Browsing by Subject "marxismi"

Tutkielmani aiheena on elokuvan neo-noir (eli uusnoir) lajityypin käsittely postmodernia aikakautta koskevan akateemisen keskustelun kautta. Ensisijainen teoreettinen lähtökohtani on marxilaisen kulttuurikriitikko Fredric Jamesonin historiallinen postmodernismin teoria, jossa ilmenee katkos modernin ja postmodernin aikakauden välillä. Hyödynnän työssäni myös postmodernia yhteiskuntaa käsittelevää sosiologista kirjallisuutta ja niin sanotun jälkistrukturalismin ajatteluperinnettä. Keskeinen päätelmä työssäni on se, että neo-noir syntyy 1960-luvun lopulla vahvasti jälkimodernistisena lajityyppinä ja saa lopullisen muotonsa 1980-luvun alkuun tultaessa siirtyessään täyden postmodernismin vaiheeseen. 1970-luvun neo-noiria leimaa yleisesti tietynlainen realistinen esitystapa. Se pyrkii arvioimaan noir-lajityypin olemusta uudelleen tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Olen kutsunut sitä luonteeltaan revisionistiseksi, sillä se sisältää itsetietoisen asenteen omaa lajityyppiään kohtaan. Film noir kuuluu lajityyppinä moderniin aikakauteen ja neo-noir postmoderniin aikakauteen. Neo-noirissa tilan elokuvallinen esittäminen on keskeisessä osassa. Käsittelen tilaa ennen kaikkea Los Angelesin elokuvallisen representaation kautta. Työssä päädytään lopulta kuvan itsensä historiaan, sillä representaation järjestelmä ei ole nykyisin enää vain väline, vaan se itse nousee nyt etualalle. Työni tarkoituksena on lopulta kuvata postmodernia aikakautta siten kuin se ilmenee neo-noir-elokuvien kautta. Tässä keskeiseksi nousee todellisuuden ja sen esityksen monimutkainen suhde. Johtopäätöksenä on, että neo-noir on elokuvan postmoderni lajityyppi, joka on vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Siinä keskeistä on tilan elokuvallinen esittäminen ja jonkinlaisen kriittisen position konstruointi. Se pyrkii esittämään oman aikamme olemuksen tilallisen allegorian muodossa. Marxilaisessa perinteessä historiallisen tulkinnan yhteys kapitalistisen järjestelmän alarakenteeseen on tärkeää, ja myös tässä työssä asioiden ja ilmiöiden syvällisin taso palautuu siihen.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tarkastella oikeusvaltioperiaatteen ja marxisti-leninismin yhteensopivuutta aatteellisella tasolla ja selvittää, onko näiden kahden välillä sovittamattomia ristiriitoja. Marxismi-leninismin peilaaminen oikeusvaltioperiaatteeseen tuo esille kommunistisen ideologian fundamentaaliset erot liberaalin demokratian kanssa ja on siten mielenkiintoinen ja tuore näkökulma aihealueeseen. Tavoitteena on tehdä testi siitä, kuinka paljon oikeusvaltiossa toteutuvilla periaatteilla on sijaa tai onko sitä ollenkaan marxisti-leninistisessä järjestelmässä. Normatiivista tuomiota mihinkään suuntaan pyritään välttämään. Motiivina on ottaa selvää, miksi marxisti-leninistiset valtiot ovat tähän asti aina päätyneet oikeusvaltion vastaiseen tilaan: onko sille selitys marxismi-leninismin käytännön epäonnistumisissa vai jopa ideologisella yhteensopimattomuudella? Keskustelu kommunismista on monesti keskittynyt enemmän sen taloudelliseen ulottuvuuteen, onhan kommunismi pääasiallisesti kapitalistisen talousjärjestelmän kritiikkiä. Kuitenkin kyseessä on laaja yhteiskuntafilosofinen maailmankatsomus, joka ylettyy kokonaisvaltaisesti yhteiskunnan jokaiselle saralle. Siksi oikeustieteellinen tutkimus kommunismista on tärkeää yhtä lailla taloustieteellisen tutkimuksen ohella, vaikka se onkin tällä hetkellä merkittävästi vähäisempää. Oikeustieteellä tai edes oikeushistorialla ei ole oikeastaan yleispätevää metodia, mutta tässä tutkielmassa on yhdistetty oikeuden rakenteellista selittämistä sekä oikeusteoreettista ja aatehistoriallista tarkastelua. Tärkeänä tavoitteena tässä tutkielmassa on säilyttää tasapaino kontekstualisoinnin ja aatehistoriallisten selitysten välillä. Mikään idea ei ole syntynyt tyhjyydessä, mutta toisaalta vallankumouksellisten ajatusten voimaa ei kannata aliarvioida. Marxisti-leninistisen aatteen perimmäinen luonne ja juuret on kaivettava esiin kontekstualisoinnin mahdollistamiseksi. Tässä tutkielmassa on johdannon jälkeen neljä aihetta käsittelevää päälukua ja lopuksi johtopäätökset. Tutkimuskysymykseen vastataan vaiheittain. Ensiksi marxismi-leninismi asetetaan poliittiselle kartalle ja se määritellään tarkasti, jotta voidaan edetä aiheen varsinaiseen käsittelyyn mahdollisimman selkeistä lähtökohdista. Seuraavat kolme lukua ovat oikeusvaltion eri osa-alueista: vallanjako-opista, legaliteettiperiaatteesta ja perus- ja ihmisoikeuksista. Jotakin haastetta luo se, etteivät oikeusvaltion periaatteet ole täysin lokeroitavissa omille sektoreilleen, koska ne liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Niiden käsittely toisistaan irrallaan on mahdotonta, joten ne päätyvät viittaamaan toistensa välillä paikoittain. Näin ollen tutkielmassa käsitellään kerrostuksellisesti oikeusvaltioperiaatteiden osa-alueita tautologian välttämiseksi. Johtopäätösten osalta tutkielmassa päädytään siihen, että on ilmeistä, ettei marxismi-leninismi ole toteutettavissa yhdessä oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxismi-leninismi jättää oikeusvaltioperiaatteen huomiotta sen kaikilla osa-alueilla. Yhteensopimattomuutta ei voi laskea sattumaksi, vaan marxismi-leninismissä on taustalla sellaisia ajatuksia, jotka eivät ole periaatteellisellakaan tasolla sovitettavissa yhteen oikeusvaltioperiaatteen kanssa. Marxisti-leninistinen maailmankuva on oikeusvaltioperiaatteen kanssa niin vastakkainen, ettei näiden kahden samanaikainen toteuttaminen ole mahdollista. Yhteensovittamisen epäonnistumisen syyksi tutkielmassa esitellään marxisti-leninistisen aatteen jatkuva vallankumouksen periaate, vallan keskittyminen yhdelle puolueelle ja siten poliittiselle eliitille sekä marxismi-leninismin taustalla olevan tieteellisen sosialismin dogmaattisuus.

Tutkielmassa esitetään Georg Lukácsin (1885–1971) reifikaatioteoriasta uusimpaan tutkimuskirjallisuuteen perustuva luenta, joka eroaa radikaalisti vakiintuneesta standarditulkinnasta ja mahdollistaa Lukácsin filosofisesti ja historiallisesti uskottavan sekä nykyajassa sovellettavan tulkitsemisen. Lukácsin Historian ja luokkatietoisuuden (Geschichte und Klassenbewußtsein, 1923) reifikaatioteoriaa pide-tään laajalti perinteisen kriittisen teorian sekä läntisen marxismin perustavana tekstinä, mutta nykyajassa täysin vanhentuneena hegeliläisen marxismin versiona. Teorian tulkinnassa ei ole huomioitu riittävästi Lukácsin uuskantilaista kontekstia, mikä on viime vuosiin saakka estänyt sen ytimen käsittämisen. Historian ja luokkatietoisuuden reseptiohistoria jakautuu karkeasti kolmeen kauteen: 1920-luvun aikalais-vastaanottoon, 1960–70-lukujen lyhytaikaiseen renessanssiin ja 2010-luvun uuteen kiinnostukseen. Vasta viime vuosina julkaistu tutkimus on asettanut teorian omaan kontekstiinsa, 1910-luvun uuskantilaisen filosofian yhteyteen. Standarditulkinnaksi nimitettävässä tulkintaperinteessä Lukácsia tulkitaan ennen kaikkea G.W.F. Hegelin (1770–1831), Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) sekä Max Weberin (1864–1920) teorioiden valossa, vaikka tärkeimmät lähteet Lukácsin varhaistyön ymmärtämiseksi ovat Emil Laskin (1875–1915) ja Heinrich Rickertin (1863–1936) uuskantilaiset teoriat. Uuskantilaisuuden vaikutus Lukácsiin on sivuutettu aina 2010-luvulle saakka lähes täydellisesti, minkä vuoksi objektiivisuusmuodon sekä muodon ja materian käsitteet on tulkinnoissa jätetty huomiotta. Reifikaatioteoriaa ei kuitenkaan voi käsittää ilman selkeää ymmärrystä Laskin objektiivisuusmuodon käsitteen avainasemasta. Uuskantilainen tulkinta paljastaa, ettei reifikaatioteoria tosiasiassa ole teoria yhteiskunnasta, vaan metateoria yhteiskunnallisesta järjestä. Reifikaatio tulee ymmärtää historiallisen a priorin käsitteen kautta. Reifikaatio ei koske tiedostuksemme kohteita, vaan tapaamme tiedostaa niitä. Standarditulkinnoissa poikkeuksetta tarkastellaan vain reifikaation yhteiskunnallisia tuloksia ja sivuutetaan ilmiön olemus ja syyt. Standarditulkinnassa on siksi yleensä käsitelty reifikaatiota vain ”esineellistymisenä”, mikä on käsitteen ontologis-epistemologisen määritelmän valossa oleellisesti vajavaista. Tutkielmassa käsitellään laajojen virhetulkintojen moninaisia syitä. Tutkielmassa osoitetaan, että tulkitsemalla Lukácsin teoriaa sen omassa historiallisessa kontekstissa eli huomioimalla teorian uuskantilaiset taustateoriat on mahdollista käsittää reifikaatioteorian koko syvyys ja hedelmällinen sovellutuspotentiaali nykyaikaisessa kriittisessä tutkimuksessa. Uuskantilaisen tulkinnan ajankohtainen sovellettavuus osoitetaan kahdella esimerkillä, Michel Foucault’n arkeologis-genealogisella kritiikillä ja uusliberaalin rationaliteetin analyysilla. Tutkielmassa osoitetaan näin teorian historiallisesti valaistuneen tulkinnan oikeellisuus sekä nykyaikainen sovellettavuus.