Browsing by Subject "modernismi"

Tutkielmassa tarkastellaan William Butler Yeatsin (1865–1939) runoudessa esiintyvää Cuchulain-hahmoa, joka on alun perin irlantilaisen mytologian sankarihahmo. Tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen, millaisin keinoin Yeats kuvaa ja muuntelee tätä hahmoa alkuperäislähteistä poikkeavaksi versioksi. Samalla pyrin tutkimaan niitä taustoja, joita runojen tekijällä on ollut luodessaan ikään kuin uudestaan Cuchulainin kaltaista myyttistä hahmoa yleisölleen. Yeatsin runotuotannossa on kaksi Cuchulainia käsittelevää runoa ja muutamia yksittäisiä esimerkkejä, joissa hahmo on osa muuta myyttistä kuvastoa. Tutkielmassa analysoidaan hahmon kehitystä myytintutkimuksen sekä intertekstuaalisuuden ja lyriikan teorian näkökulmista. Esille nousevat kirjaimelliset poikkeamat alkuperäisen myytin ja runojen eri versioiden välillä sekä tietysti Yeatsin tausta modernismin aikakauden aktiivisena toimijana ja romantiikasta ja symbolismista vaikutteita ottaneena runoilijana. Tutkielmassa nostetaan esille myös runojen kuvallisuus sekä runojen puhujan rooli. Tutkielmassa todetaan, että Yeats tekee Cuchulainista hyvin poikkeuksellisen hahmon kansallisten myyttien kategoriassa. Runouden lajityypille ominaisia tehokeinoja hyödyntäen sankarimyytistä muotoutuu huomattavasti traagisempi hahmo, joka poikkeaa selkeästi alkuperäisen myytin versiosta ja suoraviivaisempien tulkitsijoiden näkemyksistä. Yeatsin oma ääni näkyy toisinaan runoissa, mutta tarinallisissa kokonaisuuksissa ainakin taustamotiivit jäävät sivuun. Yeatsin versio Cuchulainista osoittautuu monisyisemmäksi kuin yhden nimittävän tekijän määrittämäksi kansalliseksi myytiksi.

Tutkimukseni käsittelee Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran (1908−1998) suhtautumista kommunismiin aatteena. Saarnivaara oli omana aikanaan kiistelty hahmo. Hän oli paitsi kansainvälisesti tunnettu Luther-tutkija myös herätyssaarnaaja ja liberaaliteologian kriitikko. Tutkimukseni kohteena on kuusi teosta, jotka hän kirjoitti vuosien 1960 ja 1977 välillä sekä hänen kirjoituksensa Herää Valvomaan-lehteen, Uusi Tie-lehteen ja Raamatun Ystävä-lehteen. Kolme keskeistä tutkimuskysymystäni ovat: 1. Miten Saarnivaara suhtautui kommunismiin aatteena? 2. Miten hänen suhtautumisensa tuli esille hänen kirjoissaan ja kirjoituksissaan? 3. Miten hänen kannanottoihinsa suhtauduttiin Suomessa? Tutkimukseni aikarajaus pohjaa Saarnivaaran kirjoittamien kirjojen ilmestymisvuosiin tutkimukseni aihepiiristä. Ensimmäinen käyttämäni teos julkaistiin 1960 ja viimeisin 1977. Tutkimuksessani kartoitan myös mitkä taustatekijät, jotka saattoivat vaikuttaa Saarnivaaran näkemyksien syntyyn. Siksi toisen pääluvun teemana ovat Saarnivaaran suhteet amerikkalaiseen antikommunismiin ja fundamentalismiin. Tutkimusmenetelmäni on sisällönanalyysi. Lähestyn tekstejä kriittisellä otteella ja huomioin niiden historiallisen kontekstin. Lähteistä etsin suoria kannanottoja liittyen kommunismiin, kylmän sodan aikaisiin poliittisiin kysymyksiin ja kirkkopolitiikkaan. Etsin lähteistä myös Saarnivaaran perusteluja kannoilleen. Johtopäätöksiä tehdessäni otan huomioon myös Saarnivaaran oman henkilöhistorian ja hänen saamansa teologiset vaikutteet sekä kylmän sodan aikaisen historiallisen kontekstin. Saarnivaaran saamat teologiset vaikutteet, ensin Suomessa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, saivat hänet vakuuttumaan kommunismin Jumalan tahdon vastaisuudesta ja sen jopa antikristillisestä luonteesta. Saarnivaaralle kysymys kommunismista liittyi nimenomaan hengellisiin eikä niinkään poliittisiin kysymyksiin. Saarnivaara ei liittynyt missään vaiheessa mihinkään oikeistolaiseen poliittiseen järjestöön, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hänellä olikin läheiset suhteet amerikkalaiseen kylmän sodan aikaiseen fundamentalistiseen kommunismin vastaiseen ICCC-järjestöön ja sen johtajaan Carl McIntireen. Carl McIntire oli jyrkkä antikommunisti, johon jopa FBI suhtautui varauksella. Tutkimukseni perusteella Saarnivaaraa voidaan pitää antikommunistina. Hänen antikommunistisuutensa pohjautui hengelliseen näkemykseen, ei niinkään poliittiseen vakaumukseen. Omana aikanaan hänen näkemyksensä sai kannatusta pääasiassa viidennen herätysliikkeen parissa. Kärkevyydestään huolimatta hänen kommunisminvastaiset näkemyksensä eivät aiheuttaneet juurikaan julkista keskustelua. Suomen evankelisluterilaisen kirkon julkiset kannanotot suhteessa kommunismiin ja Neuvostoliittoon tai kommunistisissa maissa tapahtuneisiin kristittyjen vainoihin olivat hyvin vähäisiä ja pidättyväisiä. Saarnivaara olikin rohkean ja suoran julkisen kritiikkinsä kanssa Suomessa harvoja poikkeuksia.

Juha Mannerkorven romaanit Jälkikuva (1965), Matkalippuja kaikkiin juniin (1967), ja Sudenkorento (1970) muodostavat epävirallisen trilogian. Romaanit ilmestyivät alun perin täysin toisistaan riippumattomina, mutta toistensa ristivalossa tarkasteltuna niistä paljastuu temaattisia ja kerronnallisia yhteyksiä. Kussakin puolisonsa menettänyt mies käsittelee puolisonsa menetystä ja siihen liittyviä muistoja ja kokemuksia. Teoksilla on myös muita yhtäläisyyksiä, kuten intensiivinen subjektiivisuus, pikkutarkka tajunnan kuvaus ja kokeelliset kerrontatekniikat. Tutkin pro gradu -työssäni näiden romaanien yhteyksiä kahteen 1900-luvun suureen sateenvarjokäsitteeseen, modernismiin ja postmodernismiin. Teosten pakkomielteet ja kokeelliset kerrontatekniikat syvenevät ja muuttuvat kimuranteimmiksi mitä syvemmälle romaanisarjassa edetään. 1900-vaihteen kieppeillä ilmestynyt modernismi mullisti kirjallisuuden kenttää monipuolisesti ja vapautti kirjallisuutta kuvaamaan uusia asioita, kuten yksilön mielensisäistä tajunnanvirtaa. Brian McHalen jaottelussa modernismin ytimessä onkin kysymys siitä, mitä subjektiivinen tietoisuus voi maailmasta aisteillaan hahmottaa. Vuosisadan puoliväliin tultaessa alettiin puhua postmodernismista, jonka keinovalikoimaan kuului modernismin ja muiden sitä edeltäneiden suuntausten keinojen variointi ja parodiointi. McHalen jaottelussa postmodernismi purkaa näitä keinoja niin yli-innokkaalla leikkisyydellä, että se samalla saattaa kyseenalaiseksi koko maailman kuvaamisen mahdollisuuden, tai pikemminkin koko ns. todellisen maailman olemassaolon. Suomalaisen kirjallisuuden kentällä nämä -ismit ovat toimineet ja liikkuneet eri tavoin kuin muualla maailmassa. Pitkään oli vallalla malli, jossa modernismi saapui joitain poikkeuksia lukuun ottamatta Suomeen 40-luvun lopussa, ja postmodernistinen kirjallisuus vasta 80-luvulla. Tätä käsitystä haastaa myös tämä pro gradu, jossa havaitsin varhaisia postmodernismin liikahduksia jo näissä 60-luvun lopulla ilmestyneissä teoksissa. Tutkielmassani havaitsin, että Mannerkorven ensimmäinen romaani, Jälkikuva, on melko perinteistä modernismia, vaikka sen tiiviiseen kestoon onkin lastattu aika monipuolinen kirjo erilaisia tyylejä ja kerrontatekniikoita. Toisessa romaanissa, teoksessa Matkalippuja kaikkiin juniin, on kerronta vaikeaselkoisempaa ja tilanteet häilyvämpiä. Lopulta lukija jää epätietoisuuteen siitä, mitä tapahtui vai tapahtuiko mitään. Kolmas romaani Sudenkorento yhdistelee ja muuntaa edellisten romaanien keinoja ja tilanteita ja sävyjä, ja liitelee yhä kauemmas kirjallisuuden keinojen lipevillä pinnoilla, tuonpuoleiseen saakka.

Tutkin pro gradu -työssäni Helvi Hämäläisen Kaunis sielu -romaanin (2001) dekadentteja piirteitä. Hämäläinen kirjoitti romaaninsa 1927, muttei saanut sitä julkaistuksi yrityksistään huolimatta. Romaanissa henkisesti epävakaa kertoja kuvaa sisäistä kamppailuaan aikana, jolloin hän heittäytyy suhteeseen varatun miehen kanssa. Levottomassa mielentilassaan hän päättää murhata rakastajansa. Kertoja pohtii motiivejaan murhaan ennen ja jälkeen rikoksen, sairastuu tuberkuloosiin ja kuolee. Keskeiseksi nousee kertojan sisäinen, esteettisesti orientoitunut todellisuus, jota hallitsevat hänen luomansa mentaaliset kuvat, jotka hänen tajunnassaan sulautuvat aistihavaintoihin. Kaiken toiminnan taustalla vaikuttaa kertojan pyrkimys kasata pirstaloitunutta identiteettiään. Keskeiseksi syyksi identiteetin epäselvyydelle hahmottuu kertojan latentti homoseksuaalisuus, jota hän ei kykene sanoittamaan. Tutkin romaanissa keskeiseksi nousevia keinotekoisuuden, subjektiivisen todellisuuden, sairauden ja perversion teemoja sekä niiden yhteyksiä vuosisadanvaihteen dekadentin liikkeen poetiikkaan ja kuvastoon. Jäljitän myös teoksen intertekstuaalisen verkoston yhteyksiä dekadenssiin. Tarkastelen myös romaanin subjektiiviseen tajuntaan keskittyvän, fragmentaarisen kerronnan piirteitä ja niiden yhteyksiä dekadentin kirjallisuuden subjektikeskeisen poetiikan innovaatioihin. Tarkastelen dekadenssista periytyvien teemojen esiintymistä ja uudelleenkehittelyä Hämäläisen varhaisessa modernistisessa pienoisromaanissa. Havaintojeni avulla selvitän dekadenssin ja modernismin välistä transitiota, jonka vaikutukset ulottuvat siirtymäteemoista myös niihin poeettisiin innovaatioihin, joita myöhemmin pidettiin varhaisen modernismin keskeisinä piirteinä. Modernismin on tyypillisesti katsottu syntyneen symbolismin piirissä, mutta viime vuosikymmenten aikana dekadenssin merkitystä nimenomaan modernistiselle proosalle on jäljittänyt etenkin David Weir teoksessaan Decadence and the Making of Modernism (1995), johon tukeudunkin tutkimuksessani. Hyödynnän myös tuoreinta dekadenssin kirjallisuutta käsittelevään tutkimuskirjallisuutta hahmottaakseni tämän usein kirjallisuushistoriassa sivuutetun liikkeen moninaista luonnetta Suomessa ja kansainvälisesti. Suhteuttamalla Kaunista sielua sekä kansainvälisen että suomalaisen dekadenssin ja modernismin historiaan todennan, kuinka Hämäläisen romaani näyttäytyy dekadenttina modernismina, jossa näkyy dekadenssin vaikutus varhaisen modernistisen proosan syntyyn ja kehitykseen

Tutkielmani käsittelee Tansanian neljästä läänistä koostuvan Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahanketta, joka toteutettiin osana suomalaista kehitysyhteistyötä vuosina 1975−1978. Hanke oli myös osa Tansaniassa 1970-luvulla vallinnutta ujamaa-politiikkaa. Ujamaa-politiikan keskeisiä tavoitteita olivat maaseudun kehittäminen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan rakentaminen. Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahankkeen keskeinen tarkoitus oli hillitä kaupunkien nopeaa kasvua kaavoituksen avulla ja suunnata muuttoliikettä kohti pieniä ja keskisuuria yhdyskuntia. Tutkielmani teoreettiset lähtökohdat perustuvat modernismin ja kolonialismin vuoropuhelulle. Modernismi on käsitteellisesti monitulkintainen ilmiö, jonka voi ymmärtää esimerkiksi historiallisessa, tyylillisessä tai yhteiskunnallisessa merkityksessä. Niin kutsuttuun jälkikolonialistiseen tutkimussuuntaukseen kuuluvat tutkijat esittävät voimakasta kritiikkiä modernismia kohtaan ja esittävät sen pahimmillaan epäoikeudenmukaisuutta ylläpitävänä, toiseuttavana ja kulttuurisia merkityksiä kaventavana ilmiönä. Kolmantena teoreettisena lähtökohtana esitän hybridin käsitteen, jonka keskeinen anti on kulttuuristen merkitysten monimuotoisuuden selittämisessä ja ymmärtämisessä. Hybridin käsitteen kautta esitän kulttuurin luonteen alati muuttuvana ja jatkuvasti uusia eroavaisuuksia tuottavana prosessina. Hyödynnän tutkielmassani kirjallisuutta muun muassa taidehistoriasta, sosiologiasta, Afrikan tutkimuksesta, kaupunkitutkimuksesta ja jälkikolonialistisesta tutkimussuuntauksesta. Tutkimusaineistoni koostuu hankkeesta 1970-luvulla kirjoitetuista raporteista sekä hankkeeseen liittyvästä arkistomateriaalista. Aineiston laajuuden vuoksi rajaan käsittelemäni osuuden sen keskeisten teemojen, kuten kaupunkien ja modernismin näkökulmasta. Aineistoanalyysin keskeistä metodia voisi kuvata aineistolähtöiseksi sisällönanalyysiksi. Uhuru-vyöhykkeen esimerkin kautta tarkastelen modernismin ja (jälki)kolonialismin suhdetta ja niille hankkeessa muodostuvia merkityksiä. Tarkastelen hanketta kehityksen näkökulmasta nostamalla aineistosta esiin sellaisia kohtia, joissa käsitellään Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahankkeessa tavoiteltua ihanteellista muutosta tai tulevaisuutta. Hankkeeseen liittyvää idealismia hahmottelen erityisesti suomalaisen modernismin ja tansanialaisen ujamaa-politiikan kautta. Jälkikolonialistiset teoriat toimivat idealismin kriittisen analyysin työkaluna. Suomalaisten asiantuntijoiden keskeinen anti hankkeessa keskittyy tansanialaisen suunnitteluinstituution kokonaisvaltaiseen standardisointiin ja keskisuurten, suomalaisten pikkukaupunkien tai kaupunkilähiöiden kokoisten yhdyskuntien korostamiseen. Hankkeen kautta suomalaiset pyrkivät muokkaamaan tansanialaisia asuinstandardeja väljemmiksi ja asuinalueita toimivammiksi. Asumiseen liittyvä taloudellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ulottuvuus muodostuu keskeiseksi osaksi hankkeen tavoitteita. Hybridin käsitteen avulla esitän hankkeen merkitysten moninaisuuden kautta ja osoitan, että modernismin merkitykset eivät ”siirtyneet” sellaisinaan Tansaniaan hankkeen välityksellä. Sen sijaan modernismin soveltaminen uudessa ympäristössä korostaa siihen liittyvää problematiikkaa. Vaikka kaavoitushankkeen maalailema tulevaisuuskuva on onnellinen, Uhuru-vyöhykkeen seutukaavahanke toimii esimerkkinä siitä, että modernismin ideologiseen perintöön sisältyvä universaali kehitysusko voi saada kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta haitallisia merkityksiä kulttuurieroja kaventavana ja kategorisoivana ajattelutapana. Tapausesimerkki osoittaa, että hybridin käsite on toimiva työkalu ajatteluun tai ilmiöihin liittyvän problematiikan havaitsemiseen ja ymmärtämiseen, ja siten myös potentiaalinen jatkotutkimuksen aihe.

……….Evankelis-luterilaiset siunauskappelit ovat kirkkolain määrittelemiä ja seurakuntien hallinnoimia vainajan rituaali- ja säilyttämistiloja, joita Suomessa on noin 290 kappaletta. Käsittelen pro gradu -työssäni arkkitehtien suunnittelemia, vuosina 1958‒1965 käyttöönotettuja siunauskappeleita. Niitä rakennettiin säännöstelyn päätyt-tyä vuodesta 1956 alkaen runsaasti, samalla kun niiden arkkitehtuuri alkoi moninaistua sakraaliarkkitehtuurin vapautumisen, betonin vaikutuksen myötä. Kappeleiden rakentaminen väheni huomattavasti vuoden 1965 jäl-keen. ……….Lähtökohtani on moderni arkkitehtuuri, joka haarautui useiksi väyliksi toisen maailmansodan jälkeen. Tehtäväni on ollut kartoittaa ja selvittää, miten eri tavoin modernismi ilmeni siunauskappeleiden arkkitehtuurissa. Laskelmieni mukaan tänä aikana valmistui 73 kappelia, joista 52 (71 %) oli arkkitehdin suunnittelemia. Olen valinnut näistä 17 kappelia varsinaiseksi aineistokseni. Sarjan valintaperusteina ovat arkkitehtuurikilpailut (10), siunauskappelisuunnittelun runsaus (5) ja suunnittelijan virka-asema (2). Lähdemateriaali koostuu kymmenien kenttämatkojen muistiinpanoista, valokuvista, Arkkitehti-lehden aineistosta, Museovirastossa laatimistani raken-nusperintöteksteistä ja modernismia käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Olen ollut mukana Museoviraston korkeakouluharjoittelijana siunauskappeleiden kartoitustyön käynnistämisessä. Metodini on kävelyarkkitehtuuri, joka on arkkitehti Le Corbusierin luoma käsite veistoksen tapaan avautuvan arkkitehtuurin katsomistavasta ja fenomenologisen tilakokemisen tapa. Tarkastelen erityisesti rakennusten massaa, pintaa ja ikkuna-aukotusta. Toinen, suppeampi näkökulma on aatehistoriallinen. ……….Työni perusteella olen pystynyt jakamaan tutkimusaineistoni kolmeen: rationaaleihin, regionalistisiin ja utopistisiin siunauskappeleihin. Jaottelu on joustava sikäli, että kaikki siunauskappelit ovat rationaalisia toimin-tansa puolesta. Rationaalit, pulpettikattoiset siunauskappelit muistuttavat pelkistyneitä avaruusgeometrisiä kap-paleita, tai ovat symmetrisiä, pohjaltaan suorakaiteenmuotoisia siunauskappeleita. Keveyden illuusio, leijuvat katot, ja sulkeutuva, muurin rajaama sisäpiha ovat niille ominaisia. Rationaalisiin siunauskappeleihin olen jaotel-lut 10 siunauskappelia eli 59 % sarjan kappeleista. ……….Regionalistisia siunauskappeleita on kolme (18 %). Traditio näkyy tiilirakenteena, käsityömäisinä piirteinä tai viitteinä ensimmäiseen modernismiin. Keskeinen materiaalintuntu näkyy erilaisina tiilitekstuureina, jotka saa-vat taktiilisen, kosketeltavan pinnan ylhäältä päin laskeutuvan luonnonvalon tai taitavavan valaistuksen avulla. Alvar Aallon brutalistisiksi tulkitut punatiilirakennukset, italialainen architettura minore ja primitiivisyys kuuluvat kansainväliseen, paikkaan sitomattomaan regionalismiin. ……….Utopistisia siunauskappeleita on neljä (23 %). Ne ovat yhtä lukuun ottamatta betonisia, kattomuodoil-taan monimuotoisia ja sisätiloiltaan poikkeuksellisen visuaalisia. Utopistisen estetiikan viivamaisuus, valon ja varjon kontrastiset, mustavalkoiset heijastukset perustuvat abstraktin taiteen esikuviin ja kuvataiteilija Unto Pusan opetukseen plastillisesta sommittelusta. Futurismi sai vaikutteita luonnontieteellisistä keveyden tutkimuk-sista sekä utopiaprojekteista, kuten yhdysvaltalaisen Buckminster Fullerin avaruuskehikoista. ……….Vuosina 1958‒1965 betoni vaikutti siunauskappeleiden rakentamiseen ja estetiikkaan enemmän kuin sitä käytettiinkään. Tuloksena oli visuaalisesti monimuotoista modernismia. Modernien siunauskappeleiden esikuvina olivat Le Corbusierin 1950-luvun veistoksellinen arkkitehtuuri, ennen muuta Ronchampin kappeli (1950‒1955) Ranskassa, ja Ludwig Mies van der Rohen niukka ja pelkistetty tiilirakenteinen IIT-kappeli (1949‒1952) USA:ssa. ……….Siunauskappeleiden ja kuolemanrituaalien aatehistoria takautuu valistusaikaan, lääketieteen ja demokra-tian eli modernisaation kehittymiseen. Ajatus siunauskappeleista osana hautausmaan maisema-arkkitehtuuria syntyi viimeistään sodan jälkeen. Julkiset, pienimuotoiset siunauskappelit kuuluvat suomalaiseen hyvinvointival-tiokehitykseen ja vaurastumiseen koulujen, linja-autoasemien ja autoistumisen ohella.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Helsingissä vuonna 1956 perustettu taiteilijaryhmä Prisma. Siihen kuuluivat taiteilijat Yngve Bäck (1904–1990), Gösta Diehl (1899–1964), Ragnar Ekelund (1892–1960), Torger Enckell (1901–1991), Unto Pusa (1913–1973), Sigrid Schauman (1877–1979) ja Sam Vanni (1908–1992). Tämä kansainvälisesti suuntautunut taiteilijaryhmä järjesti yhteisnäyttelyitä vuosina 1956–1970 sekä Suomessa että ulkomailla, ja sitä pidetään erityisesti ranskalaisen modernismin edustajana Suomessa. Ryhmä toimi aktiivisesti vuosina 1956–1961. Tutkielmassani arvioin sitä, mikä oli Prisma-ryhmän merkitys Suomen taidekentällä 1950-luvulla. Tutkielmani on aineistolähtöinen, laadullinen perustutkimus. Sen lähdeaineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta, 1950-luvun taidetta ja Prisma-ryhmän jäseniä käsittelevästä kirjallisuudesta, Prisman jäsenten omista taideteoreettisista kirjoituksista, sanomalehtikirjoituksista, näyttelyluetteloista, dokumenttifilmeistä, maalauksista sekä arkistoaineistosta, joka sisältää muistitietoaineistoa, taiteilijoiden kirjeenvaihtoa ja luonnos- ja muistikirjoja. Lähestyn aineistoa historiallisesti kontekstualisoivan analyysin keinoin. Prisman toiminnan tarkoituksena oli ennen kaikkea näyttelyiden järjestäminen mutta myös uusien taidevirtausten tunnetuksi tekeminen. Se saavutti läpimurron heti ensimmäisellä näyttelyllään, ja näyttelyt saivat myöhemminkin pääosin hyvän vastaanoton. Ryhmän jäsenet olivat jo ryhmän perustamisen aikaan etabloituneita ja arvostettuja taiteilijoita, ja he edustivat erilaisia modernistisia tyylisuuntia figuratiivisuudesta nonfiguratiivisuuteen. Taiteilijoiden teoksia yhdistivät puhtaat värit, selkeä muotorakenne sekä ranskalaisesta taiteesta saadut vaikutteet. Suurin osa heistä pyrki kohti abstraktia ilmaisua. Yhteistä kaikille Prisman jäsenille oli korkean taiteellisen laadun vaatimus sekä koloristisesti painottunut, maltillinen ja maalauksellinen tyyli. Prisma-ryhmä kytkeytyi osaksi kansainvälistä modernistista traditiota, ja sillä oli vahvat siteet erityisesti ranskalaiseen modernismiin. Monet prismalaisista olivat myös itse arvostettuja taidekriitikoita ja opettajia. He vaikuttivat toimintansa kautta abstraktien taidesuuntausten ja ranskalaisesta modernismista saamiensa vaikutteiden leviämiseen Suomessa. Prisma pyrki ottamaan etäisyyttä kansallisia vaikutteita painottaneista ryhmistä ja erosi niistä erityisesti kansainvälisten kontaktiensa ja uudistusmielisyytensä takia. Prismaa on usein pidetty vuonna 1912 perustetun, ranskalaisvaikutteista impressionistista värimaalausta edustaneen Septem-ryhmän perinteen jatkajana. Prisma toimi järjestelmällisesti ja ammattimaisesti poikkeuksellisen kansainvälisesti verrattuna aikakauden muihin suomalaisiin taiteilijaryhmiin. Prisma oli merkittävä toimija ja edelläkävijän asemassa suomalaisessa taidekentässä 1950-luvulla.

Tutkielma käsittelee taidemaalari ja -graafikko Mikko Carlstedtin (1892–1964) varhaistuotantoa, vuosia 1912–1922. Carlstedt oli Marraskuun ryhmään kuulunut taiteilija, jonka usea taidekriitikko nosti 1920-luvulla Suomen johtavaksi asetelmamaalariksi. Kyseessä on ensimmäinen laaja Carlstedtista kirjoitettu tutkielma. Tutkimuksen kirjallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin kirjeenvaihdosta ja häntä käsittelevistä taidekritiikeistä. Aineistot on kerätty Kansallisgallerian ja Kansalliskirjaston arkistoista sekä yksityisarkistosta. Tutkimuksen kuvallinen aineisto koostuu Mikko Carlstedtin teoksista, jotka kuuluvat Kansallisgallerian, Helsingin taidemuseo HAMin, Kuntsin modernin taiteen museon, Valkeakosken kaupungin, Salon taidemuseo Veturitallin, Riihimäen-, Mikkelin- ja Hämeenlinnan taidemuseoiden- sekä yksityisiin kokoelmiin. Tutkielma hyödyntää brittiläisen aatehistorioitsijan Quentin Skinnerin (s. 1940) hermeneuttista metodia ja ranskalaisen kirjallisuuden tutkijan Gerard Génetten (1930–2018) intertekstuaalisuuden typologiaa. Tutkielma erittelee ja analysoi kannanottoja, viittauksia tai kommentteja, joita Carlstedt teki kuvataiteellisissa ilmauksissaan niitä edeltäneestä kuvataiteesta sekä niiden syntykontekstissa vaikuttaneista ilmiöistä. Tutkimus tarkastelee Carlstedtin tuotantoa suhteessa aikansa taidekentällä vaikuttaneisiin diskursseihin ja ilmiöihin. Carlstedtin teokset kytkeytyvät muun muassa boheemiin taiteilijavastakulttuuriin ja sen ahdistuneeseen taitelija-arkkityyppiin, kuvataiteen itsenäisyyttä ajaneeseen modernismiin, pohjoista synkkyyttä korostaneisiin maisemamaalauksen virtauksiin, 1600-luvun alankomaalaiseen asetelmamaalaukseen sekä ranskalaisen Paul Cézannen 1910-luvulla Suomen taidekenttään levinneeseen vaikutukseen. Varhaisimmat tutkimuksessa käsitellyt Carlstedtin teokset ylistivät modernin taiteen edelläkävijöitä, kuten Cézannea, Vincent van Goghia ja Edvard Munchia kuvataiteellisen imitaation ja transformaation keinoin. Carlstedt kuului ensimmäisiin Cézannea ihailleisiin suomalaistaiteilijoihin. Hän kehitti 1910-luvulla suomalaisen luonnon kuvaamista koskeviin diskursseihin sovitettua tulkintaa Cézannen tavasta maalata maisemia. Cézannen taiteeseen tehdyt varhaiset viittaukset, muun muassa väriaskeettisuus ja tekniikan karkeus, olivat kumouksellisia tekoja. Ne haastoivat jälki-impressionismin värikokeiluja sekä vanhoillisemman taiteen porvarillisiksi miellettyjä kauneusarvoja. Galleristi Leonard Bäcksbackan avustuksen turvin, Carlstedt loi vuodesta 1917 lähtien ilmaisunsa uudelleen ja kehitti valtavirrasta poikenneen asetelmamaalaustyylin. Tutkimus osoittaa, että Carlstedtin 1920-luvun asetelmat vaikuttivat suomalaisen asetelmamaalauksen kenttään. Carlstedtin omintakeisesti maalatut asetelmat konservatiivisesti elvyttivät 1600-luvun alankomaissa yleistyneiden asetelmatyyppien sommitelmallisia periaatteita sekä aiheita, kuten riistakuvastoa. Carlstedtin tapa yhdistää modernistinen maalaustapa ja vanhasta taiteesta lainatut aiheet ilmenee myös hänen ainoassa monumentaalisessa kansankuvassaan, joka päivitti 1500–1600-lukujen Alankomaissa yleistä torimaalauksen arkkityyppiä 1920-luvun alun Suomeen.

Tämä maisterintutkielma käsittelee Marcel Proustin romaanin À La Recherche du Temps Perdu (1913–1927) asemaa romaanikirjallisuuden historiassa. Tutkimuksen lähtökohtana on se, että Proustin romaanissa ilmenee postmoderneja ja postindividualistisia piirteitä, jotka ennakoivat romaanilajin kehitystä 1900-luvulla. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten nämä piirteet ilmenevät Proustin romaanissa, ja miten Proustin romaani kokonaisuutena sijoittuu romaanitraditioon. Tutkimuksen ensisijaisena aineistona on yksi À La Recherche du Temps Perdu -romaanin osa, Le Côté de Guermantes (1920–1921), jota analysoidaan erilaisten romaaniteoreettisten käsitteiden avulla. Näitä käsitteitä ovat individualismi, postindividualismi, moderni romaani ja postmoderni romaani. Tutkimuksessa hyödynnetään postmodernin ja postindividualistisen kirjallisuuden teorioita, kuten Lyotardin, Ricardoun, McHalen ja Saariluoman näkemyksiä. Le Côté de Guermantes -osan lisäksi poiketaan muissa Proustin romaanin osissa. Tutkimuksessa myös tarkastellaan kirjallisuushistoriaa ja romaanin kehitystä sekä Proustin À La Recherche du Temps Perdu -romaanin sijoittumista romaanin kehityksen jatkumossa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Proustin romaanissa esiintyy sellaisia postmoderneja ja postindividualistisia elementtejä, jotka kyseenalaistavat individualistisen romaanin muodon, individualistisen subjektin ja tiedon sekä tieteen auktoriteetin romaanissa. Subjektin toiminta on käsiteltävässä romaanissa passiivista ja hänen kokemuksensa sirpaloitunutta. Käsiteltävän romaanin kertojan individualistinen kokemus heikkenee hänen kehityksensä puutteesta ja metaforien vaikutuksesta johtuen. Hänen on vaikea luoda käsityksiä ympäristössä, jossa tiedon hankkimisen mahdollisuus on kyseenalaistunut. Tutkimus päätyy siihen, että À La Recherche du Temps Perdu -romaanin asema romaanikirjallisuuden historiassa on monitahoinen ja monitulkintainen, ja että romaani tarjoaa hyvän tutkimuskohteen romaanin muutoksia käsittelevälle tutkimukselle tai tutkimukselle, joka käsittelee eri romaanityyppien suhdetta kirjallisuushistoriassa. Tutkimus osoittaa myös, että postindividualismin käsitettä voi hyödyntää myös romaanissa, jonka on perinteisesti katsottu olevan modernistinen ja individualistinen. Tutkimuksen tuloksia ovat myös huomiot siitä, miten postindividualismin käsite on hyödyllisin sovellettuna muihin kirjallisuusteoreettisiin käsitteisiin

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten evankelis-luterilaisten kirkkojen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen epätyypillisiä ja aikakauden kuva-aiheiden valtavirrasta erottuvia alttarimaalauksia. Alttarimaalauksissa selkeästi käytetyin kuva-aihe on perinteisesti ollut Kristus joka on esitetty jossakin raamatuntekstien kuvailemassa tilanteessa. Marginaalisena ryhmänä alttarimaalauksissa esiintyy kuitenkin myös muitakin kuva-aiheita. Tästä harvinaisemmasta aineistosta käsin tutkimuksessa pyritään selvittämään indikoivatko löydetyt kuva-aiheet tai niiden toteutustapa varsinaisesti vasta 1920-luvulta eteenpäin alkanutta kristillisen taiteen modernisoitumista. Aineistona tutkimuksessa toimii Jyväskylän yliopiston kirkkotaiteen ja –arkkitehtuurin tutkimusinstituutin ylläpitämä kirkkotaiteen rekisteri ja sen tiedot vuosien 1890 ja 1919 välisenä aikana valmistuneista alttarimaalauksista. Tutkimusote on kontekstualisoiva ja tutkimusmenetelmänä toimii Erwin Panofskyn 1930-luvulla kehittämä kuva-aiheiden vertaileva tutkimus eli ikonografinen analyysi sekä tätä syventävä ikonologinen analyysi. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia Kristusta kuvaavasta valtavirrasta erottuvia kuva-aiheita ja toteutustapoja suomalaisesta 1800- ja 1900-luvun vaihteen alttarimaalaustraditiosta on löydettävissä? Millä tavoin näissä aikakauden epätyypillisissä aihevalinnoissa näkyy vuosisadan vaihteen laajempi taiteen murros kohti modernismia sekä uusia näkökulmia ja toteutustapoja? Tutkimusajanjakson aikana Suomessa valmistui tietokannan mukaan kaikkiaan 173 alttarimaalausta. Näistä tutkimuksen kohteeksi valikoitui 13 maalausta sekä yksi tietokannan ulkopuolinen teos. Kuva-aiheista yhdeksän on ristiaiheisia ja viisi muuta aihetta esittäviä figuurimaalauksia. Ristiaiheisista maalauksista suurin osa edustaa vielä vuosisadan vaihteen aikaan melko runsaasti käytössä ollutta käsityöläismaalariperinnettä eikä niiden toteutus ja symboliikka ole yhtä hienostunutta kuin koulutettujen ammattimaalareiden teoksissa. Joitakin moderneja ominaispiirteitä on mahdollista löytää mutta niiden tarkoituksellisuudesta ei aina ole varmuutta. Maalausten hankinnassa ja toteutuksessa heijastuvat monessa tapauksessa esimerkiksi seurakunnan rajalliset taloudelliset toimintamahdollisuudet sekä maalausten väliaikaisratkaisuksi koettu luonne. Figuurimaalausten ryhmässä suurin osa teoksista on koulutettujen kuvataiteilijoiden maalaamia ja niiden toteutus on selkeästi harkitumpi ja viimeistellympi kuin suurimmassa osassa ristiaiheisia teoksia. Raamatunkertomuksiin perustuvat kuva-aiheet ovat kristillisessä ikonografiassa käytettyjä jo jopa 300-400-luvuilta lähtien. Viimeiseen tuomioon liittyvää aihetta lukuunottamatta kuva-aiheet ovat kuitenkin oman aikakautensa ulkopuolellakin erittäin harvoin suomalaisissa alttarimaalauksissa käytettyjä. Toteutusten osalta hajonta on maalauksissa suuri. Tutkimusaineiston suppeus näiden teosten osalta vaikeuttaa muuta aikakauden alttarimaalausaineistoa koskevien yleistysten tekoa.