Browsing by Subject "moraalipsykologia"

Häpeää koskevalla moraalifilosofialla on pitkät juuret. Usein sen piirissä toteutunut keskustelu on keskittynyt tarkastelemaan häpeän moraalisuutta siitä taustaoletuksesta käsin, jonka mukaan ollakseen moraalisesti merkityksellinen, häpeän tulisi kummuta moraalisen toimijan autonomisesta arvo -ja normijärjestelmästä. Siten käsitteet heteronominen ja autonominen ovat keskeisiä häpeää koskevassa moraalifilosofisessa keskustelussa. Niillä viitataan häpeän moraaliseen asemaan, eli siihen seuraako häpeä toimijan omista arvoista, ihanteista tai muista moraalistandardeista (autonomia) vai seuraako se toisten ihmisten mielipiteistä (heteronomia), mutta toisaalta niillä viitataan myös häpeän luonteeseen eli onko se sosiaalinen vai henkilökohtainen emootio. Jos häpeä osoittautuisi heteronomiseksi emootioksi, se tarkoittaisi tästä taustaoletuksesta käsin suoraan, että häpeä ei ole moraalisesti merkityksellinen. Tutkielman aihe on häpeän moraalisuutta koskevan moraalifilosofisen keskustelun kannalta merkityksellinen: keskustelu on ollut hyvin pitkälti dikotomisesti orientoitunutta, millä tarkoitan sitä, että keskustelun lähtökohtana on ollut asetelma, jonka mukaan häpeä on joko, heteronominen emootio tai autonominen emootio. Jossain mielessä häpeää niin autonomisena kuin heteronomisena emootiona puolustavat filosofit ovat pyrkineetkin ratkaisemaan tätä kuilua sosiaalisten ja yksityisten häpeäkokemusten välillä selittäen henkilökohtaisemmat häpeäkokemukset sosiaalisiksi, tai sosiaaliset häpeäkokemukset tosiasiassa toimijan henkilökohtaisesta arvojärjestelmästä kumpuaviksi. On toki filosofeja, jotka ovat pyrkineet yhdistämään häpeän heteronomisuuden ja autonomisuuden nojautumatta vain toiseen kantaan, ja esimerkiksi keskittyneet ratkaisuissaan mekanismiin, jonka kautta sosiaalisesta häpeästä (heteronominen) tulee henkilökohtaista (autonominen). Tutkielmassani tarkastelen viiden eri filosofin eli Cheshire Calhounin, Julien Deonnan, Raffaele Rodrigon, Fabrice Teronin ja Fredrik Westerlundin käsityksiä häpeän moraalisuudesta, autonomisuudesta ja heteronomisuudesta. Tutkielmassani otan siis selvää, onko häpeä heidän mukaansa moraalinen emootio, ja jos se on, miksi on. Tämän lisäksi kysyn, onko heidän mukaansa olemassa myös muutakin kuin moraalista häpeää. Kysyn myös, onko häpeä heidän mielestään autonominen vai heteronominen emootio ja miksi. Tarkastelen heidän näkemyksiään filosofisen analyysin menetelmällä. Kiinnitän siis huomiota käsitteiden, argumenttien ja niiden taustalla olevien oletusten analyysiin.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia henkilöstöjohtamisen roolia julkisten organisaatioiden moraalin kehittämisessä. Tutkielman määritellessä erilaisia moraalittomuutta edesauttavia epäkohtia, se samalla pyrkii tarkastelemaan, kuinka henkilöstöjohtajat ja henkilöstöalan ammattilaiset huomioivat moraalin henkilöstöjohtamisessa ja henkilöstön moraalisen sopivuuden julkisiin organisaatioihin. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään henkilöstöjohtajien ja henkilöstöalan ammattilaisten käsityksiä henkilöstön ja moraalisen toiminnan yhteydestä julkisissa organisaatioissa. Tutkimuksen tarkoituksena on edistää moraalia yhteiskunnassa henkilöstöjohtamisen myötä. Tutkimus muodostuu kvalitatiivisesta ja kvantitatiivisesta tutkimuksesta, joka on toteutettu henkilöstöjohtajille ja henkilöstöalan ammattilaisille. Tutkimuskysymys pyrkii vastaamaan siihen, millainen rooli henkilöstöjohtamisella on moraalin kehittäjänä julkisissa organisaatioissa. Tutkimukseen suunniteltu kyselytutkimuksen kyselylomake lähetettiin kohderyhmälle sähköpostitse. Tutkimuksen aineisto kerättiin yhteensä 47 asiantuntijan vastauksista. Tutkimuksen aineisto on analysoitu teemoittelun avulla julkisten organisaatioiden etiikan ja henkilöstöjohtamisen teoriaa hyödyntäen. Tutkimus suoritettiin 1/2020-5/2021 välisenä aikana. Tutkimuksen tulokset ovat suhteellisen linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa ja ne osoittavat, että moraalin tärkeyttä ei osattu tunnistaa julkisissa organisaatioissa asenteiden tai konkreettisten strategioidenkaan suhteen. Henkilöstöhallinto ei pyrkinyt myöskään hyödyntämään aikaisempia moraaliteorioita tai moraaliin liittyviä tutkimuksia moraalin edistämisen vuoksi. Kuitenkin tutkimustulosten perusteella henkilöstöjohtamista sekä moraalisia kykyjä pidetään erittäin tärkeänä moraalin muodostumisen suhteen julkisissa organisaatioissa. Moraalin edistämisen keinot ovat vielä epäselviä ja suunnittelemattomia, eikä yhteistä linjaa tai erilaisia työvälineitä tai malleja sen edistämiseksi ole vielä kunnolla löydetty. Motivaatio edistää moraalia, jäi vain ajatuksen tasolle, sillä moraalin kehittämistä pidettiin enemmänkin toissijaisena, eikä pakottavaa velvoitetta julkishallinnossa siihen ollut pääsääntöisesti annettu. Johtamisen merkitys oli erittäin tärkeä henkilöstön moraalisen toiminnan kannalta, kun taas tarkkailua pidettiin vähiten tärkeänä. Epävirallisiin etiikan hallintastrategioihin oli kiinnitetty varsin vähän huomiota keskittyen pääasiassa vain muodollisiin etiikan hallintastrategioihin.

Moraalipsykologit ovat väitelleet vuosikymmeniä siitä, mitä moraali on ja minkälaisiin psykologisiin prosesseihin moraaliarvioinnit perustuvat. Yksi keskeinen kysymys on koskenut sitä vaikuttavatko ihmisten maailmankuvat ja niihin kietoutuvat tiedolliset uskomukset, arvot ja omat käsitykset moraalin luonteesta moraaliarviointeihin. Tämä tutkimus lähti selvittämään maailmankuvan uskonnollisuuden sekä arvojen yhteyttä moraaliarviointeihin tilastollisten analyysien valossa. Kyselytutkimusaineisto kerättiin helsinkiläisiltä yliopisto-opiskelijoilta (N = 161). Nykypäivän ihmisille tuttujen, mutta moraalisesti kiistanalaisten tekojen vääryyden arvioinneista muodostettiin pääkomponenttianalyysiin perustuen kolme tekotyyppiä, jotka nimettiin itseen kohdistuviksi teoiksi (ITSE-teot; abortti, avioero, eutanasia, seksin harrastaminen alaikäisenä ja itsemurha), muihin yksilöihin kohdistuviksi antisosiaalisiksi teoiksi (MYKS-teot; varastetun tavaran ostaminen tietoisesti, pysäköidylle autolle vahingossa aiheuttamansa vahingon ilmoittamatta jättäminen ja toiselle henkilölle kuuluvan auton luvaton käyttöönotto) sekä yhteiskuntaan kohdistuviksi antisosiaalisiksi teoiksi (YHT-teot; maksamatta jättäminen julkisessa liikenteessä ja verovilppi tilaisuuden salliessa). Maailmankuvaltaan perinteisesti uskonnolliset henkilöt arvioivat kaikki tekotyypit lähes yhtä vääriksi (sanallisesti 'väärin' oleviksi) sekä keskimäärin vääremmiksi kuin maailmankuvaltaan ei-perinteisesti uskonnolliset henkilöt. Sen sijaan ei-perinteisesti uskonnolliset henkilöt erottivat selkeästi kaikki kolme tekotyyppiä niin keskiarvojen kuin niiden sanallisten vastineidensakin mukaan (väärimmiksi arviointiin MYKS-teot ja vähiten vääriksi ITSE-teot). Hierarkkisissa regressioanalyyseissä maailmankuvan uskonnollisuuden perinteisyys ennusti merkittävästi ITSE-tekojen vääremmäksi arviointia, mutta kohtalaisesti myös YHT-tekojen vääremmäksi arviointia, kun ikä, sukupuoli ja arvoulottuvuudet oli vakioitu. Uskonnollisuuden perinteisyys ei kuitenkaan ennustanut MYKS-tekojen arviointia muut tekijät vakioituina ja sen ainoaksi tilastollisesti merkitseväksi selittäjäksi osoittautui säilyttämis−muutosvalmiusarvoulottuvuus, joskin melko vähäisellä selitysvoimalla. Kyseinen arvoulottuvuus ennusti myös ITSE- ja YHT-tekotyyppien arviointeja muut edellä mainitut tekijät vakioituina, mutta heikommin kuin maailmankuvan uskonnollisuuden perinteisyys. YHT-tekoja selitti lisäksi ikä, kun kaikki muut selittäjät oli vakioitu. Itsensäylittämis–itsensäkorostamisarvoulottuvuus ei ollut yhteydessä yhdenkään tekotyypin vääryyden arviointiin. Tulokset tukivat aiempia tutkimustuloksia siitä, että eri ihmiset hahmottavat ainakin omasta näkökulmastaan moraalin alaa eri tavoin eli arvioivat samat teot eri tavoin vääriksi tai vapaaehtoisiksi. Tulokset osoittivat myös, että ihmisten maailmankuvan uskonnollisuudella ja säilyttämisarvojen preferoinnilla on selkeä yhteys näihin eroihin arvioinneissa, mutta että muihin yksilöihin kohdistuvat vahingolliset ja epäoikeudenmukaiset antisosiaaliset teot tuomitaan hyvin yleisesti väärinä. Yhdessä nämä tekijät näyttäisivät viittaavan siihen, että ihmisten moraalikäsitykset todella vaihtelevat. Keskeisinä lähteinä toimivat Jonathan Haidtin, Lawrence Kohlbergin, Shalom Schwartzin, Richard Shwederin sekä Elliot Turielin tieteelliset julkaisut ja teokset.

Platonin varhaisdialogien katsotaan usein ilmentävän erityistä Sokrateen moraalipsykologista näkemystä, intellektualismia, jonka katsotaan poikkeavan Platonin myöhemmästä sielun kolmijakoon perustuvasta näkemyksestä. Intellektualismin mukaisesti hyve on Sokrateelle jonkinlaista tietoa, ja ihmisen toiminnan motivoimiseksi riittää tieto siitä mikä on oikein. Angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä Sokrateen intellektualismi on pitkään tulkittu hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaistavasti. Tällaisen tulkinnan ongelma on se, ettei se vaikuta huomioivan Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian monivivahteisuutta eikä pysty selittämään niiden joitain hyvin oleellisia piirteitä. Suoraviivainen tulkinta on kuitenkin ollut hyvin vallitseva ja yleisesti hyväksytty, ja moni tutkija on sen perusteella tehnyt jyrkän eron varhaisdialogien Sokrateen ja myöhemmän Platonin välille. Suoraviivaiselle tulkinnalle on viime aikoina ilmaantunut varteenotettavia haastajia, ja tutkielmassa argumentoidaan, että uudet tulkinnat saavat enemmän tukea Platonin dialogeista ja kykenevät selittämään varhaisdialogien moraalipsykologian perinteistä suoraviivaista tulkintaa uskottavammin. Tutkielmassa vertaillaan erilaisia tulkintoja Sokrateen intellektualismista ja perustellaan, miksi perinteinen suoraviivainen tulkinta on syytä hylätä. Intellektualismia tutkitaan eri kysymysten ja useiden Platonin varhaisdialogien kautta mahdollisimman kattavasti, jotta erilaisten tulkintavaihtoehtojen uskottavuutta ja mahdollisia ongelmia pystytään arvioimaan. Perinteinen suoraviivainen tulkinta esitellään erityisesti Terry Pennerin näkemyksen pohjalta ja perinteisen tulkinnan kriitikkoina nostetaan esiin muun muassa Thomas C. Brickhouse ja Nicholas D. Smith. Erityisiä kysymyksiä, joihin tutkielmassa perehdytään, ovat Sokrateen suhtautuminen tietoon, tietämiseen ja tietämättömyyteen sekä Sokrateen näkemys ihmisen haluista ja pyrkimyksistä. Gorgias-dialogin erityinen asema moraalipsykologisen argumentin tulkinnassa käsitellään omana kysymyksenään. Perinteisen suoraviivaisen tulkinnan ongelmallisuus nousee tutkielmassa esiin monen eri kysymyksen tarkastelun ja useiden tutkijoiden huomioiden kautta. Perinteinen tulkinta osoittautuu liian yksioikoiseksi sekä Sokrateen tietokäsityksen suhteen että sen suhteen, mitä Sokrates ajattelee haluista ja toiminnan motivaatiosta. Perinteisen tulkinnan mukainen näkemys, jossa Sokrateen käsitys hyvetiedosta palautuu hyveiden määritelmiin, osoittautuu kestämättömäksi, samoin näkemys, jonka mukaan toimintaan johtavat halut ovat Sokrateelle aina rationaalisia, toimijan kokonaisetuun tähtääviä haluja. Perinteinen tulkinta ei pysty selittämään varhaisdialogien moraalipsykologiaa, koska se perustuu yksittäisten tekstikohtien yksinkertaistavaan analyysiin ja jättää huomiotta monia oleellisia seikkoja. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota Protagoras-dialogin pohjalta tehdyn tulkinnan ongelmallisuuteen, koska Protagoraan tietyt kohdat ovat avainasemassa perinteisen tulkinnan ymmärtämiseksi. Samalla tarkastellaan yleisempää ongelmaa, joka syntyy, kun Platonin dialogeista irrotetaan yksittäisiä tekstikohtia tai argumentteja ja näistä tehdään yksinkertaistavia johtopäätöksiä, joiden katsotaan pätevän laajemmin. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että perinteinen, pitkään angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä laajalti hyväksytty suoraviivainen tulkinta Sokrateen intellektualismista epäonnistuu Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian selittäjänä ja on syytä hylätä. Perinteisen tulkinnan haastajat kykenevät analysoimaan varhaisdialogien moraalipsykologian monipuolisemmin ja uskottavammin.

Tutkielma kuuluu filosofian historian alaan ja käsittelee taloustieteilijänä tunnetun Adam Smithin moraaliteoriaa. Smithin ajattelua lähestytään tekstuaalisesti The Theory of Moral Sentiments -teoksen pohjalta. Tutkielmassa keskitytään Smithin deskriptiiviseen teoriaan moraalitunteista ja esitetään yksityiskohtainen analyysi sen keskeisistä käsitteistä. Tekijä kiinnittää huomiota teorian aatehistorialliseen kontekstiin ja sijoittaa sen osaksi varhaismodernin etiikan traditiota. Smithin moraalifilosofista teosta käsitellään myös suhteessa hänen muuhun tuotantoonsa. Lisäksi tutkielmassa taustoitetaan Smithin moraaliteoriaa perehtymällä hänen käsitykseensä ihmismielen toiminnasta, erityisesti tunteiden ja mielikuvituksen suhteen. Smithin pyrkimyksenä on tarjota teoksessaan naturalistinen selitys moraalille eli yhteisille käsityksille hyveistä, paheista ja oikeudenmukaisuuden säännöistä. Hänen näkemyksensä edustaa Francis Hutchesonin ja David Humen teorioiden tapaan sentimentalismia, sillä teoria perustuu moraalitunteille, joita toisten tunteet ja käytös aiheuttavat katsojissa. Smithin keskeinen haaste on selittää, miksi tietynlaiset tunteet herättävät katsojissa säännönmukaisesti hyväksyntää tai paheksuntaa. Tässä selityksessä Smith vetoaa tunteiden ominaispiirteisiin, mielikuvituksen toimintaan sekä erityisesti sympatiaan. Smithin moraaliteoria muistuttaa monin tavoin Humen teoriaa, mutta on silti omalaatuinen. Tutkielmassa osoitetaan muun muassa sympatia-käsityksen omintakeisuus suhteessa Humen vastaavaan. Sympatia tarkoittaa Smithille kanssatunnetta eli katsojan taipumusta kokea tarkkailemansa henkilön tunteita muistuttavia tunteita tämän tilanteeseen eläytymisen johdosta. Tutkielman käsittelyluvut etenevät seuraten The Theory of Moral Sentiments -teoksen rakennetta. Ensimmäisessä käsittelyluvussa perehdytään Smithin käsitykseen tunteiden sopivuudesta, jota katsojien taipumus kanssatunteeseen määrittää. Luvussa argumentoidaan, että katsojan kokeman sympatian astetta eivät säätele aiemmat moraalikäsitykset, vaan ihmismielen säännönmukaisuudet, joita tutkielmassa nimitetään sympatian laeiksi. Smithin teoriassa ei siten ole kyse vain moraalinormien soveltamisen kuvaamisesta, vaan yrityksestä selittää niiden psykologinen perusta. Toinen käsittelyluku paneutuu Smithin käsitykseen oikeudenmukaisuuden hyveestä, joka perustuu katsojien taipumukselle tuntea suuttumusta asianosaisten puolesta, kun heille aiheutetaan tahallisesti haittaa. Viimeiseksi käsitellään Smithin näkemystä omastatunnosta, joka tarkoittaa yksilöiden kykyä omaksua puolueettoman katsojan näkökulma suhteessa omiin tunteisiinsa ja käytökseensä. Tutkielma osoittaa, että Smithin teoria moraalitunteista on naturalistinen. Moraalitunteiden herääminen selitetään ihmismielen toiminnan avulla vetoamatta Jumalaan, tuntemattomiin mielen kykyihin, kuten erityiseen moraaliaistiin, tai metafyysisesti epäilyttäviin moraalisiin ominaisuuksiin. Smithin teoria on myös koherentti, sillä hän ei joudu vetoamaan niihin moraalinormeihin, joiden perustan hän vasta yrittää selittää. Tutkielmassa argumentoidaan, että The Theory of Moral Sentiments sisältää täysin deskriptiivisen teorian moraalitunteista, vaikka teos kokonaisuutena kattaa myös hyveeseen kannustavia osuuksia. Edellisen perusteella tutkielmassa esitetään, että mikäli Smithin teoriaa halutaan peilata myöhempään filosofiseen ajatteluun, oikea vertailukohta ei löydy normatiivisen etiikan eikä semantiikkaan keskittyvän meta-etiikan piiristä. Smithin teoria kuuluu sitä vastoin filosofisen ja empiirisen moraalipsykologian alaan. Tutkielma avaa hyviä mahdollisuuksia jatkotutkimukselle. Esimerkiksi Smithin teorian suhde muiden brittimoralistien sekä ranskalaisen Nicolas Malebranchen ajatteluun vaatii lisäselvitystä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Turussa 18.8.2017 tapahtuneen puukotusiskun tunteellisia reaktioita Twitter-keskustelussa. Tutkimuksessa selvitettiin, miten erilaiset moraaliset tunnekäytännöt ja -normit vaikuttavat tavallisten ihmisten tulkitaan terrori-teosta sosiaalisen median kansalaiskeskustelussa. Tunteet käsitetään tutkielmassa sosiaalisena ilmiönä, joita ihmiset jakavat keskenään järkyttävissä tapahtumissa kiinnittäessään huomiota niiden sosiaalisesti, poliittisesti ja moraalisesti merkityksellisiin puoliin. Erityisen huomion kohteena työssä ovat moraaliset tunteet, joita ihmiset käyttävät tehdessään arvotuksia oikeasta ja väärästä edistääkseen yhteisön hyväksymien normien mukaista toimintaa. Tutkimusaineisto koostuu 2982 keskusteluviestistä, jotka kerättiin 18.8.2017 lähtien mikroblogipalvelu Twitteristä aihetunnisteella #turkuattack. Aineistoa analysoitiin kriittisen diskurssianalyysin menetelmiä käyttäen. Erityistä huomiota kiinnitettiin viesteissä tuotettuihin tapoihin oikeuttaa tunteita ja tulkintoja, sekä subjektipositioihin, joihin moraalisia arvotuksia liitettiin. Työn tutkimuskysymykset ovat: 1) Millaisia moraalisia tunteita Turun puukotuksia käsittelevässä #turkuattack Twitter-keskustelussa nousi esiin? ja 2) Miten tunteet näkyivät tapahtuman määrittelyssä ja sitä käsittelevissä diskursseissa? Aineiston analyysi tuo esiin, että suurin osa kaikista keskustelujen viesteistä ilmaisi tai nimesi joitakin tunteita. Keskustelujen yleisimpiä moraalisia tunteita olivat ns. muita tuomitsevat negatiiviset tunteet eli inho (23,8 %), halveksunta (13,3 %), suuttumus (9,4 %) ja paheksunta (6,1 %). Myös muiden kärsimykseen eläytyvät tunteet eli myötätunto, sympatia ja empatia olivat aineistossa hyvin edustettuina (19,4 %). Pienempi joukko keskustelijoita näki iskussa aihetta myös ihailulle ja kiitollisuudelle (6,6 %). Lisäksi huomattiin, että terrorismin uhka ei saanut keskustelijoita juurikaan jakamaan ahdistusta, järkytystä ja pelkoa, jotka muodostivat yhdessä vain 9,8 prosenttia kaikista tunneilmauksista Tutkimuksessa havaittiin, että keskustelijoiden tavat tulkita ja tuottaa merkityksiä terrori-iskusta jakautuivat neljään diskurssiin, joiden tunneilmaisuja määritteli yksi neljästä moraalisesta tunteesta: myötätunto, ihailu, suuttumus ja inho. Myötätunnon diskurssissa muiden kärsimykseen eläytyvien moraalisten tunteiden tarkoituksena oli toimia uhrien hyväksi ja pyrkiä suojelemaan yhteiskunnan normeja ja yhtenäisyyttä terrorismin vaikutuksilta. Ihailun diskurssissa kriisitulkinnat kiinnittyivät iskussa aktiivisiin moraalisiin esimerkkitapauksiin eli sankareihin, jotka vahvistivat keskustelijoiden luottamusta kansallisiin instituutioihin ja ihmisten perustavanlaiseen tarpeeseen auttaa toisiaan hädässä. Suuttumuksen diskurssissa keskustelijat jakoivat moraalisia tuomioita niille, jotka olivat yhtäältä epäonnistuneet kriisin ehkäisemisessä ja joiden toiminta aktiivisesti hankaloitti kriisin rakentavaa ratkaisemista. Viimeisenä inhon diskurssia kuvaili vihamielinen asenne terroristia sekä syvä inho laittomia turvapaikanhakijoita kohtaan. Työn johtopäätöksissä diskursseista esitettyjä tulkintoja verrataan aikaisempaan teoriataustaan. Tulokset osoittavat muun muassa, että myötätuntoiset keskustelijat omaksuivat tulkinnoissaan monia valtavirtajulkisuudelle ominaisia rituaalisia tunnekäytäntöjä. Sen sijaan inhon diskurssi sijoittui selvimmin valtavirtajulkisuuden ulkopuoliselle vastajulkisuuden diskursiiviselle areenalle.