Browsing by Subject "maitotuotos"

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia, miten härkäpavun kaksi eri annostustasoa vaikuttavat lypsylehmien maitotuotokseen rypsirouheeseen verrattuna, kun karkearehuna käytetään heinäkasvisäilörehua. Koe tehtiin keväällä 2013 Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa osana Kotipalko-hanketta. Kokeessa oli 12 ayrshire-lehmää, joista kuusi oli poikinut vähintään kaksi kertaa ja loput olivat ensimmäisen kerran poikineita hiehoja. Lehmien poikimisesta oli kulunut keskimäärin 115 päivää kokeen alussa. Koe järjestettiin cyclic change over –koemallin mukaisesti. Kokeessa oli kaksi blokkia, joista toisen blokin muodostivat vähintään kaksi kertaa poikineet lehmät ja toisen blokin ensimmäisen kerran poikineet hiehot. Kokeen väkirehuista muodostettiin kuusi erilaista koekäsittelyä 2x3 faktoriaalisen asetelman mukaisesti. Kokeessa oli väkirehun raakavalkuaistasoina 154 g/kg ka ja 190 g/kg ka ja valkuaislähteinä rypsi, rypsin ja härkäpavun seos ja härkäpapu, niin että raakavalkuaisen saanti oli yhtä suuri kaikista vaihtoehdoista. Karkearehuna käytettiin 1.sadon timoteinurminatasäilörehua. Lehmien säilörehun syönti vähentyi, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja syönti vähentyi enemmän, kun valkuaisrehujen määrä oli suurempi ruokinnassa. Orgaanisen aineen, NDF:n ja raakavalkuaisen saannit vähentyivät myös, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Raakavalkuaisen saanti ja pötsin valkuaistase lisääntyivät, kun ruokinnan raakavalkuaispitoisuutta lisättiin. Ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen hyväksikäyttö heikkeni, kun ruokinnan raaka-valkuaispitoisuus oli 190 g/kg ka. Myös lehmien maito-, valkuais- ja laktoosituotokset vähentyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Maidon ureapitoisuus ja virtsassa erittyvän typen määrä lisääntyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja ruokinnan raakavalkuaispitoisuus lisääntyi. Tulosten perusteella rypsiä ei voi korvata härkäpavulla ilman lehmien rehun syönnin ja maitotuotoksen vähentymistä. Osa rypsistä voidaan korvata härkäpavulla ilman, että lehmien rehun syönti tai maitotuotos vähentyvät niin paljon kuin rypsin korvaamisella kokonaan härkäpavulla. Rypsin ja härkäpavun seoksella voidaan myös varmistaa paremmin lehmien riittävä aminohappojen saanti kuin pelkällä härkäpavulla.

The aim of this study was to investigate dairy cow performance on faba bean compared to rapeseed meal on silage based diets. Increasing use of grain legumes may improve selfsufficiency of feed protein. The study was conducted at the research farm of University of Helsinki. In the experiment, eight multiparous Finnish Ayrshire cows were used. Four of them were fitted with rumen fistula. In the beginning of the experiment, cows were 100 (± 51) days in milk. Replicated 4x4 Latin square design was used: the other square consisted of cows with rumen fistulas and the other of intact cows. Treatments of the study were concentrate feeds as follows: control (no protein supplement), rapeseed meal, faba bean and mixture of rapeseed meal and faba bean. Concentrates were fed at a rate of 14 kg/d and silage was given ad libitum. Concentrate feeds including protein supplement were isonitrogenous crude protein content being approximately 200 g/kg DM. Protein supplementation increased silage intake (2,4 kg/d) and milk production (1,6 – 4,9 kg/d). Protein supplementation decreased milk fat content (41,2 vs. 45,3 g/kg DM) but increased milk protein content (35,5 vs. 34,3 g/kg). Feed nitrogen utilization to milk, AAT and ME utilizations and ECM yield to feed intake -ratio were decreased on protein supplementation. In this experiment however rapeseed meal did not give responses of same level as was expected according to results of earlier experiments. Diets including faba bean increased silage intake and milk production compared to rapeseed meal diet. Rapeseed meal diet decreased silage intake 2,7 kg and milk yield 2,5 kg compared with faba bean diet. Mixture of rapeseed and faba bean resulted in the highest milk production being 2 kg more than on average on rapeseed meal and faba bean diets. Utilization of ME and ECM yield to feed intake –ratio were increased with rapeseed meal diet. According to this study rapeseed meal as a protein supplement can be substituted by faba bean in dairy cow diets on silage based diets.

Karkearehuvaltaisessa ruokinnassa yli puolet lehmien syömästä kuiva-aineesta on peräisin karkearehuista. Suomessa nurmisäilörehuun ja viljaan pohjautuvaa ruokintaa on perinteisesti täydennetty rypsi- ja rapsirehuilla, jotta korkeatuottoisten lypsylehmien ravintoaineiden tarve on saatu tyydytettyä. Herneen (Pisum sativum) siemen on yksi kotimainen täydennysvalkuaisrehuvaihtoehto rypsirouheelle ja -puristeelle. Herneen siemenen valkuaisarvo on huonompi kuin rypsipuristeen tai -rouheen, koska herneen siemenen raakavalkuaispitoisuus on pienempi ja valkuaisen pötsihajoavuus suurempi kuin rypsirouheella tai -puristeella. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä lypsylehmien karkearehuvaltaisessa ruokinnassa vaikuttaa lehmien kuiva-aineen syöntiin, maitotuotokseen ja maidon koostumukseen. Koe tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 31.3.-25.6.2020 syklisenä jaksokokeena, jossa oli kaksi kuuden ayrshirelehmän blokkia ja kuusi koeruokintaa. Lehmät olivat useamman kerran poikineita ja viimeisimmästä poikimisesta oli kulunut kokeen alkaessa keskimäärin 133 päivää. Koejaksoja oli kolme ja jokainen koejakso kesti 17 päivää, joista päivät 14–17 muodostivat näytteiden keruujakson. Koeruokinnat olivat rypsipuriste tai jauhettu herneen siemen ilman merilevää tai merilevillä A. nodosum tai L. digitata täydennettynä. Koeruokinnasta riippuen rypsipuriste (72 g/kg seosrehun ka) tai herneen siemen (109 g/kg seosrehun ka) annettiin isonitrogeenisenä valkuaistäydennyksenä osana seosrehua. Seosrehussa oli lisäksi 2. sadon nurmi-säilörehua (D-arvo 661 g/kg ka) ja ohraa. Merilevät annettiin erikseen yhdessä kivennäisten ja melassileikkeen kanssa. Koeruokintojen karkearehu-väkirehu-suhde oli 65:35 kuiva-aineessa. Koejaksojen välissä oli 18-päiväinen washout-jakso, jolloin lehmät eivät saaneet merilevää. Koeruokintojen välillä ei havaittu eroa kuiva-aineen syönnissä (22,8 kg ka/pv), mutta rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä paransi tärkkelyksen saantia sekä vähensi raakavalkuaisen, ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen ja kokonaisrasvan saantia tilastollisesti merkittävästi. Lisäksi rypsivalkuaisen korvaaminen hernevalkuaisella vähensi suuntaa-antavasti muuntokelpoisen energian saantia. Laskennallinen pötsin valkuaistase oli kaikilla koeruokinnoilla positiivinen (yli 650 g/pv), mutta herneen siementä saaneiden lehmien pötsin valkuaistase oli tilastollisesti merkittävästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien. Herneen siemen paransi suuntaa-antavasti raakavalkuaisen näennäistä kokonaissulavuutta rypsipuristeeseen verrattuna. Myös kuiva-aineen kokonaissulavuus parani, kun rypsipuriste korvattiin herneen siemenellä. Sen sijaan tärkkelyksen ja kokonaisrasvan näennäiset kokonaissulavuudet huononivat herneen siemenen korvatessa rypsipuristetta. Herneen siemen vähensi maitotuotosta tilastollisesti merkittävästi (1,5 kg/pv) sekä rasvatuotosta suuntaa-antavasti rypsipuristeeseen verrattuna. Sen sijaan valkuaistuotokseen koeruokinnalla ei ollut vaikutusta, vaikka maidon valkuaispitoisuus oli herneruokinnoilla tilastollisesti merkittävästi suurempi kuin rypsiruokinnoilla. Maidon rasva- ja laktoosipitoisuuksissa ei koeruokintojen välillä havaittu eroa. Energiakorjattua maitotuotosta tarkasteltaessa erot rypsi- ja herneryhmien välillä tasoittuivat hieman, mutta erot olivat edelleen tilastollisesti merkittäviä (31,2 vs. 30,3 kg/pv, vastaavasti). Vaikka tässä tutkimuksessa herneen siementä saaneiden lehmien maitotuotos oli selvästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien, eivät tuotoserot ole selitettävissä ainoastaan täydennysvalkuaisen lähteen vaihdolla. Tutkimuksessa käytetty säilörehu oli sulavuudeltaan heikohkoa, mikä on todennäköisesti vaikuttanut negatiivisesti pötsimikrobien energian saantiin ja sitä kautta mikrobivalkuaisen synteesin tehokkuuteen.

Ketoosi on lypsylehmillä ensimmäisten laktaatioviikkojen aikana melko yleisesti esiintyvä aineenvaihduntasairaus, joka johtuu vaikeuksista sopeutua negatiiviseen energiataseeseen. Lehmä voi sairastua kliiniseen ketoosiin tai huomaamattomampaan subkliiniseen ketoosiin. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten ketoosi on yhteydessä lypsylehmien poikimisen jälkeisten ensimmäisten viikkojen maitotuotokseen ja märehtimisaikaan. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin ketoosia mahdollisesti selittävinä tekijöinä poikimista edeltävää kuntoluokkaa, poikimakertaa, poikimaväliä, ummessaolokauden pituutta, edellisen tuotoskauden 305 päivän maitotuotosta ja rotua. Tutkimusaineisto hankittiin ProAgria Etelä-Pohjanmaan Maidosta Maitoon (MaMa) -hankkeen yhteydessä. Tutkimukseen valittiin hankkeesta viisi lypsyrobottitilaa, joilla jokaisella oli kaksi seurantajaksoa. Seurantajaksoa kohden valittiin 20 pian poikivaa eläintä, joista noin neljäsosa oli ensikoita ja loput useamman kerran poikineita lehmiä. Jokaisen poikineen lehmän maidon β-hydroksivoihapon (BHB) pitoisuus mitattiin testiliuskoilla kerran viikossa, pääsääntöisesti ensimmäisten seitsemän laktaatioviikon ajan. Lehmät jaettiin tilastollista analyysiä varten ensimmäisten neljän laktaatioviikon BHB-tulosten perusteella kolmeen ryhmään: terve (TER: kaikissa määrityksissä 0 µmol/L tai enintään yhdessä määrityksessä 100 µmol/L), subkliininen ketoosi (SKK: enemmän kuin yksi määritystulos 100 µmol/L tai 200 µmol/L, mutta ei 500 µmol/L) ja kliininen ketoosi (KK: vähintään yksi määritystulos 500 µmol/L). Tilastollisessa analyysissä käytettiin varianssianalyysiä ja ryhmien välisessä vertailussa ortogonaalisia kontrasteja (TER vs. SKK+KK sekä SKK vs. KK) ja parittaisia vertailuja. Analyysiä varten lypsyrobotin tallentamista tiedoista kerättiin ensimmäisten neljän laktaatioviikon päivittäiset maitotuotokset ja märehtimisajat, joista laskettiin viikkokohtaiset keskiarvot. Lehmät kuntoluokitettiin asteikolla 1–5, minkä perusteella ne jaettiin neljään ryhmään: laiha (< 3), normaali (3–3,5), lihava (3,75–4) ja ylilihava (> 4). Kuntoluokan, poikimakerran ja rodun yhteyttä ketoosihavaintojen jakaumaan tarkasteltiin ristiintaulukoinnin avulla. Tutkituista eläimistä 19 % kuului TER-ryhmään, 71 % SKK-ryhmään ja loput 10 % KK-ryhmään. Eri ketoosiryhmien välillä ei ollut merkitseviä eroja ensimmäisten neljän viikon keskimääräisessä maitotuotoksessa eikä märehtimisajassa. Maitotuotos ja märehtimisaika kasvoivat odotetusti viikoittain. Maitotuotoksessa viikon ja ketoosiryhmän yhdysvaikutus oli merkitsevä, sillä tuotos oli ensimmäisellä viikolla TER-ryhmällä pienin ja KK-ryhmällä suurin eron tasoittuessa myöhemmin. Korkeatuottoiset lehmät mobilisoivat enemmän rasvakudosta suuremman energiantarpeen vuoksi, mikä saattoi johtaa ketoaineiden liialliseen muodostumiseen sekä myöhemmin maitotuotoksen tasoittumiseen. Ensikoiden maitotuotos ja märehtimisaika olivat pienemmät verrattuna useamman kerran poikineisiin lehmiin. Märehtimisajassa viikon ja poikimakerran yhdysvaikutus oli merkitsevä, sillä ensikoiden märehtimisaika lisääntyi aina neljänteen viikkoon saakka, kun useamman kerran poikineiden lehmien märehtimisaika lisääntyi toiselle viikolle, jonka jälkeen se hieman pieneni. Ensikoiden märehtimisajan hitaampi kasvu saattoi johtua niiden hitaammasta syöntikyvyn kehittymisestä. Poikimista edeltävässä kuntoluokassa, edellisen tuotoskauden 305 päivän maitotuotoksessa ja ummessaolokauden pituudessa ei ollut eroa ketoosiryhmien välillä. Poikimaväli oli suuntaa antavasti pidempi KK-ryhmällä verrattuna TER- ja SKK-ryhmiin. Kuntoluokaltaan ylilihavien lehmien ketoosia osoittavien BHB-tulosten osuus oli muita ryhmiä suurempi. Ensikoiden pienten BHB-pitoisuuksien osuus oli selvästi suurempi verrattuna useamman kerran poikineisiin lehmiin. Holstein-rotuisilla lehmillä oli ayrshire-rotuisia enemmän 0 µmol/L BHB-tuloksia. Tulosten perusteella valtaosa lehmistä sairastui subkliiniseen ketoosiin, mutta sairastuminen ei vaikuttanut ensimmäisten neljän laktaatioviikon maitotuotokseen tai märehtimisaikaan.

The objective of this study was to investigate how the fiber content of dry period diet affects feed intake, energy intake, mobilization of tissue reserves and milk production. Sixteen multiparous Ayrshire dairy cows were used in a completely randomized block design. Cows were divided into pairs according their expected calving date, parity and body condition score. Within pairs the cows were randomly allocated to a grass silage-diet (GS) ab libitum or a total mixed ratio (TMR) – diet ab libitum. The NDF contents of TMR and silage were 651 g/kg DM and 531 g/kg DM, CP 122 g/kg DM and 126 g/kg DM and metabolizable energy (ME) contents 9,1 MJ/kg DM and 10,1 MJ/kg DM. Lead feeding was carried out with concentrate that was given 10 days prepartum starting from 1 kg per day, and increasing to 2 kg per day 5 days before parturition. Postpartum both groups had grass silage ab libitum and the amount of concentrate was increased with similar rates in both groups. During dry period feed intake was greater for GS than TMR (13,7 vs. 10,8 kg DM/day, p<0,001). Energy intake for GS was 144 MJ/day and for TMR 109 MJ/day (p<0,001). GS gained more live weight during dry period than TMR (p=0,03). However, no difference was observed in BCS change. Rumination time was over 90 min/day greater in GS than in TMR (p=0,002) during dry period. After parturition there was no difference in feed intake between groups. There was no difference in average milk yield between groups (42,8 vs. 40,1 kg/day, p=0,18) but milk yield of GS was greater in weeks 5 – 8 (time*treatment, p=0,05). Protein (time*treatment, p=0,05) and lactose yields (time*treatment, p=0,02) were greater for cows in GS during the last weeks of the experiment. Fat content was greater in GS during the two first weeks of lactation (time*treatment, p=0,003). High fiber content of TMR possibly caused lower feed intake and rumination activity in TMR –group. Lower milk yield and milk fat content may have been caused by short and limited lead feeding. Lead feeding was not efficient enough to adapt the rumen to lactation diet. It is possible to limit the energy intake during dry period by increasing the fibre content of the diet. Further investigation is needed for the effect of lead feeding on ruminal epithelium on high fibre TMR.

Uusien lajikkeiden myötä maissin rehuviljely on tullut ajankohtaiseksi myös pohjoisemmilla alueilla Euroopassa. Maissisäilörehun pienen raakavalkuaispitoisuuden takia ruokinnassa käytettävän valkuaisrehun tulee mahdollistaa riittävä valkuaisen ja aminohappojen saanti ruokinnasta. Rypsin ja härkäpavun viljely on mahdollista Suomen olosuhteissa, ja ne voisivat soveltua hyvin valkuaistäydennykseksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää maissisäilörehun ja kahden eri valkuaistäydennyksen vaikutusta lypsylehmien syöntiin, dieetin sulavuuteen, maitotuotokseen ja aineenvaihduntaan, kun nurmisäilörehun kuiva-aineesta 50 % korvattiin maissisäilörehulla. Ruokintakoe toteutettiin cyclic change over -koemallin mukaisesti kolmessa 21 vuorokauden jaksossa. Kokeessa oli kuusi erilaista ruokintaa ja kaksi tuotosvaiheen perusteella muodostettua kuuden eläimen blokkia. Kokeessa oli mukana 12 useamman kerran poikinutta ayrshire -rotuista lypsylehmää. Koeruokinnat muodostettiin 2 x 3 faktoriaalisesti kahdesta karkearehusta (1. sadon nurmisäilörehu vs. nurmi- ja maissisäilörehun seos (50:50)) sekä kolmesta valkuaiskoostumukseltaan erilaisesta väkirehuseoksesta. Väkirehuseoksista yksi sisälsi niukasti rypsirouheen ja härkäpavun valkuaista ja kaksi runsaammin valkuaista siten, että lisävalkuaisen lähteenä oli joko rypsirouhe tai härkäpapu. Valkuaisrehujen lisäksi seosrehujen väkirehuseos sisälsi ohraa, kauraa, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäistä. Seosrehujen karkearehu-väkirehu -suhde oli 58:42 kuiva-aineessa. Ruokinnat eivät vaikuttaneet kuiva-aineen ja orgaanisen aineen syöntiin. Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan lisäsi tärkkelyksen ja vähensi raakavalkuaisen ja neutraalidetergenttikuidun saantia sekä heikensi dieetin sulavuutta. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien maitotuotosta ja energiakorjattua maitotuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Valkuaistuotos lisääntyi, kun maissisäilörehua sisältävään ruokintaan yhdistettiin runsaampi valkuaisruokinta, kun taas nurmisäilörehua sisältävällä ruokinnalla vastaavaa ei havaittu. Härkäpapu lisävalkuaisena lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien valkuaistuotosta, mutta ei nurmisäilörehua saaneiden. Lisävalkuainen lisäsi maidon valkuaispitoisuutta maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla. Ruokinnalla ei ollut vaikutusta maidon rasva- ja laktoosipitoisuuteen. Maidon ureapitoisuus väheni, kun lehmät saivat ruokinnassaan maissisäilörehua. Sen sijaan runsas valkuaisruokinta lisäsi maidon ureapitoisuutta niukkaan valkuaisruokintaan verrattuna. Maidon ureapitoisuus oli suurempi härkäpapua kuin rypsiä sisältävällä ruokinnalla. Valkuaislisä lisäsi maissisäilörehua saaneiden lehmien välttämättömien ja haaraketjuisten aminohappojen yhteenlaskettuja pitoisuuksia, mutta vähensi niitä nurmisäilörehua saaneiden lehmien plasmassa. Plasman aineenvaihduntatuotteiden pitoisuuksissa ei ollut suuria eroja ruokintojen välillä. Valkuaislisä lisäsi hieman plasman glukoosipitoisuutta ja vähensi NEFA-pitoisuutta. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla muuttaa lehmien ravintoaineiden saantia. Maissisäilörehun lisäämisen vaikutus maitotuotokseen tai maidon komponenttien tuotokseen riippuu valkuaisruokinnan tasosta siten, että riittävän valkuaistäydennyksen myötä maissisäilörehua sisältävällä ruokinnalla saavutetaan sama maitotuotostaso nurmisäilörehuun verrattuna. Tutkimuksen tulosten perusteella rypsi ja härkäpapu sopivat hyvin valkuaislisäksi maissisäilörehua sisältävään ruokintaan.

Maissi (Zea mays L.) on lämpimiin olosuhteisiin ja lyhyeen päivään tottunut, runsaasti biomassaa tuottava heinäkasvi. Maissia viljellään laajasti ympäri maailman niin rehu- kuin elintarvikekäyttöönkin, mutta Suomessa sitä viljellään lyhyen kasvukauden vuoksi pääasiassa karkearehun tuottamiseksi nautakarjalle. Suomessa maissin viljely säilörehuksi on lisääntynyt pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvien lajikkeiden myötä ja viljelypinta-ala on kasvanut viime vuosien aikana jo yli tuhanteen hehtaariin. Suomessa kasvuaika ei riitä maissin jyväsadon korjaamiseen, joten maissikasvusto korjataan tuleentumattomana säilörehuksi myöhään syksyllä. Maissin ruokinnallinen arvo eroaa nurmesta pienemmän raakavalkuaispitoisuuden ja suuremman tärkkelyspitoisuuden vuoksi. Toisin kuin nurmesta, maissista saadaan korjattua yhdellä korjuulla suuri kuiva-ainesato. Maisterintutkielmassani käsittelen maissisäilörehua lypsylehmien ruokinnassa. Tarkoituksena oli selvittää, miten nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla vaikuttaa lypsylehmien syöntiin, maitotuotokseen ja metaanintuotantoon. Ruokintakoe järjestettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan pihattonavetassa 18.1.-9.4.2020. Tutkimus oli osa Tulevaisuuden kestävät karkearehuvalinnat (Tukeva) -hanketta. Tutkimus koostui kolmesta neljän viikon jaksosta. Jakson viimeinen viikko oli näytteiden keruuviikko. Ensimmäisellä ja kolmannella ruokintajaksolla karkearehusta 50 % oli maissisäilörehua ja 50 % nurmisäilörehua. Toisella ruokintajaksolla karkearehu oli pelkästään nurmisäilörehua. Lehmät saivat koko kokeen ajan väkirehua robotilta keskimäärin 6,2 kg/pv. Seosrehua oli vapaasti tarjolla ja sen karkearehu-väkirehusuhde kuiva-aineessa oli 65:35. Kokeeseen valittiin kymmenen Ayrshire-rotuista lehmää, joiden poikimisesta oli kokeen alkaessa kulunut keskimäärin 98 pv ja maitotuotos oli keskimäärin 46,6 kg/pv. Maissisäilörehun D-arvo oli 679 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 351 g/kg ja NDF-pitoisuus 390 g/kg ka. Nurmisäilörehun D-arvo oli 652 g/kg ka, kuiva-ainepitoisuus 361 g/kg ja NDF-pitoisuus 590 g/kg ka. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen maissisäilörehulla lisäsi kuiva-aineen syöntiä 0,9 kg/pv ja tärkkelyksen saantia 1,91 kg/pv. Myös muuntokelpoisen energian saanti (MJ/pv) nousi maissisäilörehuruokinnalla 2,7 %. Maissisäilörehu heikensi dieetin sulavuutta. Kuiva-aineen sulavuus väheni 6,2 % ja kuidun sulavuus 32,5 % maissisäilörehun korvatessa nurmisäilörehua. Maissisäilörehuruokinnalla ei ollut vaikutusta maitotuotokseen tai maidon pitoisuuksiin. Metaanintuotanto (g/pv) väheni n. 5 % maissisäilörehuruokinnalla, mutta ruokinnalla ei ollut vaikutusta metaanintuotantoon per tuotettu energiakorjattu maitokilo (EKM). Maissisäilörehun lisääminen ruokintaan pienensi maidon ureapitoisuutta ja paransi typen hyväksikäyttöä. Maissisäilörehu on hyvä karkearehulähde myös Suomen olosuhteissa ja se voi vähentää lypsylehmien metaanipäästöjä (g/pv), mutta tuotekiloa (g/kg EKM) kohti laskettuna päästövähennystä ei välttämättä saavuteta.

Suomessa nurmirehujen korjuu tapahtuu tyypillisesti kaksi tai kolme kertaa kasvukauden aikana riippuen maantieteellisestä sijainnista, mutta ilmastonmuutoksen myötä kasvukauden pidentyessä kolmen niiton strategiaa voidaan käyttää koko ajan pohjoisempana. Saman kasvukauden aikaisia saman nurmilohkon ensimmäisen, toisen ja kolmannen niittokerran säilörehujen tuotantovaikutuksia vertailevia tutkimuksia on tehty hyvin vähän ja pääasiassa vain Suomessa. Maitotiloilla nurmentuotantoa rajoittavana tekijänä voi olla tilojen käytössä oleva peltopinta-ala. Korjaamalla kolme nurmisatoa satokauden aikana saadaan korkea nurmisato ja sulavuudeltaan hyvää rehua. Tutkimuksen tavoitteena oli mitata kolmannen niiton rehun (N3) vaikutuksia lypsylehmien maitotuotokseen ensimmäisen (N1) ja toisen niiton (N2) rehuihin verrattuna. Tutkimuksen hypoteesina oli, että aikaisempien tulosten perusteella kolmannen niiton rehun D-arvo on korkea mutta maidontuotantoarvo ei vastaa niiton energia-arvoa. Tutkimus oli osa Luonnonvarakeskuksen Nurmet Rahaksi -hanketta. Säilörehut valmistettiin timotei-nurminatakasvuston ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta nurmisadosta. Koe suoritettiin seosrehuruokintana 2-jaksoisena cross over- mallilla. Kokeessa oli 42 lehmää, jotka oli jaettu kolmeen ryhmään ruokinnan perusteella. Lehmien syöntiä ja maitotuotosta mitattiin päivittäin, maitonäytteet otettiin molempien jaksojen keruuviikkona kahtena päivänä ja rehunäytteet otettiin seosrehun teon yhteydessä kemiallisia analyysejä varten. Ensimmäisen niiton rehu oli jälkikasvurehuja kuivempaa, ja sen D-arvo oli suurempi, minkä takia sitä syötiin enemmän kuin molempia muita rehuja ja maitotuotos sekä energiakorjattu maitotuotos (EKM) olivat suurempia kuin N2-ruokinnalla. N3-rehun D-arvo oli lähes yhtä suuri kuin N1-rehussa ja rehu sisälsi muita rehuja vähemmän kuitua. Osittain märkyyteen liittyen säilörehua syötiin N3-ruokinnassa vähemmän kuin N1- ja N2-ruokinnoissa. Lisäksi N3-ruokinassa säilörehun syönti oli pienempää kuin N2-ruokinassa, vaikka N2-rehun syönti-indeksi oli kaikista niitoista pienin. Kuitenkin N3-ruokinnalla maitotuotos oli yhtä suuri N1-ruokinnan kanssa johtuen N3-rehun laskennallisesti korkeasta muuntokelpoisen energian (ME) hyväksikäytöstä maidontuotantoon. N3-ruokinnassa lehmien EKM-tuotos oli pienempi kuin N1-ruokinnassa, koska N3-ruokinnassa maidon rasvapitoisuus oli N1-ruokintaa pienempi. N2-ruokinnassa lehmien maitotuotos oli muita ruokintoja pienempi, mikä oli odotettavissa N2-rehun muita rehuja pienemmän D-arvon perusteella. ME:n hyväksikäyttö maidontuotantoon oli N2- ja N3-ruokinnoissa parempi N1-ruokintaan verrattuna. Rehun typpeä käytettiin maidontuotantoon tehokkaammin N3-ruokinnassa kuin muissa ruokinnoissa, ja maidon ureapitoisuus oli N3-ruokinnassa muita ruokintoja pienempi. N3-ruokinnassa rehun syönti oli pienempää, mitä oli odotettavissa D-arvon ja syönti-indeksin perusteella. N1- ja N3-ruokinnoissa lehmien maitotuotos oli yhtä suuri. N3-ruokinnassa maitoa tuotettiin enemmän kuin N2-ruokinnassa. EKM-tuotos oli pienempi N3-ruokinnassa kuin N1-ruokinnassa, koska maidon rasvapitoisuus oli pienempi N3-ruokinnassa kuin N1-ruokinnassa. Pienempään maidon rasvapitoisuuteen N3-ruokinnassa vaikutti pienempi rehun syönti ja ME:n saanti kuin N1-ruokinnassa. ME:n hyväksikäyttö oli N3-ruokinnassa parempi kuin N1-ruokinnassa. Tämän takia N3-ruokinnassa maitotuotos oli parempi kuin oli odotettavissa syönnin perusteella. Tulosten perusteella N3-rehua voidaan käyttää hyvin maidontuotannossa.

Including feed efficiency in a selection index and its estimation on farms cannot be done by dry matter intake, because it’s not possible to measure dry matter intake on farms. It could be possible to evaluate dry matter intake by using rumination time as an indicator trait. Many farms already have devices to observe rumination. To be a useful candidate trait in selective breeding, rumination time needs to be heritable. The aim of this study was to evaluate genetic parameters of daily rumination time in first three lactations in Finnish Ayrshire. The data was received from FABA co-op and it contained production-, insemination-, calving- and herd data as well as pedigree data of Finnish Ayrshire cows. In addition, rumination data collected by Heatime and SenseHub equipments, were included in the study with the permission of SCR Engineers Ltd. The data was edited into the form to be processed and examined with RStudio, pedigree data was processed with RelaX2 and variance components for daily rumination time and daily milk production were computed by REML method with DMU. Tables and graphs were made in their final form with Excel spreadsheet software. Two separate materials were made from the data: the data of first-time calved cows and the data of 1 to 3 times calved cows. The data was studied as two-trait repeatability model in which observations of rumination time were from all lactation stages. The heritability of rumination time was 0,14 (SE 0,05) for primiparous cows and 0,19 (SE 0,02) for cows having 1 to 3 lactations. The genetic correlation between rumination time and milk production was 0,05 (SE 0,21) for primiparous cows and 0,31 (SE 0,06) for cows having 1 to 3 lactations. Daily rumination time is a heritable trait and hence it can be used as a direct or indicator trait in selective breeding. Further studies of the genetic correlations between rumination time and dry matter intake should be done to evaluate the usability of rumination time as an indicator of dry matter intake.

In order to increase protein self-sufficiency and food production, it is necessary to study new protein feeds. Faba bean (Vicia faba) is a nitrogen-fixing plant, and thereby a good choice for versatile rotation of crops. Faba beans contain less crude protein and considerably more starch than rapeseed meal. Most of the faba bean protein degrades in rumen and it contains less methionine than rapeseed meal protein. Microalgae contain plenty of crude protein and their production requires less surface area than cultivation of field crops. Microalgae can also be grown in harsh climate conditions. However, microalgae have, in some of the earlier studies, reduced palatability of the diet. Aim of this Master’s Thesis was to compare rapeseed meal, faba bean seeds and Spirulina microalgae effects on feed intake and milk production of dairy cows. Hypothesis were decreased feed intake when Spirulina was added to the diet; lower milk production with faba bean diet than with rapeseed diet; and increased milk production when a part of faba bean protein was replaced with Spirulina protein. The study was conducted at Viikki research farm at Helsinki during the spring of 2015. Eight multiparous ayrshire dairy cows were used. At the beginning of the study, on average 113 days were passed since calving of the cows. The study design was a replicated 4 x 4 Latin square. Cows of the other square were rumen fistulated. Treatments (rapeseed, rapeseed + Spirulina, faba bean, faba bean + Spirulina) were isonitrogenous. In microalgae treatments protein from Spirulina was used to substitute half of the protein from rapeseed or faba bean. Total mixed ration (TMR) included in addition to protein feeds grass silage, barley, molassed sugar beet pulp and vitamins and minerals. Cows received TMR ad libitum. There were no differences in dry matter intake (DMI) between rapeseed and faba bean treatments. According to the hypothesis, DMI was decreased with Spirulina diets. Hypothesis regarding milk production were also realised. Milk, energy-corrected milk, fat, protein and lactose yields were lower with faba bean than with rapeseed treatments. Adding Spirulina to diet increased milk yield in faba bean treatment, but decreased it in rapeseed treatment. Adding Spirulina to diet did not affect energy-corrected milk yield significantly. Spirulina did not affect fat yields, and it lowered the protein and lactose yields in rapeseed treatment, and increased them in faba bean treatment. Based on the findings of the study, faba bean and Spirulina are inferior protein feeds compared to rapeseed meal in grass silage and grain based diets. Faba bean protein’s high rumen degradability and low methionine concentration probably limit milk production. Spirulina and faba bean combined meet dairy cow’s amino acid needs better than faba bean alone. However, Spirulina’s negative impact on DMI may restrict its usage as a protein feed for dairy cows.