Browsing by Subject "maisema"
Now showing items 1-19 of 19
-
(2021)Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
-
(2021)Tarkastelen maisterintutkielmassani tiloja ja paikkoja Kazuo Ishiguron romaanissa The Remains of the Day (1989). Tutkin, minkälaisia merkityksiä tilat ja paikat saavat, sekä miten ne liittyvät romaanin kokonaistulkintoihin ja tematiikkaan. Romaanin keskeisin paikka on perienglantilainen kartano Darlington Hall, josta hovimestari Stevens vähitellen etääntyy sekä henkisesti että maantieteellisesti matkatessaan kuvankauniin maaseutumaiseman halki tapaamaan entistä työtoveriaan neiti Kentonia. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä hyödynnän tilan ja paikan monitieteistä tutkimuskenttää painottaen humanistisen maantieteen ja erityisesti Yi-Fu Tuanin paikan teoriaa. Koska romaanin tilallisuus rakentuu Stevensin minäkerronnassa, taustoitan kertomuksen tilaa Marie-Laure Ryanin teorian avulla, sekä hyödynnän James Phelanin tutkimusta eritellessäni Stevensin kerronnalle leimallisia epäluotettavuuden piirteitä. Romaanin tilallisuus konstruoituu Stevensin arvomaailman, muistojen, yhteiskunnallisen järjestyksen ja kollektiivisten ihanteiden kautta. Tilat ja paikat eivät toimi pelkästään kertomuksen taustakankaana, vaan ne ohjaavat toimintaa, heijastavat kokijoidensa mielentiloja ja henkilöhahmojen välisiä suhteita, sekä täydentävät epäluotettavaa kerrontaa ja Stevensin minuutta. Stevensin paikkasuhde muuttuu yhteiskunnallisen murroksen myötä, sillä sotien jälkeisessä ja imperiumiasemansa menettäneessä Englannissa yläluokkaisten kartanoiden asema alkaa vähitellen murtua. Tulkitsen Stevensin aseman muuttuneen kunniallisesta hovimestarista museoesineeksi, joka on asetettu näytteille kartanon uuden isännän kokoelmaan. Romaanin lähiluvulla osoitan, että kertomuksessa kuvailtu maisema toimii eräänlaisena kaksoiskuvana. Se tarjoaa peilauspinnan subjektiivisille ja kollektiivisille ideaaleille rakentuen sekä paikallisen että turistin katseen kautta, sillä Stevens edustaa samalla kulttuurista sisäpiiriä sekä ulkopuolista tarkkailijaa, koska hänen maailmankuvansa rajoittuu kartanon seinien sisäpuolelle. Idyllinen maisema yhdessä aristokraattisen ja nostalgisoidun kartanon kanssa toimii tilallisena metaforana myyttiselle englantilaisuudelle. Luomalla stereotyyppisen englantilaisen miljöön Ishiguro pyrkii kritisoimaan heritage-talouden hyödyntämää nostalgiaa ja myyttejä, jotka ovat näennäisesti harmittomia konstruktioita, mutta peittävät alleen todellisen historian säröt. Johtopäätökseni on, että kertomuksen yhden merkittävän tilakokonaisuuden muodostavat liminaalitilat, kuten kynnykset ja ikkunat, jotka kuvaavat Stevensin asemaa yhteiskunnassa ja kartanossa, sekä ilmentävät ristiriitoja ammattiroolin ja yksityisen minän välillä. Liminaalitilat tekevät Stevensin sisäiset konfliktit näkyviksi alleviivaamalla Stevensin mahdollisuuksia valita yksityinen minä tunteineen ja haluineen ammattiminän velvollisuuksien ylitse, mutta nämä kynnykset ovat Stevensille lopulta liian korkeita ylitettäviksi.
-
Kahdensoudettava karikkoisilla vesillä : Paikat ja tilat Pirkko Saision proosateoksessa Voimattomuus (2019)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani paikkoja ja tiloja Pirkko Saision proosateoksessa Voimattomuus (2005). Voimattomuus kertoo keski-ikäisestä pariskunnasta, Jaakosta ja Harrietista, jotka ajautuvat kriisiin Harrietin aviorikoksen seurauksena. Paikat ja tilat korostuvat kerronnassa, minkä vuoksi ne myös herättävät lukijan mielenkiinnon. Selvitän tutkielmassani, miten paikkoja ja tiloja kuvataan ja miten ne suhtautuvat teoksen henkilöhahmoihin ja tapahtumiin. Erittelen sitä, millaisia merkityksiä paikat ja tilat saavat, ja tulkitsen paikkojen ja tilojen suhdetta teoksen teemoihin. Analyysin kohteena ovat teoksen keskeisimmät tapahtumaympäristöt: automatka, saariston kalasta-jatila ja Verkkoluoto-saari, kaupunkikoti, sairaala, Rooma ja itsenäisyyspäivän juhlat. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä on paikan- ja tilantutkimus. Paikkojen analyysissa sovellan etenkin näkemystä subjektin ja paikan välisestä vuorovaikutteisuudesta sekä käsitystä paikasta pysähtymistä merkitsevänä keskuksena kaikkialle levittyvässä tilassa. Kodin tarkastelun lähtökohtanani on ajatus kodin nurkista ja pesistä kotoisuuden ilmentäjinä, ja sairaalaa tulkitsen heterotopia-käsitteen avulla. Roomaa analysoidessani hyödynnän näkemystä kävelystä itseilmaisuna. Tutkielmani viimeisessä analyysiluvussa lähestyn tilaa sosiaalisen rakentumisen ja sukupuolittuneisuuden näkökulmasta. Analyysini osoittaa, että teoksen paikat ja tilat ovat tärkeä osa tarinankerrontaa. Teoksessa esiintyvät paikat ja tilat heijastavat henkilöhahmojen mielenmaisemia ja tilanteita monin eri tavoin. Myös henkilöhahmojen keskinäinen dynamiikka näkyy suhteessa tilaan. Teoksessa Jaakko pyrkii hallitsemaan paikkoja ja tiloja, ja vastaavasti Harrietille tila näyttäytyy ahtaana. Aviokriisin seurauksena Jaakko alkaa menettää hallintaansa, kun taas Harriet murtautuu ulos itselleen ahtaista tiloista. Paikkojen ja tilojen tarkastelu auttaa syventämään teoksen rikasta tematiikkaa. Saariston ja siellä sijaitsevien paikkojen analyysi tuo esiin kaupungin ja luonnon vastakkainasettelun. Teoksessa luontoa ja luonnonläheisyyttä romantisoidaan ja teknologiaan ja teknologisoitumiseen suhtaudutaan kriittisesti. Saaristossa myös kaksi eri sukupolvea ja maailmankatsomusta asettuvat vastakkain: perinteinen kristillinen maailmankatsomus ja postmoderni, taloudelliseen hyötyyn perustuva maailmankuva eivät kohtaa. Teoksen keskeiseksi teemaksi hahmottuu uskonnon mysteerin katoaminen ja merkityksen oheneminen, jolle teos esittää analyysini mukaan syyksi materialismin sekä liiallisen järjellistämisen. Teeman kannalta tärkeä tila on Rooma, joka näyttäytyy risteyskohtana myös pappeutensa hylkäävälle Jaakolle. Rooma merkitsee Jaakolle oivallusta elämän arvaamattomuudesta ja hallitsemattomuudesta. Teoksesta välittyy dikotomisesti sukupuolittunut todellisuus: naisten tilaksi jäsentyy keittiö ja miesten tilaksi olohuone. Tulkintani mukaan tilan sukupuolittunut jakautuminen kuvastaa yhteiskuntaa, jossa erilaiset toimijuuden mahdollisuudet rajautuvat sukupuolitetusti. Perinteisesti julkiset foorumit ovat kuuluneet miehille, kun taas yhteiskunnan hoivatehtävien on nähty kuuluvan naisille. Teoksessa ylitetään ja rikotaan näitä rajoja, mikä kuvaa toisin toistamisen mahdollisuuksia.
-
(2020)Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.
-
(2020)Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan Laura Ruohosen näytelmää Yksinen (2006) analysoimalla siinä esiintyvälle ulkosaariston luodolle suunnitteilla olevan talon saamia merkityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan luonnontilan ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta, jolloin näkyväksi tulevat näytelmän henkilöiden käsitykset talosta osana maisemaa sekä talon arkkitehtuurin idea. Tämän jälkeen taloa tarkastellaan kodin näkökulmasta, jolloin esiin nousee ihmisen ja talon välinen yhteys ja koti osana identiteettiä. Teoreettisesti tutkielma pohjautuu poikkitieteelliseen keskusteluun tilasta. Keskeisenä pohjakäsitteenä on paikka, johon sisältyy ajatus suhteista ja niiden mukanaan tuomista merkityksistä. Tutkielmassa paikka nähdään ihmisten ympäristöön projisoimien suhteiden merkityksellisenä kokonaisuutena ja maailmassa olon ehtona. Tutkielma tuo esiin, kuinka Yksisen saareen ja sille suunniteltuun taloon liittyy voimakkaita symbolisia merkityksiä. Tutkielmassa saaren nähdään symboloivan äärimmäistä yksinäisyyttä. Näytelmän viesti on, että ihminen ei pärjää ilman toista ihmistä, mikä näkyy erityisesti, kun näytelmän henkilöiden elämään vaikuttanut tekniikka pettää. Näytelmän henkilöt joutuvat etsimään turvaa saaresta ja erityisesti toisistaan. Tutkielma osoittaa, että näytelmässä keskeisenä näyttäytyy luonnontilan ja rakennetun ympäristön suhde. Tätä suhdetta tarkastellaan maiseman käsitteen avulla. Tarkastelu osoittaa, että näytelmässä pohditaan talon sijoittumista maisemaan, mihin tarjotaan niin monta vastausta kuin on keskustelijoitakin: arkkitehti Juulian mielestä talon pitää sointua maisemaan, talon tilaaja Hilpin mukaan taas talon pitää näkyä mahdollisimman kauas ja selkeästi. Myös talon ideasta esitetään ristiriitaisia mielipiteitä. Tutkielmassa tarkastellaan taloa sen koti-funktion kautta. Keskeisenä taustatekijänä tässä on ajatus ihmisen identiteetin ja kodin yhteydestä. Ihmisen koti ja siihen liittyvät arvoasetelmat näyttäytyvät tekijöinä, jotka kertovat paljon tästä ihmisestä itsestään. Näytelmä hahmottuu kodin etsintänä. Tämä kodin etsintä on tutkielmassa liitetty sekä nostalgiseen että melankoliseen haluun palata turvalliseen alkutilaan, jossa on lämpö ja turva. Yksisessä kaipaus ei kuitenkaan suuntaudu lapsuudenkotiin. Alkutilassa on näkyvillä pikemminkin koko kosmoksen kokonaisuus ja ihminen osana sitä. Näytelmän keskeisimmäksi sanomaksi osoittautuu se, kuinka henkilöt lopulta ovat onnellisia heidän saavuttaessaan symbioosin luonnon ja lajitoverinsa kanssa.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan Laura Ruohosen näytelmää Yksinen (2006) analysoimalla siinä esiintyvälle ulkosaariston luodolle suunnitteilla olevan talon saamia merkityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan luonnontilan ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta, jolloin näkyväksi tulevat näytelmän henkilöiden käsitykset talosta osana maisemaa sekä talon arkkitehtuurin idea. Tämän jälkeen taloa tarkastellaan kodin näkökulmasta, jolloin esiin nousee ihmisen ja talon välinen yhteys ja koti osana identiteettiä. Teoreettisesti tutkielma pohjautuu poikkitieteelliseen keskusteluun tilasta. Keskeisenä pohjakäsitteenä on paikka, johon sisältyy ajatus suhteista ja niiden mukanaan tuomista merkityksistä. Tutkielmassa paikka nähdään ihmisten ympäristöön projisoimien suhteiden merkityksellisenä kokonaisuutena ja maailmassa olon ehtona. Tutkielma tuo esiin, kuinka Yksisen saareen ja sille suunniteltuun taloon liittyy voimakkaita symbolisia merkityksiä. Tutkielmassa saaren nähdään symboloivan äärimmäistä yksinäisyyttä. Näytelmän viesti on, että ihminen ei pärjää ilman toista ihmistä, mikä näkyy erityisesti, kun näytelmän henkilöiden elämään vaikuttanut tekniikka pettää. Näytelmän henkilöt joutuvat etsimään turvaa saaresta ja erityisesti toisistaan. Tutkielma osoittaa, että näytelmässä keskeisenä näyttäytyy luonnontilan ja rakennetun ympäristön suhde. Tätä suhdetta tarkastellaan maiseman käsitteen avulla. Tarkastelu osoittaa, että näytelmässä pohditaan talon sijoittumista maisemaan, mihin tarjotaan niin monta vastausta kuin on keskustelijoitakin: arkkitehti Juulian mielestä talon pitää sointua maisemaan, talon tilaaja Hilpin mukaan taas talon pitää näkyä mahdollisimman kauas ja selkeästi. Myös talon ideasta esitetään ristiriitaisia mielipiteitä. Tutkielmassa tarkastellaan taloa sen koti-funktion kautta. Keskeisenä taustatekijänä tässä on ajatus ihmisen identiteetin ja kodin yhteydestä. Ihmisen koti ja siihen liittyvät arvoasetelmat näyttäytyvät tekijöinä, jotka kertovat paljon tästä ihmisestä itsestään. Näytelmä hahmottuu kodin etsintänä. Tämä kodin etsintä on tutkielmassa liitetty sekä nostalgiseen että melankoliseen haluun palata turvalliseen alkutilaan, jossa on lämpö ja turva. Yksisessä kaipaus ei kuitenkaan suuntaudu lapsuudenkotiin. Alkutilassa on näkyvillä pikemminkin koko kosmoksen kokonaisuus ja ihminen osana sitä. Näytelmän keskeisimmäksi sanomaksi osoittautuu se, kuinka henkilöt lopulta ovat onnellisia heidän saavuttaessaan symbioosin luonnon ja lajitoverinsa kanssa.
-
(2012)Tutkielman aiheena on Ranskan Polynesiassa sijaitsevan Moorean saaren yhteisön kosmologinen ympäristösuhde tarkastellen erityisesti saaren laguunia kulttuurisesti merkityksellisenä paikkana ja osana kokonaisvaltaista kulttuurista tietojärjestelmää. Tutkielmassa laguunin merkitys korostuu suhteessa toisenlaiseen paikan määrittelyyn, laguuniin perustettuun suojeluohjelmaan, joka kieltää kalastuksen usealla alueella ympäri saarta, sillä laguunin kalojen on havaittu vähentyneen. Suojeluohjelma, jossa laguunin tila rajautuu kiellettyihin ja sallittuihin alueisiin, herättää monissa saaren asukkaissa kokemuksen ulkoa tulevista, mielivaltaisista säännöistä ja luokittelee kalastajat ainoastaan resurssin loppuunkuluttajiksi. Laguuni on osa koko saarta, missä pienimuotoinen kalastus on aina ollut ensisijaisen tärkeää yhteisölle. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia tietojärjestelmiä edustavat moorealaisten kalastajien ja toisaalta ympäristönsuojeluohjelmassa vaikuttava tieto laguunista ympäristönä ja millaista vuorovaikutusta näiden tiedon maailmojen välillä on. Tutkimuksen metodi oli neljän kuukauden pituinen kenttätyöjakso Moorealla joulukuusta 2010 huhtikuuhun 2011, jona aikana kerättiin aineistoa pääosin osallistuvalla havainnoinnilla, nauhoitetuilla haastatteluilla ja epämuodollisilla keskusteluilla. Tutkimukseen haastateltiin kalastajia, viranomaisia, kulttuurijärjestöjen edustajia, tutkijoita sekä muita ihmisiä. Aineisto on kerätty kenttätyön lisäksi Moorealta ja Tahitilta saaduista tutkimusraporteista ja ympäristönsuojeluesitteistä sekä laajasta teoreettisesta kirjallisuudesta. Moorean laguunin kalastuskiellot ovat osa historiallista ja poliittista jatkumoa, jossa saari on jo kauan ollut yhteydessä ulkopuolisiin vaikutteisiin ja kategorioihin. Laguunin suojelussa on mukana useita toimijoita paikallisestikin. Kulttuuri on muuttunut. Silti kulttuurin jatkuvuudelle olennaiset kategoriat esimerkiksi maanomistuksessa pätevät edelleen. Moorealaisten maasuhde on esi-isällinen ja voimakas kulttuurisen identiteetin rakentaja. Ympäristötietoisuuden vahvuus tulee esiin moorealaisten tunteessa omasta toimijuudestaan osana ympäristöä ja niissä sukupolvien kautta kulkeneissa käytännöissä, joita ylläpidetään esimerkiksi laguunissa. Moorealaisten ympäristösuhde on yhtä lailla spirituaalinen kuin käytännöllinenkin. Päädytään johtopäätökseen, että luonto, ja siten tieto, tuotetaan yhdessä eroista koostuvassa maailmassa. Paikat tulevat merkityksellisiksi osana sosiaalista todellisuutta, ihmisen sitoutuessa maailmaan aktiivisesti, vuorovaikutuksessa sekä ympäristönsä, muiden ihmisten että muiden lajien kanssa. Moorean laguunissa kohtaavat yksilön ja yhteisön kasautunut kokemus ja tieto paikasta. Laguunin tärkeys moorealaisille nykyäänkin näkyy siinä keskustelussa ja ristiriidoissa, joita se herättää laguunin jatkuvuuden mahdollisuuksista. Tietyt kategoriat luonnosta ja paikasta tuovat konkreettisia muutoksia. Tutkielma herättää kysymyksen, millaisia edellytyksiä ihmisillä on elää omanlaistaan elämää, omassa maisemassaan ja resursseineen, myös ympäristönmuutosten ja niihin etsittyjen ratkaisujen keskellä.
-
(2020)Maisemalla on merkitystä ympäristön virkistyskäytön, viihtyisyyden ja näiden kautta ihmisen hyvinvoinnin kannalta, minkä lisäksi siihen voidaan liittää kulttuurihistoriallisia arvoja. Ympäristössä tapahtuvilla haitallisilla muutoksilla on tapana näkyä lopulta myös maisemassa. Vesimaisema on erityisen herkkä siinä tapahtuville muutoksille. Suomessa maisemaa koskevat säännökset sisältyvät sektoreittain eri lakeihin. Vesitaloushankkeille myönnettävistä luvista säädetään vesilaissa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten maisema otetaan huomioon vesilain mukaisissa luvissa eli vesiluvissa ja miten maisemaa arvioidaan vesilupia koskevassa päätösharkinnassa. Tutkielma on lainopillinen tarkastelu vesiluvan myöntämisen edellytyksiä koskevista vesilain säännöksistä ja niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä maisema-arvojen huomioon ottamisen näkökulmasta. Yhteiskunnallisen kehityksen ja arvostuksissa tapahtuneiden muutosten seurauksena ympäristöseikkojen huomioon ottaminen ja niiden saama painoarvo oikeudellisessa päätösharkinnassa on kasvanut viime vuosikymmenien kuluessa. Vesioikeudessa kehitys on tapahtunut pitkälti oikeuskäytännön kautta säännösten pysyessä melko muuttumattomina. Tämän on osittain mahdollistanut päätösharkinnassa sovellettavien intressivertailua koskevien säännösten joustavuus. Uusi vesilaki tuli voimaan vuonna 2012 ja kumosi vuoden 1961 vesilain. Uusi laki kuitenkin rakentuu aikaisemman lain perusperiaatteille. Usein lupa vesitaloushankkeelle joko myönnetään tai evätään intressivertailun perusteella. Intressivertailu edellyttää suunnitellun hankkeen arvioitujen hyötyjen ja haittojen punnintaa. Hankkeelle myönnetään lupa, jos hankkeesta saatavat hyödyt ovat huomattavat hankkeesta aiheutuviin haittoihin verrattuna. Maisema on yksi vertailussa huomioon otettavista seikoista. Hyötyjen ja haittojen punninta on tapauskohtaista ja se perustuu hankkeen vaikutusten kokonaisarviointiin. Luvan myöntämisen edellytyksiä pyritään parantamaan lupapäätöksessä annettavilla lupamääräyksillä. Joissain tilanteissa hankkeen aiheuttamista maisemahaitoista on maksettu korvausta. Vaikka jokaisella vesitaloushankkeella ja sen vaikutusalueella on omat erityispiirteensä, tutkielmassa tarkasteltujen oikeustapausten perusteella on havaittavissa, että vesitaloushankkeita koskevissa päätöksissä toistuu samoja kriteerejä, joilla maiseman ja siinä tapahtuvan muutoksen merkittävyyttä arvioidaan luvan myöntämisen edellytysten kannalta. Maiseman merkittävyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa sen luonnontilaisuus ja harvinaisuus. Maisemassa tapahtuvaa muutosta arvioitaessa kiinnitetään puolestaan huomiota muun muassa muutoksen havaittavuuteen ympäristössä ja sen odottamattomuuteen.
-
(2020)Maisemalla on merkitystä ympäristön virkistyskäytön, viihtyisyyden ja näiden kautta ihmisen hyvinvoinnin kannalta, minkä lisäksi siihen voidaan liittää kulttuurihistoriallisia arvoja. Ympäristössä tapahtuvilla haitallisilla muutoksilla on tapana näkyä lopulta myös maisemassa. Vesimaisema on erityisen herkkä siinä tapahtuville muutoksille. Suomessa maisemaa koskevat säännökset sisältyvät sektoreittain eri lakeihin. Vesitaloushankkeille myönnettävistä luvista säädetään vesilaissa. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten maisema otetaan huomioon vesilain mukaisissa luvissa eli vesiluvissa ja miten maisemaa arvioidaan vesilupia koskevassa päätösharkinnassa. Tutkielma on lainopillinen tarkastelu vesiluvan myöntämisen edellytyksiä koskevista vesilain säännöksistä ja niihin liittyvästä oikeuskäytännöstä maisema-arvojen huomioon ottamisen näkökulmasta. Yhteiskunnallisen kehityksen ja arvostuksissa tapahtuneiden muutosten seurauksena ympäristöseikkojen huomioon ottaminen ja niiden saama painoarvo oikeudellisessa päätösharkinnassa on kasvanut viime vuosikymmenien kuluessa. Vesioikeudessa kehitys on tapahtunut pitkälti oikeuskäytännön kautta säännösten pysyessä melko muuttumattomina. Tämän on osittain mahdollistanut päätösharkinnassa sovellettavien intressivertailua koskevien säännösten joustavuus. Uusi vesilaki tuli voimaan vuonna 2012 ja kumosi vuoden 1961 vesilain. Uusi laki kuitenkin rakentuu aikaisemman lain perusperiaatteille. Usein lupa vesitaloushankkeelle joko myönnetään tai evätään intressivertailun perusteella. Intressivertailu edellyttää suunnitellun hankkeen arvioitujen hyötyjen ja haittojen punnintaa. Hankkeelle myönnetään lupa, jos hankkeesta saatavat hyödyt ovat huomattavat hankkeesta aiheutuviin haittoihin verrattuna. Maisema on yksi vertailussa huomioon otettavista seikoista. Hyötyjen ja haittojen punninta on tapauskohtaista ja se perustuu hankkeen vaikutusten kokonaisarviointiin. Luvan myöntämisen edellytyksiä pyritään parantamaan lupapäätöksessä annettavilla lupamääräyksillä. Joissain tilanteissa hankkeen aiheuttamista maisemahaitoista on maksettu korvausta. Vaikka jokaisella vesitaloushankkeella ja sen vaikutusalueella on omat erityispiirteensä, tutkielmassa tarkasteltujen oikeustapausten perusteella on havaittavissa, että vesitaloushankkeita koskevissa päätöksissä toistuu samoja kriteerejä, joilla maiseman ja siinä tapahtuvan muutoksen merkittävyyttä arvioidaan luvan myöntämisen edellytysten kannalta. Maiseman merkittävyyteen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa sen luonnontilaisuus ja harvinaisuus. Maisemassa tapahtuvaa muutosta arvioitaessa kiinnitetään puolestaan huomiota muun muassa muutoksen havaittavuuteen ympäristössä ja sen odottamattomuuteen.
-
(2020)Tutkielman tavoitteena on kuvata merimetson rauhoitetun aseman merkitystä ihmisten ja merimetsojen välisen konfliktin muodostumisessa Suomen Pohjanmaalla sijaitsevassa Kristiinankaupungin kunnassa. Tutkielma vastaa kysymyksiin, mitä merkityksiä merimetsoon ja sen suojeluun Kristiinankaupungissa liitetään ja millä tavoin paikallistason näkemysten koetaan olevan ristiriidassa lain tuottaman merimetson suojelun kanssa. Tutkielma osallistuu näin laajempaan keskusteluun ihmisten ja merimetsojen välisen konfliktin syistä. Teoreettiseesti tutkielma pohjautuu antropologiseen tutkimukseen ihmisen ja luonnon suhteesta sekä poliittisessa ekologiassakin sovellettuun oikeuspluralistiseen näkökulmaan. Tutkielman aineistonkeruu toteutettiin Kristiinankaupungissa kesän 2019 aikana. Aineisto koostuu kymmenestä haastattelusta, yhdestä ryhmähaastattelusta, noin 200 lehtileikkeestä ja etnografisista kenttämuistiinpanoista. Aineisto analysoitiin temaattisesti koodaamalla. Tutkielma osoittaa, että merimetsoon ja sen suojeluun liitetään moninaisia, toisistaan poikkeavia merkityksiä. Merimetsoon kriittisesti suhtautuville merimetso merkitsee luontoa likaavaa ja tuttua rannikkomaisemaa muuttavaa lajia, joka voi uhata myös käsitystä luonnon tasapainosta. Toisille merimetso taas merkitsee luonnon monimuotoisuutta edistävää lintulajia. Merimetson suojelu puolestaan merkitsee lainsäädännöllistä toimea, joka vaikuttaa merimetsoyhdyskuntien lähellä aikaansa viettävien elämään. Tutkielmassa arvioidaan, että kerroksittaiset oikeusjärjestelmät ovat merimetsokonfliktissa jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Paikallistason oikeudenmukaisuutta koskevien käsitysten mukaan merimetsokantojen rajoittamista pidettiin oikeudenmukaisena, mutta käsitykset törmäsivät Suomen luonnonsuojelulakiin ja EU:n lintudirektiiviin. Oikeusjärjestelmien hierarkkinen suhde puolestaan tuottaa ja kiristää konfliktia.
-
The Mind Grows Rings : Mindscape, Landscape and the Biotic Community in Virginia Woolf's The Waves (2014)Tutkielma käsittelee mielenmaiseman ja maiseman sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteyttä Virginia Woolfin The Waves -teoksessa. Sana luonto on käsitteenä liukuva, sillä selvää rajaa ihmisen ja luonnon välillä on vaikea vetää. Ihminen on osa luontoa jatkumona, jonka rajapinta on epäselvä. Kun puhutaan luonnosta, jossa ihminen ei ole osana, sana luonto on ongelmallinen. Sen vuoksi tutkielmassa käytetään käsitettä ei-inhimillinen kun puhutaan luonnosta, joka on jatkumon vastakkaisessa päässä ihmisen suhteen. Tutkielmassa tarkastellaan Woolfin tapaa käydä ekologista dialogia ei-inhimillisen maailman kanssa ja tulkita ei-inhimillisen maailman hiljaisuutta. Woolf avaa lukijalle väylän tulla tietoiseksi tuosta hiljaisesta ekologisesta dialogista. Tarkastelen tutkielmassani The Waves -teoksen hahmojen suhdetta ei-inhimilliseen, mikä ilmenee erityisesti heidän pyrkimyksissään muodostaa bioottisia yhteisöjä ympäristönsä kanssa. Bioottinen yhteisö on luonnontieteilijä Aldo Leopoldin käyttämä ilmaisu, jolla tarkoitetaan ihmisen ja hänen ympäristönsä muodostamaa yhteisöä. Bioottisen yhteisön jäsenten eloonjääminen, elämän mielekkyys ja evoluutio ovat suorassa vuorovaikutuksessa toisiinsa. Merkittäviä teemoja, joita käsittelen tutkielmassani ovat maa, puut, lehdet ja toistuvat kuviot. Erityisesti maan merkitys on jäänyt vähemmälle huomiolle Virginia Woolfia käsittelevissä tutkielmissa. Tutkielma on lähtökohtaisesti ekokriittinen. Ekokriittisessä lähestymistavassa tarkastellaan erilaisia kulttuurin tulkintoja ihmisen ja ympäristön suhteesta. Tutkielmassa pohditaan myös, voisiko kirjallisuuden tulkinta ekokriittiseltä kannalta edistää ratkaisujen löytymistä ekologisiin kriiseihin edistämällä ekologista dialogia ihmisen ja ei-inhimillisen maailman välillä. Tutkielmassa käsitellään myös Woolfin omaa elämänfilosofiaa piilossa olevasta kuviosta, eräänlaisesta metafyysisestä rakenteesta, johon voi saada kosketuksen taiteen välityksellä, ja sen ilmenemisestä The Waves teoksessa. Woolf uskoi, että taiteet ja estetiikka muodostavat arkielämältä piilossa olevan kuvion, jonka voi hetkellisesti kokea. Woolfin mukaan Beethovenin musiikki tai Shakespearen näytelmät ovat osa kuviota, jonka muodostavat kaikki ihmiset eräänlaisena yhteisenä alitajuntana. Tutkielmassa pohdin lisäksi Woolfin ajattelun ja kirjallisen ilmaisun yhtymäkohtia niihin luonnontieteellisiin teorioihin, joissa käsitellään maaetiikkaa, bioottista yhteisöä, eri organismeissa sekä mm. musiikissa toistuvien kuvioiden merkitystä sekä biofiiliaa eli hypoteesia ihmisten sisäänrakennetusta tarpeesta olla yhteydessä muihin elollisiin organismeihin. Metodiltaan tutkielma tukeutuu lähdekirjallisuuteen, joista kirjallisuuden tutkimuksen puolelta mainittavia ovat Charlotte Zoe Walker, Diana Royer, Carrie Rohman, Avrom Fleishman, Laci Mattison, Emily M. Hinnov, Diana L. Swanson, Gillian Beer, Christina Alt, Louise Westling ja L. Elizabeth Waller. Luonnontieteellisiä lähteitä ovat Aldo Leopoldin, Edward O. Wilsonin ja Gregory Batesonin teokset. Tutkielma koostuu johdantoluvun lisäksi viidestä taustaa ja teorioita käsittelevästä luvusta sekä analyysiosiosta, jonka viidessä luvussa tarkastellaan lähemmin mielenmaiseman, maiseman, bioottisten yhteisöjen, maaetiikan ja kuoleman merkitystä The Waves -teoksen hahmoille ja kerronnan kokonaisuudelle. Keskusteluosiossa pohditaan hahmojen ja heidän ympäristönsä eli bioottisten yhteisöiden vuorovaikutussuhteita. Tutkielma osoittaa, että inhimillinen ja ei-inhimillinen ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa The Waves -teoksessa. Voidaan päätellä, että Woolfin hahmojen suhde ympäristöönsä ohjaa heidän elämäänsä joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan. Tutkielmassa havainnoidaan myös Woolfin kirjallisen ilmaisun ja eräiden Batesonin, Wilsonin ja Leopoldin esittämien teorioiden samankaltaisuus. Tutkielmassa todetaan lopuksi, että kirjallisuuden ja luonnontieteiden yhtymäkohdat ja kirjallisuuden tulkinta ei-inhimillisestä näkökulmasta voivat tarjota tärkeitä väyliä inhimillistä ja ei-inhimillistä maailmaa uhkaavien ekologisten kriisien karikoista selviämiseen.
-
(2022)Suomen metsiin kohdistuu paljon erilaisia tarpeita ja tavoitteita, joita meidän on yritettävä sovittaa yhteen. Metsätalous ja metsäteollisuus tarjoavat työtä ja toimeentuloa, ja metsät ovat tärkeä uusiutuvan raaka-aineen lähde. Suomalaisille metsät ovat tärkeitä paikkoja, ja niitä käytetään monipuoliseen virkistäytymiseen, jolloin myös metsien maisemalliset arvot korostuvat. Samaan aikaan luontomme monimuotoisuus on kuitenkin uhattuna. Erityisesti avohakkuista puhuttaessa nämä keskenään usein ristiriitaiset arvot ja tavoitteet nousevat esiin. Jaksollinen kasvatus avohakkuineen on ainakin toistaiseksi vallitseva menetelmä metsätaloudessamme, vaikka suomalaiset suhtautuvatkin avohakkuisiin hyvin kielteisesti. Erilaisten metsäsuhteiden ja metsiin liittyvien näkemyksien ymmärtäminen auttavat edistämään vuorovaikutusta ja erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamista. Metsäalan hyväksyttävyyden edistämiseksi tarvitsemmekin syvällisempää ymmärrystä siitä, miksi suomalaiset vastustavat avohakkuita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ihmisten näkemyksiä avohakkuista kirjallisen muistitiedon avulla. Muistitieto tarjoaa aiheeseen omanlaisensa näkökulman. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankeen kanssa. Tutkimuksessa aineistosta etsittiin tärkeimmät aiheet, joista vastaajat kirjoittavat avohakkuisiin liittyen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös, miten avohakkuisiin vastauksissa suhtaudutaan ja miten omia näkemyksiä mahdollisesti perustellaan. Tutkimuksessa käytettiin aineistona Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen sekä Suomen Metsämuseo Luston vuonna 2020 järjestämän Suhteeni metsään -muistitietokeruun vastauksia. Metsämiesten Säätiö on ollut mukana rahoittamassa keruuta. Keruun tarkoituksena oli tavoittaa ja tallentaa suomalaisten metsäsuhteiden nykykirjoa. Vastauksia kertyi kaikkiaan 309 kappaletta, joista tämän tutkimuksen analyysiin otettiin mukaan 277. Kyse on nimenomaan vastausten eikä vastaajien määrästä, joka ei ole tiedossa. Keskenään vastaukset ovat hyvin erilasia. Kirjoituskeruulla kerätyssä kirjallisessa muistitiedossa ihmiset saivat apukysymysten avulla kertoa vapaasti omalla tyylillään suhteestaan metsään. Luonteeltaan tutkimus on laadullista tutkimusta, jossa hyödynnettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Analyysin aluksi aineistosta etsittiin kohdat, joissa kirjoittajat käsittelevät avohakkuita. Laajaa aineistoa järjesteltiin ja pelkistettiin koodaamalla sitä Atlas.ti -ohjelmiston avulla johtopäätösten tekoa varten. Analyysissä aineistosta havaittiin erottuvan neljä selkeää teemaa, joita tässä tutkimuksessa tarkasteltiin. Tutkimuksessa havaittiin, että valtaosassa niitä vastauksia, joissa avohakkuut mainitaan, suhtautuminen niihin on pääosin negatiivinen. Avohakkuut saavat vastauksissa kuitenkin myös selvää kannatusta. Tutkimuksessa aineistosta erottui neljä isoa teemaa, joista vastaajat kirjoittavat paljon: avohakkuiden herättämät tunnereaktiot, hakkuiden vaikutukset maisemaan ja metsien virkistyskäyttöön, avohakkuut osana metsätaloutta sekä hakkuiden vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Kaikissa teemoissa voitiin havaita esimerkiksi ihmisten henkilökohtaisen metsäsuhteen vaikuttavan taustalla. Tässä tutkimuksessa ihmisten suhtautumista avohakkuisiin lähestyttiin metsätieteissä harvoin käytetyn muistitiedon avulla. Menetelmän etuna on erityisesti se, että se antoi ihmisille mahdollisuuden kertoa näkemyksistään ja kokemuksistaan vapaasti omalla tyylillään. Muistitieto rikastuttaakin muuta tutkimusta tavalla, jota muuten on vaikeaa saavuttaa. Tässä tutkimuksessa vastaajia ei erikseen pyydetty kirjoittamaan avohakkuista, mutta monet nostivat aiheen esiin siitä huolimatta. Tutkimuksessa korostui erityisesti tunteiden rooli, joka metsäalalla jää usein sivuun. Tutkimuksessa saadut tulokset ovat hyvin samanlaisia aikaisemman tutkimustiedon kanssa ja täydentävät sitä monipuolisesti.
-
(2022)Suomen metsiin kohdistuu paljon erilaisia tarpeita ja tavoitteita, joita meidän on yritettävä sovittaa yhteen. Metsätalous ja metsäteollisuus tarjoavat työtä ja toimeentuloa, ja metsät ovat tärkeä uusiutuvan raaka-aineen lähde. Suomalaisille metsät ovat tärkeitä paikkoja, ja niitä käytetään monipuoliseen virkistäytymiseen, jolloin myös metsien maisemalliset arvot korostuvat. Samaan aikaan luontomme monimuotoisuus on kuitenkin uhattuna. Erityisesti avohakkuista puhuttaessa nämä keskenään usein ristiriitaiset arvot ja tavoitteet nousevat esiin. Jaksollinen kasvatus avohakkuineen on ainakin toistaiseksi vallitseva menetelmä metsätaloudessamme, vaikka suomalaiset suhtautuvatkin avohakkuisiin hyvin kielteisesti. Erilaisten metsäsuhteiden ja metsiin liittyvien näkemyksien ymmärtäminen auttavat edistämään vuorovaikutusta ja erilaisten metsiin liittyvien tavoitteiden yhteensovittamista. Metsäalan hyväksyttävyyden edistämiseksi tarvitsemmekin syvällisempää ymmärrystä siitä, miksi suomalaiset vastustavat avohakkuita. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ihmisten näkemyksiä avohakkuista kirjallisen muistitiedon avulla. Muistitieto tarjoaa aiheeseen omanlaisensa näkökulman. Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankeen kanssa. Tutkimuksessa aineistosta etsittiin tärkeimmät aiheet, joista vastaajat kirjoittavat avohakkuisiin liittyen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös, miten avohakkuisiin vastauksissa suhtaudutaan ja miten omia näkemyksiä mahdollisesti perustellaan. Tutkimuksessa käytettiin aineistona Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Metsäsuhteet yhteiskunnallisessa muutoksessa -tutkimushankkeen sekä Suomen Metsämuseo Luston vuonna 2020 järjestämän Suhteeni metsään -muistitietokeruun vastauksia. Metsämiesten Säätiö on ollut mukana rahoittamassa keruuta. Keruun tarkoituksena oli tavoittaa ja tallentaa suomalaisten metsäsuhteiden nykykirjoa. Vastauksia kertyi kaikkiaan 309 kappaletta, joista tämän tutkimuksen analyysiin otettiin mukaan 277. Kyse on nimenomaan vastausten eikä vastaajien määrästä, joka ei ole tiedossa. Keskenään vastaukset ovat hyvin erilasia. Kirjoituskeruulla kerätyssä kirjallisessa muistitiedossa ihmiset saivat apukysymysten avulla kertoa vapaasti omalla tyylillään suhteestaan metsään. Luonteeltaan tutkimus on laadullista tutkimusta, jossa hyödynnettiin teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Analyysin aluksi aineistosta etsittiin kohdat, joissa kirjoittajat käsittelevät avohakkuita. Laajaa aineistoa järjesteltiin ja pelkistettiin koodaamalla sitä Atlas.ti -ohjelmiston avulla johtopäätösten tekoa varten. Analyysissä aineistosta havaittiin erottuvan neljä selkeää teemaa, joita tässä tutkimuksessa tarkasteltiin. Tutkimuksessa havaittiin, että valtaosassa niitä vastauksia, joissa avohakkuut mainitaan, suhtautuminen niihin on pääosin negatiivinen. Avohakkuut saavat vastauksissa kuitenkin myös selvää kannatusta. Tutkimuksessa aineistosta erottui neljä isoa teemaa, joista vastaajat kirjoittavat paljon: avohakkuiden herättämät tunnereaktiot, hakkuiden vaikutukset maisemaan ja metsien virkistyskäyttöön, avohakkuut osana metsätaloutta sekä hakkuiden vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Kaikissa teemoissa voitiin havaita esimerkiksi ihmisten henkilökohtaisen metsäsuhteen vaikuttavan taustalla. Tässä tutkimuksessa ihmisten suhtautumista avohakkuisiin lähestyttiin metsätieteissä harvoin käytetyn muistitiedon avulla. Menetelmän etuna on erityisesti se, että se antoi ihmisille mahdollisuuden kertoa näkemyksistään ja kokemuksistaan vapaasti omalla tyylillään. Muistitieto rikastuttaakin muuta tutkimusta tavalla, jota muuten on vaikeaa saavuttaa. Tässä tutkimuksessa vastaajia ei erikseen pyydetty kirjoittamaan avohakkuista, mutta monet nostivat aiheen esiin siitä huolimatta. Tutkimuksessa korostui erityisesti tunteiden rooli, joka metsäalalla jää usein sivuun. Tutkimuksessa saadut tulokset ovat hyvin samanlaisia aikaisemman tutkimustiedon kanssa ja täydentävät sitä monipuolisesti.
-
(2023)Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Politiikan ja viestinnän maisteriohjelma Opintosuunta: Viestintä Tekijä: Oona Pohjolainen Työn nimi: Valokuvien muokkaama erämaa – Instagram luontomielikuvan rakennuspaikkana Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: 4/2023 Sivumäärä: 71 Avainsanat: luonto, valokuvaus, sosiaalinen media, maisema, representaatio Ohjaaja: Mervi Pantti Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaiset visuaaliset representaatiot suomalaisesta luonnosta pääsevät esille Instagramissa, ja miten ne rakentavat mielikuvaa koskemattomasta suomalaisesta erämaaluonnosta. Työssä tutkitaan valokuvaa luonnon representaationa, luontokuvien muodostamaa luonnon simulaatiota ja Instagramin erityispiirteitä luontokuvan muodostumisen paikkana. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu Instagramista kerätyistä luontokuvista, joiden visuaalisia järjestyksiä ja representaatioita analysoidaan. Metodina käytetään Janne Seppäsen tulkintaa representaation käsitteestä sekä Kress ja van Leeuwenin kolmiosaista semioottista analyysimenetelmää, joka tarkastelee merkkejä ja niiden tulkintaa sosiaalisessa viitekehyksessä. Tutkimusaineisto osoittaa, että Instagramin luontokuvat noudattavat monelta osin samaa kaavaa kuin luontokuvaus aiemmin historiassa esimerkiksi maalaustaiteen ja valokuvauksen kentillä. Luontokuvissa korostuvat tietynlaiset visuaaliset järjestykset. Erityisen suosittuja kuvauskohteita ovat luonnon ratkaisevat hetket, eli visuaalisesti erityisen näyttävät tai dramaattiset elementit. Ihminen on mukana monessa luontokuvassa, mikä viittaa siihen, että luontokuvaa käytetään pelkän luonnon representoimisen sijaan myös oman identiteetin rakentamisen välineenä. Tutkimus viittaa siihen, että suomalaisesta erämaaluonnosta muodostuu Instagramin luontokuvien kautta mielikuva kauniina ja tärkeänä asiana, jonka suojelemisella ja säilyttämisellä on itseisarvoa. Toisaalta Instagramissa korostuu luontokuvien merkitys yksilöiden identiteetin rakentamisen välineenä ja luontoon suhtautuminen elämysten hankkimisen paikkana, johon ei välttämättä liity syvempää suhdetta. Instagramissa rakentuva mielikuva koskemattomasta suomalaisesta erämaaluonnosta on positiivinen, mutta esittää samalla edelleen luonnon länsimaiselle kulttuurille perinteiseen tapaan ihmisestä poikkeavana Toisena.
-
(2013)The thesis is about the landscape ideas of mountain guides on Mount Kenya in central Kenya. The aim of the thesis is to understand how the guides who walk the mountain for a living experience the landscape. The thesis explores theories of landscape as a view, as a way of seeing and phenomenological theories of experiencing landscape. These different perspectives shed light on how the mountain has been conceptualized at different times and by different groups, which all affect the ideas of the guides. The thesis also describes the occupational culture of the guides and trekking on Mount Kenya in detail. Walking as a way of experiencing the landscape is examined theoretically and through ethnographic material. The ethnographic material was gathered during a three-month fieldwork period from May to July 2010 in Kenya. The fieldwork included interviews with mountain guides and participant observation on two treks to the mountain. A phenomenological approach is used in analysing guides’ practices of moving in the landscape. The guides’ landscape ideas are affected by traditional Gikuyu ideas of Mount Kenya, western cultural ideas of climbing and the landscape, as well as their own experiences of moving in the landscape. The Gikuyu ethnic group traditionally saw Mount Kenya as a sacred landscape feature, but it was not traditionally climbed by them. The western appreciation of walking in the landscape and mountaineering has a cultural history that explorers and settlers brought with them, as they named places, formed trails and made maps of the mountain. Western landscape ideas also affected the formation of the national park. In mountaineering, the journey is often as important as arriving. Sacredness on Mount Kenya is today most relevant in the idea of pilgrimage that many tourists have, of a journey in search of transformation. The guides walk and carry for a living and perceive the landscape through constant movement. They have learned to know the routes and landscape in detail. Stories and memories of events on the mountain are tied to the landscape and shared among those who know the mountain. For a guide, Mount Kenya is often sentimentally significant. The mountain is able to encompass varying landscape ideas and the experience of climbing is not the same for everyone.
-
(2020)This is a study on resistance to gentrification in Brooklyn, New York. The premise of the study is to look at the 21st century city through an anthropological lens. From the 1980s on neoliberal capitalism has led to cities around the world to become playgrounds for the hyper-healthy where private property and profit rates trump people’s right to their city. In this study gentrification is understood as a process where marginalized low-income communities of color are disproportionately threatened by displacement as new development and people appear in their neighborhoods. Thus, this study has used gentrification as a context for analyzing how urban inequalities are systematically produced on the one hand, and lived, negotiated and resisted in everyday life on the other. It examines the city as a multiplicity of layered lived realities charged with antagonisms between ‘us’ and ‘them’, and in constant renegotiation between conflict and compromise. This thesis is a contribution to anthropology of, and in, the city. As over half of humanity now lives in towns and cities, this thesis speaks to the importance of urban anthropology in understanding the human condition. In order to assemble a more comprehensive picture, the thesis combines the concept of urban cosmopolitics and anthropological theories of landscape, art, and resistance with critical urban theory that has demanded cities for people, not for profit. This thesis is based on ethnographic fieldwork carried out in New York City between April and June 2017. The main research methods included participant observation in various events and settings, and semi-structured interviews with six activists and artists all in their own way engaged in resistance to gentrification. All of the participants had lived all or most of their lives in New York, and had personal experience with the pressures of being priced out of their neighborhoods. Supplementary information was gathered online from social media posts, blogs, websites and articles. Also, countless ethnographic encounters in and with the city have contributed to the analysis. This thesis analyzes how gentrification changes the urban landscape wherein people dwell and have formed their sense of belonging, community and identity. The urban landscape is seen as consisting of physical, political, social, historical and cultural layers. It is suggested that resistance to gentrification in New York City is resistance to systemic racism inherent in urban development. Moreover, social movements across the city have drawn an analogy between gentrification and colonialism, which is also factored into the analysis. Thus, connecting it to historical urban policies and practices the study suggests that gentrification in New York City is not merely an inevitable part of life in the city but a result of urban planning; zoning and housing policy have protected the segregation of neighborhoods and enabled the displacement of low-income communities of color. These unequal power relations that shape the city without regard to its people have been central in identifying and analyzing why people are engaged in resistance. This thesis examines various kinds of acts of resistance that vary from individual to collective, from overt to covert, and from demonstrations to imagining and circulating alternative futures and narratives. Special attention is given to art as resistance: it is analyzed as empowering the community, creating spaces of dissent, and making visible different life-worlds within the city. Finally, the thesis analyzes how resistance involves people in the politics of the city; exclusion from decision-making, unsustainable urban development, and co-optation of culture are issues that particularly disenfranchised communities across the city are facing in their struggle to assert their right to their city.
-
(2020)This is a study on resistance to gentrification in Brooklyn, New York. The premise of the study is to look at the 21st century city through an anthropological lens. From the 1980s on neoliberal capitalism has led to cities around the world to become playgrounds for the hyper-healthy where private property and profit rates trump people’s right to their city. In this study gentrification is understood as a process where marginalized low-income communities of color are disproportionately threatened by displacement as new development and people appear in their neighborhoods. Thus, this study has used gentrification as a context for analyzing how urban inequalities are systematically produced on the one hand, and lived, negotiated and resisted in everyday life on the other. It examines the city as a multiplicity of layered lived realities charged with antagonisms between ‘us’ and ‘them’, and in constant renegotiation between conflict and compromise. This thesis is a contribution to anthropology of, and in, the city. As over half of humanity now lives in towns and cities, this thesis speaks to the importance of urban anthropology in understanding the human condition. In order to assemble a more comprehensive picture, the thesis combines the concept of urban cosmopolitics and anthropological theories of landscape, art, and resistance with critical urban theory that has demanded cities for people, not for profit. This thesis is based on ethnographic fieldwork carried out in New York City between April and June 2017. The main research methods included participant observation in various events and settings, and semi-structured interviews with six activists and artists all in their own way engaged in resistance to gentrification. All of the participants had lived all or most of their lives in New York, and had personal experience with the pressures of being priced out of their neighborhoods. Supplementary information was gathered online from social media posts, blogs, websites and articles. Also, countless ethnographic encounters in and with the city have contributed to the analysis. This thesis analyzes how gentrification changes the urban landscape wherein people dwell and have formed their sense of belonging, community and identity. The urban landscape is seen as consisting of physical, political, social, historical and cultural layers. It is suggested that resistance to gentrification in New York City is resistance to systemic racism inherent in urban development. Moreover, social movements across the city have drawn an analogy between gentrification and colonialism, which is also factored into the analysis. Thus, connecting it to historical urban policies and practices the study suggests that gentrification in New York City is not merely an inevitable part of life in the city but a result of urban planning; zoning and housing policy have protected the segregation of neighborhoods and enabled the displacement of low-income communities of color. These unequal power relations that shape the city without regard to its people have been central in identifying and analyzing why people are engaged in resistance. This thesis examines various kinds of acts of resistance that vary from individual to collective, from overt to covert, and from demonstrations to imagining and circulating alternative futures and narratives. Special attention is given to art as resistance: it is analyzed as empowering the community, creating spaces of dissent, and making visible different life-worlds within the city. Finally, the thesis analyzes how resistance involves people in the politics of the city; exclusion from decision-making, unsustainable urban development, and co-optation of culture are issues that particularly disenfranchised communities across the city are facing in their struggle to assert their right to their city.
-
(2017)Tutkielmassa tarkastellaan Der Blaue Reiter –ryhmän johtohahmojen Wassily Kandinskyn ja Franz Marcin tekstejä ja taidetta syväekologian ja posthumanismin näkökulmasta, pyrkimyksenä hahmottaa niiden välittämää luontokäsitystä. Tarkoituksena on selvittää, pyrkivätkö Kandinskyn ja Marcin teokset edistämään luontokeskeistä maailmankuvaa, ja voidaanko niitä pitää onnistuneina luonnon todellisen luonteen kuvauksina. Aikaisempi tutkimus on havainnut romantiikan luontokäsityksen näkyvän myös Kandinskyn ja Marcin taiteessa. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, voidaanko heidän taiteestaan välittyvää maailmankuvaa pitää edeltäjiään luontokeskeisempänä. Aineistona on Kandinskyn ja Marcin taideteoksia ja alkuperäistekstejä. Niitä lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta, ja niiden kautta pyritään löytämään vihjeitä luontokeskeisestä maailmankuvasta. Tutkimus pohjautuu syväekologisille ja posthumanistisille teorioille, jotka korostavat kaikkien toimijoiden välisiä yhteyksiä, ja niiden keskinäistä tasa-arvoa. Samalla pohditaan luonnon todellista luonnetta ja sen representaation ongelmallisuutta. Tutkielmassa kysytään, mitä ongelmia liittyy taiteen tradition edeltäjien, kuten romantiikan maisemamaalausten luonnon representaatioon, ja pyritään selvittämään, onnistuuko abstraktia kuvakieltä hyödyntävä taide edeltäjiään paremmin luonnon todellisen luonteen kuvaamisessa. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat syväekologian luontokeskeiset ympäristöfilosofiat sekä posthumanistiset teoriat. Lisäksi tutkimuksessa käytetään apuna Paul Crowtherin teoriaa liittyen abstraktin taiteen kykyyn esittää todellisuuden havaitsemattomia ulottuvuuksia. Tutkimusaineistoa tarkastellaan näiden teoreettisten viitekehysten kautta. Näkökulmat avaavat aihetta eri suunnista, ja tähtäävät hahmottamaan aineistona toimivien taiteilijoiden maailmankuvaa. Aikaisempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota Kandinskyn ja Marcin luontokeskeisyyteen, mutta tyytyy yleensä vain mainitsemaan kyseisten taiteilijoiden suhtautumisen luontoon, eikä analysoi sitä tarkemmin. Aiheesta ei ole tehty laajaa, yhtenäistä tutkimusta tästä näkökulmasta, eikä aineistoa ole aiemmin tutkittu posthumanismin teorioiden kautta. Tutkielmassa todetaan, että ihmisen näkökulmasta näkyvää todellisuutta jäljentävä representaatio on syväekologian ja posthumanismin valossa ongelmallinen tapa kuvata luontoa. Se ei tuo ilmi luonnon monimutkaista luonnetta ja vahvistaa osaltaan dualistista maailmankuvaa. Sen sijaan, abstraktia ilmaisua hyödyntävä taide mahdollistaa osittain sen monitasoisen, todellisen luonteen ilmaisemisen, ja herättelee katsojan havaitsemaan maailmaa uudella tavalla. Tutkimus todistaa, että sekä Kandinskyn, että Marcin teoksista välittyy radikaalisti luontokeskeinen kuva. Teoksia yhdistää ihmisen näkökulmasta luopuminen ja luonnon todellisen luonteen esittäminen. Kandinskyn teokset tuovat näkyväksi useita todellisuuden havaitsemattomia tasoja. Marcin eläinaiheiset teokset pyrkivät esittämään eläimet niiden omasta näkökulmasta, ja nostavat eläimet aikaisemmin ihmisille varattuun asemaan.
Now showing items 1-19 of 19