Browsing by Subject "mediahistoria"

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen osallistumista kylmän sodan aikaisiin laulukilpailuihin ja kilpailujen saavuttamaa vastaanottoa Suomessa. Kylmän sodan aikana Suomen Yleisradio kuului ainoana eurooppalaisena yleisradiona sekä Länsi- että Itä-Euroopan yleisradioliittoihin. Molemmilla yleisradioliitoilla oli omat kansainväliset musiikkitapahtumansa. Länsi-Euroopan yleisradioliitto EBU oli järjestänyt Eurovision laulukilpailut vuodesta 1956 lähtien. Itä-Euroopan yleisradioliitto OIRT lanseerasi vuonna 1977 Sopotin musiikkifestivaalien yhteyteen Intervision laulukilpailut. Yleisradio oli 1960-luvun puolivälistä lähtien toiminut aktiivisena sillanrakentajana EBU:n ja OIRT:n välillä. Yleisradion toiminta kuvasti Suomen aktiivista ulkopoliittista linjaa, joka pyrki etsimään ratkaisuja kahtiajakautuneen Euroopan blokkien välille. Suomella oli aloitteellinen rooli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa, jonka Helsingin päätöslauselman tulkittiin sinetöineen Eurooppaan rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteen. Vuosien 1978 ja 1980 välillä Yleisradio valitsi samassa televisiolähetyksessä edustussävelmät Eurovision ja Intervision laulukilpailuihin. Kilpailujen niputtaminen yhteen synnytti mielikuvan institutionaalisesta tasapainosta. Kilpailuja luonnehdittiin lehdistössä länsi- ja itäviisuiksi. Vaikka kilpailuissa oli yhtäläisyyksiä, niiden formaatit olivat hyvin erilaisia, minkä vuoksi Intervision laulukilpailut eivät onnistuneet saavuttamaan samanlaista vastaanottoa kuin Eurovision laulukilpailut. Esimerkiksi Yleisradio välitti Eurovision laulukilpailut suorana lähetyksenä, mutta Intervision laulukilpailut lähetettiin useimmiten jälkilähetyksenä. 1970-luvun jälkipuoliskolla Eurovision laulukilpailuihin suhtauduttiin suomalaisissa kulttuurikeskusteluissa kriittisesti. Kilpailu saavutti poikkeuksellisen suuret katsojaluvut, mutta siihen kohdistettiin runsaasti esimerkiksi massakulttuurikritiikkiä. Kilpailu ei sopinut Yleisradion informatiivisen ohjelmapolitiikan ihanteisiin eikä 1970-luvun ilmapiiriin, jossa kaupallinen ja ylikansallinen viihdeteollisuus herätti arvostelua. Sekä suomalaiset lauluntekijät että Yleisradion edustajat ilmaisivat lehdistössä Itä-Euroopan musiikkitapahtumien edustavan parempia arvoja. Suomalaiset eivät kuitenkaan missään vaiheessa nostaneet Intervision laulukilpailua samanlaiseen asemaan kuin Eurovision laulukilpailua. Suomalaiset viihdetaiteilijat kokivat itäisen kulttuuriympäristön itselleen vieraaksi. Suomen kansan reaktiot selvisivät voimakkaasti vuonna 1980, kun yleisönosastokirjoitusten mukaan yleisö piti Suomen interviisuedustajasta enemmän. Kansalaiset olisivat toivoneet, että kansan suosikki olisi lähetetty Interviisujen sijaan Eurovision laulukilpailuihin.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tarkastelen oopperatalohankkeesta Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua ja sen suhdetta Suomen kulttuuripolitiikkaan vuosina 1964-1987. Oopperatalohanke oli vuosikymmeniä kestänyt projekti, jossa oli mukana useita suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tutkielmani tavoitteena on osoittaa, miten kulttuuripolitiikan kehitys näkyy kulttuuripoliittisista hankkeista käydyssä keskustelussa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Suomen kulttuuripolitiikan historia, joka jaetaan perinteisesti kolmeen vaiheeseen tai kulttuuripolitiikan pitkään linjaan. Tutkimuskysymykseni on: Miten oopperatalohankkeesta käyty keskustelu heijastaa muutoksia Suomen kulttuuripolitiikassa? Tarkastelen tätä aineistossa esitettyjen perustelujen ja esiin nousseiden vastakkainasettelujen avulla. Lisäksi perehdyn kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tarkastelen myös keskustelun kehitystä suhteessa kulttuuripolitiikassa tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimusaineistona toimii 192 Helsingin Sanomissa vuosina 1964-1987 julkaistua artikkelia, joissa käsiteltiin oopperatalohanketta. Aineisto kattaa oopperatalohanketta käsittelevät pääkirjoitukset, pakinat, pilapiirrokset, mielipidekirjoitukset, henkilöjutut, arvostelut ja ilmiöjutut. Aihetta käsittelevät uutiset on rajattu tarkastelun ulkopuolelle. Aineiston analyysissa hyödynnän journalististen tekstityyppien määritelmiä. Lisäksi hyödynnän sekä määrällisiä että laadullisia menetelmiä. Keskeinen osa aineiston määrällistä analyysia on luokittelu, jonka perusteet avaan tutkielman luvussa kaksi. Tutkielman kolmannessa luvussa perehdyn laadullisia menetelmiä hyödyntäen kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooliin keskustelussa. Tutkielman neljännessä luvussa esittelen keskustelussa esiin nousseita vastakkainasetteluja sekä oopperatalohanketta puolustaneita ja vastustaneita perusteluja. Alkuperäislähteiden lisäksi tutkimuksen tukena ovat kotimainen ja kansainvälinen tutkimuskirjallisuus kulttuuripolitiikan historiasta sekä oopperatalosta aiemmin kirjoitetut historiikit. Tutkielmani osoittaa, että oopperatalohankkeesta käydyssä julkisessa keskustelussa esiintyi ajan kulttuuripolitiikalle tyypillisimpiä teemoja, kuten kulttuurin saavutettavuus, kulttuuridemokratia sekä matalan ja korkeakulttuurin erot. Keskustelu muotoutui kuitenkin pääasiassa hankkeen eri vaiheiden ympärille. Keskustelun teemoiksi nousivat kulttuuripolitiikka, kulttuurivaikuttajat, oopperatalohankkeen rahoitus, oopperatalon tontti ja oopperan puutteelliset työolosuhteet. Kulttuurivaikuttajien ja kulttuuritoimittajien rooli oopperatalohankkeesta käydyssä keskustelussa oli merkittävä ja he osoittivat tukensa hankkeelle. Oopperatalohankkeen puolesta esitetyt perustelut voi jakaa kulttuuripoliittisiin ja taiteellisiin perusteluihin. Taiteellisia perusteluja käyttivät erityisesti kulttuuritoimittajat ja kulttuurivaikuttajat. Kulttuuripoliittisia perusteluja esiintyi aineistossa kattavammin ja niiden lähtökohtana olivat ajan kulttuuripolitiikan keskeiset teemat. Lisäksi osoitan tutkielmassa, että aineistosta nousi esiin vastakkainasetteluja, mikä on tyypillistä kulttuuripoliittiselle keskustelulle. Vastakkainasetteluista huolimatta suhtautuminen oopperatalohankkeeseen oli positiivista ja yli puolet aihetta käsittelevistä artikkeleista kannatti hanketta.

Institutionaalinen politiikka on ollut historiallisesti vahvan sukupuolittunut yhteiskunnan areena, niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, ja poliittisen edustuksen prosentuaalinen tasa-arvokehitys on ollut etenkin korkeimpien poliittisten johtoasemien kannalta hidasta. Kuitenkin 1990-luvun lopulta eteenpäin johtoasemiin on alkanut vähitellen nousta globaalisti yhä enemmän naisia, ja varsinkin viime vuosikymmenen aikana kehitys on ollut erityisen nopeaa – 2010-luvun loppua ja taitetta voisi kutsua melkeinpä naisten poliittisen johtajuuden murrosvaiheeksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin keinoja soveltaen Yhdysvaltain varapresidentti Kamala Harrisin, Suomen pääministeri Sanna Marinin ja Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardernin mediakuvia politiikan henkilöitymisen, sukupuolittuneisuuden, ja julkkispolitiikan (eng. celebrity politics) viitekehyksessä. Tutkimusasetelma on vertaileva, mutta kyseessä ei ole varsinainen suoraviivainen maavertailu: lähestymistavaksi on valikoitunut transnationaalinen historia, jonka keskiössä on metodologista nationalismia välttämään pyrkivä ylirajaisten trendien tarkastelu. Tutkielman pääasialliseksi aineistoksi valikoitui maiden suurimpien sanoma- ja aikakauslehtien Marinia, Ardernia ja Harrisia käsittelevät, verkossa julkaistut uutisartikkelit. Koska tarkoituksena oli saada aikaan mahdollisimman kattava ja laaja kuva kohteita koskevasta uutisoinnista, aineistoon sisältyy myös perinteisten ’naistenlehtien’ poliitikkohaastatteluja ja poliitikkoja käsitteleviä artikkeleita. Tutkielman keskeiseksi tutkimuskysymykseksi nousee se, millä tavalla niin sanotulle myöhäiselle modernille aikakaudelle luonteenomainen, 1900-luvun lopulta eteenpäin kiihtynyt politiikan henkilöitymis- ja viihtellistymiskehitys näkyy – jos näkyy – valittujen poliitikkojen mediakäsittelyssä. Halusin myös tietää, oliko tässä mediakäsittelyssä mahdollisesti havaittavissa sukupuolittuneita narratiiveja – tutkimuksissa on havaittu, että medioituneen politiikan henkilöityneet diskurssit koskettavat usein varsin eri tavoin nais- ja miespoliitikkoja, ja sukupuolen huomioon ottaminen analyysin yksikkönä on olennaista, kun politiikan henkilöitymisen kaltaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä halutaan ymmärtää kokonaisvaltaisesti. Vaikka tutkielma ei ole varsinainen suora maavertailu, olin kiinnostunut myös siitä, mitä eroja ja yhtäläisyyksiä eri maiden media-aineistossa olisi havaittavissa. Mediakuvien analyysi paljasti huomattavia samankaltaisuuksia naisjohtajien käsittelyssä, mutta myös maakohtaisia eroja oli havaittavissa – suurin osa näistä eroista on johdettavissa maiden erilaisiin, historiallisiin tasa-arvon ja institutionaalisen politiikan perinteisiin. Politiikan henkilöityminen oli havaittavissa läpi aineiston: naispoliitikoista luotiin mediassa tasa-arvon, yhteiskunnallisen muutoksen ja uudenlaisen johtajuuden symboleita. Etenkin kriisiaikoina politiikan johtoon on tyypillistä nostaa nuoria mediataitoisia naispoliitikkoja, joiden uutuusarvo koetaan suureksi, ja joiden odotetaan kasvattavan puolueidensa kannattajakuntaa ja muuttavan yhteiskuntaa karismansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa avulla. Vaikka jollain tasolla naispoliitikot saattavat hyötyä tyylikeskeisen ’julkkispolitiikan’ logiikasta ja koetusta uutuusarvostaan, näihin kohdistetut odotukset ovat usein kääntöpuolena epärealistisen korkeita, ja henkilöitynyt uutisointi kääntyy herkästi näitä vastaan. Tämä julkkispolitiikan miekan kaksiteräisyys näkyi läpi aineiston, esimerkiksi esiin toistuvasti nousseessa tyyli-substanssidiskurssissa sekä aineiston tavassa neuvotella politiikan julkisuuden muutoksesta naispoliitikkojen ulkonäön ja luonteenpiirteiden kautta. Aineiston perusteella vaikuttaisi kuitenkin myös siltä, että naispoliitikoilla on juuri nyt enemmän liikkumavaraa kuin koskaan aiemmin politiikan julkisuuden historiassa – esimerkiksi vielä 2000-luvun alussa naispoliitikoille haastatteluissa toistuvasti esitetty kysymys äitiyden ja uran yhdistämisen vaikeudesta esiintyi aineistossa vain harvoin.

Tarkastelen tutkielmassani Helsingin Sanomien (HS) kehitysmaauutisointia vuosina 1965–1974. Tavoitteena on selvittää, miten yhteiskunnan ja journalismin merkittävä murroskohta heijastui Suomen suurimman sanomalehden välittämään maailmankuvaan. Päälähteinä ovat tekemäni aikalaistoimittajien haastattelut, Päivälehden arkiston teettämät toimittajahaastattelut ja muu arkistomateriaali sekä digitaalisessa muodossa löytyvät HS:n lehdet vuosilta 1965–1974. Tarkempi analyysi kohdistuu huhti- ja lokakuun lehtiin vuosina 1965, 1968, 1971 ja 1974. Tutkimukseni perusteella HS:n kehitysmaauutisoinnissa tapahtui selkeitä muutoksia. Vuonna 1965 pääpaino oli kansainvälisten uutistoimistojen sähkeuutisissa. Sähkeet kattoivat määrällisesti suuren joukon maita, mutta aiheiden käsittely jäi pintapuoliseksi ja näkökulmat olivat uutistoimistojen valitsemia. Omien toimittajien nimiin kirjattuja juttuja kehitysmaa-aiheista ei vuonna 1965 juuri ollut. Vuonna 1968 tilanne oli samankaltainen. Esimerkiksi maailmalla ja Suomessa suurta huomiota herättänyttä Biafran kriisiä ei analysoitu omien toimittajien voimin, eikä HS lähettänyt alueelle omaa toimittajaa. Vuoteen 1971 mennessä ulkomaantoimituksen omien toimittajien kirjoittamien, kehitysmaita käsittelevien juttujen määrä kasvoi selvästi. Myös pidempien artikkeleiden määrä lisääntyi, samoin tekstien kommentoiva ja kantaaottava tyyli. Vuonna HS:ssa oli jo kolme Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisia alueita seuraavaa toimittajaa. Vuosina 1971–1974 isoin muutos näyttäisi tapahtuneen aihepiirien laventumisessa: maailman eriarvoisuuteen ja humanitaarisiin ongelmiin liittyvät artikkelit lisääntyivät. Kehitysmaauutisoinnin rinnalle alkoi nousta kehitysmaajournalismi, joka pyrki tuomaan esiin kehityskysymyksiä ja kehitysmaiden näkökulmia. Myös kehitysmaita seuraavien toimittajien työmatkat kohdealueilleen lisääntyivät. Kaikki tutkimukseen haastatellut HS:n ulkomaantoimittajat olivat sitä mieltä, että uutispäällikkö Olli Kivisellä oli merkittävä rooli uudenlaisen uutisoinnin muovaajana. Taustalla vaikutti myös Aatos Erkon vuonna 1965 käynnistämä muutosprosessi HS:n uudistamiseksi. Erkko halusi huomioida ajan hengen ja avasi ovet nuorelle, usein vasemmistolaiselle, toimittajapolvelle. Tutkimukseni tarkastelujaksolla HS:n kehitysmaita seuraavat toimittajat olivat 1940-luvulla syntyneitä nuoria miehiä, joilla yliopisto-opinnot olivat juuri takana tai meneillään. Kaikki olivat aatemaailmaltaan selkeästi vasemmistolaisia, ja kirjoitusten pontimena oli halu valistaa lukijoita ja vaikuttaa siihen, että imperialistinen maailmanjärjestys jää historiaan. Vaikka HS säilyi arvoiltaan oikeistoliberaalina, se näyttää sallineen “radikaalitoimittajilleen” hyvinkin vasemmistolaisia kannanottoja varsinkin vuosina 1969–1974.