Browsing by Subject "magneettikuvaus"

Välilevyn rappeutumisesta johtuva välilevyn tyräytyminen selkäydinkanavaan on koirilla yleisin neurologisten oireiden aiheuttaja. Välilevyn rappeutumista esiintyy kahdessa eri muodossa. Kondrodystrofisilla roduilla, kuten esimerkiksi mäyräkoiralla ja beaglella, rappeutumiselle on ominaista välilevyn kondroidi metaplasia, joka tapahtuu jo eläimen ollessa nuori. Muilla roduilla metaplasia on fibroidia ilmeten vasta eläimen ikääntyessä. Koiran välilevysairauden diagnostisessa kuvantamisessa käytettäviä menetelmiä ovat natiiviröntgenkuvaus, myelografia, epidurografia, discografia, tietokonetomografia sekä magneettikuvaus. Menetelmät eroavat toisistaan paitsi kuvantamistarkkuuden, myös invasiivisuuden, saatavuuden ja kustannusten suhteen. Natiiviröntgenkuvauksen edut ovat sen hyvä saatavuus sekä ei-invasiivisuus. Tyräytynyt välilevyaines on kuitenkin vain harvoin erotettavissa natiiviröntgenkuvassa, mistä syystä menetelmän tarkkuus on puutteellinen. Myelografian kuvantamistarkkuus on huomattavasti natiiviröntgenkuvausta parempi, ja sitä käyttämällä voidaan tyräytynyt välilevy yleensä paikallistaa tarkasti. Myelografia on invasiivinen toimenpide, johon liittyy myös komplikaatioriskejä. Tietokonetomografia ja magneettikuvaus ovat suhteellisen uusia kuvantamismenetelmiä, joiden edut kuvantamistarkkuudessa ovat merkittävät. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä tarkempi välilevysairauden kuvantamisessa. Molempien menetelmien saatavuus on toistaiseksi rajoitettu. Anulus fibrosuksen vaurioituminen käynnistää lampaalla ihmisen välilevyn rappeutumista vastaavan prosessin. ELL Anu Lappalaisen tutkimusprojektissa kartoitettiin varjoainetehosteisen magneettikuvauksen soveltuvuutta näiden muutosten kuvantamisessa. Tutkimus suoritettiin yhteistyössä Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa. Kokeellisia anulus fibrosus –vaurioita ei kyetty kaikissa tapauksissa kuvantamaan. Syvemmät ja subakuutit vauriot havaittiin selkeämmin, joskaan vaurion koko ei selkeästi korreloinut löydöksiin magneettikuvassa.

Luuruhjeet ovat rustonalaisen luun sekä hohkaluun vaurioita. Vuohisen alueella luuruhjeita todetaan etenkin urheiluhevosilla, ja ne aiheuttavat huonontunutta suorituskykyä sekä eriasteisia ontumia. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli selvittää nykytietämyksen rajat koskien luuruhjeiden etiologiaa, diagnostiikkaa ja hoitoa. Lisäksi tavoitteena oli pohtia, milloin luuruhjeita voidaan epäillä silloinkin, kun esimerkiksi magneettikuvaus ei ole mahdollista. Luuruhjeita kuvataan englanninkielisessä kirjallisuudessa useilla eri termeillä, eikä ilmiötä kuvaamaan ole yhtä vakiintunutta termistöä. Tämän vuoksi kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli myös avata näitä termejä. Tyypillisesti luuruhjeet syntyvät toistuvan yhdensuuntaisen rasituksen seurauksena. Tyypillinen potilas on intensiivisessä harjoittelussa oleva laukka- tai ravihevonen. Harvinaisempaa on, että luuruhjevaurio syntyy akuutin rasituksen seurauksena. Tämän tyyppisiä vaurioita on raportoitu esimerkiksi estehevosilla. Luuruhjeiden aiheuttamat oireet ovat usein epäspesifisiä, ja ne voivat olla vaikeasti havaittavissa. Differentiaalidiagnooseja luuruhjeille ovat esimerkiksi nivelrikko ja luukystat. Luuruhjeet ovat palautuvia vaurioita, mutta ne altistavat vakavammille luun ja nivelen sairaustiloille, esimerkiksi rasitusmurtumille, nivelrikolle ja rustonalaisen luun nekroosille. Diagnostiset puudutukset ovat tärkeä osa luuruhjeiden diagnostiikkaa. Johtopuudutukset ovat nivelensisäisiä puudutuksia luotettavampi sekä nopeampi tekniikka. Luuruhjeita ei voi todeta röntgenkuvauksen avulla. Luotettavimmin luuruhjeet saadaan diagnosoitua magneettikuvauksen tai skintigrafian avulla. Magneettikuvaus antaa skintigrafiaa tarkempaa tietoa vaurioiden laadusta ja anatomisesta sijainnista. Luuruhjeiden yhteydessä luun lisääntynyt nestepitoisuus voidaan havaita magneettikuvauksen avulla. Skintigrafialla luuruhjeet havaitaan, kun radioaktiivinen merkkiaine tarttuu vaurioituneessa luussa paljastuneisiin hydroksiapaattikiteisiin. Tyypillisiä vauriokohtia ovat vuohisen alueella sääriluun alaosan takapinnat sekä vuohisluun yläosan keskiuurre. Luuruhjeiden tärkein hoito on lepo ja rasituksen vähentäminen. Lepojakso kestää viikoista kuukausiin oireiden ja löydösten vakavuudesta riippuen. Erilaisia lääkehoitoja sekä kirurgiaa on kokeiltu luuruhjeiden hoitoon, mutta näiden tehosta ei ole tieteellistä näyttöä. Luuruhjeiden hoidossa on saatu hyviä tuloksia, kun hevosten on annettu liikkua lepojakson ajan vapaasti tarhattuna. Tämän kirjallisuuskatsauksen pohjalta vuohisen alueen luuruhjeita voidaan epäillä, mikäli hevosen ontumalle tai huonolle suorituskyvylle ei löydy selkeää syytä perinteisillä kuvantamisen menetelmillä, ja ontuma on paikannettu vuohisen alueelle johtopuudutusten avulla. Luuruhjeiden etiologiasta tarvitaan vielä tarkempaa tutkimusta, jotta voidaan selvittää, miten luuruhjeiden syntymistä voitaisiin ennaltaehkäistä. Tämä on tärkeää, jotta vakavampien muutosten, kuten nivelrikon syntyminen, voitaisiin estää mahdollisimman tehokkaasti.