Browsing by Subject "moraalifilosofia"

Tutkielmassa Aktiivinen ihmisluonto Adam Fergusonin moraalifilosofisen ajattelun keskiössä käsitellään skotlantilaisen filosofin ja historioitsijan Adam Fergusonin (1723–1816) ihmisluontokäsitystä osana hänen moraalifilosofista ajatteluaan. Ihmisluonto sai 1700-luvun filosofisessa keskustelussa keskeisen roolin ja kuten tämän tutkielman ensimmäisestä luvusta käy ilmi, Fergusonin tuotanto heijastelee tätä kehitystä mielenkiintoisella tavalla. Fergusonin oma ääni tässä laajemassa keskustelussa on aikalaiskriittinen ja moraalifilosofinen, mutta samalla kehittyvän luonnonfilosofian metodeja kannattava. Tutkielman ensimmäinen luku keskittyy selventämään Fergusonin ajattelua juuri edellä mainituista lähtökohtista. Tarkastellen etenkin kollegojensa David Humen ja Adam Smithin ajatuksia kriittiseen sävyyn, esittää hän deskriptiivisen luonnonfilosofian havainnot ylittävän, moraalifilosofisesti merkittävän käsityksen ihmisluonnosta. Ferguson puolustaa moraaliväitteiden absoluuttista luonnetta luonnonfilosofian suhteellisten väitteiden ja näistä kumpuavan skeptisyyden uhkaa vastaan. Fergusonille moraalifilosofisesti pätevä käsitys ihmisluonnosta muodostuu, kun ihminen astetetaan havainnoivan luonnonhistoriallisen tarkastelun tavoittaman luonnonjärjestyksen ja laajemman kosmologisen tason yhteyteen. Molempien tasojen havainnointi paljastaa ihmisen ainutlaatuisuuden, mutta vain jälkimmäinen taso tarjoaa tälle ainutlaatuisuudelle pätevän selityksen. Empiirisen aineiston lisäksi introspektioon ja finaalisiin syihin tukeutuva kosmologinen päättely selittää empiirisesti ristiriitaisilta vaikuttavat näkemykset ihmisestä luonnostaan heikkona, mutta luomuokuntaa ainutlaatuisella tavalla hallitsevana olentona. Kosmologisessa kokonaiskuvassa ihmisen fyysinen olemus, yhteisöllisyys ja kyky reflektoida omaa luontoaan heijastelevat tämän ainutlaatuista aktiivista luontoa. Ja juuri tämä viimeinen taso erottaa ihmisen itsesäilytysvietin laukaiseman aktiivisuuden ja sosiaalisuuden eri muotojen läpäisemästä luomakunnasta. Ihminen on Fergusonin mukaan nostettu Jumalan rinnalle tarkastelemaan luomakuntaa ja toimimaan ainutlaatuisena ”tahtavona instrumenttina” osana merkityksellistä todellisuutta. Tässä mielessä ihmisen ainutlaatuinen aktiivisuus merkitsee vapautta ja kykyä täydellistyä. Fergusonin näkemyksillä on suuri merkitys historiallisen ja sosiologisen ajattelun kannalta. Ihmisluonnon aktiivisuus selittää historian kuluessa tapahtuvaa materiaalista ja sosiaalista kehitystä, mutta näitä historiallisia prosesseja ei tule yksinkertaisesti samaistaa moraalifilosofisesti merkittävän täydellistymiskehityksen kanssa. Erityisen harhaisena Ferguson pitää ajatusta luonnontilaisesta ihmisestä. Yhdessä vertailevan historiallisen ja antropologisen aineiston kanssa tämä ajatus johtaa käsitykseen ihmisen luontaisten piirteiden rajaamisesta tiettyihin, jopa täysin mielikuvituksellisiin muotoihin: tällä haetaan selitystä ihmisen sosiaalisuuden kaltaisiin, empiirisesti ratkaisemattomiin kysymyksiin tarjoamalla moraalisesti värittyneitä käsityksiä eurooppalaisten havaitusta ylivertaisuudesta sivilisaatioiden mittapuulla. Fergusonille ihmisluonnon aktiivisuus ei kuitenkaan tarkoita luonnon kehittymistä: ihminen on yhtälailla luonnoltaan aktiivinen ja sosiaalinen olento riippumatta hänen yhteisönsä hienostuneisuuden asteesta. Näin ollen ihminen elää myös jatkuvassa luonnontilassa, tehden reflektoiden päätöksiä ymmärryksensä varassa. Historiallinen kehitys kertoo meneisyydessä tehdyistä valinnoista, mutta moraalin kannalta merkittävät valinnat on tehtävä ajassa ja paikassa. Tältä osin ihmisluonnon ytimellistä aktiivisuutta ja kykyä täydellistyä ei voi kuluttaa loppuun. Ja juuri tästä syystä ne ovat irroittamattomasti osa ihmisen luontoa. Moraalin kannalta edistys ja rappio kulkevat samasta syystä yhdessä, sillä aktiivisen ihmisluonnon toteutuminen yhä monimutkaisemmissa olosuhteissa vaatii yhä perustellumpaa ajattelua ja toimintaa. Ja juuri tällaista ajattelua ja toimintaa Adam Ferguson pyrkii levittämään oppilaidensa ja laajemman yleisön keskuuteen.

Tutkielmassa tarkastellaan klassisen brittiläisen filosofin Georg Edward Mooren (1874–1958) teoriaa moraalisen ajattelun filosofisista perusteista. Lähtökohtana on Mooren vuonna 1903 ilmestynyt klassikko-teos Principia Ethica, jossa esitetty ”tieteellisen etiikan teoria” käynnisti 1900-luvun moraalifilosofiassa niin sanotun analyyttisen etiikan tai metaetiikan vaiheen, jossa huomio kohdistettiin moraalisten kysymysten (Mikä on oikein? Mikä on hyvää?) sisällöstä niiden käsitteelliseen merkitykseen ja filosofiseen (loogiseen, tiedolliseen) luonteeseen. Historiallisesti merkittävää ei niinkään ollut Mooren teoria etiikan luonteesta (moraalirealismi) vaan ajatus sen todistettavuudesta loogis-käsitteellisten argumenttien avulla. Tutkielman tavoitteena on tämän ajatuksen historiallis-kriittinen arviointi. Tutkielman ensimmäisessä luvussa esitellään Mooren filosofian yleisemmät lähtökohdat, kuten sitoutuminen analyyttiseen filosofiakäsitykseen sekä niin sanottuun ”terveen järjen realismiin” (common sense realism) filosofisen teorianmuodostuksen perustana. Toisessa luvussa käydään lävitse Mooren etiikan teorian keskeisimmät osat, kuten analyysit etiikan tutkimuskohteesta, eettisten käsitteiden merkityksestä sekä eettisen päättelyn periaatteista. Kolmannessa kriittisessä luvussa tarkastellaan Mooren teorian ja argumenttien filosofisia ongelmia myöhemmän metaeettisen keskustelun näkökulmasta. Huomion kohteena ovat eritytyisesti Mooren arvoteorian (moraalirealismi) kielifilosofiset, tieto opilliset ja ontologiset ongelmat, joihin haetaan ratkaisua antirealismista, nonkognitivismista, ja arvokonstruktivismista. Viimeisessä luvussa pohditaan Mooren merkitystä etiikan teoreetikkona sekä vedetään yhteen tutkielman tärkeimmät tulokset. Tuloksena todetaan, että Mooren teoria oli tärkeä lähtökohta 1900-luvun metaeettiselle teorianmuodostukselle. Teorian ansiona oli yritys antaa arkiselle käsitykselle moraalisesta ajattelusta filosofinen muotoilu ja perustustelu. Lisäksi Mooren analyysi eettisen kielen, päättelyn ja totuuksien erityisluonteesta selvensi ajatusta etiikan itsenäisyydestä, jota koskeville sekannuksille Moore vakiinnutti nimikkeen ”naturalistinen virhepäätelmä”. Mooren tapa ymmärtää sekä perustella tämä sekannus osoittautui kuitenkin teoreettisilta oletuksiltaan ongelmalliseksi, joten käsite vaati täsmennyksiä sekä parempia perusteluja. Mooren päätelmien kriittinen arviointi havainnollistaa, minkälaisiin kysymyksiin etiikan perusteiden systemaattinen teoria joutuu vastaamaan. Samalla selvenee, minkälainen keskinäisriippuvuus vallitsee perusteiden teorian sekä yleisempien kielifilosofisten, tieto-opillisten ja ontologisten näkemysten välillä. Tästä näkökulmasta Mooren teorian tutkimus auttaa ymmärtämään myöhempää metaeettistä keskustelua, ja sen myötä eettistä ajattelua (päättelyä) sinänsä. Tutkielman näkökulma on historiallis-systemaattinen eli siinä tutkitaan kysymystä etiikan perusteista menneen aikakauden ajattelijan ajatusten ja niiden kritiikin kautta. Metodeina on alkutekstin ja kommentaari-kirjallisuuden kriittinen luenta sekä filosofinen käsite- ja argumentaatio-analyysi.

Häpeää koskevalla moraalifilosofialla on pitkät juuret. Usein sen piirissä toteutunut keskustelu on keskittynyt tarkastelemaan häpeän moraalisuutta siitä taustaoletuksesta käsin, jonka mukaan ollakseen moraalisesti merkityksellinen, häpeän tulisi kummuta moraalisen toimijan autonomisesta arvo -ja normijärjestelmästä. Siten käsitteet heteronominen ja autonominen ovat keskeisiä häpeää koskevassa moraalifilosofisessa keskustelussa. Niillä viitataan häpeän moraaliseen asemaan, eli siihen seuraako häpeä toimijan omista arvoista, ihanteista tai muista moraalistandardeista (autonomia) vai seuraako se toisten ihmisten mielipiteistä (heteronomia), mutta toisaalta niillä viitataan myös häpeän luonteeseen eli onko se sosiaalinen vai henkilökohtainen emootio. Jos häpeä osoittautuisi heteronomiseksi emootioksi, se tarkoittaisi tästä taustaoletuksesta käsin suoraan, että häpeä ei ole moraalisesti merkityksellinen. Tutkielman aihe on häpeän moraalisuutta koskevan moraalifilosofisen keskustelun kannalta merkityksellinen: keskustelu on ollut hyvin pitkälti dikotomisesti orientoitunutta, millä tarkoitan sitä, että keskustelun lähtökohtana on ollut asetelma, jonka mukaan häpeä on joko, heteronominen emootio tai autonominen emootio. Jossain mielessä häpeää niin autonomisena kuin heteronomisena emootiona puolustavat filosofit ovat pyrkineetkin ratkaisemaan tätä kuilua sosiaalisten ja yksityisten häpeäkokemusten välillä selittäen henkilökohtaisemmat häpeäkokemukset sosiaalisiksi, tai sosiaaliset häpeäkokemukset tosiasiassa toimijan henkilökohtaisesta arvojärjestelmästä kumpuaviksi. On toki filosofeja, jotka ovat pyrkineet yhdistämään häpeän heteronomisuuden ja autonomisuuden nojautumatta vain toiseen kantaan, ja esimerkiksi keskittyneet ratkaisuissaan mekanismiin, jonka kautta sosiaalisesta häpeästä (heteronominen) tulee henkilökohtaista (autonominen). Tutkielmassani tarkastelen viiden eri filosofin eli Cheshire Calhounin, Julien Deonnan, Raffaele Rodrigon, Fabrice Teronin ja Fredrik Westerlundin käsityksiä häpeän moraalisuudesta, autonomisuudesta ja heteronomisuudesta. Tutkielmassani otan siis selvää, onko häpeä heidän mukaansa moraalinen emootio, ja jos se on, miksi on. Tämän lisäksi kysyn, onko heidän mukaansa olemassa myös muutakin kuin moraalista häpeää. Kysyn myös, onko häpeä heidän mielestään autonominen vai heteronominen emootio ja miksi. Tarkastelen heidän näkemyksiään filosofisen analyysin menetelmällä. Kiinnitän siis huomiota käsitteiden, argumenttien ja niiden taustalla olevien oletusten analyysiin.

Tässä tutkielmassa etsitään vastausta kysymykseen, mitä vaikeuksia soveltava eetikko kohtaa yrittäessään soveltaa Immanuel Kantin moraaliteoriaa. Soveltavassa etiikassa pyritään ensisijaisesti löytämään vastaus kysymykseen, miten normatiivisen etiikan teorioista päästään sellaisiin periaatteisiin ja sääntöihin, joita voi käyttää hyväksi tosielämän moraalisissa valintatilanteissa. Immanuel Kantin moraaliteoria on tunnetuimpia normatiivisen etiikan teorioista, mutta soveltavassa etiikassa sitä on tutkittu vähän. Viime aikoina kiinnostus itse Kantin teoriaa kohtaan on ollut nousussa. Uuden tutkimuksen myötä on ryhdytty pohtimaan Kantin teorian tarjoamia mahdollisuuksia toimia apuna eettisessä päätöksenteossa. Nykytutkijat uskovat, että mikäli Kantin deontologisen teorian puitteissa kyetään onnistuneesti ratkaisemaan moraalisia ongelmatilanteita, se muodostaa varteenotettavan vaihtoehdon utilitarismille, joka on pitkään dominoinut soveltavan etiikan tutkimusta. Tutkimuksen metodisena viitekehyksenä toimii Matti Häyryn näkemys soveltavasta etiikasta. Häyryn mukaan soveltavan etiikan ydinkysymys kuuluu, mitä ihmisen tulee tehdä tilanteessa x, y ja z. Tutkielman puitteissa pyritään selvittämään, pystyykö Kant vastaamaan tähän kysymykseen. Kantin moraaliteorian ja siihen liittyvän uuden tutkimuksen esittely on keskeisellä sijalla tässä työssä. Velvollisuus on Kantin teorian ydinkäsite, ja sen analysointiin kiinnitetään paljon huomiota. Kantin teorian puitteissa on kyettävä vastaamaan kysymyksiin, mikä ihmistä tietyssä tilanteessa velvoittaa ja miten velvollisuuksien väliset konfliktit ratkaistaan. Ilman vastauksia näihin kysymyksiin Kantin moraaliteoriaa on vaikea soveltaa. Nykytutkimuksen valossa näyttää siltä, että tutkijat eivät ole lähelläkään yksimielisyyttä siitä, miten velvollisuuksien väliset konfliktit tulisi ratkaista. Velvollisuuksien välisten konfliktien ratkaiseminen edellyttää Kantin moraaliteorian modifioimista. Se, mihin suuntaan Kantin teoriaa tulisi kehittää, on nykytutkijoiden mielestä epäselvää. Tutkimuksen lopputulema on se, että erityisesti epätäydellisiin velvollisuuksiin ja moraalidilemmoihin kiinnittyvät kiistat muodostavat melkoisen ongelman sekä itse Kantin teorian että sen soveltamisen näkökulmasta. Tulkintakiistat osoittavat, ettei Kant kykene riittävällä tarkkuudella kertomaan, mitä ihmisen tulee tehdä tilanteessa x, y ja z.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suoran toiminnan oikeutusta poliittisen protestin muotona. Aihetta lähestytään yhteiskunnallisena ilmiönä, mutta moraalifilosofian näkökulmasta pyrkien löytämään yleisen oikeutuksen periaatteita. Suora toiminta muuttamaan välittömästi asiaa, joka koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Suora toiminta eroaa kansalaistottelemattomuudesta ja muista protestin muodoista siinä, etteivät sen tavoitteet ole epäsuoria, välillisiä. Tutkielmassa esitellään aluksi suoran toiminnan suhde muihin yhteiskunnallisen vaikuttamisen muotoihin ja tarkastellaan niiden yhtymäkohtia. Myös muiden toimintamuotojen oikeutusta tarkastellaan lyhyesti liberalismiin ja demokratiaan keskittyvässä viitekehyksessään. Suora toiminta määritellään niin, että sitä voidaan tarkastella moraalifilosofisena kysymyksenä. Lisäksi eritellään joukko filosofisia näkökulmia, joista suoraa toimintaa toiminnan muotona voi yhteiskunta- ja moraalifilosofisesti kritisoida. Suoran toiminnan oikeutusta lähestytään preferenssiutilitarismin näkökulmasta keskittyen toimijan moraaliseen velvollisuuteen arvioida tekonsa seurauksia. Lisäksi oikeutusta tarkasteltaessa hyödynnetään suoran toiminnan historialliseen anarkistiseen taustaan liittyvää prefiguratiivista toiminnan etiikkaa. Utilitarismin kritiikkiä ja prefiguratiivisuuden erilaisia eettisiä ymmärrystapoja tutkitaan eri näkökulmista. Suoraa toimintaa tarkastellaan kriittisesti myös väkivallan kysymyksen ja määritelmien kautta. Suoran toiminnan oikeutuksen analyysissä otetaan huomioon sen historia osana yhteiskunnallisia kamppailuja tasa-arvosta. Tutkielmassa tarkastellaan kahta suoran toiminnan esimerkkiä: Tuotantoeläinkysymystä eläinoikeustoimijan toiminnan näkökulmasta sekä talonvaltausta toimintana, jossa ihmisen perustarpeet ja yksityisomaisuuden suoja asettuvat vastakkain. Tutkielmassa kysytään myös, millaisia moraaliarvostelmia liittyy keskenään erilaisiin toiminnan muotoihin ja mitkä niitä yhdistävät. Tuloksena esitetään preferenssiutilitarismiin ja prefiguratiiviseen etiikkaan perustuva suoran toiminnan oikeutus. Se edellyttää toiminnan muodon moraalisessa harkinnassa universaalin tasa-arvon huomioimista, tavoitteiden ja keinojen eettistä punnitsemista ja saavutettavien tulosten arviointia sen valossa, millaisia preferenssejä on niillä, joihin toiminta vaikuttaa: Suora toiminta on poliittisen protestin aktiivinen muoto, joka saa yleisen oikeutuksensa kaikkien hyvän tavoittelusta ja tekokohtaisen oikeutuksensa toiminnassa käytettyjen keinojen yhteensopivuudesta päämäärän kanssa.