship of young people with and living in peripheral areas has been complex over time and, despite their attempts, their perspective does not seem to be able to be considered when developing services and activities in peripheral areas. On the other hand, young people attach importance to many features of remote areas, such as proximity to nature and tranquility, and are able to use remote and empty space innovatively. However, at the same time, they miss opportunities for recreational possibilities familiar from cities, such as cafes and diverse recreational opportunities, as well as greater physical accessibility. The lack of a continuum traditionally drives young people from remote areas to move away from home to growth centres in order to pursue work and study, but in the absence of these opportunities in the region, a return move is not even dared or wanted to dream of. However, today's Finland has been awakened to recognise the fact that the places of the future will be built for today's young people, so making their voice heard is the key in the development of the regions. My research focuses on examining young people's views on desired regional developments through the texts of the Upper Savo of My Dreams 2030 - writing contest. The writing competition was organised in spring 2020 by the Ylä-Savon Veturi ry, which is part of the European Union's Leader Network. The competition was aimed at collecting the ideas of young people living in Upper Savo municipalities about the desired developments in their own places of residence. The data for the study consists of 54 participating works, 51 of which are in text and 3 in video format. Participants in the competition are students in the 9th grade of elementary schools, as well as 2nd year students at upper secondary schools. Based on the results of the study, young people in the region share a wide range of common views on the need to improve the accessibility of the area, to safeguard access to basic services and to maintain a close relationship with nature. In addition, young people have plenty of concrete ideas for developing services that concern them, such as pastimes, events, and educational services. The future images of young people in the region are also tinged with a kind of acceptance of scarcity, as young people in the upper Savo perceive the resource realities of their home municipalities well and see many shortcomings as opportunities. At the same time, the acceptance of scarcity acquires familiar aspects of public discourse, contributing to perhaps nitrotting young people's ability to imagine future images that are different from norms and generally accepted ideas. Overall, young people in the region have an uncomplicated approach to combining the features of rural and urban areas, and young people wish for some of the services and features that are familiar from urban areas to improve their playing field as well.

Tutkin Pro Gradu -työssäni nuorten osallisuutta ja osallistumista suhteessa maaseutukehitykseen Argentiinan maaseudulla. Vaikka nuorison tärkeä strateginen asema maaseudun kehityksen kannalta mainitaan usein sekä akateemisessa että poliittisessa diskurssissa, on nuoriso jäänyt vähälle huomiolle tutkijoiden, yhteiskunnallisten päättäjien, ja muiden toimijoiden silmissä Latinalaisessa Amerikassa. Maaseudun nuorten 'näkymättömyys' on johtanut siihen, että heidän asemansa erillisenä sosiaalisena toimijana on jäänyt heikoksi. Oman tutkimukseni ensisijaisena tavoitteena on siis saada paljon kaivattua lisätietoa argentiinalaisista maaseudun nuorista. Lähestyn maaseudun kehitysproblematiikkaa osallisuuden ja osallistumisen käsitteiden kautta tutkimalla nuorten osallisuutta ja osallistumista maaseutuympäristössä yleisesti sekä muutamissa maaseudun yhteisötaloudellisissa instituutioissa erityisesti. Tutkimiani instituutioita ovat maatalousosuuskunnat ja pientuottajien verovapaat torit eli Feria Francat. Kutsun kyseisiä instituutioita kehitysstrategioiksi. Suhteutan aineistoani territoriaaliseen maaseudun kehitysnäkemykseen (desarrollo territorial rural) ja erityisesti argentiinalaisen Mabel Manzanalin paikallisväestön järjestäytyneen osallistumisen roolia korostavaan versioon siitä. Tutkimukseni perustuu pääasiassa vuoden 2009 syksyllä Koillis-Argentiinassa toteutetun kenttätyön antiin. Tutkimusotteeni oli melko etnografinen ja aineisto sisältää osallistuvan havainnoinnin kautta hankittua informaatiota, haastatteluja, keskusteluja sekä kirjallista materiaalia. Tutkimukseni tärkeimpänä tuloksena voidaan todeta, että Koillis-Argentiinan maaseudulla nuorilla ei juurikaan ole tilaa osallistua ja heidän asemansa erillisenä sosiaalisen toimijana on erittäin heikko. Vaikka tilanne näyttää huolestuttavalta, onneksi jotkut osuuskunnat ja erityisesti Feria Francat ovat pystyneet tarjoamaan uudenlaisia mahdollisuuksia maaseudun nuorille ja niillä on muutenkin potentiaalia toimia järjestäytyneen osallistumisen areenoina sekä kokonaisvaltaisen territoriaalisen maaseutukehityksen edistäjinä. Maaseudun kehityksen kannalta olisi erittäin tärkeää, että nuorten sosiaalista pääomaa vahvistettaisiin, he tuntisivat itsensä osallisiksi ja pääsisivät oikeasti osallistumaan ja vaikuttamaan. Nuoret nimittäin usein omaavat sellaista tietotaitoa ja ideoita, joita vanhemmilta sukupuolilta ei välttämättä löydy. Mutta jos nuoret kokevat, että heitä ei arvosteta eikä heille tarjota mahdollisuuksia, he lähtevät etsimään onneaan yhä suuremmiksi paisuvista kaupungeista ja samalla maaseudun tulevaisuus vaarantuu kun se menettää kehityksensä kannalta tärkeitä voimavaroja ja sosiaalista pääomaa.

Tutkielmassa tarkastellaan Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvien nuorten tulevaisuuskuvia ja niiden muodostumista suhteessa lähtemisen pakon normiin. Tutkielmassa selvitetään myös, millaisia ratkaisuja Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvat nuoret muodostavat lähtemisen pakkoon ja millainen tulevaisuuskuva nousee heidän keskuudessaan hegemoniseen asemaan. Näiden kysymyksenasetteluiden taustalla vaikuttaa David Farrugian teoria lähtemisen pakosta, joka tarkoittaa maaseudulla asuviin nuoriin kohdistuvaa painetta muuttaa kaupunkeihin ja urbaaneihin ympäristöihin. Tämän tutkielman lähtökohtana onkin selvittää, miten maaseudun nuoret sovittavat tulevaisuuskuviaan yhä vain kaupungistuvaan yhteiskuntaan. Tutkimusaineisto koostuu viiden Pohjois-Karjalan maaseudulla asuvan 13–16-vuotiaan nuoren yksilöhaastatteluista. Tutkimushaastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluita, joihin haastatellut nuoret rekrytoitiin nuorisotoimen välityksellä. Haastatteluaineistoa tarkasteltiin diskurssianalyyttisen lähestymistavan mukaisesti, muodostaen neljä eri diskurssia, jotka ovat hierarkkisessa suhteessa toisiinsa. Diskurssianalyyttisen tarkastelun tuloksena muodostettiinkin kaksi päädiskurssia ja kaksi aladiskurssia. Päädiskursseja ovat lähtemisen diskurssi ja sopeutumisen diskurssi, joista ensiksi mainittu nousee hegemoniseen asemaan haastateltujen nuorten keskuudessa. Lähtemisen diskurssissa nuorten puhetta sävyttää vahva lähtemisen eetos, sillä siinä nuorten tulevaisuuskuviin kuuluu kiinteästi suunnitelma kaupunkiin muuttamisesta. Sopeutumisen diskurssi puolestaan asettuu vastadiskurssiksi, sillä siinä nuoret sanovat itsensä irti lähtemisen eetoksesta. Sopeutumisen diskurssissa nuoret mukauttavatkin tulevaisuuskuviaan sellaisiksi, että ne mahdollistavat Pohjois-Karjalan maaseudulle jäämisen. Päädiskurssien alle luokitellaan kaksi aladiskurssia, jotka ovat urbaanikaipuun diskurssi ja luontodiskurssi. Näille kahdelle aladiskurssille on keskeistä niiden eriävät käsitykset kulttuurisesta pääomasta. Urbaanikaipuun diskurssissa nuoret pitävät kaupunkeja kulttuurisen pääoman keskittyminä, sillä he arvostavat urbaaneja ajanviettotapoja ja -tiloja. Urbaani kulttuurinen pääoma houkutteleekin heitä muuttamaan kaupunkiin, minkä vuoksi urbaanikaipuun diskurssi asettuu lähtemisen diskurssin alle. Luontodiskurssissa nuoret puolestaan arvottavat luonnonympäristön ja erilaiset luontoaktiviteetit kaikista korkeimmaksi kulttuuriseksi pääomaksi. Luontodiskurssi luokitellaan sopeutumisen diskurssin alle, sillä siinä nuorten tulevaisuuskuviin kuuluu myös suunnitelma Pohjois-Karjalan maaseudulle jäämisestä. Tutkimuksen perusteella lähtemisen pakon normi näkyy kaikkien haastateltujen nuorten tulevaisuuskuvissa, mutta nuoret muodostavat siihen erilaisia ratkaisuja. Lähtemisen ja jäämisen päätös on osa heistä jokaisen tulevaisuuskuvaa.

Keski- ja Itä-Eurooppassa provinsialismi on varsin yleinen käsite jopa arkikielessä, mutta Suomessa se aiheuttaa melkoista hämmennystä ja lukuisia kysymyksiä. Provinsialismilla tarkoitetaan Itä-Euroopassa tietynlaista maailmankäsityksen niukkuutta, yksinkertaisuutta ja jopa vanhanaikaisuutta, joka on ominaista yleensä pitkään agraarisena pysyneille yhteiskunnille ja pienille, kauempana kaupungeista sijaitseville yhteisöille. Pro gradu -työssäni tarkastelen provinsialismi-ilmiötä osana pohjoissuomalaista mentaliteettia. Tutkielmassa selvitetään, miten provinsialismin käsitettä tulee ymmärtää ylipäänsä, minkälaisia provinsialismin tunnusmerkkejä löytyy pohjoissuomalaisesta kulttuurista ja pohjoissuomalaisten identiteetistä ja miten ne ilmenevät ihmisten arjessa. Tutkielma pohjautuu Timo K. Mukan teoksiin Maa on syntinen laulu (1964) ja Laulu Sipirjan lapsista (1966) sekä Maria Peuran romaaniin Valon reunalla (2005). Valitsin nämä kaksi kirjailijaa, koska heillä on vahva pohjoissuomalainen tausta ja he molemmat kuvaavat maaseutuyhteisöjä aidosti ja elävästi. Sen lisäksi tutkielmassa halusin tuoda esiin pohjoissuomalaisen identiteetin kehittymistä ja muutoksia vuosikymmenien varrella eikä rajoittua vain tiettyyn historialliseen ajanjaksoon. Valitsemistani kirjailijoista toinen on kuvannut sodanjälkeistä ja moderniin aikaan vasta astuvaa Lappia ja toinen on käsittänyt sitä nykyajan perspektiivistä. Tutkielmassa katan lyhyesti Pohjois-Suomen kulttuurista taustaa sodanjälkeisistä vuosista tähän päivään ja esittelen Mukan ja Peuran tuotantoa ja heidän asemansa suomalaisen kirjallisuuden kentällä. Sitten esittelen provinsialismin käsitettä pääasiassa puolalaisten filosofien Leszek Nowakin ja Mieszko Ciesielskin esseiden sekä kirjailija Witold Gombrowiczin kirjoitusten pohjalta. Tutkielman kolmannessa ja laajimmassa luvussa analysoin provinsialismin ilmentymiä Mukan ja Peuran teoksissa. Esittelen provinsialismin kuusi tunnuspiirrettä, jotka ovat provinsiaaliselle maailmankatsomuksille ominaisia. Analyysissä käytän esimerkkejä kaunokirjallisuudesta, tutkin provinsialismin ilmenemiä Pohjois-Suomessa perustuen siihen, miten ne nousevat esiin kahden valitsemani kirjailijan romaaneissa, ja pyrin erottamaan yleisen provinsialismin ominaisuuksia näistä, jotka ovat tunnusomaisia vain pohjoissuomalaiselle identiteetille. Tutkielmaa varten olen myös haastatellut kirjailija Maria Peuraa. Laaja haastattelu on tutkielman liitteenä lehtihaastattelun muodossa. Haastattelussa keskustellaan pohjoissuomalaisesta identiteetistä ja kirjallisuudesta, Pohjois-Suomen nykytilanteesta ja mahdollisista provinsialismin ilmenemistä ennen ja nyt. Tutkimus osoittaa, että provinsiaalinen maailmankäsitys on ollut ominaista pohjoiselle maaseudulle vuosikymmeniä ja korostui erityisesti 1960-luvulla alkaneen vauhdikkaan kaupungistumisen myötä. Mukan kuvaama maaseutuyhteisö on kuitenkin enemmän stereotyyppisen provinsiaalinen, kun taas Peuran teoksen aikana alkaa mentaliteetin muutos ja maaseutu tulee kaupungin kaltaisemmaksi. Pohjoissuomalaisen provinsialismin erikoisuus lienee seksuaalisuuden käsitteleminen, muuten sitä aiheuttavat syyt ja siitä johtuvat seuraukset ja ilmentymät ovat vahvasti rinnastettavissa provinsialismin yleisiin piirteisiin.

Tutkielma tarkastelee maaseudulla toteutettuja kotouttamiskäytäntöjä Pirkanmaalla sijaitsevan Punkalaitumen kunnan kautta. Ajallisesti tutkielma sijoittuu vuosiin 2011–2014, jolloin kunnassa oli käynnissä Leader-rahoitteinen Maahanmuuttajat kylille -hanke. Hankkeen yhtenä seurauksena syntyi Punkalaitumen kotouttamismallina tunnettu kotouttamiskäytäntöjen strategia. Tutkielmassa selvitetään, miksi pieni maalaiskunta on ollut kiinnostunut maahanmuuttajien ja erityisesti kiintiöpakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mistä kotouttaminen Punkalaitumen kontekstissa on muodostunut. Samalla tutkielmassa avautuu rakenteellinen näkökulma siihen, millaisia päämääriä kotouttamisella suomalaiseen yhteiskuntaan tavoitellaan. Kyseessä on tapaustutkimus, jonka aineisto koostuu ensinnäkin henkilöhaastatteluista. Lisäksi internetistä on ollut saatavilla videomuotoisia haastatteluja Punkalaitumen maahanmuuttajiin ja kotouttamiseen liittyen. Toinen pääaineisto koostuu paikallislehti Punkalaitumen Sanomien lehtileikkeistä vuosilta 2011–2014. Lisäksi tutkielmassa on käytetty erilaisia kansallisia, alueellisia ja paikallisia ohjelmia, strategioita, hankesuunnitelmia sekä tilinpäätöksiä. Tarkkojen lukumäärien selvittämiseen on käytetty Tilastokeskuksen tietokantaa. Kerätty aineisto on analysoitu sisällönanalyysin avulla. Kansallisessa aluepolitiikassa on 1960-luvulta lähtien tavoiteltu keskittämistä, joka on tarkoittanut palvelujen keskittämistä kasvukeskuksiin, sekä kuntaliitoksia. Toisaalta myös 2000-luvulla maahanmuuttopoliittiset päätökset ja kotouttamislainsäädäntö ovat vaikuttaneet paikallisesti Punkalaitumella. Tutkielman tuloksena voi todeta, että yhtenä ratkaisuna Punkalaitumella on vähenevän väestön ja hiljenevän maaseudun ongelmaan ollut maahanmuuttajien, ennen kaikkea kiintiöpakolaisten, vastaanottaminen kuntaan. Punkalaitumen kotouttamismallin lähtökohtana on ollut ruohonjuuritason työ, joka on rakentunut verkostoista paikallisten toimijoiden, muun muassa yrittäjien kanssa. Lisäksi maahanmuuttajia on pienellä paikkakunnalla pystytty kohtaamaan yksilöllisesti, jossa merkittävää on ollut maahanmuuttotyötä tekevän henkilön persoona ja ammattitaito. Punkalaitumella kotouttaminen on myös sisältänyt tavoitteen maahanmuuttajien ja kantaväestön vastavuoroisesta kohtaamisesta, jota on yritetty saavuttaa esimerkiksi erilaisin yhteisin tapahtumin. Tutkielman pohjalta voidaan todeta, että kotouttamisella on monta tasoa, eikä eri osasten yhteensovittaminen ole tapahtunut helposti. Kielitaidon ja työpaikan saaminen ovat vain yksi osa koko kotouttamisen prosessia. Ne ovat myös ennen kaikkea suomalaisesta näkökulmasta asetettuja kotouttamisen tavoitteita. Punkalaitumella kansallisen tason kotouttamispolitiikka on antanut kotouttamiselle raamit, mutta käytännön työtä on tehty paikallisesti itsenäisesti ja luovasti, jolloin myös maaseutuympäristö on voitu ottaa huomioon.

Suomi on sitoutunut tavoitteeseen, jossa vuotuinen kehitysyhteistyöhön suuntautuva raha vastaa 0,7 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Vuoden 1994 jälkeen Suomen bilateraalisen avun puitteissa maaseutukehitykseen suunnatut myönnöt ovat pudonneet alle kymmeneen prosenttiin Suomen virallisesta kehitysavusta. Julkisesta kehitysyhteistyöstä vuonna 2009 kansalaisjärjestöille menevä osuus oli 12,8%. Suomen virallinen näkemys maaseutusektorin tärkeydestä vaihtelee, jos ei vuosittain, niin hallituksittain. Pyrin selvittämään kansalaisjärjestöjen ja valtion suhteen toimivuutta, eli ovatko kansalaisjärjestöt täydentävä voima Suomen julkisessa kehitysyhteistyössä. Näkökulmana on maaseutusektori, jota pidetään avaimena köyhyyden ja nälän poistamisessa. Onko julkisen kehitysyhteistyön maaseudulle suuntautuvan rahamäärän suhteellinen pienentyminen saanut kansalaisjärjestöissä aikaan 'täydentävän reaktion'. Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden poistaminen ja kestävän kehityksen edistäminen vuoden 2000 vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Tutkimukseni primäärilähteitäni ovat kansalaisjärjestöjen vuosiraportit tai –kertomukset sekä hallituksen vuosittaiset kehitysyhteistyökertomukset sekä hallituksen kehityspoliittiset ohjelmat. Sekundaarilähteet ovat aiempaa tutkimusta ja aikalaiskirjoittelua. Näiden lisäksi haastattelin entistä kehitysyhteistyöministeriä Pekka Haavistoa sekä Kepan Helena Nevalaista. Aineistoa tutkittuani Kirkon Ulkomaanavun kohdalla maaseutusektorin osuus kehitysyhteistyöstä oli vuoteen 1999 asti aina yli 30% jonka jälkeen se on vaihdellut 15% ja 32% välillä, laskeutuen vuoden 2009 lukemiin eli 18%:iin. Karkeasti voin todeta Kirkon Ulkomaanavun maaseutusektorille menevän rahan suhteellisesti laskeneen koko tutkimusajanjaksoni ajan. Retoriikan kannalta KUA näkee itsensä täydentävänä, vastavoimana suhteessa valtioon. World Visionin voidaan sanoa pitäneen maaseutusektorille menevän rahamäärän suhteessa samana koko tutkimusajanjakson, ottaen huomioon organisaation huomattavan laajentumisen. Näin ollen kolmesta tutkimastani suomalaisesta kehitysyhteistyötä tekevästä valtion kumppanuusjärjestöstä ainoastaan Fida on kasvattanut maaseutusektorille suuntautuvaa rahamäärää suhteessa omaan varainkäyttöön. Hallituksen retoriikassa maatalous on noussut esille 2000-luvulla. Lehtomäen kaudella 2003 maatalous sai palstatilaa enemmän kuin aiemmin tutkimallani ajalla. Ennen Lehtomäkeä (2003-2007) ja Väyrystä (2007-2011) maaseutusektori ei ollut saanut erityismainintaa hallituksen kehitysyhteistyökertomuksissa. Hallituksen tematiikka on pääasiallisesti seurannut suurelta linjaltaan MDG1:tä, vaikkakaan vielä ennen 2000-luvun taitetta sitä ei oltu virallisesti kirjattu ohjelmiin. Ennen Lehtomäen MDG1-avausta kehitysyhteistyökertomusten osalta, köyhyyden lievittäminen/vähentäminen on ollut päätavoitteita listatessa aina ensimmäisenä tai toisena. Keskusta on tematiikassaan nostanut maaseudun lähemmäs keskiötä, mutta tutkimissani lukemissa sen sijoittuminen keskiöön ei juuri näy. Kansalaisjärjestöt eivät täydennä Suomen julkista kehitysyhteistyötä maaseutusektorin osalta. Toisaalta on selvää, että maaseudun rooli Suomen julkisen kehitysyhteistyön retoriikassa on kasvanut etenkin viime vuosina. Ei jäänyt epäselväksi, että kansalaisjärjestöt koetaan valtion kehitysyhteistyötä täydentävänä voimana, niin valtion julkaisuissa kuin kansalaisjärjestöpuolenkin julkaisuissa. Ristiriita on ilmeinen.