Browsing by Subject "modaalisuus"

Dans le présent travail, nous cherchons à repérer les attitudes et intentions du locuteur dans la traduction française du texte bouddhique Dhammapada. Nous identifions d’une part les marqueurs des attitudes du locuteur sur ses propos, autrement dit de la modalité, et d’autre part les rôles de ces marqueurs. Pour ce faire, nous nous basons sur la typologie de Le Querler (2004), qui a une approche sémantique et syntaxique dans l’étude de la modalité. Nous effectuons dans ce travail une analyse qualitative de la modalité. Notre corpus, le Dhammapada, est un recueil de versets qui rassemble les enseignements du Bouddha. Il est question d’un des textes les plus anciens et influents de la littérature canonique bouddhique. Les marqueurs morphologiques, lexicaux et syntaxiques indiquent des attitudes par rapport à des faits, comme des implications, un degré de certitude ou un conseil. Les implications renvoient aux modalités implicatives et les autres respectivement aux modalités épistémiques et aux modalités intersubjectives. En plus de cela, les marqueurs lexicaux peuvent présenter une attitude qui est associée à une connotation positive ou négative. Les marqueurs morphologiques sont représentés essentiellement par des tiroirs verbaux, les marqueurs lexicaux par des classes de mots et les marqueurs syntaxiques par des constructions propositionnelles ou par des signes de ponctuation. Par ailleurs, différentes modalités peuvent être combinées entre elles pour exprimer une attitude du locuteur. Les modalités épistémiques associées aux modalités implicatives indiquent une implication certaine ou incertaine. Ces deux types de modalités peuvent être combinées aux modalités appréciatives. Les implications comportent alors une connotation positive ou négative. Ces connotations sont exprimées de plusieurs façons différentes. Le contexte et les autres expressions des versets peuvent apporter une connotation nouvelle ou opposée, qui est positive ou négative, à un fait. Dans le Dhammapada, l’attitude du locuteur ou autrement dit la modalité est marquée explicitement pour appuyer l’opinion de l’auteur sur ces propos, sur le bien et sur les attitudes ou comportements bénéfiques à adopter. En indiquant ce qui est bien ou mal, on veut montrer qu’il vaut mieux suivre ce qui est bien. On oriente ainsi la lecture des versets du Dhammapada.

Työn tarkoituksena on tutkia ratkaisuehdotusten käännöksissä esiintyviä interpersoonaisia siirtymiä eli muutoksia, jotka vaikuttavat tekstin tapaan luoda kommunikaatiota kirjoittajan ja lukijan välille. Interpersoonaisuus on yksi kielen kolmesta funktiosta yhdessä ideationaalisen ja tekstuaalisen funktion kanssa. Funktionaalinen lähestymistapa valikoitui käyttöön ratkaisuehdotusten todellisuuteen vaikuttavan luonteen vuoksi. Tutkimusaineistona on kuusi unionin tuomioistuimen julkisasiamiehen saksankielistä ratkaisuehdotusta ja niiden suomennokset. Ratkaisuehdotukset ovat julkisasiamiesten tuomioistuimelle antamia ehdotuksia oikeudelliseksi ratkaisuksi siellä käsiteltävänä olevassa asiassa. Tutkielmassa vertaillaan kieliversioita toisiinsa ensin kaikkien interpersoonaisten siirtymien osalta, sitten tutkitaan tarkemmin yksikön ensimmäisen persoonan sekä indikatiivin, konjunktiivien sekä konditionaalin käyttöä. Havaituista siirtymistä erottuvat merkittävimpinä seuraavat ryhmät: modaalisuuden muutokset, eksplikaatio, jonkun muuttaminen aktiiviseksi toimijaksi sekä passiivimuotoisen verbin tai nimetyn ihmistekijän käyttäminen elottoman tekijän sijaan. Julkisasiamies esiintyy yksikön ensimmäisessä persoonassa eri kieliversioissa käytännössä yhtä paljon. Tapaluokista konjunktiivi II:n suomentaminen indikatiivilla on yleisempää kuin indikatiivin suomentaminen konditionaalilla. Lisäksi konjunktiivi I muotojen suomentaminen konditionaalilla on melko yleistä, vaikka suomessa tavallisin epäsuoran kerronnan modus on indikatiivi. Siirtymät vaikuttavat ratkaisuehdotusten suomennoksiin mm. niin, että ne ovat jonkin verran lähtötekstejään eksplisiittisempiä, niissä suhtaudutaan tekstin sisältöön hieman varmemmin ja velvoitetaan hieman voimakkaammin. Asioiden esittäjät ovat lisäksi suomennoksissa enemmän esillä, ja epäsuora kerronta on vaikeammin siksi tunnistettavissa. Tärkeimpiä syitä interpersoonaisille siirtymille ovat saksan ja suomen väliset erot, pyrkimys parempaan luettavuuteen, lähtötekstin malli sekä kääntäjän tietoiset ja tiedostamattomat tulkinnat ja valinnat. Tutkimuksen avulla saadaan vahvistusta sille, että interpersoonaisia siirtymiä tapahtuu myös oikeudellisten EU-tekstien käännöksissä. Silkan kielestä toiseen siirtämisen sijaan kääntäjät siis tekevät valintoja, jotka vaikuttavat käännösten interpersoonaiseen funktioon.

Tutkielma käsittelee suomen kielen luulla-verbin polysemiaa. Verbi on merkitykseltään kaksijakoinen, sillä se voi saada joko ei-faktiivisen merkityksen ’olettaa’ tai kontrafaktiivisen merkityksen ’olettaa erheellisesti’. Tutkielmassa selvitetään, missä tilanteissa verbin eri merkitykset aktivoituvat. Tutkielman aineisto on koottu Kielipankin Korp-palvelussa saatavilla olevasta korpuksesta 1990- ja 2000-luvun suomalaisia aikakaus- ja sanomalehtiä. Korpuksesta on haettu kaikki verbin preesensin ja imperfektin finiittimuodot aktiivissa ja passiivissa, ja niistä on koostettu yhteensä 1091 ilmausta käsittävä aineisto. Aineisto on lajiteltu määrällisesti siten, että kaikki ilmaukset on tulkittu joko ei-faktiivisiksi tai kontrafaktiivisiksi. Laadullisessa analyysissa verbin merkitysvaihtelua tarkastellaan persoona- ja aikamuodoittain. Samalla kiinnitetään huomiota merkitysvaihtelun suhteeseen verbin saamiin täydennyksiin sekä konstruktioihin, joissa verbi esiintyy. Tutkielman havainto on, että luulla saa ei-faktiivisen merkityksen preesensin yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta pääsääntöisesti kontrafaktiivisen merkityksen preesensin kaikissa muissa persoonissa sekä imperfektissä persoonasta riippumatta. Tähän pääsääntöön on kuitenkin joitakin selkeitä poikkeuksia. Esimerkiksi toisen persoonan kysymyksissä ja erilaisissa futuurisesti suuntautuneissa ilmauksissa ei-faktiivinen merkitys on yleinen (luuletko, että? jos luulet, että). Lisäksi esimerkiksi kolmannen persoonan nollapersoonassa merkitysten raja hämärtyy, sillä ilmaukseen voi sisältyä sekä puhujan oma ei-faktiivinen arvio asiaintilasta että implikaatio siitä, että asiaintila on epätosi (luulisi, että). Tutkielman tärkeä huomio onkin, että aina ei ole mahdollista tai tarpeen tehdä eroa verbin merkitysten välillä, vaan joissakin tapauksissa ilmauksen kokonaismerkityksen kannalta verbin molemmat merkitykset ovat jossakin määrin läsnä. Tietyissä konstruktioissa verbi saa käytännössä yksinomaan kontrafaktiivisen merkityksen persoona- ja aikamuodosta riippumatta (arviointimuotti ja asiaintiloja vertailevat kuin-konstruktiot). Tutkielma osoittaa, että luulla-verbillä on vahva taipumus saada kontrafaktiivinen merkitys ’olettaa erheellisesti’ lukuun ottamatta preesensin yksikön ensimmäistä persoonaa. Tässä mielessä verbi vaikuttaa omalaatuiselta muihin mentaaliverbeihin verrattuna. Tulkinta syntyy viime kädessä kontekstin avulla, mutta käytännössä verbi ei esiinny ei-faktiivisessa merkityksessä monissa yhteyksissä juuri lainkaan (esim. imperfekti ja kolmas persoona pl. konditionaalin nollapersoona).

了 le on mandariinikiinan kieliopin keskeisimpiin käsitteisiin lukeutuva monimerkityksinen, usein käytetty ja vahvasti kontekstisidonnainen partikkeli, jolle ei ole vastinetta länsimaisissa kielissä. Aiheesta ei ole kirjoitettu aiemmin suomeksi kielitieteen näkökulmasta. Tätä aukkoa paikattiin selvittämällä narratiivisen kirjallisuuskatsauksen avulla, mitkä ovat le-partikkelin kieliopilliset funktiot kiinan- ja englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden mukaan. Tuloksia voidaan hyödyntää sekä kieltenopetuksessa että jatkotutkimuksessa. Aineiston näkemykset ovat hyvin monimuotoisia, osittain keskenään ristiriitaisia ja toisaalta eri näkökulmista partikkelia tarkastelevia. Yksimielisyyttä esiintyi lähinnä siitä, että ilmaisut saavat erilaisia merkityksiä le-partikkelin sijaitessa lauseen eri osissa. Lisäksi valtaosassa aineistoa merkityksen tulkinta nähtiin vahvasti kontekstisidonnaisena. Le ilmaisee pääasiassa ajallisia suhteita ja evaluoivia kielenpiirteitä (modaalisuus, miratiivisuus ja affektiivinen asennoituminen) sekä toimii suullisen vuorovaikutuksen koordinoinnin keinona – mutta myös muunlaisia funktioita tunnistettiin. Keskeisistä funktioista oli vähiten erimielisyyttä ajallisista suhteista: yleisimmän näkemyksen mukaan le ilmaisee lähinnä perfektiivistä (mutta melko usein myös imperfektiivistä) aspektia, joskin tästä ja perfektiivisyyden määritelmästä oli erilaisia näkemyksiä. Lisäksi osassa aineistoa le mainittiin myös perfektin tunnuksena. Aineisto jättää osittain epäselväksi, millaista modaliteettia tai asennoitumista le viestii, mutta tulkinnan nähtiin riippuvan pitkälti kontekstista, ja partikkelilla havaittiin myös modaliteetin intensiteettiä säätelevä rooli. Suullisessa vuorovaikutuksessa le toimii muun muassa puheenvuoron vaihdon vihjeenä. Partikkelin käytössä osoitettiin olevan yksilöllisiä eroja, jotka johtuvat sekä alitajuisista että tietoisista tulkintaeroista ilmaisujen rajattuuden suhteen ja sen käytöstä esimerkiksi kirjallisen ilmaisun tyylikeinona. Partikkelin käytön omaksumisesta tekee haastavaa se, ettei ole mitään tiettyä kontekstia, jossa sitä olisi välttämätöntä käyttää, vaan usein esimerkiksi tiettyjä ajallisia suhteita tai affektiivista suhtautumista voidaan ilmaista muillakin tavoilla. Kirjallisuuskatsaus osoitti, ettei le-partikkelin funktioista tai siitä, mihin kielellisiin kategorioihin se liittyy vallitse likimainkaan yksimielisyyttä. Lisäksi osaa aineistosta rajoitti keskittyminen lausetason analyysiin ja kirjalliseen ilmaisuun. Näistä syistä on tarvetta monipuoliselle jatkotutkimukselle, jossa huomioidaan niin syntaksi, semantiikka, pragmatiikka, kognitio kuin fonologiakin ja tarkastellaan sekä suullista että kirjallista viestintää. Analyysissa ei tule pitäytyä liialti länsimaisten kielten rakenteiden mukaisissa kategorioissa, vaan etenkin julkilausumattoman kielellisen ja ei-kielellisen kontekstin merkitys kiinassa on huomioitava selvemmin.

Tutkimuksen kohteena ovat venäjän kielen renarratiiviset sanat ja niihin liittyvät modaaliset merkitykset nykyvenäjän puhekielessä. Renarratiivisilla sanoilla eli renarratiiveillä viitataan työssä sanoihin, joilla puhuja osoittaa, että hän referoi tai siteeraa muiden henkilöiden puhetta (tai hänen omaa aikaisempaa puhettaan). Luvussa 2 tarkastelen modaalisuuden käsitettä ja renarratiivien asemaa eri tutkijoiden esittämissä modaalisten sanojen ja niiden funktioiden luokitteluissa. Luku 3 käsittelee "vieraan puheen" (чужая речь) käsitettä venäläisessä tutkimustraditiossa, suoran ja epäsuoran kerronnan leksikaalisia, kieliopillisia, prosodisia ja ekstralingvistisiä keinoja, niiden keskinäissuhteita ja sekoittumista. Luvun lopussa käydään läpi renarratiivien tutkimuksessa käytettäviä termejä ja niihin liittyviä tulkintoja ja rajauksia. Luvun 4 tavoitteena on selvittää, millaisia renarratiiveja käytetään yleisimmin puhutussa nykyvenäjässä ja miten ne eroavat toisistaan. Tutkimusaineistona toimii Venäjän kansalliskorpukseen kuuluva puhutun kielen alakorpus. Aineiston avulla pyrin selvittämään, mitkä renarratiiveistä sisältävät modaalisia merkityksiä, mitä niistä käytetään useimmin ja missä määrin niiden käyttö on sidoksissa kontekstiin. Tarkastelemani renarratiivit ovat мол, дескать, де, грит; якобы, как бы; вот, типа ja такой. Tutkimusmenetelmänä on aineistossa esiintyvien käyttöjen kontekstuaalis-semanttinen kvalitatiivinen analyysi. Erityistä huomiota kiinnitän modaalisen komponentin sisältäviin renarratiiveihin, joilla puhuja ilmaisee suhtautumistaan toisen henkilön puheen sisältöön. Luvun 4 lopussa tarkastelen eri renarratiivien yhtäaikaista esiintymistä puhujan lausumissa. Tutkielman tulokset osoittavat, että renarratiiveja мол, де, дескать, грит, якобы, как бы, вот, типа ja такой käytetään paitsi epäsuorassa kerronnassa myös suorassa kerronnassa sekä kerrontatyyppien erilaisissa sekamuodoissa. Renarratiiviset якобы, дескать ja мол sisältävät useimmiten itsessään modaalisen merkityksen, kun taas renarratiivien грит, типа ja как бы kohdalla modaalikomponentin ilmentyminen edellyttää kontekstin, prosodisten keinojen, mimiikan ja eleiden tarjoamaa tukea, toisin sanoen niiden modaalinen merkitys on konkreettisesta käyttöyhteydestä kumpuava tulkinta. Tutkimus osoittaa myös, että tietyissä olosuhteissa renarratiivit voivat ilmaista lainatun puheen sisältöön kohdistuvaa epävarmuutta, sen todenperäisyyden tai muodon kyseenalaistamista sekä vaikutelman tai arvion siteerattavan henkilön eleistä, ilmeistä ja muista ei-verbaalisen käyttäytymisen muodoista.

Tutkin työssäni, millaisia funktioita ei-modaalisella indikatiivilla on modernissa säädöskielessä, sekä modaalisuusvalinnan ja erilaisten oikeusnormityyppien välistä yhteyttä. Aineistonani käytän neljää keskipitkää ja uutta, keskenään eri hallinnonaloilta olevaa lakia. Työ kuuluu tekstintutkimuksen alaan ja on luonteeltaan deskriptiivinen ja kvalitatiivinen. Säädöskielen modaalisuusvalintoja tutkiessani hyödynnän systeemis-funktionaalista kielioppia, muun muassa sen ajatusta kielen kolmesta metafunktiosta, ja ilmausten performatiivisuutta tutkiessani J. L. Austinin performatiivisuusteoriaa. Jaan ei-modaalisen indikatiivin funktiot aineiston esiintymien perusteella prototyyppiseen väittävään funktioon, direktiiviseen funktioon ja performatiiviseen funktioon. Lisäksi jaan oikeus-normit oikeustieteessä vakiintuneella tavalla niin kutsuttuihin konstitutiivisiin ja käyttäytymisnormeihin, minkä lisäksi erotan omaksi ryhmäkseen lain johtolauseen ja voimaantulosäännöksen. Tutkimukseni osoittaa, että ei-modaalisen indikatiivin funktio on yhteydessä oikeusnormin tyyppiin: konstitutiivisissa normeissa ei-modaalinen indikatiivi toimii väittävässä funktiossa, käyttäytymisnormin niin sanotussa oikeusseuraamusosassa direktiivisessä ja oikeustosiseika-tossa väittävässä funktiossa sekä lain johtolauseessa ja voimaantulosäännöksessä performatiivisessa funktiossa. Ei-modaalinen indikatiivi voidaan myös ymmärtää samanaikaisesti direktiivi-seksi ja väittäväksi, mikä johtuu säädöskielen performatiivisesta, oikeustodellisuutta luovasta luonteesta. Ei-modaalisen indikatiivin direktiiviselle käytölle modaali-ilmauksen asemesta on löydettävissä useita selittäviä tekijöitä, esimerkiksi subjekti reemassa -tyyppinen informaatiorakenne, joka ei salli velvoittaville ilmauksille tyypillisen nesessiivirakenteen käyttöä. Säädöskielen modaalisuusvalinnan voidaan havaita olevan yhteydessä erityisesti interpersoonaiseen metafunktioon mutta myös ideationaaliseen ja tekstuaaliseen metafunktioon.

Tutkielma käsittelee mielenterveys- ja päihdetyön hoitajainkoulutuksen oppikirjojen termejä. Tavoitteena on selvittää, millaisia käsitejärjestelmiä tutkimissani oppikirjoissa esiintyy. Työssä tutkitaan myös sitä, millä tavoilla termejä selitetään ja mitä selityksissä esiintyvät modaali-ilmaukset kertovat. Tarkasteluun on valikoitunut 13 yleisimmin mielenterveys- ja päihdetyössä vastaantulevaa termiä, joista osa on diagnoosinimikkeitä ja osa hoitotyöhön liittyviä käsitteitä. Tutkimuksen ote on vertaileva, joten siinä hyödynnetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Diskurssintutkimusta yhdistellään perinteiseen terminologiaan sekä terminologian uudempiin suuntauksiin. Tutkielman taustalla on ajatus kognitiivisesta kieliopista ja kielenkäytön kontekstisidonnaisuudesta. Keskeisimpiä käsitteitä työssä ovat diskurssiyhteisö, käsitejärjestelmä ja toimintokuvio. Analyysin perusteella voidaan todeta, että oppikirjoissa on sekä eroja että yhtäläisyyksiä termistössä ja sen selittämisessä. Kummassakin teoksessa termien välillä esiintyy hierarkkisia suhteita, koostumussuhteita sekä funktiosuhteita. Kummassakin teoksessa termejä selitetään eniten sellaisilla toimintokuvioilla, joissa selitys lähtee liikkeelle termistä, eli termi esitetään uutena tietona lukijalle. Näitä kuvioita kutsutaan tarkentamiskuvioiksi. Eroa sen sijaan on siinä, missä määrin termejä selitetään nimeämis- ja jaottelukuvioiden kautta: toinen teos hyödyntää enemmän nimeämiskuvioita, ja toinen taas enemmän jaottelukuvioita. Termien selityksissä esiintyvät modaali-ilmaukset voidaan jakaa kolmeen tyyppiin. Voida + A-infinitiivi -rakennetta esiintyy eniten diagnoosinimikkeiden selityksissä oirekuvauksissa. Voidaan + A-infinitiivi -rakenne taas kaiuttaa ennen kaikkea diskurssiyhteisön ääntä ja asettaa diskurssiyhteisön auktoriteettiasemaan lukijaan nähden. Nesessiivirakenteita esiintyy vain toisessa teoksessa, ja niiden tarkoitus on esittää, kuinka tulevan hoitajan on työssään toimittava. Tutkimustulokset antavat tietoa hoitajainkoulutuksen oppikirjojen termeistä sekä niiden esittämistavoista. Samalla saadaan tietoa siitä, millä tavoin ne kaiuttavat diskurssiyhteisön ääntä ja osaltaan sosiaalistavat opiskelijaa osaksi tuota diskurssiyhteisöä. Tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää jatkotutkimuksissa: on mahdollista tutkia esimerkiksi laajempaa termijoukkoa vastaavista oppikirjoista. Lisäksi tämän tutkimuksen tuloksista voi olla hyötyä oppikirjailijoille tai hoitoalalla työskenteleville henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita termeistä ja vuorovaikutuksesta ja haluavat kehittää työtään näiltä osin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Suomen kielen alaan kuuluvassa tutkielmassa eritellään ja kuvataan sitä, millaiset kielelliset piirteet luonnehtivat lääkäreille tarkoitetun Akuuttihoito-oppaan (Kustannus Oy Duodecim, 2018) tekstilajia, sekä analysoidaan oppaassa lukijan ohjailuun käytettyjä kielellisiä keinoja. Akuuttihoito-opas koostuu 288 erillisestä artikkelista, joista tekstin aiheeseen liittyvän karkean lajittelun perusteella analyysin kohteeksi on rajattu 32 tekstiä. Tutkielma on luonteeltaan deskriptiivinen ja kvantitatiivinen. Tutkimuksen teoriakehyksenä toimii systeemis-funktionaalinen teoria, ja tutkimuksessa käytetään tekstintutkimuksen ja diskurssianalyysin keinoja. Ohjailukeinojen analyysissa hyödynnetään myös kieliopin perinteisiä kuvaustapoja modaalisuuden jäsentämisessä. Analyysissa käy ilmi, että teksteistä ei pääsääntöisesti ole osoitettavissa vakiomuotoista kokonaisrakennetta, mutta tekstit rakentuvat asioiden tyypillisen esittämisjärjestyksen varaan. Luetelmamuotoisten tekstien koherenssi nojaa vahvasti otsikointiin ja luetelmamuotoon, ei niinkään eksplisiittisesti ilmaistuihin koheesiokeinoihin, ja ilman täydentävää kontekstuaalista tietoa sen tulkitseminen koherentiksi on vaikeaa. Tällainen rakenne kuitenkin mahdollistaa ekonomisen kirjoittamisen silloin, kun lukija jakaa riittävästi yhteistä tietoa kirjoittajan kanssa. Analyysissa havaitaan, että kieliopillisten metaforien käyttö kytkeytyy oleellisesti lauseiden informaatiorakenteeseen sekä diskurssiyhteisön tapaan käsitteistää ympäröivää todellisuutta. Kieliopilliset metaforat myös mahdollistavat informaation ilmaisemisen tiivisti. Toisaalta myös aineistossa ilmenevä passiivin ja muiden yksipersoonaisten rakenteiden runsas käyttö vaikuttaa informaatiorakenteeseen. Analyysissa havaitaan myös, että modaalisuuden eri lajien suhteen vallitsee selvä työnjako ainakin modaaliverbien osalta: suurin osa dynaamisesta ja episteemisestä modaalisuudesta viittaa mahdollisuuteen pikemmin kuin varmuuteen, ja välttämättömyyttä ilmaiseva deonttisuus on huomattavasti yleisempää kuin luvallisuutta ilmaiseva. Tutkielmassa nimitetään ohjailun keinojen kahtalaisuutta harkintaan ohjaamiseksi ja toimintaan ohjaamiseksi. Nesessiivisiä rakenteita käytetään erityisesti ilmaisemaan kliinisen työn normeja, ja tällainen käyttö viittaa lääkärin työn institutionaaliseen luonteeseen. Kielellisen ohjailun keinojen valinta selittyneekin oppaassa annettujen ohjeiden taustalla vaikuttavan tieteellisen tiedon ja kirjoittajan siihen suhteuttaman oman käytännön kokemuksensa yhteisvaikutuksesta. Kirjoittaja poimii tieteellisestä tiedosta oman ymmärryksensä ja käytännön kokemuksensa perusteella relevantiksi katsomansa osan ja sen jälkeen asettaa tiedon kielellisten ohjailukeinojen avulla joko harkittavaksi tai toimintaan velvoittavaksi.