Browsing by Subject "muuttoliike"

Despite a stated commitment to the principle of policy coherence for development (PCD), which means taking development policy objectives into account in all policies likely to impact developing countries, the European Union (EU) has shown limited success in prioritising poverty reduction over other policy sectors’ objectives. Especially since the migration crisis in 2015-16, development cooperation appears to be increasingly used for migration management. This thesis examines how migration and development are linked in EU external policy, how the concept of PCD has been considered, and what coherence means, in the context of EU external policies on migration and development. The thesis analyses the concept of policy coherence and the interconnections between migration and development in the European Agenda on Migration (2015), the Global Strategy for the European Union’s Foreign and Security Policy (2016), and the New European Consensus on Development (2017) and their implementation reports and further communications about migration policy issued by the European Commission between the beginning of the refugee crisis in 2015 and the end of the Juncker administration in late 2019. The document data is triangulated with semi-structured expert interviews, and the data is analysed using qualitative content analysis. Based on the analysis, EU policy considers migration and development linked mainly through the root causes of migration being development problems, although there is also a recognition that migration can contribute to development. Adding to the literature on the securitisation of migration and development, the study finds that migration management is considered a priority for which development cooperation can be used as leverage. This conflicts with the principle of PCD, which the study finds to be largely absent from the policy documents, indicating it is not a priority for EU external policy. The conflict between the EU’s stated normative principles and the instrumentalisation of aid can be considered normative incoherence and organized hypocrisy, which can undermine the EU’s credibility as a global actor and supposedly normative power. Although PCD is not found to be prominent anymore, ‘coherence’ is used across the documents as something to be enhanced. Based on the analysis, ‘coherence’ ascribes effectiveness, unity and credibility to the EU’s holistic, integrated approach coordinating policies, instruments and actors in pursuit of the EU’s overall interests, although these are adapted to each country context. The study suggests coherence may be understood as emblematic of a holistic approach used to legitimise the instrumentalisation of development cooperation for the EU’s overall external policy objectives.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin muuttoliikepolitiikan ulkoistumista EU:n ja Libanonin välisissä suhteissa vuosina 2014–2017. Tutkielman kontekstin muodostaa 1990-luvulta vahvistunut kehitys, jonka myötä EU:n muuttoliikepolitiikan ulkoinen ulottuvuus on kasvanut. Tässä keskeisessä roolissa on yhteistyö niin kutsuttujen kumppanimaiden kanssa. Muuttoliikepolitiikan ulkoistumisen myötä EU on pyrkinyt hyödyntämään kolmansien maiden kanssa tehtävässä yhteistyössä laajasti erilaisia toimintamekanismeja, kuten humanitaarista apua, kehitysyhteistyötä sekä kauppapolitiikkaa. Tutkielman primaariaineiston muodostavat EU:n eri instituutioiden asiakirjat. Näistä keskeisimmässä roolissa ovat Euroopan komission sekä Euroopan ulkosuhdehallintoon kuuluvan Euroopan unionin Libanonin-delegaation dokumentit. Suurin osa tutkielman primaariaineistosta on haettu EU:n ylläpitämästä EUR-Lex -tietokannasta. Tutkimusmenetelmänä käytetään tapaustutkimusta. Tutkimustulokset osoittavat, että Libanonista tuli EU:lle keskeinen kumppani sen jälkeen, kun maa vastaanotti vuonna 2011 alkaneen Syyrian sisällissodan myötä merkittävästi pakolaisia Syyriasta. EU pyrki lisäämään muuttoliikeyhteistyötä Libanonin kanssa erityisesti niin kutsutun vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin seurauksena. Kasvaneen yhteistyön taustalla oli EU:n halu hallita muuttoliikkeitä sekä varmistaa, että Libanonia ja sen vastaanottamaa pakolaisväestöä tukemalla pakolaiset jäisivät Syyrian naapurustoon eivätkä jatkaisi matkaa eteenpäin EU:n alueelle.

EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.

The one-child policy of the People’s Republic of China created an entire generation of Chinese only-children, who have migrated abroad more often than any previous generation. However, despite the increased emigration, alongside the aging population, the Chinese elderly care system relies on the inputs of children. Therefore, there is a fundamental conflict between the filial intergenerational caregiving responsibilities and international migration processes, although some caregiving forms may be exchanged from a distance. This master’s thesis investigates how the Chinese first-generation only-child migrants who live in Finland experience caring for their parents in China. The research questions are: How do Chinese one-child transnational families practice transnational caregiving? What are the expectations and possibilities concerning caregiving? What are the elderly care arrangements like for the parents? The theoretical framework of this study consists of three dimensions of transnational caregiving: care circulation approach, transnational caregiving types, and the capacity, obligation, and negotiated commitment as factors that explain the practices of transnational caregiving. The research data consists of nine semi-structured interviews of Chinese migrants of the only-child generation. The analysis method is qualitative theory-guided content analysis. The results suggest that Chinese migrants and their parents practice transnational caregiving by exchanging emotional support. The migrants experience that their possibilities to provide care to their parents are limited. However, providing care is a cultural obligation. The future elderly care arrangements of the parents are unclear, which makes the situation stressful for the migrants. The situation is also frustrating as ideal options for arranging elderly care are lacking. If the migrants return to China to provide elderly care to their parents, they are forced to make sacrifices with their work and family. However, if they do not return to China, the alternative options of relying on institutional elderly care or hiring a maid or a nurse are not ideal either. Although the migrants value filial traditions, they desperately demand societal and policy changes that would allow them to plan the future elderly care of their parents. Based on the results, there is a demand for establishing more quality institutional elderly care services in China. There is also a need for the Finnish migration policy to allow family-based old-age migration, as some other countries do. Overall, in the current situation, the national policymaking in Finland and in China does not recognize the needs of transnational families and transnational caregivers.

Suomesta Ruotsiin suuntautunut muuttoliike 1960–1980-luvuilla kosketti valtaväestön lisäksi myös romaneja. Tätä erityisryhmää ei kuitenkaan ole huomioitu aiemmissa tutkimuksissa lyhyitä mainintoja lukuun ottamatta. Näissä maininnoissa todetaan lähes poikkeuksetta romanien lähteneen Ruotsiin parempien elinolosuhteiden perässä, mutta muuton taustalla olleita motiiveja ei ole eroteltu tarkemmin. Vähäisestä tutkimuksen määrästä huolimatta on romanien muutto Ruotsiin merkittävä osa historiaa, jonka vaikutukset ulottuvat nykyhetkeen saakka. Tutkimusaineiston muodostavat ROM-SF- projektissa vuosina 1988–1999 kerätyt 100 elämänkertahaastattelua, joista 38 valittiin lähempään tarkasteluun. Tämän lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu kymmenen Ruotsiin muuttoon liittynyttä teemahaastattelua, joista seitsemän tehtiin Ruotsissa vuonna 2011 sinne jääneiden romanien keskuudessa. Lopullinen aineisto käsittää 48 haastattelua, joita käsiteltiin ja analysoitiin Atlas.ti -ohjelmaa apuna käyttäen. Tutkimusmenetelmänä on ensisijaisesti muuttokertomuksessa esitettyjen muuttopäätökseen vaikuttaneiden tekijöiden analysointi, jolloin muistitieto toimii tutkimuksessa ensisijaisesti lähteenä. Huomiota kiinnitetään myös kertomuksen rakenteeseen erottamalla toisistaan muuton kollektiivinen ja yksilöllinen muisto. Tarkastelun pääasiallisena kohteena on mitä Suomesta 1960–1980-luvuilla muuttaneet romanit nostavat esille muistellessaan omaa muuttopäätöstään. Tutkielmassa ymmärretään muuttopäätös monimutkaisena prosessina huomioimalla sekä taloudellinen että sosiaalinen näkökulma ja ottamalla huomioon yksilön elämäntilanne ja yhteisössä vallitseva sukupuolijärjestelmä. Tämän lisäksi analyysissa tarkastellaan muuttoa kolmella eri tasolla: makro-, meso- ja mikrotasolla. Tutkimuksessa pidetään kontekstualisoiva tutkimusote vahvasti läsnä huomioimalla romanien muuton kiinnekohdat yhteiskunnan muutoksiin. Vähemmistöjä on usein tutkittu kontekstista erikseen: romanien muuttoliikkeen voidaan katsoa kytkeytyneen vahvasti elinkeinorakenteen muutokseen ja sitä seuranneeseen muuttoon maalta kaupunkiin. Muuttokertomuksissa toistetaan usein sekä yhteisössä vallinnutta käsitystä muutosta että eritellään oman subjektiivisen muuton motiiveja. Haastateltavien toistama kollektiivinen muisto perustuu Suomen ja Ruotsin välisiin elintasoeroihin, joiden taustalla nähdään Suomessa vallinnut rasismi ja Ruotsin ennakkoluulottomampi ilmapiiri. Yksilöllisessä muistossa erottuvat naisten ja miesten erilaiset muuton muistot. Kun miesten varsin homogeeninen kokemus muuton motiiveista liittyy työtilanteeseen, korostuu naisilla muuton sosiaalinen näkökulma. Tämän lisäksi keskeisenä muistelukerronnassa esitettynä muuton motiiveina mainitaan siirtolaisverkostojen sisällä tapahtunut ketjumuutto ja Ruotsin olosuhteista verkostojen sosiaalisten siteiden kautta levinnyt tieto. Haastatteluissa erottuu varsinaisten muutolle annettujen motiivien lisäksi muuttopäätökseen vaikuttaneita muuton kokemuksia. Läpileikkaavana teemana tutkielmassa on muuton helppouden kokemus. Ruotsiin lähdettiin usein aluksi vain 'käymään', vaikka joidenkin kohdalla muuton tilapäisyys muuttui pysyvämmäksi. Muuttoliikkeen laajennettua käsittämään suurempaa osaa romaniyhteisöstä muuttopäätöksen lisääntyi perusteluna muiden romanien Ruotsiin lähteminen. Muuton motiivina haastatteluissa esitetty muiden mukana muuttamien ja muuton spontaanisuuden korostaminen liitetään tutkielmassa niin sanotun muuttamisen kulttuurin syntyyn, joka jatkaa samaa muuton helppouden kokemusta haastateltavien kertomuksissa.

Tutkielmassa identifioidaan Euroopan parlamentin täysistunnoissa käytettyjä argumentteja Turkin ja Euroopan unionin välisen pakolaissopimuksen puolustamiseksi ja vastustamiseksi vuosina 2015–2017. Taustalla on ajatus vuosien 2015–2016 pakolaiskriisin vauhdittamasta muutoksesta Euroopan unionin ja Turkin välisissä suhteissa. Tavoitteena on hahmottaa vähän tutkittua Euroopan parlamentin suhtautumista Turkkiin unionin kumppanina muuttoliikkeen kontekstissa. Aiemman kirjallisuuden avulla Turkin ja Euroopan unionin yhteiseen historiaan syvennytään tarkastelemalla Turkin matkaa EU:n jäsenkandidaatiksi. Lisäksi hahmotetaan Euroopan unionin aiempaa muuttoliikepolitiikkaa, pakolaissopimuksen ympärille muotoutunutta yhteistyötä Turkin kanssa sekä Euroopan parlamentin suhtautumista muuttoliikekysymyksiin. Aineistona on käytetty kahtatoista Euroopan parlamentin täysistuntoa, joista on teemoiteltu laadullisen sisällönanalyysin avulla kuusi yleisimpien argumenttien kategoriaa. Kategorioiksi on määritelty Turkin kaksoisrooli, eurooppalaiset arvot, vaihtokauppanarratiivi, laillisuuskysymys, muukalaisvihamielisyys sekä geopolitiikka. Tulokset toisintavat aiemman tutkimuksen näkökulmia, mutta tuovat lisäksi uutta tietoa Euroopan parlamentissa käydyistä keskusteluista. Euroopan parlamentissa nationalistiset ja muukalaisvihamieliset kannanotot korostuvat. Lisäksi sopimuksen virallisen aseman julkilausumana nähdään olevan vain keino kiertää vaatimus parlamentin hyväksynnälle. Argumenteista voidaan tunnistaa myös Turkin sisäiseen kehityskulkuun liittyviä ajallisia muutoksia. Huolimatta pakolaissopimusta vastustavien argumenttien määrästä, sopimus nautti laajaa kannatusta välttämättömänä keinona pakolaiskriisin ratkaisemiseksi. Tarkastelujakson loppua kohden Turkin sisäiseen kehitykseen alettiin kuitenkin suhtautua yhä kriittisemmin. Tutkielma osoittaa tarpeen laajemmalle ja systemaattisemmalle tutkimukselle Euroopan parlamentin asennoitumisesta Turkkia ja pakolaissopimusta kohtaan.

Tutkielman tavoitteena on tarkastella paikkoja niissä marokkolaistaustaisten kirjailijoiden espanjankielisissä kertomakirjallisuuden teksteissä, joissa esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka. Tutkielman aiheen taustalla on Maghrebin alueen postkoloniaalinen espanjankielinen kirjallisuus, joka on toistaiseksi ollut varsin vähän tutkittu alue espanjankielisen kirjallisuuden piirissä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia tässä kontekstissa esiintyvät kirjalliset paikat ovat, ja millainen suhde tekstien päähenkilöillä on kuvattuihin paikkoihin. Menetelmänä tutkielmassa käytetään ranskalaisen Bernard Westphalin kehittämää tieteenrajat ylittävää geokritiikkiä, ”la géocritique”, jonka teoreettinen tausta perustuu postmodernin liikkeen ajatuksiin ajan ja tilan muuttuneesta suhteesta sekä vertailevan kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaisiin kysymyksiin. Teoreettinen viitekehys yhdistää näin vertailevan kirjallisuustieteen, postkolonialistisen kirjallisuuden ja kulttuurimaantieteen aloilla tehtyä tutkimusta. Metodin tukena tutkielmassa hyödynnetään lisäksi Mieke Balin narratologisen tutkimuksen mallia. Aineistona tutkimuksessa on käytetty kymmentä espanjankielistä tekstiä seitsemältä eri marokkolaistaustaiselta kirjoittajalta. Yksi korpuksen teksteistä on romaani ja loput ovat novelleja. Kaikissa aineiston teksteissä esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka joko fyysisenä tai kuvitteellisena kokemuksena, ja sitä kuvataan tutkimuksessa termillä ”viaje migratorio”. Geokritiikin mallia noudattaen teksteistä on ensin poimittu niissä esiintyvät paikat, joita on sen jälkeen tutkittu niiden ympäröivään todellisuuteen liittyvien viittaussuhteidensa kautta. Toiseksi päähenkilöiden suhdetta löydettyihin paikkoihin on tutkittu heidän perspektiivejään ja tilaan liittyviä huomioitaan tarkastelemalla. Lisäksi tutkimuksessa on metodin mukaisesti huomioitu paikkojen mahdolliset intertekstuaaliset viittaukset sekä niiden kulttuurinen ja historiallinen kerrostuma, jotka vaikuttavat käsitykseemme paikoista. Tutkimuksessa havaittiin kaikkia geokriittisessä mallissa esiintyviä paikkojen viittaussuhteita, mutta muuttoliikettä kuvaavan matkan keskeiseksi elementiksi muodostuivat kuvitteelliset paikat, kuten unet, unelmat ja muistot, sekä fyysiset paikat, jotka saivat metaforisia ulottuvuuksia. Erityisesti meri ja Gibraltarin salmi esiintyvät teksteissä sekä yhdistävänä siltana että erottavana muurina. Lisäksi tutkimus osoittaa, että päähenkilöiden perspektiivi häilyy yhtäältä kotoisen tuttuuden ja toisaalta vieraan ja eksotisoivankin katseen välillä. Tätä näkökulmaa kuvaavat etenkin yksinäisyyden, poissulkemisen ja vieraantuneisuuden kokemukset. Päähenkilöiden suhde paikkoihin oli verkostomainen ja vaihtui ajan myötä. Tutkimuksessa päätellään, että ajan ja paikan suhde teksteissä on dynaaminen ja vaihteleva. Henkilöiden kokemukset paikoista ja heidän tilankäyttönsä paljastavat lisäksi muuttoliikettä kuvaavan matkan monimutkaisen ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden sekä sen, että matka ei välttämättä koskaan pääty. Ennen kaikkea tällaisen matkan paikat osoittautuivat eräänlaiseksi kolmanneksi tilaksi, josta käsin päähenkilöt käsittelivät suhdettaan ympäröivään yhteiskuntaan, esittivät poliittista ja sosiaalista kritiikkiä sekä pohtivat monimutkaisia identiteettikysymyksiä. Tutkimuksesta voidaan yleisesti päätellä, että marokkolaistaustaiset kirjailijat osallistuvat omalta osaltaan Välimeren alueen ajankohtaisiin kysymyksiin sekä muuttoliikettä koskevaan keskusteluun yleensä. Heidän tekstinsä eivät mukaudu Marokon aluetta ja muuttoliikettä kuvaaviin yksipuolisiin tai yksinkertaistaviin selityksiin, vaan niissä esiintyy erilaisia vivahteita ja todellisuuksia, jotka herättävät lukijan pohtimaan myös omaa näkökulmaansa ja suhdettaan ympäröivään tilaan. Tutkimus tuo niin ikään esiin, miten espanjankielinen kirjallisuus ulottuu nykyään myös perinteisten valtiollisten rajojen ulkopuolelle, mikä haastaa omalta osaltaan käsitykset kansallisista kirjallisuuden kaanoneista.

Kansainvälinen muuttoliike on yksi nykyajan tärkeimmistä poliittisista ja moraalisista kysymyksistä. Tutkielmassa analysoidaan siirtolaisuuden oikeutuksesta esitettyjä filosofisia argumentteja. On yleisesti hyväksytty oletus, että kansallisvaltiot saavat kontrolloida valtion alueellisia rajoja sekä poliittisen yhteisön rajoja. Tutkimusongelmana on se, että ei ole itsestään selvää, miksi valtioilla olisi lähtökohtaisesti tuollainen kyseenalaistamaton moraalinen oikeus, joka ohittaa yksilön oikeudet. Tutkimuskysymys on, onko löydettävissä pätevä argumentti, joka kumoaa konventionaalisen oletuksen: voiko ihmisillä olla oikeus liikkua vapaasti valtioiden rajojen yli silloin, kun kyse ei ole pakolaisuudesta. Tutkielmassa pääasiallisena analyysin kohteena on Joseph Carensin teoria siirtolaisuuden etiikasta. Carens argumentoi, että liikkumisvapaus on globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimus ja ihmisoikeus. Hänen mukaansa liberaaleihin ja demokraattisiin periaatteisiin sitoutuneilla valtioilla on velvollisuus sallia ihmisten vapaa liikkuminen. Vertailukohtana tutkitaan David Millerin teoriaa. Miller puolustaa ajatusta, että kansallisvaltioilla on oikeus rajoittaa ihmisten liikkumista, sillä valtioilla on velvollisuus edistää ensisijaisesti kansalaistensa intressejä. Tutkielmassa selvitetään, miten oikeudenmukaisuus, oikeudet ja ihmisoikeudet on Carensin ja Millerin teorioissa ymmärretty. Selvitystyön pohjalta Carensin ja Millerin näkemykset ihmisoikeuksista haastetaan Charles Beitzin poliittisen ihmisoikeuskäsityksen avulla. Analyysin tulos on, että Carensin teoria epäonnistuu tehtävässä tarjota kiistaton todistus siitä, miksi liikkumisvapaus tulisi ymmärtää ihmisoikeutena tai globaalin oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Resurssien jakoa koskeva oikeudenmukaisuus ei takaa kaikille ihmisille oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, koska oikeudenmukaisuus keskittyy maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Jos ihmisillä on oikeus siirtolaisuuteen, tuo oikeus on hyödyllistä ymmärtää yksilön tärkeisiin intresseihin perustuvana oikeutena, joka ei rajoitu pelkästään maailman huono-osaisimpiin. Kuitenkin kyseisen ehdon perusteella Carensin haasteena on selittää, miten moraalisessa ihmisoikeusteoriassa ihmisten intresseistä johdetaan oikeuksia, joita valtioilla olisi velvollisuus toteuttaa. Beitzin poliittinen ihmisoikeuskäsitys tarjoaa ongelmaan ratkaisuehdotuksen korostamalla valtioiden velvollisuuksia ihmisoikeuksien määrittelyssä. Kuitenkaan ei ole perusteltua väittää, että liikkumisvapaus olisi riittävän tärkeä kansainvälinen huolenaihe ollakseen poliittinen oikeus. Jos poliittinen käsitys on paras tapa ymmärtää ihmisoikeudet, myöskään tuon käsityksen perusteella ihmisillä ei ole oikeutta siirtolaisuuteen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että hyväksyttävää yksilön liikkumisvapautta puolustavaa argumenttia ei löydy. Tältä pohjalta tulisi päätellä, että valtioilla on oikeus ihmisten liikkumisen rajoittamiseen. Päätelmä ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, etteikö pätevä argumentti olisi löydettävissä. Tutkielma esittää, että oikeudenmukaisuusteoriat ovat riittämättömiä siirtolaisuuden oikeutukseen. Sen sijaan analyysi jättää avoimeksi mahdollisuuden, että oikeus siirtolaisuuteen voisi olla ihmisoikeus.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee Euroopan unionin vuonna 2017 hyväksyttyä kehityspoliittista konsensusta ja siinä asetettuja kehityspolitiikan tavoitteita. Kehityspoliittinen konsensus on Euroopan unionin instituutioiden ja jäsenvaltioiden allekirjoittama kehityspoliittinen julkilausuma. Erityisesti tutkielmassa tarkastellaan kehityksen, muuttoliikkeen ja turvallisuuden suhdetta kehityspoliittisessa konsensuksessa. Tutkielmassa analysoidaan kehityspoliittisen konsensuksen sisältö ja konsensukseen johtanut politiikkaprosessi. Sisällön ja kehityspolitiikan tavoitteiden analysoinnissa tärkeimpänä aineistona on itse kehityspoliittinen konsensus sekä aiempi kehityspoliittinen konsensus vuodelta 2005. Politiikkaprosessi analysoidaan käymällä läpi poliittisen päätöksenteon vaiheet ja neuvottelut Euroopan komission marraskuussa 2016 julkaisemasta tiedonannosta lopullisen kehityspoliittisen konsensuksen hyväksymiseen kesäkuussa 2017. Pääasiallisena aineistona prosessianalyysissa ovat Euroopan unionin viralliset kokousdokumentit ja kahdeksan haastattelua. Haastateltavat koostuivat suomalaisista virkamiehistä, Euroopan parlamentissa työskentelevistä henkilöistä ja kansalaisyhteiskunnan edustajasta. Analyysissa käy ilmi, että vuodesta 2005 vuoteen 2017 Euroopan unionin kehityspolitiikassa muuttoliike on nostettu kehityspolitiikan agendalle ja turvallisuustematiikka on vahvistunut. Uudessa konsensuksessa muuttoliikkeen juurisyihin puuttuminen on nostettu kehityspolitiikan selväksi tavoitteeksi. Lisäksi kehitystä ja vakautta perustellaan edistettävän Euroopan unionin oman turvallisuuden vahvistamiseksi. Kehityspolitiikkaa välineellistetään turvallisuus- ja muuttoliikeintresseihin sekä oikeutetaan niiden kautta. Muuttoliikettä koskevia kirjauksia kehityspoliittiseen konsensukseen ajoivat erityisesti jäsenvaltiot Euroopan unionin neuvostossa, kun taas turvallisuuskysymyksissä Euroopan komissiolla näyttää olleen suurempi vaikutus. Euroopan parlamentti painotti neuvotteluissa köyhyyden vähentämistä ja kestävää kehitystä kehityspolitiikan päätarkoituksena, mutta komission ja neuvoston yhteneväisten kantojen vuoksi parlamentilla oli huomattavasti vähemmän vaikutusta lopulliseen kehityspoliittiseen konsensukseen. Tutkielmassa osoitetaan, että vahvat muuttoliike- ja turvallisuuspoliittiset painotukset kehityspoliittisessa konsensuksessa selittyvät ennen kaikkea muuttoliikkeen turvallistamisella. Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lisäännyttyä vuonna 2015 se nostettiin poliittisessa keskustelussa suurimmaksi turvallisuusuhkaksi eurooppalaisille ja siihen vastaaminen tärkeimmäksi prioriteetiksi. Tämän vuoksi kehityspolitiikkaa välineellistettiin Euroopan unionin muuttoliike- ja turvallisuuspoliittisille intresseille. Lisäksi painotuksia selittävät historiallisesti muuttoliikkeen ulkoisten aspektien korostaminen Euroopan unionin maahanmuuttopolitiikassa sekä viime vuosikymmenien kehitys, jossa turvallisuuskysymykset on otettu yhä vahvemmin Euroopan unionin kehityspolitiikassa huomioon.

Ilmastokriisin kiihtyessä myös sen aiheuttama muuttoliike lisääntyy. Ilmastopakolaisuus on alati kasvava politiikan puheenaihe. Tutkielmassa tarkastellaan ilmastopakolaisuuden diskursseja ja niissä ilmeneviä tulevaisuuden odotuksia. Ilmiöön perehdytään 12 asiantuntija- ja teemahaastattelun avulla sekä diskurssianalyysia hyödyntäen. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Miten suomalaiset asiantuntijat puhuvat ilmastopakolaisuudesta? 2. Minkälaisia tulevaisuuden odotuksia ilmastopakolaisuusdiskurssit sisältävät? Lähtöasetelma tutkielmalle on, että ilmastopakolaisuuskeskustelu on uutta, epävarmaa, monimutkaista ja vallankäytölle altista johtuen ilmastopakolaisuuden käsitteen määrittelyn vaikeudesta, keskustelun vakiintumattomuudesta ja aiheesta käydystä kiivaasta poliittisesta keskustelusta. Näin ollen ilmastopakolaisuuden diskurssit ja odotukset voivat tuoda esiin erilaisia poliittisten päätösten toteuttamisen tapoja tulevaisuudessa. Diskursiivinen näkökulma tarkastelee ilmastopakolaisuudesta käytyjä keskusteluita ja niissä käytettyjä ilmauksia. Tutkielmassa keskiössä ovat Maarten Hajerin poliittisen keskustelun diskursiiviset sulkeumat eli toimijoiden jakamat tarinalinjat sekä niiden pohjalta syntyneet diskurssikoalitiot eli odotuskoalitiot. Analyyttiset ja teoreettiset viitekehykset tutkielmassa ovat argumentatiivinen diskurssianalyysi, odotusten sosiologian teoria ja antisipaatio. Aikaisemman tutkimuksen valossa ilmastopakolaisuuskeskustelua on luonnehdittu globaalin pohjoisen ylhäältä alaspäin tuottamaksi, globaalia pohjoista ja etelää jakavaksi, turvallistavaksi ja valtioiden omia etuja ajavaksi. Suomalaisten asiantuntijoiden puhetavat myötäilevät osittain tämän tyyppistä kansainvälistä keskustelutapaa. Haastattelujen pohjalta muodostuivat kuusi tarinalinjaa: resilienssin, turvallisuuden, politiikan, vastuun, määrittelyn ja ymmärryksen tarinalinjat. Tarinalinjoista syntyivät kaksi odotuskoalitiota: muutoksen ja jämähtämisen odotuskoalitiot. Tutkielman keskeinen väite on, että ilmastopakolaisuuskeskustelu on Suomessa hajautunutta, ristiriitaista, politisoitunutta ja eriarvoistavaa. Eräät isoimmista tulevaisuuden kysymyksistä ilmastopakolaisuuden saralla liittyvät siihen, miten ilmastopakolaisista tulisi puhua, voidaanko heille antaa suojelua tai ilmiön parissa tehdä yhteistyötä, minkälaisia poliittisia päätöksiä on mahdollista viedä eteenpäin ja kenen vastuulla ilmastopakolaiskysymysten päätöksenteon prosessit ovat. Ilmastopakolaisuuden käsitteen monimutkaisuus, ilmiön tunnistamattomuus, keskustelun vakiintumattomuus ja poliittisen ilmapiirin polarisoituminen muodostavat hegemonisen pohjan sille, mistä lähtökohdista keskusteluun on mahdollista osallistua. Kahtiajakoa tekevät käytänteet, joita ilmastopakolaisuuskeskustelusta ilmenee, ovat eriarvoistavia ja toistavat uuskolonialistista sekä rodullistavaa perinnettä. Näin ollen ilmastopakolaisten kohtaloa koskevat päätökset tehdään heidän ulottumattomissaan. Tällä tavoin puhuttaessa muodostetaan areena, jolla globaalin pohjoisen valtiot ja tahot voivat hyödyntää valtaansa suhteessa globaalin etelän valtioihin ja ihmisiin. Tämänhetkisessä tilanteessa on kahdenlaisia odotuksia: toivottuja ja ei-toivottuja. Se, mihin suuntaan ilmastopakolaisuuskysymyksissä edetään, riippuu toimijoiden yhteistyöstä ja yhtenäisen narratiivin muodostamisen edellytyksistä. Tulevaisuudessa eri tahoilla on tilaisuus olla enenevästi tuottamassa ilmastopakolaisuuteen pureutuvaa, muutoksiin mukautuvaa ja motivoivaa diskurssia.