Browsing by Subject "mastiitti"

Amoksisilliini on aminopenisillini, joka tehoaa useisiin grampositiivisiin ja negatiivisiin bakteereihin. Se hajoaa beetalaktamaasin vaikutuksesta, mutta yhdistettynä klavulaanihapon kanssa saadaan tehoa myös beta-laktamaasia tuottaviin bakteereihin. Amoksisilliini-klavulaanihappoyhdistelmä (SynuloxR, SmithKline Beecham, Iso-Britannia) on Suomessa rekisteröity pieneläimille, mutta maailmalla sitä käytetään myös tuotantoeläimille. Syventävien opintojemme tarkoituksena oli tutkia amoksisilliini-klavulaanihapon farmakokinetiikkaa sekä terveellä että endotoksiinimastiittia sairastavalla lypsylehmällä. Samalla tutkittiin myös SynuloxR-valmisteen lihasärsytystä. Lisäksi tutkittiin Staphylococcus aureus -bakteerin aiheuttaman mastiitin paranemista kliinisessä hoitokokeessa. Kirjallisuuskatsauksessa on esitetty tutkimustuloksia aminopenisilliinien ja muiden penisilliinien farmakokinetiikasta lypsylehmillä. Tutkimus suoritettiin cross-over-periaatteella kahtena eri osakokeena Hautjärven koetilalla kuudella lypsylehmällä. Endotoksiini-osakokeessa lehmille injisoitiin neljän tunnin kuluttua endotoksiinin annosta SynuloxR-valmistetta lihaksensisäisesti annoksella 8,75 mg/kg. Maito- ja verinäytteitä otettiin 2, 4, 8, 16 ja 32 minuutin sekä 1, 2, 4, 8, 12 ja 24 tunnin kuluttua injektion jälkeen lääkeaineiden määritystä varten. Maito- ja seeruminäytteistä analysoitiin amoksisilliinipitoisuudet mikrobiologisella menetelmällä. Hoitokokeessa tutkittiin amoksisillini-klavulaanihappo- yhdistelmän tehoa naudan kliinisen mastiitin hoidossa lypsykauden aikana, kun taudinaiheuttajana oli S-laktamaasipositiivinen S. aureus. Farmakokneettisessä kokeessa saatiin amoksisilliinin maksimipitoisuudeksi seerumissa 1,7 mikrog/ml. Maidossa pitoisuudet olivat hyvin alhaisia (0,04-0,23 mikrog/ml). Lehmien väliset erot farmakokinetiikassa olivat suuret. Tilastollisella testauksella ei saatu merkitseviä eroja kontrolli- ja endotoksiinimastiitti-osakokeiden välille. Hoitokokeessa SynuloxR-valmisteilla hoidettujen lehmien bakteriologinen paranemistulos oli huono. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, ettei amoksisilliini-klavulaanihappo- yhdistelmä lihaksensisäiseliä annostelulla sovi naudan utaretulehduksen hoitoon.

Koagulaasinegatiivisten stafylokokkien merkitys utaretulehdusten ja siten tuotantotappioiden aiheuttajina on lisääntynyt. Niitä on pidetty vähemmän patogeenisina utaretulehdusten aiheuttajina, mutta niiden aiheuttamat utaretulehdukset ovat lisääntyneet Suomessa ja muualla maailmalla. Kliinisistä mastiiteista eristettyjen KNS:ien osuus utaretulehdusten aiheuttajina oli vuosina 2003-2004 Saaren ambulatorisen klinikan alueella16 % ja subkliinisistä mastiiteista koko Suomen alueella lähes 50 %. Erityisen yleisiä KNS-infektiot ovat hiehoilla ja ummessaolevilla lehmillä. Suomessa yleisimmin esiintyvät lajit ovat S. simulans ja S. chromogenes. Lajikohtaisesti niiden ominaisuuksia tunnetaan vielä huonosti. Todennäköisesti eroja taudinaiheuttamiskyvyssä eri lajien välillä on olemassa. Tulevaisuudessa lajien tarkempi tuntemus on tärkeää hoito- ja kontrollistrategioiden luomisessa. Toistaiseksi ongelmana on, ettei tarpeeksi yksinkertaisia ja edullisia tunnistusmenetelmiä rutiinidiagnostiikkaan ole saatavilla. Olemassa olevien pikatestien (esimerkiksi APIStaph) ongelmana on varsin huono luotettavuus. Ne on suunniteltu ihmisten KNS-tulehdusten diagnosoimiseen, eivätkä siten sovellu kaikilta osin nautojen mastiittia aiheuttavien KNS-lajien diagnosoimiseen. Tämän työn kokeellisessa osuudessa viidelle hieholle tartutettiin yhteen neljännekseen noin kuukausi poikimisen jälkeen S. epidermidis ja hiehojen spontaaniparanemista seurattiin, eli mitään hoitoa ei käytetty. Hiehojen vointia seurattiin tiiviisti viikon ajan ja paraneminen kontrolloitiin vielä myöhemmin, päivinä 7 ja 14. Hiehoista otettiin maito- ja verinäytteitä, joista määritettiin maidon kokonaissolumäärä (SCC), NAGaasi ja akuutin faasin proteiineista seerumin amyloidi A (SAA) sekä maidossa että seerumissa. Bakteerien määrää maidossa tutkittiin laimennossarjamenetelmällä. Koe onnistui hyvin, eli kaikille hiehoille saatiin tartutettua KNS, mutta yksikään ei sairastunut akuutein, vakavin oirein. Yksi hiehoista jäi kuitenkin tartunnan krooniseksi kantajaksi ja hoidettiin myöhemmin. Selvimmät reaktiot olivat nähtävissä reilun vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Statuksessa havaitut muutokset olivat lievä lämpö ja turvotus utareessa. Maidon korkeimpien solupitoisuuksien keskiarvo oli 3,68 x 106 solua/ml, mutta erot hiehojen välillä olivat suuria. Myös maidon NAGaasi- ja SAA-, sekä seerumin SAA-pitoisuuksissa havaittiin selvä nousu. Maidon SCC ja NAGaasipitoisuudet korreloivat keskenään varsin hyvin. NAGaasipitoisuuksien nousu oli vähäistä; ne olivat korkeimmillaan 21 tunnin kuluttua tartutuksesta, keskiarvo (k.a.) 0,224 mol/min/l ja olivat laskeneet lähtötasolleen seitsemän vuorokauden kuluttua tartutuksesta. Seerumin SAA-pitoisuudet nousivat nopeammin kuin maidon. Seerumin SAA-huippupitoisuuksien k.a. oli 73,35 mg/l (+46 h) ja maidon 6,92 mg/l (+45-69 h). Hiehojen lypsämiin maitomääriin tartutuksella oli vain vähäinen vaikutus. Bakteriologisesti tulehdus oli eliminoitunut kaikilta muilta paitsi krooniseksi kantajaksi jääneeltä hieholta 45 tunnissa. Työ on osa laajempaa mastiittitutkimusta. Koe toimii verrokkina aiemmin toteutetuille tartutuskokeille ja alkuna jatkossa suunnitelluille KNS-hoitokokeiden sarjalle.

Ummessaolokauden aikana lehmän utare palautuu edellisen lypsykauden jälkeen ja valmistautuu seuraavan lypsykauden maidontuotantoon. Tällä ajanjaksolla maidontuotanto lakkaa, maito muuttuu ummessaolevan utareen eritteeksi ja utareessa tapahtuu histologisia muutoksia. Utare on kaikista herkin uusille infektioille heti umpeenpanon jälkeen sekä ennen poikimista, kolostrogeneesin käynnistyessä. Suurempi infektioalttius johtuu lypsyn huuhtelevan vaikutuksen loppumisesta, muutoksista utareen valkosolujen määrissä sekä solujen huonommasta toiminnasta. Utareen ollessa täysin involoitunut puolustuskeinot ovat normalisoituneet ja utare on varsin resistentti uusille infektioille. Ummessaolokaudella saatu infektio voi parantua ilman oireita muutamassa päivässä tai jäädä piilevänä utareeseen, jolloin lehmä sairastuu poikimisen jälkeen. Lehmä voi myös sairastua kliiniseen mastiittiin ummessaolokauden aikana. Ummessaolokauden uusia infektioita pyritään estämään umpeenpanohoidolla, jolla samalla hoidetaan lehmällä jo olevat subkliiniset tulehdukset. Tähän tutkielmaan liittyvässä tutkimusossa selvitettiin tavallisimpia ummessaolokauden utaretulehduksien aiheuttajia suomalaisesta potilasmateriaalista. Materiaali kerättiin Helsingin yliopiston Saaren eläinklininikan potilasmateriaalista vuosilta 1980-96. Tavallisin mastiitin aiheuttaja oli Actinomyces pyogenes (23 % tapauksista), muita yleisiä aiheuttajia oli Streptococcus uberis (17 %) ja koagulaasinegatiiviset stafylokokit (16 %). Tutkimustulokset ovat samankaltaisia kirjallisuuden kanssa.

Bakteerien lisääntyvä mikrobilääkeresistenssi on ajankohtainen ja tutkimuksen kohteena oleva aihe, mistä käydään keskustelua jatkuvasti. Tämä lisensiaatintyö sisältää kirjallisuuskatsauksen ja kokeellisen osan. Kirjallisuuskatsauksen aihe on stafylokokit, niiden merkitys utaretulehduksen aiheuttajana, stafylokokkien mikrobilääkeresistenssi ja resistenssin takana olevat geenit. Kokeellisessa osassa kartoitettiin mikrobilääkeresistenssin esiintymistä utaretulehdusta aiheuttavilla stafylokokeilla, bakteerien genomissa olevia resistenssigeenejä sekä geenien ja herkkyystestauksen yhtenevyyttä. Tutkimushypoteesi oli, että stafylokokkien genomista löytyy useita resistenssigeenejä ja stafylokokeilla esiintyy mikrobilääkeresistenssiä. Työn tarkoitus oli selvittää stafylokokkien genotyypin yhtenevyyttä fenotyyppiin. Aineisto (24 stafylokokki-isolaattia) on kerätty neljännesmaitonäytteistä vuosina 1999-2002. Isolaatit on kokogenomisekvensoitu aikaisemmassa tutkimuksessa. Puolet stafylokeista oli aiheuttanut subkliinisen ja puolet kliinisen utaretulehduksen. Tähän tutkimukseen kuului genomisekvensoinnista saatujen tietojen hyödyntäminen, herkkyystestauksen teko isolaateille ja tiedon analysointi. Stafylokokkien genomeista löytyi resistenssigeenejä. Kaikilta stafylokokeilta löytyi basitrasiiniresistenssiä koodaava geeni. Yhdellä Staphylococcus aureus isolaatilla (nro. 9) oli penisilliiniresistenssiä koodaava geeni. Yhdellä Staphylococcus simulans -isolaateilla (nro. 113) oli beetalaktaamiresistenssiä koodaava geeni. Herkkyystestauksessa valtaosa isolaateista (13/24) oli herkkiä kaikille tutkituille mikrobilääkkeille. Yksi Staphylococcus aureus -isolaatti (nro. 9) oli resistentti penisilliinille ja gentamisiinille kliinisen raja-arvon mukaan. Lisäksi isolaatti oli resistentti oksasilliinille, kefalotiinille ja klindamysiinille epidemiologisen raja-arvon mukaan. Staphylococcus simulans -isolaateista kaksi (nro. 113 ja 116) oli resistenttejä oksasilliinille kliinisen raja-arvon mukaan. Suurin osa resistenssigeeneistä ei ilmennyt herkkyystestauksessa. Osalla isolaateista kuitenkin oli mikrobilääkettä koodaava resistenssigeeni ja kyseisen mikrobilääkkeen MIC-arvo oli korkeampi kuin niillä isolaateilla, joilla ei ollut ko. geeniä. Tutkimuksen johtopäätös on, että utaretulehduksesta eristetyt stafylokokit ovat valtaosin herkkiä utaretulehduksen hoidossa käytetyille mikrobilääkkeille. Sen sijaan muita mikrobilääkeresistenssigeenejä on jonkin verran.

Utaretulehdus on lypsylehmillä yleisin ja taloudellisesti merkittävin sairaus. Sen aiheuttaa tavallisesti bakteeri-infektio. Perusmenetelmänä utaretulehduksen aiheuttajabakteerin eristämisessä ja tunnistamisessa on toistaiseksi ollut maitonäytteen viljely. Yli neljäsosassa viljellyistä näytteistä ei kuitenkaan havaita kasvua. Negatiiviset viljelytulokset ovat ongelmallisia ja turhauttavia sekä tuottajien, eläinlääkärien, että laboratorioiden kannalta. Aikaa ja rahaa kuluu hukkaan, työmäärä lisääntyy ja utaretulehdusten hoitojen sekä ennaltaehkäisyn suunnittelu vaikeutuu. Negatiivisia viljelytuloksia saadaan sekä subkliinisistä eli piilevistä utaretulehdustapauksista että kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista näytteistä. Subkliiniset utaretulehdukset todetaan jonkin tulehdusta kuvaavan testin avulla. Tällainen on esimerkiksi tilatasolla käytössä oleva, maidon solujen määrään perustuva, puhekielessä lettupannutestiksi kutsuttu California mastitis test (CMT) –testi. Kliinistä utaretulehdusta sairastavilla lehmillä on aina näkyviä oireita. Negatiivinen viljelytulos voi johtua useista tekijöistä. Maidossa on bakteereja tappavia ja niiden kasvua estäviä tekijöitä. Maitonäytteen käsittely ja säilytys sekä näytteeseen joutuneet antibiootti- tai kemikaalijäämät voivat estää bakteerien kasvua. Joillakin bakteereilla on tyypillisiä ominaisuuksia, joiden takia ne ovat ongelmallisia viljelyyn perustuvassa diagnostiikassa. Infektion spontaani paraneminen on yksi mahdollinen syy sille, että näytteestä ei enää kasva bakteereita. Tässä tutkimuksessa pyrittiin polymeraasiketjureaktioon (PCR) perustuvaa menetelmää käyttäen selvittämään, löytyykö kliinisistä utaretulehdustapauksista otetuista, mutta viljelyssä negatiivisista näytteistä utaretulehdusbakteerien DNA:ta ja jos, niin minkä bakteerien. Tutkittavia näytteitä oli 79. Käytetty menetelmä tunnistaa 11 bakteeria tai bakteeriryhmää, jotka ovat esiintymistä kartoittavien tutkimusten perusteella yleisimpiä utaretulehduksen aiheuttajia. Menetelmä tunnistaa myös stafylokokkien penisilliiniresistenssiä koodaavan β-laktamaasigeenin. Lähes puolesta tutkituista näytteistä löytyi tavallisimpien utaretulehdusbakteerien DNA:ta. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että PCR:ään perustuvalla diagnostiikalla saadaan taudinaiheuttaja selville myös useissa tapauksissa, joissa viljelytulos on negatiivinen. Tällä hetkellä näytteiden tutkiminen on PCR:llä kalliimpaa kuin viljelyllä. PCR-menetelmä voisi olla taloudellisesti kannattava ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa on syytä epäillä bakteerien kasvun estyvän. Sitä voi suositella myös sellaisissa tapauksissa, joissa negatiivisen viljelytuloksen saaminen olisi erityisen turhauttavaa tai tieto aiheuttajabakteerista halutaan saada nopeasti.

Utaretulehdus eli mastiitti on maailmanlaajuisesti lypsylehmien yleisin ja suurimmat taloudelliset tappiot aiheuttava sairaus. Kuluja aiheutuu muun muassa maidontuotantotappioista, hoitoon käytetyistä lääkkeistä sekä lehmien ennenaikaisesta teuraaksi laitosta. Streptococcus agalactiae on tärkeä lypsylehmien mastiittia aiheuttava patogeeni, joka leviää helposti karjassa. Sen on aiemmin ajateltu tarttuvan lähinnä vain lehmästä toiseen, mutta nykytietämyksen mukaan lehmä voi saada tartunnan myös esimerkiksi likaisesta navettaympäristöstä. Lisäksi tartunnan on epäilty olevan mahdollista siirtyä myös ihmisen ja lehmän välillä. Str. agalactiae tunnetaan ihmislääketieteessä vastasyntyneiden vauvojen hengenvaarallisen aivokalvontulehduksen aiheuttajana, jonka vauva saa synnytyksen yhteydessä äidiltään. Lypsylehmille Str. agalactiae aiheuttaa yleensä piilevän eli subkliinisen mastiitin, eikä se välttämättä aiheuta silminnähtäviä sairauden oireita. Tämän takia tartunta voi päästä leviämään karjassa nopeasti ja huomaamattomasti. Sairastuneiden nopea havaitseminen on kuitenkin tärkeää, jotta tartunnan leviäminen karjassa kyettäisiin tehokkaasti estämään. Suomessa yleisimmät Str. agalactiaen diagnosointimenetelmät ovat maitonäytteestä tehtävä perinteinen viljely sekä PCR-tutkimus. Toimenpiteitä Str. agalactiaen aiheuttaman mastiitin leviämisen ehkäisyssä ovat sairastuneiden lehmien karsiminen karjasta tai eristäminen muista eläimistä ja lääkitseminen. Lääkehoitona käytetään bentsyylipenisilliiniä intramammaarisuspensiona 3-5 vuorokauden ajan. Tartunta voi siirtyä uuteen karjaan esimerkiksi ostoeläinten mukana. Viime vuosikymmeninä tartuntojen määrä on pysynyt hallinnassa tehokkaiden vastustusohjelmien ja ennaltaehkäisytoimenpiteiden, kuten aktiivisen maitonäytteiden oton, ansiosta. Vuonna 2021 Str. agalactiae -positiivisten karjojen osuus Suomessa oli 2,2 %. Tartunnan saaneille lypsykarjatiloille suositellaan yleensä tautisaneerausta. Str. agalactiae -tautisaneerauksen onnistuminen vaihtelee tilojen välillä, ja siihen vaikuttavat esimerkiksi lääkehoidon ja sairaiden eristämisen onnistuminen karjassa, karjan utareterveystilanne sekä tilallisten motivaatio. Uusien tutkimusten ja mikrobiologisten tyypitysmenetelmien myötä lisääntynyt tieto tartuntareiteistä ja bakteerin eri kantojen ominaisuuksista on herättänyt kysymyksen siitä, vaikuttavatko kantojen vaihtelevat geneettiset ominaisuudet bakteerin kykyyn selviytyä lehmien elinympäristössä hengissä ja siten vaikuttaa myös tautisaneerauksen onnistumiseen. Str. agalactiaen eri kannoilla tiedetään olevan erilainen kyky muodostaa biofilmiä, rakentaa ulkopinnalleen säiemäisiä piluksia ja käyttää hyväkseen glukoosia energia-aineenvaihdunnassaan. Muun muassa nämä ominaisuudet vaikuttavat suuresti sekä bakteerin taudinaiheuttamiskykyyn että navettaympäristössä hengissä säilymiseen. Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli tarkastella Str. agalactiaen aiheuttamaa lypsylehmien mastiittia ja sen esiintyvyyttä sekä esitellä nykyään käytössä olevia tyypitysmenetelmiä, joiden avulla mastiittia aiheuttavia patogeenejä voidaan tunnistaa ja erotella ominaisuuksiensa mukaan. Lisäksi työssä perehdyttiin geneettisiin ominaisuuksiin, jotka edesauttavat Str. agalactiaeta sopeutumaan ja selviämään navettaympäristössä. Tulevaisuudessa Str. agalactiaen eri kantojen tyypitysmenetelmiä voitaisiin toivottavasti käyttää enemmän hyödyksi arvioitaessa tautisaneerauksen onnistumismahdollisuuksia.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.