Browsing by Subject "mimesis"
Now showing items 1-14 of 14
-
(2022)Den här avhandlingen granskar hur förhållandet mellan djur och människa framställs i nutidskonstnären Kim Simonssons keramikskulpturer. Studien omfattar ett kvalitativt urval av åtta skulpturer skapade 1999-2018, vilka alla innehåller representationer av djur i någon form. I bakgrunden ligger ett intresse för Theodor W. Adornos kritiska tankar om den naturbehärskande människan, med betoning på människans inställning till djur, och för hur Adorno ser på konstens förmåga att ge den undanträngda naturen en röst. Den teoretiska referensramen består av Max Horkheimers och Adornos Upplysningens dialektik och Adornos Estetisk teori. Avhandlingen utreder vilka termer ur Adornos teori som kunde användas i tolkningen av verken.Den ikonografiska analysen av konstverken sker enligt Erwin Panofskys traditionella konsthistoriska modell och förståelsen och tolkningen sker enligt hermeneutisk metod. Utredningen byggs upp via en kort genomgång av filosofiska tankar om människans inställning till djur och till sin djurlikhet över tiden. Introduktionen till Adornos teori sker via en redogörelse för vad Adorno menade med upplysningen, naturbehärskningen och rationaliseringen. Efter dessa diskuteras Adornos uppfattning om mimesis och om hur konsten uttrycker naturens lidande. I verksanalysen används i synnerhet termerna lidande, dissonans, ”det svarta idealet” och rysningen. De granskade konstverken utstrålar ett spänningsfyllt förhållande mellan djur och människa. Typiskt är att djuren har hamnat i en utsatt situation eller dött. Analysen koncentreras främst kring dissonans i olika skepnader, såsom t ex störande former, våldsamma gester, död, tomhet och svarthet. Analysen har därför en negativ framtoning. Kim Simonsson skapar ofta motsatser av sina inspirationskällor, vilket gör hans verk motsägelsefulla och gåtfulla. Användningen av Adornos termer ledde till en djupare förståelse av verken.
-
(2016)Khaled Hosseinin romaanin The Kite Runner päähenkilö-kertoja Amir muotoutuu romaanissa vertauskuvaksi kotimaalleen Afganistanille, josta myös kirjailija itse on kotoisin. Sekä Amirin että Afganistanin tarinat alkavat rauhasta ja eräänlaisesta perheidyllistä, jossa kaikki on näennäisen hyvin. Vähitellen väkivalta tunkeutuu kuitenkin ulkoapäin läheisten välisiin suhteisiin ja ennen kaikkea yksilöiden ajatteluun, millä on traagisia seurauksia myös ranskalaisen kirjallisuustieteilijän ja kulttuurintutkijan René Girardin mukaan. Yksilöistä väkivalta leviää yhteisöihin ja romaanin lopussa se hahmottuu jo lähes täydessä laajuudessaan valloitettuaan koko yhteiskunnan kollektiiviseen psykoosiin. Tutkin väkivallan leviämisprosessia erityisesti kulttuurieron näkökulmasta Hosseinin romaanissa soveltaen Girardin teoriaa mimeettisestä halusta (mimesiksestä). Aloitan tutkimukseni analysoimalla päähenkilön Amirin mimeettistä eli jäljittelevää halua, joka ajaa hänet lopulta konfliktiin paitsi lähimmän leikkitoverinsa Hassanin ja isänsä kanssa, myös tuhoavaan sisäiseen konfliktiin itsensä kanssa. Pohdin sisäisen ristiriidan välittymistä kerrontaan, joka on paikoin mimesiksen ja valheen muokkaamaa. Pääosa tutkimuksestani on omistettu kulttuurisen eron ja mimesiksen tarkastelulle, joka alkaa kolmen erilaisen kulttuurin ja ideologian yhteentörmäyksestä ritsavälikohtauksessa, jossa pashtuihin etnisesti lukeutuvaa Amiria ja hazaravähemmistöä edustavaa Hassania uhkaa heitä hieman vanhempi Assef, joka kuuluu puoliksi hyväosaisiin pashtuihin ja puoliksi eurooppalaisiin saksalaisiin perhetaustaltaan. Assef edustaa kuitenkin radikaalia ääri-islamia ja liittyykin myöhemmin talibaneihin. Amir näyttäytyy kansallisesti sallivampana leikkiessään hazaran kanssa ja uskonnollisestikin hän on lopun kääntymystä lukuun ottamatta agnostikko. Assefia Amirin edustama yhteiskunnallinen näkemys ei miellytä, joten pojat ajautuvat konfliktiin, jonka sijaisuhriksi joutuu kuitenkin Hassan, joka on väkivallan luonnollisin uhri edustaessaan sorrettua vähemmistöä jo muutenkin. Amir, Assef ja Hassan edustavat Afganistanissa vaikuttavia eri suuntiin vetäviä voimia, jotka ovat vaikuttaneet maan väkivaltaiseen lähimenneisyyteen. Kulttuurista väkivaltaa tarkastelen päähenkilöiden lisäksi erilaisten kulttuuristen symbolien kautta, kuten Afganistanin traditionaalisen leijataisteluturnauksen ja kivitysrangaistuksen valossa. Tutkimuksen lopuksi pohdin islamia, joka on romaanin pääasiallinen uskonnollinen konteksti ja johon Amir romaanin lopussa kääntyy, vaihtoehtoisena ratkaisuna väkivallalle. Girard, jonka teoriaa sovellan koko tutkimuksessani, esittää, että ainoastaan kristinusko voi päättää väkivallan kaaren, mutta tätä näkemystä on kritisoitu paljon. Tutkimukseni liittyy osaksi tätä uskonnollista keskustelua väkivaltaisesta mimesiksestä. Kaiken kaikkiaan tarkastelen Girardin teoriaa väkivallan kaaresta erään väkivaltaisen yhteisön ja erään tavallista väkivaltaisemman yksilötarinan valossa sellaisina, kuin ne Khaled Hosseinin romaanissa The Kite Runner kuvataan.
-
(2022)Tutkielma käsittelee Basileios Suurta, joka on yksi merkittävimmistä teologeista 300-luvulla. Hänellä on valtava kirjallinen tuotanto, joista tutkielman kannalta merkittävimmät ovat hänen esipuheensa ensimmäiseen Psalmiin ja kuuluisa puhe Ad adolescentes. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti Basileioksen käsitystä mimesiksestä, jolla on sielua tai tunteita parantava luonne, joka näkyy kolmella tavalla hänen teksteissään: negatiivinen mimesis, positiivinen mimesis ja antiikin kirjallisuuden jäljittelevä ominaisuus suhteessa pyhiin kirjoituksiin. Mimesiksellä on myös kolmitasoinen luonne: se näyttäytyy sekä suoraan että epäsuoraan ja sillä on yhteisöllinen ulottuvuus. Basileioksen käsitys mimesiksestä on olla välineenä hyveeliseen elämään, ja sillä on myös sielun therapeiaan liittyvä ulottuvuus. Ensimmäinen pääluku antaa aatehistoriallisen pohjan Basileioksen mimesis-käsitteelle. Keskityn tässä luvussa antiikin ajan mimesis-käsitteeseen, jota tarkastelen runoudessa ja musiikissa esiintyvän mimesiksen avulla. Antiikin ajan mimesiksellä on muun muassa jäljittelevä, kopioiva tai matkiva luonne sekä sillä on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Toinen pääluku käsittelee varhaiskirkon hymnografiaa, jossa tutkin mimesistä nimenomaan jumalanpalveluskontekstissa. Tässä luvussa otan huomioon askeettien tavan käyttää mimesistä, sillä Basileios on askeettisesti elävä luostarin johtaja. Tämä toinen pääluku osoittaa myös Basileioksen kontekstin yhteisöelämiseen suuntaavaan luonteeseen, jossa on mimeettisiä aineksia. Kolmas pääluku ottaa huomioon antiikin ja varhaiskirkon hymnografian, kun kyseessä on Basileioksen mimesis-käsite, jota tarkastelen hänen esittämän antiikin kirjallisuuden ja musiikin valossa. Mimesiksellä on hyveelliseen elämään ja sielun parantumiseen liittyviä ominaisuuksia Basileioksen ajattelussa.
-
(2022)Tutkielma käsittelee Basileios Suurta, joka on yksi merkittävimmistä teologeista 300-luvulla. Hänellä on valtava kirjallinen tuotanto, joista tutkielman kannalta merkittävimmät ovat hänen esipuheensa ensimmäiseen Psalmiin ja kuuluisa puhe Ad adolescentes. Tutkielmassa tarkastelen erityisesti Basileioksen käsitystä mimesiksestä, jolla on sielua tai tunteita parantava luonne, joka näkyy kolmella tavalla hänen teksteissään: negatiivinen mimesis, positiivinen mimesis ja antiikin kirjallisuuden jäljittelevä ominaisuus suhteessa pyhiin kirjoituksiin. Mimesiksellä on myös kolmitasoinen luonne: se näyttäytyy sekä suoraan että epäsuoraan ja sillä on yhteisöllinen ulottuvuus. Basileioksen käsitys mimesiksestä on olla välineenä hyveeliseen elämään, ja sillä on myös sielun therapeiaan liittyvä ulottuvuus. Ensimmäinen pääluku antaa aatehistoriallisen pohjan Basileioksen mimesis-käsitteelle. Keskityn tässä luvussa antiikin ajan mimesis-käsitteeseen, jota tarkastelen runoudessa ja musiikissa esiintyvän mimesiksen avulla. Antiikin ajan mimesiksellä on muun muassa jäljittelevä, kopioiva tai matkiva luonne sekä sillä on vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Toinen pääluku käsittelee varhaiskirkon hymnografiaa, jossa tutkin mimesistä nimenomaan jumalanpalveluskontekstissa. Tässä luvussa otan huomioon askeettien tavan käyttää mimesistä, sillä Basileios on askeettisesti elävä luostarin johtaja. Tämä toinen pääluku osoittaa myös Basileioksen kontekstin yhteisöelämiseen suuntaavaan luonteeseen, jossa on mimeettisiä aineksia. Kolmas pääluku ottaa huomioon antiikin ja varhaiskirkon hymnografian, kun kyseessä on Basileioksen mimesis-käsite, jota tarkastelen hänen esittämän antiikin kirjallisuuden ja musiikin valossa. Mimesiksellä on hyveelliseen elämään ja sielun parantumiseen liittyviä ominaisuuksia Basileioksen ajattelussa.
-
(2019)Pro gradu -työssäni tutkin Marko Hautalan romaanin Unikoira (2012) fiktiivistä maailmaa ja lajia. Keskeisenä ikkunana näihin molempiin toimii mimesiksen ja fantasian välinen suhde: millainen se on Hautalan romaanissa ja millainen se tyypillisesti on ollut eri genreissä. Analysoin romaanin mimeettisiä ja fantastisia piirteitä ja niiden välistä jännitettä suhteessa maagisen realismin, tieteisfiktion ja kauhun vakiintuneisiin tapoihin kuvata maailmaansa. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana toimii Alastair Fowlerin lajiteoria (1982), jonka mukaan kirjallisuuden lajit rakentuvat vakiintuneiden piirrerepertoaarien ympärille. Hautalan romaanin lajiyhteyksiä hahmottaakseni lähestyn teosta järjestelmällisesti tarkastellen sitä maagisen realismin, scifin ja kauhun teorioita vasten. Millaisia elementtejä teos lainaa eri lajien repertoaareista? Kuvastaako romaani niin kokonaisvaltaisesti genrejen repertoaareja, että teos voidaan nähdä lajia edustavana? Unikoira osoittautui monitasoiseksi teokseksi, jossa lähes jokainen elementti on merkityksellinen kokonaisuutta vasten tarkasteltuna. Runsaat viittaukset teoksen sisä- ja ulkopuolelle tuottavat vaikutelman itsetietoisesta romaanista. Fiktiivisen maailman häilyminen mimesiksen ja fantasian välillä on eräs romaanin tietoisen harkituista asetelmista: romaanin sisäistekijä rakentaa monitulkintaisuutta pyrkimällä toisaalta luonnollistamaan fantastisten elementtien esiintymistä teoksessa, toisaalta ylläpitämään mimesiksen ja fantasian vastakkainasettelua. Romaani ottaa epäsuorasti kantaa omaan paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa toisaalta leikittelemällä realistisen ja fantastisen kirjallisuuden rajamailla yhdistelemällä molempien konventioita, toisaalta upottamalla maailmaansa runsain määrin aineksia eri lajien repertoaareista sekä tieteis- ja kauhufiktiivisistä subteksteistä. Postmodernin itsetietoisena ja lajirajoja ylittävänä teoksena Hautalan Unikoiran edustaa uudenlaista spekulatiivista fiktiota, jota voidaan luonnehtia esimerkiksi reaalifantasiaksi. Fowlerin lajiteorian mukaan lajeja yhdistelevä teos voi olla hybridi tai modulaatio. Hybridissä kahden tai useamman genren repertuaarit ovat tasapainossa siten, ettei yksikään dominoi kokonaisuutta kun taas modulaatiossa tällainen tasapaino ei toteudu. Unikoira näyttäytyy lajihybridinä, kun tarkastelu rajoitetaan kauhun ja tieteisfiktion suhteeseen. Samaan aikaan teoksessa esiintyy myös piirteitä lajeista, joiden repertoaarit eivät kuitenkaan ole tarpeeksi kokonaisvaltaisesti läsnä tuottaakseen lajitulkintaa. Esimerkiksi maaginen realismi osoittautuu analyysin perusteella ennemminkin Hautalan romaanin tyylilajiksi kuin lajiksi.
-
(2019)Pro gradu -työssäni tutkin Marko Hautalan romaanin Unikoira (2012) fiktiivistä maailmaa ja lajia. Keskeisenä ikkunana näihin molempiin toimii mimesiksen ja fantasian välinen suhde: millainen se on Hautalan romaanissa ja millainen se tyypillisesti on ollut eri genreissä. Analysoin romaanin mimeettisiä ja fantastisia piirteitä ja niiden välistä jännitettä suhteessa maagisen realismin, tieteisfiktion ja kauhun vakiintuneisiin tapoihin kuvata maailmaansa. Tutkimukseni teoreettisena lähtökohtana toimii Alastair Fowlerin lajiteoria (1982), jonka mukaan kirjallisuuden lajit rakentuvat vakiintuneiden piirrerepertoaarien ympärille. Hautalan romaanin lajiyhteyksiä hahmottaakseni lähestyn teosta järjestelmällisesti tarkastellen sitä maagisen realismin, scifin ja kauhun teorioita vasten. Millaisia elementtejä teos lainaa eri lajien repertoaareista? Kuvastaako romaani niin kokonaisvaltaisesti genrejen repertoaareja, että teos voidaan nähdä lajia edustavana? Unikoira osoittautui monitasoiseksi teokseksi, jossa lähes jokainen elementti on merkityksellinen kokonaisuutta vasten tarkasteltuna. Runsaat viittaukset teoksen sisä- ja ulkopuolelle tuottavat vaikutelman itsetietoisesta romaanista. Fiktiivisen maailman häilyminen mimesiksen ja fantasian välillä on eräs romaanin tietoisen harkituista asetelmista: romaanin sisäistekijä rakentaa monitulkintaisuutta pyrkimällä toisaalta luonnollistamaan fantastisten elementtien esiintymistä teoksessa, toisaalta ylläpitämään mimesiksen ja fantasian vastakkainasettelua. Romaani ottaa epäsuorasti kantaa omaan paikkaansa kirjallisuuden jatkumossa toisaalta leikittelemällä realistisen ja fantastisen kirjallisuuden rajamailla yhdistelemällä molempien konventioita, toisaalta upottamalla maailmaansa runsain määrin aineksia eri lajien repertoaareista sekä tieteis- ja kauhufiktiivisistä subteksteistä. Postmodernin itsetietoisena ja lajirajoja ylittävänä teoksena Hautalan Unikoiran edustaa uudenlaista spekulatiivista fiktiota, jota voidaan luonnehtia esimerkiksi reaalifantasiaksi. Fowlerin lajiteorian mukaan lajeja yhdistelevä teos voi olla hybridi tai modulaatio. Hybridissä kahden tai useamman genren repertuaarit ovat tasapainossa siten, ettei yksikään dominoi kokonaisuutta kun taas modulaatiossa tällainen tasapaino ei toteudu. Unikoira näyttäytyy lajihybridinä, kun tarkastelu rajoitetaan kauhun ja tieteisfiktion suhteeseen. Samaan aikaan teoksessa esiintyy myös piirteitä lajeista, joiden repertoaarit eivät kuitenkaan ole tarpeeksi kokonaisvaltaisesti läsnä tuottaakseen lajitulkintaa. Esimerkiksi maaginen realismi osoittautuu analyysin perusteella ennemminkin Hautalan romaanin tyylilajiksi kuin lajiksi.
-
(2023)Tutkin maisterintutkielmassani psykoottiselle ajattelulle tyypillisten piirteiden, paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemojen käsittelyä Thomas Pynchonin romaanissa The Crying of Lot 49 (1965). The Crying of Lot 49 on kertomus Oedipa Maasin pyrkimyksestä selvittää edesmenneen exmiehensä Pierce Inverarityn omaisuuteen liittyvää salaliittoa, johon viittaavia merkkejä Oedipa alkaa pakonomaisesti ja enenevissä määrin nähdä kaikkialla ympäristössään, mutta jonka olemassaolo jää lopulta arvoitukseksi. Tarkastelen tutkielmassani Oedipan ajattelussa ja toiminnassa havaittavia psykoottiselle ajattelulle tyypillisiä piirteitä, sekä sitä miten teos lukuisilla viittauksilla psykedeelisiin kokemuksiin ja Oedipan mielenterveyteen pyrkii ohjaamaan lukijaa tulkitsemaan Oedipaa psykoottisena hahmona. Samaan aikaan teos kuitenkin järjestelmällisesti vastustaa tällaisen tulkinnan muodostamista, minkä osoitan olevan yksi niistä tietoisesti valituista kerronnallisista taktiikoista, joilla teos johdattaa lukijaa jatkuvasti ikään kuin harhaan ja toisintamaan lukemisprosessin tasolla samaa projisoivaa ja vainoharhaista käytöstä, jota Oedipa toteuttaa. Osoitan tutkielmassani, miten lukijan harhauttaminen on yksi keinoista, jotka luovat nk. ontologista epävarmuutta teoksessa – kyvyttömyyttä hahmottaa eroa todellisen ja epätodellisen välillä – mikä on yksi keskeisimmistä psykoottisuuden piirteistä, joita teoksessa representoidaan. Analysoin tutkielmassani näitä erilaisia ontologista epävarmuutta tuottavia taktiikoita, jotka yhdessä kerronnan esittävien (eli mimeettisten) piirteiden kanssa vahvistavat lukijaposition tasolle heijastuvaa konkreettista kuvaa psykoottisesta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Analysoidessani paranoidista epäilyä ja projisointia Oedipan ajattelun tasolla hyödynnän Dorrit Cohnin luomaa teoriaa tajunnankuvaamisen eri muodoista. Oedipan käytöksen tasolla ilmenevän paranoidisen epäilyn ja projisoinnin tarkastelussa tukeudun Alan Palmerin kognitiivisnarratologiseen teoriaan, jossa tajunnan ilmenemistä käsitellään suoran tajunnankuvauksen ulkopuolella esiin tulevana ilmiönä. Tarkastellessani niitä rakenteita teoksen kerronnassa, jotka pyrkivät heijastelemaan paranoidista epäilyä ja projisointia kokemuksia lukijaposition tasolle, käytän apunani erityisesti estetiikan tutkijan Nelson Goodmanin luomaa eksemplifikaatioteoriaa, jossa taideteoksen muodostamia representaatioita tarkastellaan konkreettisen esittävyyden valossa. Teoksen mimeettisiä piirteitä tarkastellessani tukeudun sekä narratologiassa esitettyihin näkemyksiin erilaisista esittävää vaikutelmaa lisäävistä kerronnan piirteistä, että Christine Schwanecken ja Irina Rajewskyn näkemyksiin elokuvataiteen ja kaunokirjallisuuden välisistä intermediaalisista yhteyksistä, joiden osoitan olevan merkityksellisessä asemassa teoksen esittävyyden vahvistamisessa. Tutkielmassani osoitan, miten romaanin paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemat tuodaan esiin lukijan tulkintaprosessin tasolla, kun tulkintaa ja odotuksia johdattelemalla lukija pyritään asettamaan samaan asemaan Oedipan kanssa. Osoitan myös, miten kerronnan mimeettisillä piirteillä on merkittävä vaikutus tähän lukijaposition tasolla syntyvään paranoidisen epälyn ja projisoinnin toisintamiseen. Osoitan samalla, että vaikka eksemplifikaatioteoriaa onkin aiemmin sovellettu lähes yksinomaan esittävien taiteiden tutkimukseen, on teorian soveltaminen kaunokirjallisuuteen myös hedelmällistä. Kun kaunokirjallisen teoksen taiteellisia mekanismeja tutkitaan kokonaisvaltaisesti sisällyttämällä myös lukijaposition tasolla tapahtuva konkreettinen toiminta osaksi teoksen taiteellista kokonaisuutta, voidaan havaita sellaisia kertomataiteen tekniikoita, jotka muuten jäisivät analyysin ulkopuolelle. Tällöin voidaan myös paremmin hahmottaa kaunokirjallisen teoksen asemaa suhteessa muihin taiteenlajeihin ja ymmärtää näiden välisiä yhteyksiä selkeämmin.
-
(2023)Tutkin maisterintutkielmassani psykoottiselle ajattelulle tyypillisten piirteiden, paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemojen käsittelyä Thomas Pynchonin romaanissa The Crying of Lot 49 (1965). The Crying of Lot 49 on kertomus Oedipa Maasin pyrkimyksestä selvittää edesmenneen exmiehensä Pierce Inverarityn omaisuuteen liittyvää salaliittoa, johon viittaavia merkkejä Oedipa alkaa pakonomaisesti ja enenevissä määrin nähdä kaikkialla ympäristössään, mutta jonka olemassaolo jää lopulta arvoitukseksi. Tarkastelen tutkielmassani Oedipan ajattelussa ja toiminnassa havaittavia psykoottiselle ajattelulle tyypillisiä piirteitä, sekä sitä miten teos lukuisilla viittauksilla psykedeelisiin kokemuksiin ja Oedipan mielenterveyteen pyrkii ohjaamaan lukijaa tulkitsemaan Oedipaa psykoottisena hahmona. Samaan aikaan teos kuitenkin järjestelmällisesti vastustaa tällaisen tulkinnan muodostamista, minkä osoitan olevan yksi niistä tietoisesti valituista kerronnallisista taktiikoista, joilla teos johdattaa lukijaa jatkuvasti ikään kuin harhaan ja toisintamaan lukemisprosessin tasolla samaa projisoivaa ja vainoharhaista käytöstä, jota Oedipa toteuttaa. Osoitan tutkielmassani, miten lukijan harhauttaminen on yksi keinoista, jotka luovat nk. ontologista epävarmuutta teoksessa – kyvyttömyyttä hahmottaa eroa todellisen ja epätodellisen välillä – mikä on yksi keskeisimmistä psykoottisuuden piirteistä, joita teoksessa representoidaan. Analysoin tutkielmassani näitä erilaisia ontologista epävarmuutta tuottavia taktiikoita, jotka yhdessä kerronnan esittävien (eli mimeettisten) piirteiden kanssa vahvistavat lukijaposition tasolle heijastuvaa konkreettista kuvaa psykoottisesta ajattelusta ja käyttäytymisestä. Analysoidessani paranoidista epäilyä ja projisointia Oedipan ajattelun tasolla hyödynnän Dorrit Cohnin luomaa teoriaa tajunnankuvaamisen eri muodoista. Oedipan käytöksen tasolla ilmenevän paranoidisen epäilyn ja projisoinnin tarkastelussa tukeudun Alan Palmerin kognitiivisnarratologiseen teoriaan, jossa tajunnan ilmenemistä käsitellään suoran tajunnankuvauksen ulkopuolella esiin tulevana ilmiönä. Tarkastellessani niitä rakenteita teoksen kerronnassa, jotka pyrkivät heijastelemaan paranoidista epäilyä ja projisointia kokemuksia lukijaposition tasolle, käytän apunani erityisesti estetiikan tutkijan Nelson Goodmanin luomaa eksemplifikaatioteoriaa, jossa taideteoksen muodostamia representaatioita tarkastellaan konkreettisen esittävyyden valossa. Teoksen mimeettisiä piirteitä tarkastellessani tukeudun sekä narratologiassa esitettyihin näkemyksiin erilaisista esittävää vaikutelmaa lisäävistä kerronnan piirteistä, että Christine Schwanecken ja Irina Rajewskyn näkemyksiin elokuvataiteen ja kaunokirjallisuuden välisistä intermediaalisista yhteyksistä, joiden osoitan olevan merkityksellisessä asemassa teoksen esittävyyden vahvistamisessa. Tutkielmassani osoitan, miten romaanin paranoidisen epäilyn ja projisoinnin teemat tuodaan esiin lukijan tulkintaprosessin tasolla, kun tulkintaa ja odotuksia johdattelemalla lukija pyritään asettamaan samaan asemaan Oedipan kanssa. Osoitan myös, miten kerronnan mimeettisillä piirteillä on merkittävä vaikutus tähän lukijaposition tasolla syntyvään paranoidisen epälyn ja projisoinnin toisintamiseen. Osoitan samalla, että vaikka eksemplifikaatioteoriaa onkin aiemmin sovellettu lähes yksinomaan esittävien taiteiden tutkimukseen, on teorian soveltaminen kaunokirjallisuuteen myös hedelmällistä. Kun kaunokirjallisen teoksen taiteellisia mekanismeja tutkitaan kokonaisvaltaisesti sisällyttämällä myös lukijaposition tasolla tapahtuva konkreettinen toiminta osaksi teoksen taiteellista kokonaisuutta, voidaan havaita sellaisia kertomataiteen tekniikoita, jotka muuten jäisivät analyysin ulkopuolelle. Tällöin voidaan myös paremmin hahmottaa kaunokirjallisen teoksen asemaa suhteessa muihin taiteenlajeihin ja ymmärtää näiden välisiä yhteyksiä selkeämmin.
-
(2023)René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.
-
(2023)René Girardin filosofiassa ihmisen synnynnäinen perusominaisuus, kaiken oppimisen ja haluamisen lähtökohta on jäljittäminen eli mimeesis. Halun objekti ei ole haluamisen kannalta lainkaan oleellinen, vaan tuota kohdetta haluava todellinen tai kuvitteellinen toinen, jota Girard nimittää varhaisimmissa teoksissaan välittäjäksi (mediator) ja myöhemmin malliksi (model) tai kilpailijaksi (rival). Mallin ristiriitaiset kaksoisimperatiivit, double bind; ”jäljittele minua”; ”älä jäljittele minua” ovat samalla haluamisen este (obstacle). Freudin seksuaalisuus on Girardille vasta "viimeinen verho", jonka takaa paljastuu ihmisyyden synkkä perussalaisuus, mimeettisen halun kiihottama väkivalta. Girard uskoo, ettei ole olemassa perustarpeiden ulkopuolista väkivallatonta halua. Tämä tekee kulttuurisen järjestyksen saavuttamiseksi sijaisuhrista välttämättömän vastavuoroisen väkivallan ratkaisijana. Mysteerinä on uhraaminen, joka näyttää rikolliselta väkivallalta ja päinvastoin, mutta jossa uhri ei kosta. Latinalaisperäisissä kielissä uhri tarkoittaa pyhäksi tekemistä - sacrum facere. Vaikka väkivalta itsessään on pahaa, muuttuu se sijaisuhrimekanismin kautta yhteisöä suojelevaksi pyhäksi. Eläinmaailmassa uhrin ja saalistajan suhde kerran muodostuttuaan säilyy, mutta ihmisten suhteilla on eläimistä poiketen historia. Kosto on mahdollinen. Alkumurhan ensimmäinen ihmisuhri oli todennäköisesti vahinko. Tekijän anonymiteetistä johtuen, eli kun kukaan ei tunnusta, tunnemme tapahtuneesta kollektiivista syyllisyyttä. Uhrin satunnaisuus synnytti halun lopettaa väkivalta. Kaikki myöhemmät uhrit, muistuttavat meitä tuosta ensimmäisestä uhrista, tarkoituksenaan estää destruktiivinen väkivalta. Vaikka muistuma ei enää ole tietoinen, on se kuitenkin Girardin mukaan kaiken ritualisoidun uhritoimen taustalla. Väkivallan kääntäminen sijais-uhriin on tulosta eräänlaisesta jättiläismäisestä kollektiivisesta transferenssista, jossa uhri ottaa koko yhteisön paikan ja astuu sen tilalle. Uhrioperaation edellytyksenä on siis tietty uskonnollisuuden taustalla oleva hämärtynyt todellinen syy eli jäljittely ei tiedä mitä jäljittelee ja alkutapahtuma pysyy salaisuutena. Koska riitti on ennaltaehkäisevä, ei parantava, rituaaliuhri ei korvaa yhteisöä tai sen yksittäistä jäsentä vaan aina sijaisuhrin. Todellisen tapahtuman muistamiseksi järjestettävässä rituaali-uhraamisessa on kyse kaksoiskorvauksesta, jossa ensinnäkin yhteisö korvataan yhdellä sijaisuhrimekanismilla ja toisaalta alkuperäinen uhri korvataan uhrikelpoisella yhteisön ulkopuolisella, kostamaan kykenemättömällä riittiuhrilla. Ilman uhrimekanismin ja uskonnon tavoittelemaa yhteisön ytimen välttämätöntä väkivallattomuutta, ei olisi ihmisyyttäkään eikä inhimillisiä yhteisöjä. Uhrin kohtaama väkivalta on samalla tavoin turmiollista (maléfique) kuin mikä tahansa muukin väkivalta, mutta koska sen uskotaan katkaisevan vastavuoroisen väkivallan kierteen ja siten tuovan rauhan, sen on samalla myös siunauksellista (bénéfique) väkivaltaa. Kostolta suojautumisen voidaan luokitella kolmeen kategoriaan; 1) ennaltaehkäisy uhraamisen avulla 2) korjaavuudet; sovittelu, kaksintaistelut, joissa tärkeintä kostamaton uhri, ei syyllinen 3) oikeusjärjestelmä Luokitus on paitsi kehitysvaihe- myös tehokkuusjärjestyksessä. Uhrikriisissä uhraamisen katsotaan ”epäonnistuneen”, kun paha väkivalta ei korvaudukaan hyvällä vaan pysyy tahraavana. Tällöin turmiollinen väkivalta kohdistuu niihin, jotka uhraamisella olisi pitänyt säästää. Girard näkee, että Jeesuksen ja kristinuskon varsinainen sanoma oli ja on ihmisyhteisöjen kätketyn väkivaltarakenteen paljastaminen. Viattomana uhrina Jeesuksen ristinkuolema paljastaa uhrimekanismin valheellisuuden ja tuo esiin kristinuskon väkivallattomuuden väkivallan vaihtoehtona. Vaikka ristinuhrin kertomus on perinteisen uhrimallin mukainen, se samalla eroaa siitä oleellisesti, koska uhrimekanismi kyseenalaistetaan, myötätunto ja näkökulma on uhrin puolella. Tämän tutkimuksen tehtävänä analysoida edellä kuvattua teoriaa, sen käsitteistöä ja käsitteiden keskinäisiä riippuvuussuhteita. Tarkastelun painopiste on pyrkiä avaamaan mitä Girard tuolla väkivallan kontrollilla tarkoittaa, kuinka hän on tuohon päätelmäänsä päätynyt ja kuinka hän sitä puolustaa. Samoin tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, onko Girardin teoria yhtä kattava ajatusrakennelma kuin Freudin seksuaalisen kehityksen teoria. Tutkimuksen päälähteenä käytän Väkivalta ja pyhä -teosta, joka on ensimmäinen Girardilta suomennettu teos ja jota pidetään Girardin akateemisena päätyönä. Hänen myöhemmät teoksensa käsittelevät samaa mimeettisen halun teoriaa ja syntipukkimekanismia, vaihdellen ainoastaan painotusten ja teoriaa tukevien tekstimateriaalien suhteen. Teokset myös asteittain muuttuvat yhä apologeettisimmiksi, pyrkien sovittamaan kokonaisteoriaa yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Girardin myöhemmät teokset ovat silti myös mukana lähteinä. Girard on itse määritellyt ajattelussaan ja kirjoittamisessaan olleen kolme tähtihetkeä; ensimmäinen, kun hän löysi mimeettisen halun ja kilpailun, toisena löytönä syntipukkimekanismi ja kolmantena kun hän alkoi nähdä Raamatun ja kristilliset tekstien ainutlaatuisuuden syntipukkiteoriansa näkökulmasta. Tämän tutkielman rakenne noudattaa analyysissään samaa kehityskaarta, mukaillen lähteenä olevan pääteoksen päälukujen järjestystä.
-
(2020)Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.
-
(2020)Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.
-
(2018)French philosopher Philippe Lacoue-Labarthe claims, that the Platonian-Aristotelian ethical base of the West has rendered horrors of the 20th century possible. Western culture has created romantic myths and figures, which determine our identities and thinking. Consequently, our understanding of ethics is uniform, as it is structured to support the prevailing myths and figures. It is necessary to deconstruct them, if we wish to avoid radical evil in the future. Lacoue-Labarthe argues, that such deconstruction is possible only, if we acknowledge the mimetic ontology of a subject as well as of truth: mimesis is a condition for the possibility of perception as ideas can emerge only in representation. Since mimesis has no essence, no representation is ever exhaustive. This gives arts and literature an essential role in relation to philosophy, because the artist reverts the effects of mimesis into a work of art. Lacoue-Labarthe calls ethics that acknowledge importance of mimesis and aspires to deconstruct prevailing ethos as arch-ethics. In my reading of the Gospel of Judas which surfaced in 2006, I deconstruct the role of Judas Iscariot. While Judas is known as the quintessential traitor in the West, the Gospel offers an alternative perspective based on its Gnostic view of life. According to Lacoue-Labarthe, tragedy can be used as a matrix for thought to approach arch-ethics. In my study, I project the Aristotelian structure and understanding of tragedy onto the plot of the Gospel to facilitate ethical analysis on both plot and allegorical levels. I will then contemplate the arch-ethical implications of such levels. The deconstruction of the figure of the arch-traitor results in an interpretative narrative, which questions the prevailing understanding of concepts like knowledge, sacrifice and salvation. Even in our secularised time, such concepts affect the way we contemplate ethics, because the Bible remains pivotal when considering the foundation of western ethos. Based on my reading of the Gospel as a tragedy with arch-ethical implications, in the end of my study I briefly outline the ethical conclusions as to the goals I understand arch-ethics to have. Such conclusions combine the concepts of responsibility (Lévinas), recognition (Ricœur) and gift (Derrida) with deconstruction of current ethics of dichotomies, acknowledgement of the mimetic nature of human beings, and ethical thinking understood as a hermeneutic circle.
Now showing items 1-14 of 14